Rautatieasema

paikka, jossa junat pysähtyvät matkustajien ottamista ja poistumista sekä kuorman lastausta tai sen purkamista varten

Rautatieasema on paikka, jossa junat pysähtyvät matkustajien ottamista ja poistumista sekä kuorman lastausta tai sen purkamista varten. Termillä tarkoitetaan yleensä rautateiden liikennepaikkaa, jolta liikennöidään matkustajaliikennettä ja jolla on vähintään yksi sivuraide. Liikennöintiä varten asemalla on asemalaiturit.

Aseman yhteyteen kuuluu usein myös asemarakennus, jossa voi sijaita matkustajien odotustiloja, lipunmyyntipalveluja, liikeyrityksiä tai muuta matkustajia palvelevaa toimintaa, kuten ravintoloita ja majoitusta. Rautatieasemat sijaitsevat yleensä kaupunkien tai muiden asutuskeskusten läheisyydessä, joissa on parhaat edellytykset henkilöliikenteelle.

Asemalla voi olla mahdollista järjestää myös liikenteenhoidon vaatimia toimintoja, kuten junien kohtaamisia ja ohituksia, sekä tavaran kuormaamista tai purkamista.

Suurten kaupunkien rautatieasemien välillä kulkevat yleensä kaukojunat, kuten VR:n intercityt ja Pendolinot, kun pienempiä asemia palvelevat paikallisjunat (taajamajunat tai lähijunat). Rautatieaseman yhteydessä voi olla myös linja-autoasema matkustajapalveluineen, jolloin sitä kutsutaan matkakeskukseksi.[1]

Termistö SuomessaMuokkaa

Rautatieasema ei kuulu nykyään liikennepaikkojen viralliseen luokitukseen, mutta se on suomen kielessä ja rautatieliikenteessä edelleen yleisesti käytetty. Sillä tarkoitetaan rautateiden liikennepaikkaa, joka koostuu vähintään asemarakennuksesta ja sivuraiteesta.[2] Aiemmin rautatieaseman määritelmään kuului myös miehitys mutta siitä on luovuttu, koska moni merkittäväkin rautatieasema on jäänyt vaille miehitystä.[3]

Suomen rautatiellä asemaa pienempiä rautatieliikennepaikkoja ovat seisakkeet ja pelkällä vaihteella varustetut liikennepaikat, linjavaihteet.

  • Risteysasemalla tarkoitetaan sellaista rautatieasemaa, josta on ratayhteys vähintään kolmeen eri suuntaan.[4]
  • Seisake on henkilöliikenteen käyttöön tarkoitettu rautatieliikennepaikka, jolla ei henkilölaiturien sekä mahdollisen asemarakennuksen lisäksi ole liikenteenhoitoon liittyviä toimintoja, kuten ratapihaa tai raiteenvaihtopaikkaa. Seisakkeeksi määritellyllä rautatieliikennepaikalla saattaa olla vaihteita pisto- ja kuormausraiteille, mutta näitä ei käytetä junaliikenteessä tai liikenteenohjauksessa.

Vanha luokitusMuokkaa

Aikaisemmin rautatieasema oli yksi seitsemästä luokasta, joihin liikennepaikat jaettiin, mutta tästä monimutkaisesta luokituksesta luovuttiin 1.3.1969.[3]

  • Asema oli itsenäinen liikennepaikka, jolla oli henkilö- ja tavaraliikennettä sekä junanlähetysoikeus.
  • Pysäkki oli asemaa pienempi, muuta eroa ei ollut.
  • Laiturivaihde oli miehitetty liikennepaikka, jolla oli henkilö- ja tavaraliikennettä. Liikennepaikka oli epäitsenäinen ja toimi yleensä lähimmän aseman tai pysäkin alaisuudessa.
  • Laituri oli muuten samanlainen kuin laiturivaihde mutta liikennepaikalle ei ollut varsinaista tavaraliikennettä.
  • Seisakevaihde oli miehittämätön henkilö- ja tavaraliikenteelle avattu liikennepaikka.
  • Seisake oli samoin miehittämätön mutta avattu vain henkilöliikenteelle.
  • Vaihde oli vain tavaraliikenteelle avattu miehittämätön liikennepaikka.

Rautatieasemat SuomessaMuokkaa

Rautatieasemien rakentaminen alkoi Suomessa yhtäaikaa ensimmäisen rautatien kanssa. Vanhin säilynyt tiilinen rautatieasema tältä ajalta on Tikkurilan vanha asemarakennus.

