Ähtärin historia

Ähtäri on kaupunki Etelä-Pohjanmaan maakunnassa Suomessa. Se perustettiin vuoden 1865 paikallishallinnon uudistuksen seurauksena vuonna 1867 ja siitä tuli kaupunki vuonna 1986.

Ähtärin Shell (entinen)

Ähtärin rautatieasema

Esihistoria ja Ähtärin nimi

Ähtärin alueelta on löydetty kivikautisia asuinpaikkoja Lopetista ja Akkosaaressa. Ennen vuotta 2016 Museoviraston rekistereissä oli kaikkiaan 95 kohdetta Ähtäristä, vuonna 2016 tehdyssä esiselvityksessä niitä löytyi lisää.

Ähtäri-nimi on todennäköisesti peräisin kivikauden ja erätalousaikaisen uudisasutuksen väliltä. Tuolloin alueella vaelsi harva saamelaisväestö, jolla onkin selvä vaikutus ähtäriläiseen nimistöön. Suuren järven ja sittemmin koko kunnan nimi ei kuitenkaan liene saamelaisperäinen, vaikka Sodankylästä löytyykin sopivantuntuinen verrokki, Ätsärijoki. Yksimielisyyttä nimen alkuperästä ei ole saavutettu. Yhtymäkohtia on nähty viron sanaan ätsä ’kukka, kukinto’ (mistä rentukka muistuttaa myös pitäjän vaakunassa) ja ruotsin sanaan ed ’taival’ (josta edsjö → Etseri). Äänneyhteys on myös huomattu laatusanoihin äkäinen ja äkeinen, joka yhteys tunnetaan myös Äetsästä. Mitä tuo Ätsäjärvi, Ätsäri sitten onkin merkinnyt, Ähtäri on joka tapauksessa alun perin vesistön nimi.

Erätalousaika ja Ähtärin asuttaminen

Ähtärin seudulla ei ollut pysyvä asutusta ennen myöhäistä keskiaikaa. Erämaat oli jaettu metsästystä, kalastusta ja kaskenpolttoa varten satakuntalaisille ja hämäläisille talonpojille. He viljelivät kesällä maata kotiseudullan, mutta tekivät talvella pyyntimatkoja näille erämaa-alueille. Järjestelmä purettiin vuonna 1552 annetulla eräreduktiolla. Sen jälkeen myös karulle Suomenselälle alkoi tulla pysyvää asutusta: pirkkalaisten eräoikeuksien omistajien lisäksi savolaisia ja viimeksi myös pohjalaisia.

Ensimmäinen maininta asutuksesta Ähtärissä on vuoden 1589 maantarkastuskirjassa. Alastaipaleella oli kyläntapainen, lisäksi asutusta oli Peränteellä, Ouluvedellä ja Hankavedellä sekä Vehulla. Ähtärin asuttajat olivat maanviljelijöitä, jotka raivasivat viljavat maat nopeasti pelloiksi Kaskiviljely aloitettiin jo ennen alueen asutusta. Sen sijaan tervaa poltettiin vain kotitarpeiksi. Etelä-Pohjanmaalla tärkeä tervatalous vahvistui Ähtärissä vasta 1800-luvulla.

Ähtäri kuului Ruoveden vuonna 1565 perustettun seurakuntaan. Matka kirkolle oli pitkä. Oman kirkon perustamisasiakirja on vuodelta 1651. Ensimmäinen kappeli rakennettiin Hankolanmäelle, jossa seisoo myös nykyinen, järjestyksessä neljäs kirkkorakennus vuodelta 1937.

Ähtärin kappelikuntaan kuului aluksi vain 27 taloa. Kappelikuntarajoja järjesteltiin sen mukaan, miten kirkkoväki kulki vesireittejä pitkin.

Ruotsin vallan aika

Ähtäri pysyi erittäin harvaanasuttuna koko sen ajan, jolloin se kuului Ruotsiin. Tähän vaikuttivat toistuvat katovuodet ja nälänhädät 1570-luvun kylmä ajanjakso, jota kutsutaan pieneksi jääkaudeksi, vuosi 1601 joka muistetaan nimellä suuri olkivuosi, 1700-luvun katovuodet 1633, 1648–50, 1657 ja etenkin 1666–68 (Laurin hallavuodet), jolloin koko maassa kuoli yli neljännesmiljoona ihmistä ja vielä 1697 (suuri kuolovuosi).

Epävakautta aiheutti myös jatkuva sotiminen. Suurvalta Ruotsi hyökkäsi milloin Saksaan, milloin Baltiaan. Kolmikymmenvuotinen sota käytiin 1618–1648. Suuressa Pohjan sodassa, Ruotsin suurvalta-asema romahti.

Kaarle XII:n kärsittyä tappion Pultavan taistelussa 1709. Venäjän sotatoimet suuntautuivat Suomeen, ja venäläisvaara ylti Pohjanmaalle. Alkoi miehitysaika, isoviha. Ähtäri oli syrjäinen paikka merkittävien tieyhteyksien ulottumattomissa. Vuoden 1713 Pälkäneen taistelun jälkeen, kun ruotsalaisjoukkojen pako alkoi, Ähtärissäkin näkyi pakenevia sotilaita. Kostotoimet kuitenkin koskivat välillisesti myös Ähtäriä. Vastarintaa tukahduttaakseen venäläiset vangitsivat lähes kaikki viranhaltijat. Koko laajaan seurakuntaan jäi vain yksi pappi, Ähtärin kappalainen Johannes Collinus.

Ähtäriläisiä oli mukana myös 1700-luvun loppupuolen sodissa, mutta ne eivät olleet paikkakunnan kannalta kovin merkittäviä. Sen sijaan Suomen sota 1808-1809 kosketti suoranaisesti myös Ähtäriä. Kunnan alueella käytiin Myllymäen sotakorven taistelu 20. elokuuta 1808. Myllymäen yhteenotto oli Alavuden taistelun (18.8.) jälkinäytös. Alavudelta perääntyvät venäläiset pyrkivät Ähtärin ja Myllymäen kautta Keuruulle. Heidän peräänsä lähetetty suomalaisosasto yhytti pakenijat ensin Inhassa, Nääsin salmen kohdalla ja toistamiseen Myllymäen sotakorvessa. Sotakorven maastosta kerrotaan sittemmin löytyneen luurankoja, tykinkuulia ja pistimiä, mutta varsinaisia kaivauksia alueella ei ole tehty. Keuruun talvitien varresta löytyi miekka, jota säilytetään Ähtärin kotiseutumuseossa.

Autonomian ajan uudistukset

Isojako, joka toteutettiin vuosina 1776–1822, merkitsi Ähtärissä lähinnä uudistilojen syntymistä, sillä vanhojen tilojen maat eivät olleet olleet pirstoutuneita sarkajaonkaan aikana.

Vuonna 1841 muodostetun uuden käräjäkunnan tuomarit Jacob Henrik Gadd, Erik Gustaf Roschier ja Walfrid Emanuel Waldén ovat olleet merkittäviä vaikuttajia Ähtärin kehitykselle.

Vuoden 1865 paikallishallinnon uudistus pakotti perustamaan maallisia paikallishallintoyksiköitä seurakuntien rinnalle. Ähtärissä kunnan perustamisesta päätettiin vuoden 1867 tapaninpäivänä kirkonmenojen jälkeen talonpoikien (Obadias Tempakka ja Heikki Ruha) johtamassa kuntakokouksessa ilman isompia juhlallisuuksia.

Vuonna 1866 annetun kansakouluasetuksen jälkeen myös maaseudulle perustettiin kouluja: Niemisvedelle 1868 ja kunnallinen koulu kirkonkylään 1883. Myllymäki sai oman koulun vasta 1892.

Ähtäriläisillä oli ollut piirilääkäri Turussa jo vuodesta 1754, mutta pitkän matkan takia sairaanhoito jäi käytännössä kotikonstien ja kansanparantajien varaan. Vuoden 1819 jälkeen lääkärin pääsi ensin Saarijärvellä, sitten Kuortaneella ja lopulta Alavudella. Ensimmäinen oma kunnanlääkäri palkattiin vuonna 1912.

Asukasluvun kehitys itsehallinnon aikana

Ähtärin asukasluvun kehitys

Vuosi	Asukasluku
1720	n. 240
1750	n. 370
1810	748
1850	2 112
1865	2 981
1870	2 917
1880	3 874
1890	4 956
1900	5 991
1910	7 108
1920	7 728
1930	7 745
1940	7 285
1950	8 507
1960	8 412
1970	7 601
1980	7 528
1990	7 400
2000	7 300
2005	6 885

Ähtärin asukasluku kasvoi 1800-luvun aikana lähes nelinkertaiseksi, itsehallinnon alun 748 hengestä lähelle 3 000:ta. Kasvu johtui suuresta syntyvyydestä, joka ylitti selvästi kuolleisuuden tautiepidemipista huolimatta. 1880-luvun alkuun asti Ähtäristä muutti pois enemmän ihmisiä kuin Ähtäriin, mutta elinkeinorakenteen monipuolistuessa ja varsinkin rautatien rakentamisen jälkeen Ähtäriin muutti enemmän kuin sieltä pois. Noihin aikoihin kaski- ja tervatalous päättyivät, mutta metsätalous toi maaseudulle rahaa ja työpaikkoja.

Vuodet 1870-1930 olivat Pohjanmaalla "suuren amerikansiirtolaisuuden aikaa", kun suomalaisia kutsuttiin täyttämään Pohjois-Amerikan työvoimapulaa. Lähtijöistä enemmistö oli nuoria, naimattomia miehiä. Vuoteen 1910 mennessä Ähtäristä lähti 1020 siirtolaista Amerikkaan, eniten heistä 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Teollistuminen

Rautatie kiinnosti ihmisiä kaikkialla, niin myös Ähtärissä. 1872 näytti siltä, että poikittaisrata tulee Ähtäriin, mutta pitkittäisradat tultaisiin vetämään Ilmajoelle, jonne tulisi risteysasema. Liikenneyhteyksien tärkeys ymmärrettiin jo tuolloin: asian vauhdittamiseksi talolliset luovuttivat ilmaiseksi maata rautatien rakentamiseen kuntakokouksen päätöksellä. Haapamäki–Seinäjoki-radan linjaukset tehtiin vuosina 1877–1878 ja työt aloitettiin vuonna 1879. Enimmillään ratatöissä oli yli tuhat miestä. Ensimmäinen juna kulki radan päästä päähän 27. lokakuuta 1882. Keskinopeus oli 27 km/h. Vuosisadan vaihteen jälkeen kiskot vaihdettiin järeämmiksi, ja 1911 keskinopeus oli jo 50 km/h.

Tärkein asema oli Myllymäki. Siellä työskenteli 20 rautatieläistä, mutta kulkuyhteydet houkuttivat kylään kymmenittäin kauppa- ja palveluyrittäjiä, myös teollisuutta. Vuonna 1883 saatiin toinen asema, Etseri (nyk. Inha). Ähtärin nykyisen keskustaajaman kohdalle perustettiin vaihde 1886, Albergin vekseli. Siitä tuli varsinainen rautatieasema, Ostola 1896.

Ähtärin kunnalle leimallinen piirre on ollut verrattain vahva teollistuminen. Ähtärillä on ruukkipitäjän maine. Alueen ensimmäisiä teollisia yrittäjiä olivat Erik Roschier ja Peter Malm, jotka perustivat vesisahan Inhajoen Vääräkoskeen. Saha sai oikeudet 23. marraskuuta 1833. Alueelle rakennettiin saha, mylly ja paja. Syntyi yhdyskunta, jossa asui vuonna 1835 jo 41 ihmistä.

Inhan rautaruukki perustettiin alueelle hieman myöhemmin, vasta vuonna 1841. Toimintaan tyytymätön Roschier myi liiketoimintaoikeutensa Gustav Wasastjernalle 1842. Ruukissa käytettiin paikkakunnan omaa järvimalmia, minkä vuoksi tuotettu rautakin oli heikkolaatuista. Omistajat vaihtuvat monta kertaa, ja välillä harkkohytti- ja kankirautapaja seisahtui kokonaan 1776–1881. Rautatien tullessa 1883 ruukki työllisti vain 9 henkeä.

Ruukin todellinen kehittäjä oli patruuna August Nilsson Keirkner (1856–1917). Hän alkoi tuoda rautamalmia Ruotsista ja romurautaa Suomesta. Perustettiin pultti- ja niittinaulatehdas. Vesisahan tilalle rakennettiin höyryvoimasaha. Yhdyskunta kasvoi. Oma koulu rakennettiin 1889, ja uusgoottilainen patruunan linna, Pytinki, 1898–99. Ruukki siirtyi Fiskars Oy:n omistukseen vuonna 1918.

Muu teollisuus kasvoi ruukin rinnalla. Rautatie oli ratkaiseva tekijä monen teollisuusyrityksen perustamisessa. Johan Johansson ja Kustaa Emil Lönnqvist perustivat Ostolan höyrysahan 1898. Se toimitti puuta Englantiin. Ähtärissä toimi myös kaksi paperitehdasta: Ryötön paperitehdas (J.A. Johansson 1896) ja Vääräkosken kartonkitehdas (G.A. Lönnqvist 1900).

Kunnan todellinen teollisuus- ja etenkin kauppakeskittymä oli kuitenkin Myllymäki. Siellä sijaitsivat kaksi terva- ja tärpättitehdasta (Hagertin ja Myllymäen), sähköosakeyhtiö (1912) sekä toistakymmentä erikois- ja vähittäistavarakauppaa, muun muassa suuri leipomo ja kaksi suutarinliikettä. Tukkumyyntiä harjoitti useampikin liike (Finnilä, Wiri, Lassila & Tikanoja, myöh. myös Osuuskauppa). Myllymäellä oli myös katuvalot ja valaistu luistinrata.

Ähtärin matkailun ensimmäinen aalto koettiin vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Ähtäri oli yksi niistä kunnista, joihin Suomen taiteen nationalismin kultakauden edustajat suuntasivat hakemaan innoitusta ja lomailemaan. Taiteilijat majoittuivat maatiloille, enimmäkseen Peränteelle, mutta osin myös Niemisvedelle ja Ähtärinrannalle. Järnefeltit viettivät kesiään Suihkossa ja Sibelius Jaakkolassa. Jaakkolassa myös Eugen Schauman harjoitteli pistooliammuntaa ladon seinään. Peränteen Sarkola jäi Hugo Simbergin kuolinpaikaksi. Oppineita vieraita oli myös Ähtärinrannan Ohraniemessä, Männikössä ja Niemisveden Kauppalassa. Wilho Sjöström tallensi ähtäriläismaisemia erityisesti Inhassa. Siellä eli myös merkittävä taiteenkerääjä, ruukin patruuna Keirkner.

Sortokaudet ja sisällissota

Vuonna 1918 Ähtärissä teloitettujen miesten muistokivi Inhassa: "Toverit, tähän päättyi matkanne v. 1918."

Suomen itsehallinnon ajan kehitys katkesi vuosisadan vaihteen sortokausiin. Ensimmäinen sortokausi kutsuntalakkoineen näkyi myös Ähtärissä. Toinen sortokausi jätti maisemassakin näkyviä jälkiä: vallitustyöt, joita tehtiin 1916–17. Ne rakennettiin Pietarin puolustuksen tueksi. Tehtiin kolme kehänmuotoista linnoitusketjua, joista yksi kulkee Ähtärin kohdalla.

Linnoitushanke oli koko maailmanmittakaavassakin huomattava. Pelkästään Ähtärissä se työllisti satoja rakentajia. Esimiehinä oli upseereita, kaivajina sotilaita mutta myös siviilityömiehiä. Aluksi kaivettiin juoksuhaudat tärkeimpien kulkuväylien läheisyyteen, myöhemmin kaivauksia täydennettiin varsinaisella linnoittautumisella. Jäljet ovat edelleen nähtävissä monin puolin pitäjää, esimerkiksi pururadalla Törönmäessä ja yläaste-lukion vieressä Kampinmäessä. Samanlaisia kaivauksia on Peränteellä, Vääräkoskella, Inhassa, Mekkokalliolla, Rämälässä jne.) Vallituksia ei koskaan käytetty sotatoimissa. Vuoden 1917 vallankumoukset Venäjällä katkaisivat linnoitushankkeen. Sortokausi päättyi ja Suomi itsenäistyi Venäjästä joulukuussa 1917.

Itsenäistymisajan räjähdysherkkä tilanne tuntui myös Ähtärissä. Pitäjän teollinen perinne oli vahva. Inha, Myllymäki ja Ostola olivat työväen kyliä. Myllymäeltä oli lähtöisin määrätietoisena tunnettu sosialistijohtaja Edvard Valpas – Hänninen, SDP:n puheenjohtaja ja sanomalehtimies. Hän omisti yhä isänsä asuttaman kiinteistön Myllymäellä. SDP:llä oli myös oma ähtäriläinen kansanedustaja, leipuri Emanuel Pohjanväre. Me vaadimme -ohjelman mukaisesti Inhassa oli omalla lakolla jo siirrytty 8-tuntiseen työpäivään. 13.11. yleislakko pyrki samaan koko maassa.

Tärkeä ähtäriläinen erityispiirre on kuitenkin se, että työväenliikkeen ilmeisestä valveutuneisuudesta huolimatta paikalliset työväenyhdistykset eivät sittenkään yhtyneet kapinallisiin, kun nämä pääsivät valtaan puolueessa. Tämä saattoi johtua juuri Valpas – Hännisen vaikutuksesta – hänen oma toimintansahan suuntautui vallankumousta vastaan.

Tuomarniemen metsänvartijakoululla pidettiin suojeluskunnan perustava kokous 17. syyskuuta 1917. Suojeluskunta perustettiin myös Myllymäelle. Ähtärin tapahtumien kannalta keskeisessä roolissa oli kuitenkin Ähtärin Suojeluskunnan sihteeri, tuomarniemeläinen Arvid Borg. Kun pohjalaiset aloittivat ulkomaalaisiksi muuttuneiden venäläisten aseistariisumisen 28.1.1918 Ähtärin valkoiset pitivät vihollisinaan linnoitustöissä vielä olleita 40 venäläistä. Ähtärissä punaiset eivät ottaneet haltuunsa rautateitä. Inhan ruukille oli kyllä muodostettu tehtaalaisten suojelukaarti (4.11.1917), mutta se pysyi toimettomana. Suojeluskunta sai rautateitse välineet venäläisten karkottamiseen ja karkotti myös joukon kiihkeimpiä ähtäriläisiä (30.1.1918).

Sodan alkuvaiheessa huomio kohdistui Haapamäen rataosuuteen. Vaikka Haapamäki on lähellä, Ähtärissä ei käyty varsinaisia sotatoimia. Rauhallisuus ilmenee muun muassa siitä, että Ähtärissä kutsuntoihin osallistui Jyväskylän sotilaspiirissä korkeat 6/7 asevelvollisista (vrt. esim. Jyväskylässä ½). Toisin sanoen punakaarti osallistui kutsuntoihin yhdessä suojeluskunnan kanssa. Poissa olevistakin 75 oli jo rintamalla. Kapinallisia ei Ähtärissä ollut. Sittenkin jännitys kuumeni terroriteoiksi.

Vaasan läänissä teloitetuista 67 punaisesta ähtäriläisiä oli peräti 32. Näistä yhdeksän ammuttiin yhdellä kertaa Juurikkakankaan verilöylyssä. Juurikkakankaalla teloitettiin kaikkiaan 12 punaista. Koko Jyväskylän sotilaspiirissä teloitettuja oli enemmän vain Keuruulla, joka olikin varsinaista sotatoimialuetta. Vuoden 1918 tapahtumat näyttävät olleen ähtäriläisten oma välienselvittely. Vain kaksi ähtäriläistä teloitettiin Vaasan läänin ulkopuolella. Punaista terroria ei Ähtärissä ollut. Terrorin uhreina kaatuivat Heinolassa Ähtärin rovastin pidetyt kaksi poikaa Karl ja Martti von Pfaler. Tämä kuumensi tunteita Ähtärissä, vaikka paikallisilla työväenyhdistyksillä oli tapahtumaan tuskin minkäänlaista osaa.

Itsenäisyyden alun kunnanhallinto

Suomen itsenäistyttyä lainlaatijat valmistelivat keskeisiä, perustavanlaatuisia lakeja vuosittain: torpparilaki, työaikalaki, verolaki, uusi asevelvollisuuslaki, alkoholin kieltävä laki. Kunnallisia edistysaskeleitakin otettiin: kunnansairaala perustettiin maailmanhistorian suurimman sikainfluenssaepidemian pelästyttämänä 1919, pitäjä sähköistettiin ja kansakouluverkko rakennettiin valmiiksi (17 koulupiiriä). Elävien kylien Ähtäri oli aidoimmillaan.

Kuntakokous korvattiin vuonna 1917 pakollisella, vaaleilla valittavalla kunnanvaltuustolla. Valmistelevana ja täytäntöön panevana elimenä oli kunnallislautakunta (myöh. kunnanhallitus). 1918 joulukuussa pidettiin ensimmäiset vaalit. Ähtärille tyypillinen, mutta Etelä-Pohjanmaalla hyvinkin poikkeuksellinen porvarillinen vaaliliitto voitti ja piti hallussaan valtuuston puheenjohtajan paikkaa aina vuoteen 1964. Ruukkipitäjän perinne näkyi SDP:n hyvänä vaalimenestyksenä. Se oli suurin puolue yhtäjaksoisesti toisen maailmansodan alkuun, ja vahvistui taas jälleenrakennuksen aikana.

Vuonna 1921 Ähtärin kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi valittiin Niini Hyrkki, ensimmäisenä kunnanvaltuuston naispuolisena puheenjohtajana Suomessa. Kaikki Hyrkin seuraajat olivat 2000-luvun vaihteeseen asti miehiä.

Ähtäriläiset sota-aikana

Syksyllä 1939 Suomessa varauduttiin mahdolliseen sotaan ylimääräisin kertausharjoituksin lokakuun alussa. Sotatila Neuvostoliiton kanssa julistettiin 30. marraskuuta.

Talvisodan joukko-osastot muodostettiin paikkakunnittain. Varsinaiseksi ähtäriläisosastoksi voi tämän mukaisesti nimetä II pataljoonan esikuntakomppanian Jalkaväkirykmentti 30:ssä (EK/II/JR30; myöh. EK/II/JR21) sekä kaksi konekiväärikomppaniaa samasta rykmentistä (2.KKK/II/JR30 ja 3.KKK/III/JR30). Joukko-osastot osallistuivat taisteluihin Karjalankannaksella, ennen muuta Taipaleenjoella. Siellä myös kaatui 70 sodan 103:sta ähtäriläisuhrista.

Jatkosodassa joukko-osastoja ei enää muodostettu kuntakohtaisesti. Muun muassa soinilaisten ns. Jylhän komppanian surkea kohtalo^selvennä sai aikaan sen, että saman seudun miehet pyrittiin jakamaan rykmentin sisällä eri pataljooniin. Ähtäriläiset sijoittuivat jatkosodassa Jalkaväkirykmentti 16:een (JR 16), erityisesti III pataljoonaan, tykkipattereihin ja kranaatinheitinkomppanioihin. Uudelleensiirtojen jälkeen suuri osa JR 16:n ähtäriläisistä soti Jalkaväkirykmentti 58:ssa (JR 58), mutta myös monissa muissa osastoissa. Osa nuorimmista ikäluokista osallistui myös Lapin sotaan. Jatkosodassa kirjattiin 175 ähtäriläisuhria. Kannas oli tälläkin kertaa ähtäriläisille tuhoisin rintamalohko.

Sotatalous tuntui myös kotirintamalla. Elettiin säännöstelytaloudessa, ja työvoimasta oli kova pula. Sotavankeja sijoitettiin työvelvollisiksi maataloihin. Kriisiaika toi armeijan tehtäviä kaikille. Ilmavalvontaa tarvittiin paitsi siviilikohteiden myös kunnan alueella toimineen sotatarviketeollisuuden turvaksi (ampumatarvikevarikko, Fiskars, Ryöttö).

Sodan päättyessä Ähtärissä oleskeli tilapäisesti 2 000 evakkoa, mutta keväällä 1946 enää 949. Eniten oli vuoksenrantalaisia (805), joiden sijoitusalueeksi Ähtäri oli sodan aikana nimetty. Uudistiloja luotaessa sijoitusalueita vielä muutettiin, ja niinpä vuoden 1950 väestönlaskennassa 5,6 prosenttia ähtäriläisistä oli siirtoväkeä, tässä vaiheessa jo suurimpina ryhminä olivat jaakkimalaiset ja lumivaaralaiset, joiden sijoitusalueeksi Ähtäri nimettiin.

Palvelurakenteen monipuolistuminen

Koko itsenäisyyden ajan Ähtärissä on rakennettu voimakkaasti uusia palveluja, mutta erityisen vahva palvelurakenteen muutos vavisutti Ähtäriä sotien ja jälleenrakentamisen aikana. Näistä ensimmäinen oli Ampumatarvikevarikko 8:n perustaminen Inhaan. Toiminta aloitettiin jo talvisodan aikana. Sotien jälkeen varikkojärjestelmää muutettiin rauhanolojen tarpeita vastaavaksi, ja Inhan asevarikosta tuli keskusvarikko (sittemmin Asevarikko 7, Ähtärin Asevarikko ja edelleen Ähtärin Varikko). Nopea palaaminen rauhan ajan vahvuuteen aiheutti varikolla kiireitä. Enimmillään varikkoa rakentamassa, materiaalia luetteloimassa ja varastoimassa uurasti yli 400 henkilöä, mutta varikon normaalivahvuuskin on ollut 75–150 työntekijää.

Toinen sodanaikainen rupeama oli vanhainkodin rakentaminen välirauhan aikana Kaijanniemeen Ouluveden rannalle. Heti sodan päätyttyä alettiin suunnitella myös oman oppikoulun rakentamista. Yksityinen kannatusyhdistys perustettiin helmikuussa 1945, ja jo samana syksynä aloitettiin opinnot kahdella luokka-asteella. Oma koulurakennus valmistui 1950.

Seuraavana vuonna otettiin käyttöön uusi kunnantalo, ja voimakas rakenteiden kehittäminen jatkui 60-luvulla: vuonna 1962 aloitti toimintansa Ähtärin ammattikoulu, ja kun ammattikoulun uudisrakennus valmistui (1965), aloitettiin jo seuraavan suuren hankkeen, Ähtärin aluesairaalan, perustusten louhinta. Molemmissa hankkeissa kunnanjohtaja Väinö Jaakolan rauhallisen sitkeä työskentely koitui Ähtärin eduksi. Ammattikoululle ja aluesairaalalle olisi lähikunnissa ollut muitakin ottajia.

Jaakolan varsinainen kuningasajatus oli kuitenkin Ähtärin matkailun ideointi 1960-luvun lopussa. Tavoitteena oli pysäyttää väkiluvun lasku ja luoda Ähtäriin uusia työpaikkoja. Ensimmäisessä vaiheessa kuntaan haluttiin ravintola, sitten leirintäalue ja lopuksi hirvitarha – ajatus, joka laajeni sittemmin kokonaiseksi eläinpuistoksi ja lopulta matkailualueeksi. Ähtärin eläinpuisto aloitti toimintansa 17.6.1973. Matkailutoimi on laajentunut Hotelli Mesikämmenen, Mini-Suomen (Santerin Seikkailumaa) ja monien yksityisten matkailualanyrittäjien ansiosta niin, että ympärivuotisia työpaikkoja on syntynyt Ähtäriin lähes 200 (1999).

Samaan aikaan kunnassa tapahtui myös toisen aallon teollistuminen: 1900-luvun lopun suurimmat teolliset työnantajat loivat uusia työpaikkoja juuri 70-luvulla – samaan aikaan, kun hyvinvointisektori laajeni sairaalan, terveyskeskuksen, peruskoulun ja Ähtärissä myös matkailun alueilla.

Kunnalliselämä sotien jälkeen

SDP:n hyvä menestys jatkui kunnallispolitiikassa 1950-luvulle. Ei-sosialistisilla puolueilla on kuitenkin ollut enemmistö Ähtärin kunnanvaltuustossa kahta katkosta lukuun ottamatta. Vuonna 1945 SKDL nousi Paasikiven puheen saattelemana kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi, ja Ähtäri oli vuoteen 1948 vasemmistoenemmistöinen. Toisen kerran niukka sosialistienemmistö tuli vuoden 1964 vaaleissa yhdeksi kaudeksi.

Kunnanjohtaja valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1961. Valituksi tuli Väinö Jaakola, joka viihtyi tehtävässä eläkkeelle saakka. 1983 Jaakolan seuraajaksi valittiin Hannu Marttala ja 1992 Lea Tolonen.

1960-luvun puoliväliä lukuun ottamatta puoluekentän virta on vienyt vasemmalta oikealle koko sotien jälkeisen ajan. Syynä on edellä kuvattu elinkeinorakenteen muutos. Vuodesta 1951 suurin yksittäinen puolue on ollut Maalaisliitto, nykyinen Keskustapuolue. Muutkin porvaripuolueet, kuten Kokoomus, ovat lisänneet kannatustaan 1970-luvulta alkaen, missä näkyy elinkeinoelämän monipuolistuminen ja palvelualojen vahvistuminen. Etelä-Pohjanmaasta poikkeava puoluekentän voimakas heterogeenisyys on jatkuvasti ollut Ähtärille tyypillistä. Yhdellä poliittisella ryhmällä ei koskaan ole ollut enemmistöä kunnallispolitiikassa. Pienetkin poliittiset liikkeet ovat menestyneet Ähtärissä. IKL, liberaaliset Edistyspuolue ja LKP, SMP, TPSL, Kristilliset,Vihreä liike sekä 2000-luvun uusi puolue Perussuomalaiset. kaikki ovat melko nopeasti vuorollaan saaneet edustajansa kunnanvaltuustoon.

1960-luvun alussa Ähtärille ennustettiin synkkää tulevaisuutta. Vuosituhannen vaihteessa muuttotappiokunnassa asuisi 6 000–6 500 asukasta. Ennuste ei ollut niin virheellinen, kuin miltä se kuulostaa. Ilman sairaalan, ammattikoulun ja matkailuyhtiön antamaa kasvusysäystä tappion profetia olisi toteutunut. Ähtäristä tuli kaupunki 1986. Vuosituhannen vaihteessa Ähtärissä asui 7 300 asukasta – se oli tuhat asukasta vähemmän kuin vuonna 1960, mutta jokseenkin yhtä paljon kuin 1980.

Kirjallisuutta

• Viertola, Juhani: Ähtärin historia 1865–1918. Ähtärin kaupunki, 1988. ISBN 952-90032-9-3.
• Viertola, Juhani: Ähtärin historia 1918–1980. Ähtärin kaupunki, 1989. ISBN 952-90033-0-7.