Zoo TV Tour

U2-yhtyeen kiertue 1992–1993

Zoo TV Tour (kirjoitettu myös muodoissa ZooTV, ZOO TV ja ZOOTV) oli irlantilaisen rock-yhtye U2:n vuosina 1992–1993 järjestämä kiertue, joka seurasi yhtyeen vuoden 1991 studioalbumia Achtung Baby.[1] Kiertueella U2 konsertoi stadioneilla ja areenoilla Pohjois-Amerikassa, Euroopassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Japanissa.[2] Kiertue erosi huomattavasti yhtyeen uran aiemmista konserttikiertueista, ja sen tarkoituksena oli tukea U2:n musiikillisesti uutta tyyliä, jonka Achtung Baby -albumi oli aloittanut. Zoo TV Tour on tunnettu muun muassa massiivisista ja monipuolisista lavasteistaan sekä sen satiirisesta suhtautumisesta populaari- ja televisiokulttuuriin ja median asemaan.[3] U2 esiintyi kiertueella konserteissaan uuden imagonsa turvin aiempaa kevytmielisempänä, ironisempana ja itseään väheksyvänä yhtyeenä tehdäkseen eroa 1980-luvun vakavaan lavaesiintymiseensä.[1]

Zoo TV Tour
U2
Vuoden 1993 Euroopan-kiertueen mainosjuliste.
Vuoden 1993 Euroopan-kiertueen mainosjuliste.
Albumi Achtung Baby, Zooropa
Alkoi 29. helmikuuta 1992
Päättyi 10. joulukuuta 1993
Esitykset 157
Tuotto 151,000,000 dollaria
Keikkatallenne Zoo TV: Live from Sydney
U2:n muut kiertueet
Lovetown Tour Zoo TV Tour PopMart
← 1989–1990 1992–1993 1997–1998 →

Kiertueen lavasteisiin lukeutui visuaalisia efektejä ja videoita välittäviä videotauluja sekä televisionäyttöjä, osittain lentävillä Trabant-autoilla rakennettu valaistus, satelliittitelevisiolinkkejä ja mastoja.[3][4] Zoo TV Touria on lavasteidensa johdosta luonnehdittu multimediatapahtumaksi, jonka tarkoituksena monen muun ohella oli esimerkiksi pilkata rock-musiikin kaupallistumista.[5] U2:n laulaja Bono esiintyi konserteissa kolmessa eri lavahahmossa, jotka vaihtelivat kappaleiden mukaan.[5] Bonon luomia lavahahmoja kiertueella olivat soittamillan pilapuheluilla konserttiyleisöä viihdyttänyt omahyväinen paholaishahmo Mr. MacPhisto, ahne televisioevankelista Mirror Ball Man ja egoistinen rock-tähti The Fly.[5][3]

Zoo TV Tourin konserteissa U2 aloitti show'n soittamalla kuudesta kahdeksaan uutta Achtung Baby -albumin kappaletta, ennen kuin soittaisi vanhoja kappaleitaan.[6] 157 konserttia kattanut kiertue käynnistyi Floridasta vuoden 1992 helmikuussa ja päättyi Tokioon vuonna 1993. Vuonna 1993 yhtye levytti albumin Zooropa ennen kiertueen saapumista Euroopan stadioneille.[7] Värikäs ja monipuolinen Zoo TV Tour herätti kriitikoiden arvosteluissa eriäviä mielipiteitä, mutta sai suurimmaksi osaksi positiivisen vastaanoton, ja sitä on myöhemmin pidetty yhtenä rockin merkittävimmistä ja muistettavimmista kiertueista.[8][3] Vuonna 1992 se oli taloudellisesti menestynein kiertue Pohjois-Amerikassa, ja lippujen myynti oli yli 5,3 miljoonaa koko kiertueella.

Yhtye taltioi vuoden 1993 marraskuussa konserttinsa Sydneyn jalkapallostadionilla Grammy-palkituksi konserttivideoksi Zoo TV: Live from Sydney.[4]

TaustaMuokkaa

U2:n vuoden 1987 studioalbumi The Joshua Tree oli nostanut yhtyeen kansainväliseksi tähdeksi. Erityisesti Yhdysvalloissa yhtyeen suosion kasvu oli räjähdysmäinen. Yhtyeen aiempien kiertueiden tapaisesti myös Joshua Tree -kiertue oli tyyliltään minimalistinen ja seesteinen kokonaisuus, jonka avulla yhtye toi julki poliittisia ja yhteiskunnallisia näkemyksiään. Yhtye sai maineen totisena ja vakavana kokoonpanona, mutta joutui myöhemmin samasta syystä myös pilkan kohteeksi vuonna 1988 albumin ja dokumenttielokuvan Rattle and Hum myötä. Amerikkalaiseen roots-musiikkiin pohjautunutta Rattle and Humia ja erityisesti elokuvaa pidettiin lähinnä teennäisenä tuotoksena, ja U2:ta pidettiin nyt omahyväisenä ja suurieleisenä. Yhtyeen vuoden 1989 Lovetown Tour -kiertue ei enää vieraillut Yhdysvalloissa, ja kiertueen päätyttyä laulaja Bono ilmoitti ”yhtyeen vetäytyvän pois ja miettivän asioita uudelleen.” Lovetown Tourin jälkeen U2 vietti tauon julkisesta esiintymisestä ja uuden musiikin julkaisemisesta.

KonseptiMuokkaa

Varhaisimmat ideat Zoo TV Tourista kehkeytyivät vuoden 1989 Lovetown Tour -kiertueella, kun yhtye kiinnostui radio-ohjelmoinnista. Tämän taustalla oli suuri yleisö, jonka yhtye tavoitti radiossa esitettyjen konserttiensa välityksellä. U2 kiinnostui myös videon käyttämisestä eri tavoin konserteissaan. Yhtye työsti ideoitaan uudesta kiertueesta vuoden 1990 lopulla levyttäessään tulevaa Achtung Baby -albumiaan Berliinissä. Albumin levyttämisen aikana he katsoivat televisiosta Sky Newsin esittämää ohjelmaa Persianlahden sodasta, koska muita englanninkielisiä ohjelmia ei esitetty. Kyllästyttyään kuulemaan sodasta he katsoivat paikallisia saippuaoopperoita ja automainoksia. Tästä syntyi idea median käyttämisestä teemana seuraavalla kiertueella: yhtye ajatteli television hämärtäneen rajan uutisten ja viihteen välille.

U2 ja Achtung Babyn tuottanut Brian Eno innostuivat kehittämään audiovisuaalisen show’n, jonka osana videomonitoreista esitettäisiin sekä suorana lähetettävää että ennakkoon taltioitua videokuvaa. Ajatuksena oli tehdä pilaa massamediasta. Pitäessään taukoa levyttämisestä yhtye kutsui lavasuunnittelija Willie Williamsin luokseen Teneriffalle vuoden 1991 helmikuussa. Williams oli hiljattain työskennellyt David Bowien videosisältöä hyödyntäneellä Sound+Vision Tour -kiertueella, ja oli innokas viemään ”rock-konsertin tasolle, josta kukaan ei ollut vielä unelmoinut.” Yhtye soitti Williamsille Achtung Babyn kappaleita, joiden inspiraation lähteenä olivat toimineet muun muassa industrial-musiikki, vaihtoehtorock ja elektroninen tanssimusiikki, ja kertoivat hänelle myös termin ”Zoo TV”, josta Bono piti. Williams sai kuulla myös yhtyeen mieltymyksestä itäsaksalaiseen Trabant-autoon, jonka yhtye näki muuttuvan Euroopan symbolina. Williamsin mielestä yhtyeen intohimoinen suhtautuminen Trabantiin oli ”todella outo”, mutta hän lisäsi sen ideoihinsa kiertuetta varten.

Ensimmäinen tapaaminen kiertuetta koskien järjestettiin vuoden 1991 kesäkuussa Williamsin, yhtyeen, manageri Paul McGuinnessin, taiteilija Catherine Owensin ja kiertueen tuotantopäälliköiden Steve Iredalen ja Jake Kennedyn kesken. Williams esitteli muille ideansa, joka käsitti Trabant-autojen lisäksi muun muassa videonäyttöjen sijoittamisen ympäri lavaa. Williams ja yhtye suunnittelivat kiertueen lavarakennelmaa varten monia ideoita, joista vain osa kuitenkin pystyttiin toteuttamaan käytännössä. Eräs toteutumatta jääneistä ideoista tunnettiin nimellä ”Motorway Madness”, ja se tarkoitti mainostaulujen lisäämistä konserttilavalle tienvarsimainosten tapaisesti. Elokuuhun mennessä lavarakennelman Trabanteja sisältäneestä valaistuksesta oli luotu prototyyppi. Williams vietti suurimman osan vuodesta 1991 lavarakennelmaa suunnitellen. Catherine Owens keräsi eurooppalaisia ja amerikkalaisia visuaalisen suunnittelun osaajia luomaan sisältöä konserttien videoruuduille: joukossa olivat muun muassa ohjaaja Mark Pellington, taiteilija David Wojnarowicz sekä satiirinen ryhmä nimeltä Emergency Broadcast Network.

Marraskuussa 1991 U2 päätti kiertueen nimen olevan Zoo TV Tour, ja kiertueen lavarakennelman perusajatus oli lyöty lukkoon. Paul McGuinness järjesti matkan Itä-Saksaan, jotta kiertuetta varten voitiin ostaa Trabanteja toimintansa lakkauttaneesta tehtaasta Chemnitzissä.

LavarakennelmaMuokkaa

 
Vuonna 1992 Pohjois-Amerikan stadioneilla käytetty lavarakennelma ennen konsertin alkua. Veterans Stadium, Philadelphia.

Siinä missä U2:n 1980-luvun kiertueiden lavastukset olivat olleet tyyliltään minimalistisia ja vähäeleisiä, Zoo TV Tourin lavastus oli monimutkainen kokonaisuus, jonka tavoitteena oli ylikuormittaa konserttiyleisön aisteja.[9][10] Konserttilavan suurilta video- ja televisionäytöiltä välitettiin yhtyeen jäsenten lähikuvien lisäksi ennalta taltioituja videoita, suoria televisiolähetyksiä ja erilaisia fraaseja.[6] Tarkoitus oli paitsi tehdä pilaa, myös ottaa kantaa laajalle levittäytyneestä teknologiasta, ja muun muassa tämän vuoksi kiertuetta on usein kuvattu luonteeltaan ironiseksi.[11]

Konserttilavasta käytettiin kiertueen aikana eri versioita. Zoo TV Tourin kaksi ensimmäistä osuutta koostuivat vain areenakonserteista, joten myös lavastus oli hieman pienempi. Philips tuotti areenakonserttien lavasteisiin neljä videoruuduista rakennettua seinämää (”Vidiwalls”), joiden lisäksi lavalla oli 36 televisionäyttöä ja kuusi lavan yläpuolelle ripustettua Trabant-autoa. Päälava yhdistyi kulkuluiskan avulla pienempään B-lavaan, joka sijaitsi irrallaan suuremmasta esiintymislavasta.[12] B-lavan vieressä sijaitsi seitsemäs Trabant, joka toimi diskopallona ja DJ-pisteenä.[13]

 
Vuoden 1993 Euroopan-konserttien lava ennen konsertin alkua. Estádio José Alvalade, Portugali.

Vuoden 1992 Pohjois-Amerikan stadioneilla soitettuja konsertteja varten Williams muokkasi lavarakennelmaa yhteistyössä kollegoidensa Mark Fisherin ja Jonathan Parkin kanssa. Fisher ja Park olivat aiemmin vastanneet muun muassa The Rolling Stonesin Steel Wheels Tourin lavasuunnittelusta. Lavarakennelma laajeni merkittävästi kiertueen siirtyessä stadioneille: esiintymislavan koko kasvoi 76 metriä leveäksi ja pituussuunnassa 24 metriä syväksi, ja areenakonserteissa käytettyjen Vidiwalls-seinämien rinnalle otettiin käyttöön neljä vielä suurempaa videoruutua.[14] Ulkoilmassa järjestetyt stadionkonsertit toivat lavasuunnitteluun myös haasteita valaistuksen osalta, sillä lavalla ei ollut kattoa. Lavarakennelman valaistus sijoitettiin tämän vuoksi yhtyeen taakse.[13] Lavastus aiheutti myös käytännönhuolen konsertin ulkopuolella: konserttilavalle mastoja muistuttamaan rakennetut tornit olivat niin korkeita, että Yhdysvaltain ilmailuhallinto vaati niihin kiinnitettäväksi vilkkuvia varoitusvaloja.[10] Lavan ulkonäköä verrattiin muun muassa tieteiselokuva Blade Runnerin futuristisiin kaupunkimaisemiin ja kyberpunk-kirjailija William Gibsonin teoksiin.[10][11] Päälava ja B-lava yhdistyivät 46 metriä pitkän ”catwalkin” avulla. Lavarakennelmaan lukeutui yhteensä 176 kaiutinkoteloa, 312 halkaisijaltaan 46 senttimetrin subwooferia, 592 halkaisijaltaan 25 senttimetrin keskiäänikaiutinta, 18 videoprojektoria, 26 mikrofonia sekä kaksi kannettavaa Betacamia ja Video 8:a.[10][15] Lavan yllä roikkui yhteensä 11 Trabantia.[10][15]

Vuoden 1993 stadionkonserteissa lavarakennelma pieneni rajallisen budjetin vuoksi, ja lavan yllä roikkuvista Trabant-autoista luovuttiin lukuun ottamatta kolmea, rumpusetin taakse ripustettua autoa.[13] Videonäytöt korvattiin kuutioilla, koska näytöt eivät olleet riittävän kirkkaita konsertteihin kesäisessä Euroopassa, jossa päivänvalo jatkui iltamyöhäiselle asti.[13] Euroopan stadionkonserteissa lavastuksessa oli mukana konfettitykkejä, jotka ampuivat yleisön sekaan Zoo Ecu -seteleitä ja Irlannissa poikkeuksellisesti Zooropa-kondomeja.[16]

 
Eräs lavasteisiin lukeutuneista Trabant-autoista on esillä Dublinin Hard Rock Cafessa.

Video- ja televisionäyttöjen hallitsemiseksi rakennutettiin kolme ja puoli miljoonaa dollaria maksanut kuvatarkkaamo.[17][18] Konserttilavan alla oli Philipsin tilaustyönä yhtyeelle valmistama Philips CD-i -järjestelmä, joka koostui viidestä kuvaa välittävästä kamerajärjestelmästä, kahdestatoista Laserdisc-soittimesta sekä satelliittilautasesta.[15] Järjestelmän käyttämiseen vaadittiin yhteensä 12 ohjaajaa, 19 videoryhmän työntekijää sekä kaksi erillistä miksausasemaa.[15]

Huolimatta konserteissa käytetyn teknologian monimutkaisuuksista ja haasteista U2 ei halunnut tapahtuman monipuolisuuden joutuvan koetukselle. Yhtye päätti, että mahdollisuus joustaa konserttien pituudessa ja sisällössä olisi tapahtuman tärkeimpiä päämääriä. Tämän turvin yhtyeellä oli mahdollisuus tuoda konsertteihinsa mukaan improvisointia, joka tarjosi mahdollisuuden poiketa muutoin tarkoin suunnitellun konsertin käsikirjoituksesta. Kitaristi The Edge on sanonut sen olleen eräs tärkeimmistä päätöksistä, jonka yhtye teki kiertuetta ajatellen, sillä huolimatta tarkoin suunnitellusta kokonaisuudesta se toi silti konserttiin aidon live-esityksen tunnelman.

180-henkinen kiertuehenkilökunta käytti matkustamiseen 12 linja-autoa sekä nimellä Zoo Plane tunnettua suihkukonetta.[10] Pohjois-Amerikan stadioneilla järjestettyjä konsertteja varten vaadittiin 52 rekka-autoa kuljettamaan yhtyeen yli tuhannen kilon painoisia laitteistoja, lähes viiden kilometrin mittaisia virtajohtoja, kahtatoista trukkia sekä 36 tuhannen kilon nosturia.[10] Miljoonan dollarin konserttilavan rakentaminen vei 40 tuntia, ja sen rakentamiseen osallistui konserttipaikkakunnilla 200 paikallista työläistä.[10] Kiertueella käytetty äänijärjestelmä vaati toimiakseen yli miljoona wattia ja painoi 27 tuhatta kiloa.[15]

Suunnittelu, reitti ja lipunmyyntiMuokkaa

U2 aloitti harjoittelun kiertuetta varten vuoden 1991 joulukuussa Dublinissa.[19] Achtung Babyn kappaleiden äänimaailmojen luominen uudelleen livekonserteissa osoittautui haasteelliseksi jo harjoituksissa. Yhtye harkitsi hetkellisesti myös taustamuusikoiden palkkaamista, mutta päätti lopulta pitäytyä nelihenkisenä kokoonpanona.[20][21]

Zoo TV Tour julkistettiin yleisölle 13. helmikuuta 1992, hieman yli kaksi viikkoa ennen kiertueen ensimmäistä konserttia.[22] Ensimmäisten konserttien lipunmyynti käynnistyi kaksi päivää julkistamisen jälkeen. Kiertue käynnistyi 29. helmikuuta 1992 Floridan Lakelandista, jossa yhtye soitti Lakeland Civic Centerissä. Zoo TV Tourin ensimmäisen osan aikana U2 soitti 32 konserttia Pohjois-Amerikan sisäareenoilla helmikuusta huhtikuuhun.[23] U2 ei ollut kiertänyt Pohjois-Amerikassa vuoden 1988 jälkeen.[24] Yhdysvalloissa livekonsertit elivät 1990-luvun alussa laskukauttaan, ja Zoo TV Tourin kahden ensimmäisen osion aikataulu salli lähes poikkeuksetta yhtyeelle vain yhden konsertin per kaupunki.[25] Kiertueen avauskonsertin liput myytiin loppuun puhelimitse neljässä minuutissa.[26] Lippuja kaupattiin mahdollisimman vähän lippupisteissä niiden jälleenmyynnin vähentämiseksi.[27] Monien kaupunkien puhelinverkot menivät sekaisin puhelimitse tapahtuneen lipunmyynnin takia: esimerkiksi losangelesilainen puhelinyhtiö Pacific Bell raportoi vastaanottaneensa neljän tunnin sisällä 54 miljoonaa puhelua lippuja koskien, kun taas Bostonissa puhelinverkko kaatui hetkellisesti suuren puhelinliikenteen vuoksi.[28]

19. helmikuuta 1992 U2 matkusti Dublinista Yhdysvaltoihin valmistautuakseen kiertueen aloittamiseen.[12][26] Toisin kuin moni yhtyeen uran edellisistä kiertueista, Zoo TV Tour käynnistyi neljä kuukautta Achtung Babyn julkaisemisen jälkeen, jotta yhtyeen fanit olivat saaneet aikaa tehdä tuttavuutta uuden musiikin ja tyylin kanssa. Achtung Baby oli myynyt kansainvälisesti seitsemän miljoonaa ja Yhdysvalloissa kolme miljoonaa kappaletta ennen ensimmäistäkään konserttia.[29]

Kiertueen toinen osio käsitti 25 areenakonserttia Euroopassa alkukesästä 1992.[30] Euroopan-kiertue julkistettiin jo 30. huhtikuuta, mutta yksityiskohdat konserttien lipunmyynnistä pidettiin salassa kunnes radioissa alettiin tiedottaa lipunmyynnin alkaneen lippupisteissä.[30] Euroopassa lipunmyynti rajoitettiin monissa maissa kahteen lippuun per asiakas jälleenmyynnin ehkäisemiseksi. Kiertueen massiivisten tuotantokustannusten ja pienempien konserttiareenoiden vuoksi yhtye teki Euroopan areenakonserteillaan tappiollisen tuloksen. Manageri Paul McGuinness oli suunnitellut suurempia ulkoilmakonsertteja järjestettäväksi Berliinissä, Torinossa, Puolassa ja Wienissä, mutta lopulta näistä ainoastaan Wienin-konsertti toteutui.

Areenakonserttien menestyksen pohjalta Zoo TV Tour laajeni myös stadioneille vuonna 1992. Yhtye kiersi Pohjois-Amerikan stadioneilla vuoden 1992 syksyn Outside Broadcast -nimen saaneella osuudella, ja Euroopan stadioneilla yhtye konsertoi Zooropa-osuuden merkeissä vuoden 1993 kesällä.[31] Outside Broadcast -konserttien valmistelut käynnistyivät Hersheypark Stadiumilla Pennsylvanian Hersheyssa vuoden 1992 elokuussa. Yhtye soitti stadionilla myös julkisen harjoituskonsertin elokuun 7. päivänä.[10] Stadionkiertueen aloittamista vaikeuttivat tekniset vaikeudet sekä aikatauluongelmat.[10] Yhtye joutui lykkäämään Outside Broadcast -osion ensimmäistä virallista konserttia Giants Stadiumilla vain kuusi päivää ennen konserttia lavarakennelman kasaamisessa ilmenneiden ongelmien vuoksi. Lisäksi suurin yhtyeen käyttämistä videonäytöistä oli tuhoutunut myrskyssä.[32] Outside Broadcast -konserttien alkaessa Achtung Baby oli ylittänyt Yhdysvalloissa jo neljän miljoonan kappaleen myyntirajan.[33] Euroopan stadioneilla soitettujen Zooropa-konserttien lipunmyynti alkoi marraskuussa 1992. Zooropa-kiertue oli U2:n ensimmäinen eurooppalaisilla stadioneilla. Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Japanissa U2 kiersi marras-joulukuun 1993 ajan Zoomerang-osion merkeissä.

Vaikka Music Television toimi yhtyeen sponsorina kiertueella, U2 ei hankkinut kiertueelle virallisia yhteistyökumppaneita. Yhtye, erityisesti rumpali Larry Mullen Jr., oli epävarma siitä, että kiertue olisi taloudellisesti kannattava.[10] Zoo TV Tour kustansi päivittäin 125,000 dollaria huolimatta siitä, oliko kyseessä konsertti- vai välipäivä.[34] Yhtye oli pyytänyt Philipsiä lahjoittamaan medialaitteistoa kiertueelle, mutta joutui kuitenkin maksamaan ne itse. Selvitäkseen suurista menoista U2 pyysi paikallisilta promoottoreilta etukäteen suuria takuusummia,[35] minkä vuoksi promoottorin puolestaan nostivat lippujen hintoja toisinaan keskimääräistä suuremmiksi.[35] Tämän vuoksi joitain kiertueen konsertteja ei myyty loppuun, ja monet loppuunmyydyistä konserteista tuottivat voittoa vain neljästä viiteen prosenttia.[11]

KonserttiMuokkaa

PääosaMuokkaa

 
Konserttilava kappaleen ”One” aikana. Videonäytöllä on valokuvaaja David Wojnarowiczin lainaus ”smell the flowers while you can (suom. Haistele kukkia, kun vielä ehdit).” Veterans Stadium, Philadelphia.

U2 aloitti kiertueen jokaisen konsertin soittamalla kuudesta kahdeksaan uutta Achtung Baby -albumin kappaletta osoittaakseen, ettei ollut enää sama yhtye kuin 1980-luvulla.[6] Konsertin aloittavana kappaleena toimi albumin avausraita ”Zoo Station”, jonka aikana laulaja Bono saapui konserttilavalle The Fly -lavahahmossaan painautuen siluetiksi yhtä lavan vilkkuvaa videonäyttöä vasten.[36] ”Zoo Stationia” seurasi useimmiten kappale ”The Fly”, jonka aikana lavarakennelman video- ja televisioruuduilla vilkkui sarja tiuhaan vaihtuvia fraaseja, aforismeja ja sanoja, joita olivat muun muassa ”Taste is the enemy of art” (suom. Maku on taiteen vihollinen), ”Religion is a club” (suom. Uskonto on kerho), ”Ignorance is bliss” (suom. Tieto lisää tuskaa), ”Watch more TV” (suom. Katso enemmän televisioa), ”Everything you know is wrong” (suom. Kaikki, mitä tiedät, on väärin) sekä ”Believe” (suom. Usko), joka haihtui jättäen jälkeensä sanan ”lie” (suom. Valhe).[37] Zoo TV Tourin ensimmäisellä viikolla media raportoi virheellisesti, että eräs esitetyistä fraaseista olisi ollut ”Bomb Japan Now” (suom. Pommittakaa Japania nyt), minkä seurauksena yhtye joutui julkaisemaan virallisen lausunnon, jossa he kielsivät väitteen.[38] Ennen kuin yhtye aloitti kappaleen ”Even Better Than the Real Thing”, Bono katseli lavalla suoria televisiolähetyksiä siirtyen kanavalta toiselle.[17] ”Even Better Than the Real Thingin” aikana videotauluilla vilahteli satunnaisia kuvia televisiolähetyksiin ja populaarikulttuuriin liittyen, ja Bono kuvasi itseään sekä muuta yhtyettä videokameralla.[39][40]

Kappaleen ”Mysterious Ways” aikana lavalla esiintyi vatsatanssija. Vuoden 1992 areenakonserteissa vatsatanssijana esiintyi Christina Petro, mutta myöhemmin kiertueen edetessä numeron esitti kappaleen musiikkivideollakin näytellyt U2:n koreografi Morleigh Steinberg,[6] joka alkoi kiertueen aikana seurustelemaan yhtyeen kitaristi The Edgen kanssa. Kappaleen ”One” aikana videotauluilla esitettiin kappaleen nimi eri kielillä kirjoitettuna sekä pätkiä Mark Pellingtonin ohjaamasta kappaleen musiikkivideosta, jolla esiintyi juoksevia biisoneita.[40] Video johti kappaleen päätteeksi valokuvaaja David Wojnarowiczin valokuvaan biisoneista, jotka putoavat jyrkänteen reunalta.[40]Until the End of the Worldin” aikana Bono leikitteli lavalla jälleen videokamerallaan, kun taas kappaleessa ”Tryin’ to Throw Your Arms Around the World” hän veti lavalle yleisön seasta naispuolisen katsojan tanssitettavakseen. Pohjois-Amerikan stadionkiertueen aikana konsertin settilistaan tuotiin uutena lisäyksenä kappale ”New Year’s Day”.[2]

Myös rumpali Larry Mullen Jr. lauloi toisinaan konserteissa esittäen oman versionsa The Dublinersin tunnetuksi tekemästä kappaleesta ”Dirty Old Town”.[38] Toisinaan Mullen tulkitsi myös muita irlantilaisia kansanlauluja, kuten ”The Wild Rover” ja ”Whiskey in the Jar”.[38]

U2 esitti Achtung Baby -albumin kappaleet kiertueen konserteissa hyvin uskollisina niiden alkuperäisille albumiversioille.[41] Koska albumin kappalemateriaali oli hyvin monipuolista, yhtye käytti konserteissa usein ennalta nauhoitettuja tai lavan ulkopuolelta soitettuja osuuksia esimerkiksi lyömäsoittimien, koskettimien sekä kitararaitojen aikaansaamiseksi. Yhtye on käyttänyt ennalta nauhoitettuja taustaraitoja myös myöhemmillä kiertueillaan.[42]

 
U2 esiintymässä B-lavalla. Veterans Stadium, Philadelphia.

Konsertin puolessavälissä U2 siirtyi soittamaan B-lavalle. Zoo TV Tour oli yksi ensimmäisistä suuren tuotantoluokan kiertueista, joilla käytettiin B-lavaa.[43] Yhtyeen saapuminen B-lavalle oli tarkoitus olla ”vastalääke Zoo TV:lle.”[43] Ajatus B-lavan käytöstä oli saanut innoituksensa Elvis Presleyn ’68 Comeback Special -konsertista.[44] Yhtye soitti B-lavalla usein konsertin rauhallisempia numeroita, joita olivat muun muassa ”Angel of Harlem”, ”When Love Comes to Town”, ”Stay (Faraway, So Close!)” sekä Lou Reed -cover ”Satellite of Love”.[2] Monien kriitikoiden keskuudessa yhtyeen esiintymistä B-lavalla verrattiin katuesiintyjien soittoon, ja sitä pidettiin yhtenä konsertin kohokohdista.[9]

B-lavalla soitetun osuuden jälkeen U2 soitti, konsertista riippuen, joko kappaleen ”Bad” tai ”Sunday Bloody Sunday”,[2] jota seurasivat The Joshua Tree -albumillakin peräkkäisessä järjestyksessä soitetut ”Bullet the Blue Sky” ja ”Running to Stand Still”. ”Bullet the Blue Skyn” aikana videoruuduilla esitettiin palavia ristejä ja hakaristejä, ja ”Running to Stand Stillin” elävöittämiseksi Bono siirtyi yksin takaisin B-lavalle esittäen kappaleen ajan heroiiniriippuvaista. Kappale päättyi hetkeen, jolloin Bono esitti piikittävänsä itseään. Tämän jälkeen lavan ympäristö täyttyi punaisella ja keltaisella savulla,[45] ja aikana yhtye kokoontui takaisin päälavalle soittaakseen The Joshua Tree -albumin avausraidan ”Where the Streets Have No Name”.[46] Yhtye päätti konsertin pääosan useimmiten kappaleeseen ”Pride (In the Name of Love)”, jonka aikana videotauluilla esitettiin pätkiä Martin Luther King, Jr.:n puheesta.[47] Toisinaan päätöskappaleena toimi ”I Still Haven’t Found What I’m Looking For”, jota esitettiin kuitenkin myös konsertin B-lavalla soitetussa osassa.[48]