Rautatieasemat jaettiin liikenteen määrän mukaan viiteen luokkaan. Suurimmille eli I ja II luokan asemille suunniteltiin yksilölliset asemarakennukset, mutta muille luokille jo 1870- luvulta lähtien tyyppipiirustusten mukaan.[5] Aseman luokka saattoi vuosien myötä monista syistä muuttua, joten se loi vain lähtökohdan asemarakennuksen tyypin valinnalle: jatkossa rakennus muuttui ja kasvoi yksilöllisesti. Uudelle radalle ei aina tehty omia suunnitelmia, vaan samoja piirustuksia saatettiin käyttää uudestaan. Asemarakennuksen ydin oli ja on edelleen odotussali, joita oli yksi tai kaksi (II ja III luokka) riippuen siitä minkä luokan asema oli kyseessä. Odotussaliin liittyi naisten huone (buduaari) ja suuremmilla asemilla eteinen. Odotussalin merkitys näkyi sen koossa: se oli suurin ja korkein huonetila koko rakennuksessa. Mutta se näkyi myös kiinteässä sisustuksessa: seiniä kiersi puolipaneeli, katto oli kaunis kasetti- tai puupaneelikatto, lipunmyyntiluukun kehys oli koristeellinen, ovet olivat kaksoisovia ja usein koristeellisempia kuin muualla rakennuksessa. Myös värimaailma oli näissä tiloissa rikkaampi kuin muualla. Tilojen koko ja eri osien yhdistyminen vaihteli aseman luokan mukaan. Asemarakennus oli suunniteltu nimenomaan yleisötilaksi ja yleisönpalveluhuoneet ovat luonteeltaan julkisia tiloja. Ne ovat usein läpikulkuhuoneita: jokaisella seinällä on ovi tai ikkuna eikä mitoitus perustu nykyisiin (työpöydän, sohvan tai sängyn) mitoitusnormeihin. Tämän vuoksi asemarakennus ei vastaa käyttöominaisuuksiltaan nykyaikaista rakennusta.[6]

Suomalaisten rautatieasemien suunnittelijoista tunnetuimmat olivat Jarl Ungern, Bruno Granholm ja Knut Nylander. 1800-luvun lopun ja vuosisadan vaihteen rautatierakennukset edustavat kansallisromanttista tyyliä (nk. nikkarityyli) erotuksena tuolloin voimakkaasti vaikuttaneeseen uusrenessanssityyliin joka jäljitteli arkkitehtuurinsa kivirakentamisesta. Granholmin suunnittelemien asemarakennusten ornamentiikka ammentaa vaikutteita karjalaisista esikuvista, joskin piste- ja kaiverruskuviot kuuluivat myös perinteiseen sveitsiläistyyliin.[7] Symmetrisestä rakentamisesta luovuttiin, frontonit ja katokset tulivat muodikkaiksi ja koristelua käytettiin runsaasti ikkunankarmeihin ja konsoleihin[8] Vaikutteiden kansainvälisyydestä kertoo, että vastaavaa muotokieltä on nähtävissä lähes samaan aikaan 1890-luvun lopulla myös Norjassa ja Ruotsissa.[9]

Rautatieasemien suojelu SuomessaMuokkaa

Museovirasto yhteistyössä Valtionrautateiden kanssa aloitti vanhojen asemarakennusten suojelutyön jo vuonna 1983. Tuolloin perustettiin nk. Asemarakennustyöryhmän. Vuonna 1985 Asemarakennustyöryhmä valmisteli 107 kohdetta sisältävän luettelon suojeltavista asema-alueista ja asemarakennuksista[10]. Asemarakennustyöryhmän julkaisu oli pohjana luotaessa Rautatiesopimusta. Vuonna 1998 allekirjoitetun valtakunnallisia rautatieasema-alueita koskevan menettelytapasopimuksen (eli Rautatiesopimuksen) tavoitteena on ollut koota eri aikakausia ja niiden rakennuskulttuuria edustava valikoima asema-alueita, joissa on läsnä rautatien liikennehistorian, toiminnan ja arkkitehtuurin (mukaan lukien puistokulttuurin) koko kirjo.[11].

KuvagalleriaMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. http://www.kielitoimistonsanakirja.fi/
  2. Kielitoimiston sanakirja www.kielitoimistonsanakirja.fi. Viitattu 20.8.2016.
  3. a b Jussi Iltanen: Radan varrella, s. 12. Karttakeskus, 2009.
  4. Kielitoimiston sanakirja www.kielitoimistonsanakirja.fi. Viitattu 9.9.2016.
  5. Matti Rinne: Aseman kello löi kolme kertaa - Suomen rautateiden kulttuurihistoriaa, s. 167, 191. Kustannusosakeyhtiö Otava, 2001.
  6. Rautatierakennukset, Rautatierakennusten korjausohjeet 2, Asemarakennukset. Museovirasto
  7. Hirsitalon kunnostaminen, s. 83. Rakennusalan Kustantajat RAK, 2008.
  8. Mika Vähä-Lassila: Tutkielma rautatieasemat.fi. Viitattu 20.6.2019.
  9. Rautateiden arkkitehtuuri, s. 41-46. Luettelon suunnittelu: Sirkka Valanto, Juha Ilonen. Suomen rakennustaiteen museo, 1984.
  10. Hanna Tyvelä ja Kirsti Virkki: [http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/78929/YMra_28_2016.pdf Kohti ennakoivaa rakennussuojelua - Valtakunnallisesti merkittävien kohteiden ohjelmallinen suojelu] 2016. Ympäristöministeriö. Viitattu 28.1.2019.
  11. Ely-keskus: Rautatiesopimuksen tarkoittamat kohteet ely-keskus.fi. 2016. Viitattu 28.1.2019.

Katso myösMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa