Sarkajako
Sarkajako eli aurinko- ja ilmansuuntajako on maankäyttöjärjestelmä, joka oli vallalla laajalti Euroopassa keskiajalta alkaen.[1] Länsi-Euroopassa se kesti 1700-luvulle asti, Neuvosto-Venäjällä sarkajako pysyi voimassa monin paikoin 1930-luvun alkuun asti. Suomessa sarkajakoa sovellettiin vain maan eteläosan tiheimmin asutuilla viljelysalueilla Varsinais-Suomesta Karjalan Kannakselle. Muut alueet ja syrjäseudut olivat lohkojaon piirissä.
Sarkajaon perustana oli maan yhteisomistus. Kyläyhteisö omisti maan, ja yksittäinen talo (tila) omisti ainakin muodollisesti vain osuuden kylästä eli jakokunnasta. Kullekin talolle jaettiin kylän kaikista pelto- ja niittylohkoista kapeita sarkoja vuorotellen, jotta taattiin eri laatuisten viljelysmaiden tasapuolinen jakaminen. Yksittäisen talon sarkojen leveys tai lukumäärä riippui siitä, kuinka suuri osuus eli manttaali (Venäjällä miehenmaa) talolla oli koko kylästä.
Suomessa 1300-luvulta alkaen voimassa olleen Ruotsin maanlain mukaan olisi myös kylätontti sekä kylän metsämaa ja vesialueet pitänyt jakaa samalla tavalla, mutta käytännössä sarkajako Suomessa rajoittui peltoihin ja niittyihin. Sarkajakoiselle kylälle oli ominaista tiivis yhteisöllisyys, mikä näkyi myös tiuhaan rakennettuina kylinä. Sarkajaon etuja olivat mm. aitaamisen minimointi, mahdollisuus uusia jako kylän omistussuhteiden muuttuessa sekä tasapuolisuus - jokainen sai kaikenlaista maata. Tasapuolisuus koski kuitenkin vain emäkylän talollisia, uusiskylien talonpojilla ei ollut samoja oikeuksia jakokunnan maihin tai metsiin.
Ylemmissä säädyissä sarkajakoa alettiin valistusajalla eli 1700-luvulla pitää kehityksen jarruna, sillä sarkajako ei juuri kannustanut yksittäistä tilaa uudisraivaukseen eikä juuri mahdollistanut uusien vuoroviljelymenetelmien ja viljelykasvien kokeilua. Kokeiluja halusivat erityisesti kaupunkilaiset maanomistajat, jotka olivat sääty-yhteiskunnan purkautuessa alkaneet ostaa kylistä maata sijoitusmielessä. Talonpojat taas eivät halunneet ottaa turhia riskejä ja pysyttelivät mieluummin varmoiksi koetuissa menetelmissä. Tämä ristiriita käynnisti maanjaon uudistuksen.
Kaikista epäkohdista huolimatta talonpojat vastustivat sitkeästi sarkojen yhdistämistä suuremmiksi lohkoiksi eli niin sanottua isojakoa, mikä johtui piintyneiden tapojen lisäksi siitä, että he pelkäsivät jyvityksessä saavansa huonoa maata, jonka tuotto olisi alhainen. Vuonna 1757 säädettiin laki, jonka mukaan isojako oli toimitettava, jos yksikin talollinen sitä vaati.
Kustaa III:n aikana (1771–1792), jolloin uudistusta pyrittiin kiirehtimään, sallittiin maata annettavan 10 eri lohkoa kullekin talolle. Kustaa sääti myös, että kun talot olivat saaneet noin 300–600 hehtaaria maata manttaalia eli veroyksikköä kohden, oli jäännösmaa luovutettava kruunulle. Tämä maan pakko-otto herätti suurta tyytymättömyyttä aateliston keskuudessa, jonka seurauksena Kustaa vapautti tästä uudistuksesta säterit ja rälssitilat.[2]
Isojaossa sarkajakojärjestelmä purettiin ja kukin tila sai omat pelto- ja niittylohkonsa, samalla jaettiin myös metsät ja rannat. Vesialueet ja tulevat vesijätöt jäivät jakokuntien omistukseen. Isonjaon huonoina puolina sarkajakoon verrattuna voi pitää kylärakenteen hajottamista ja kyläkunnan päätösvallan mitätöimistä. Isoonjakoon liittyvät myös osittain tilusten pirstoutuminen perinnönjaoissa ja nyttemmin omistuksen hajaantuminen maaltamuuton myötä.
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa