Palestiinan brittiläinen mandaatti
Palestiinan brittiläinen mandaatti oli Kansainliiton Yhdistyneen kuningaskunnan hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen myöntämä mandaattialue Lähi-idässä vuosina 1920–1948. Sen alueella ovat nykyään Israel, Länsiranta ja Gazan kaista sekä joidenkin määritelmien mukaan osia läntisestä Jordaniasta. Alue siirtyi brittien hallintaan osmanivaltakunnan hajottua.
| Mandate for Palestine الانتداب البريطاني على فلسطين המנדט הבריטי על פלשתינה א"י |
|||
|---|---|---|---|
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | Kansainliiton mandaattialue | ||
| Kansainyhteisön suurkomissaari |
Sir Herbert Samuel Sir Alan G. Cunningham |
||
| Pääkaupunki | Jerusalem | ||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | 26 625,6 km² km² | ||
| Väkiluku |
752,048 (1920) 1,764,520 (1945) |
||
| Viralliset kielet | englanti, heprea, arabia | ||
| Valuutta |
Egyptin punta (vuoteen 1927) Palestiinan punta (vuodesta 1927) |
||
| Edeltäjä(t) |
 Osmanien valtakunta |
||
| Seuraaja(t) |
 Israel Jordania |
||
.svg)
HistoriaMuokkaa
Palestiina on ollut osa Egyptiä, Israelia, Assyriaa, Babyloniaa, Persiaa, antiikin Kreikkaa ja Rooman valtakuntaa. Ottomaanit hallitsivat aluetta 1517–1922.[1]
Vanhalla ajalla maassa asui juutalaisia, mutta vuosien 66-70 ja 132-135 kapinoiden jälkeen roomalaiset karkottivat valtaosan heistä. 600-luvulla maan valtasivat arabit. 1800-luvun lopulla syntyi sionistinen liike, joka pyrki perustamaan juutalaisvaltion Palestiinaan. Vuonna 1917 annettu Balfourin julistus tuki aikeita perustaa alueelle "juutalaisten kansallinen koti".
Jordanjoen itäpuolisesta mandaatista muodostettiin 1922 erillinen hallintoalue Transjordania. Jordanin länsipuolinen mandaatti säilyi Britannian hallinnassa vuoteen 1948.
Ristiriidat maahan muuttaneiden juutalaisten ja siellä asuvien arabien välillä johtivat useita kertoja väkivaltaisuuksiin. Vuonna 1929 kiista Jerusalemin Temppelivuoren hallinnasta aiheutti laajoja levottomuuksia. Vuonna 1936 arabit nousivat kapinaan brittien mandaattihallintoa vastaan. Vuonna 1920 Palestiinan juutalaisyhteisö perusti Hagana-järjestön puolustautuakseen arabien hyökkäyksiä vastaan.
Toinen maailmansota ja sen jälkeinen aikaMuokkaa
Monet arabit liittyivät brittiarmeijaan, jotkut heistä taas ajattelivat akselivaltojen olevan liittolaisia sionisteja vastaan.
Antisemitismin kasvaessa Euroopassa juutalaisten muutto Palestiinaan lisääntyi, mitä arabit vastustivat. Britit alkoivat rajoittaa juutalaisten maahanmuuttoa.
YK:n jakosuunnitelmaMuokkaa
Brittien asettama Peel-komissio oli vuonna 1937 suositellut Palestiinan mandaattialueen jakamista juutalais- ja arabivaltioiksi. Eri osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytyminen oli vaikeaa, ja lopulta britit vetäytyivät Palestiinasta toukokuussa 1948.[2] Yhdistyneet kansakunnat perusti asiaa ratkaisemaan komitean, joka suositteli kahden itsenäisen valtion perustamista[3] 31. elokuuta 1947 julkistamassaan raportissa. 29. marraskuuta YK:n yleiskokous hyväksyi suunnitelman äänin 33–13. Lähes kaikki arabijohtajat hylkäsivät jakosuunnitelman[2], mutta Palestiinan juutalaistoimisto, juutalaisten brittihallinnon tunnustama virallinen edustaja, hyväksyi sen. Irgunin johtaja Menachem Begin vastusti jakoa.
Israelin itsenäistyminenMuokkaa
- Pääartikkeli: Israelin itsenäisyyssota
Tuleva pääministeri David Ben-Gurion julisti Israelin itsenäiseksi 14. toukokuuta. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat tunnustivat melko nopeasti Israelin itsenäisyyden.
Palestiinalaisten eksodusMuokkaa
Yli 700 000 Palestiinan arabia pakeni kodeistaan vuosina 1947–1949 ensimmäisen Palestiinan sodan eli Israelin itsenäisyyssodan yhteydessä. Vain kymmenisen prosenttia israelilaisten valtaaman alueen arabiasukkaista jäi paikoilleen. Marraskuussa 1947 YK:n yleiskokous päätti äänin 33–13 jakaa Palestiinan brittiläisen mandaattialueen juutalaisten ja arabien kesken. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot torjuivat jakosuunnitelman vedoten muun muassa brittien antamiin lupauksiin täydestä itsenäisyydestä. Sisällissota Palestiinan arabiväestön ja juutalaisväestön välillä alkoi YK:n jakoehdotuksen jälkeen vuoden 1947 lopulla. Israelin julistauduttua itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 sota muuttui Israelin ja sinne hyökänneiden arabimaiden (Transjordania, Egypti, Syyria, Libanon, Irak) väliseksi sodaksi, joka jatkui aina kevään 1949 aseleposopimuksiin saakka. Israel selvisi voittajana sisällissodasta ja sitä seuranneesta valtioiden välisestä sodasta.[2]
Ennen sotaa arabeille tarjottiin mahdollisuus jäädä asumaan Israeliin. Suurin osa uskoi palaavansa maahan voittajana. Sodan jälkeen palestiinalaispakolaisten ei sallittu palata entisille asuinsijoilleen. Arabimaat, joihin heitä pakeni, eivät ole halunneet antaa heille kansalaisoikeuksia. Israeliin jääneet arabit ovat nykyisin Israelin kansalaisia.
Katso myösMuokkaa
LähteetMuokkaa
- ↑ Palestiinan alueen historiaa Helsingin Sanomat. 18.8.2014. Viitattu 19.8.2014.
- ↑ a b c Ole Kristian Grimnes: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 18. Jakautunut maailma, s. 97–99. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09319-3.
- ↑ Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1027. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