EncoreMuokkaa

Pohjois-Amerikan stadionkiertueelta alkaen konsertin pääosan ja encoren välissä videoruuduilla esitettiin videoklippejä kiertueella videoiduista ripittäytymisistä.[49] Konserttiyleisöä rohkaistiin ripittäytymään videokameran edessä ennen konsertin alkua ja sanomaan, mitä ikinä halusivatkaan. Videolle taltioitui ripittäytymisiä muun muassa rintojaan vilauttaneesta naisesta sekä miehestä, joka kertoi tappaneensa ystävänsä auto-onnettomuudessa.[50] Kun yhtye aloitti konsertin encoren, Bono saapui lavalle vuoden 1992 konserteissa lavahahmona Mirror Ball Man ja vuoden 1993 konserteissa hahmona Mr. MacPhisto. Usein encoren käynnistänyttä kappaletta ”Desire” tukivat videonäytöillä esitetyt Richard Nixonin, Margaret Thatcherin, Paul Gascoignen ja Jimmy Swaggartin valokuvat. Esityksen tarkoituksena oli kritisoida ahneutta,[46] ja kappaleen aikana lavalle satoi käteisrahaa.

Encoren aikana Bono soitteli lavahahmossaan pilapuheluja esimerkiksi puhelinseksinumeroihin, tilasi takseja sekä Detroitissa myös 10 000 pitsaa.[5] Detroitissa toimitettiin konserttipaikalle lopulta sata pitsaa. Tavanomaisesti hän myös soitteli paikallisille poliitikoille sekä Valkoiseen taloon yrityksenään saada puhelinyhteys Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bushiin.[5] Hän ei koskaan tavoittanut presidentti Bushia puhelimitse, mutta myöhemmin presidentti mainitsi lehdistötilaisuudessa olleensa tietoinen puhelinsoitoista.[50]

Ultraviolet (Light My Way)” ja ”With or Without You” seurasivat usein konsertin pilapuhelunumeroa. Viimeisenä kappaleena kuultiin useimmiten Achtung Baby -albumin päätösraita ”Love Is Blindness”,[2] jonka lopussa Bono lauloi toisinaan pätkän Elvis Presleyn kappaleesta ”Can’t Help Falling in Love” ja totesi, että ”Elvis on yhä rakennuksessa.”[2][47] Konsertti päättyi viimeisen kappaleensa myötä hiljaisessa tunnelmassa vastakohtana sen äänekkäälle ja näyttävälle alulle.[47] U2 halusi myös luopua yleisön ja yhtyeen yhteislauluna tunnetun kappaleen ”40” käyttämisestä konserttiensa päätösnumerona.[47]

Konsertin päätyttyä videoruuduilla esitettiin teksti ”Thanks for shopping at Zoo TV” (suom. Kiitos, että kävit ostoksilla Zoo TV:ssä).[51]

Vierailevia esiintyjiäMuokkaa

 
Lava sivusta päin kuvattuna konsertin jälkeen vuonna 1992. Veterans Stadium, Philadelphia.

ABBA-yhtyeen Benny Andersson ja Björn Ulvaeus nousivat yhdessä lavalle ensimmäisen kerran vuosiin vieraillessaan 11. kesäkuuta 1992 kiertueen Tukholman-konsertissa, jossa he esittivät U2:n kanssa ABBA:n kappaleen ”Dancing Queen”.[52] Yhtye oli esittänyt kappaletta myös kiertueen aiemmissa konserteissa.[53] Muita Zoo TV Tourin vierailevia esiintyjiä olivat muun muassa Guns N’ Rosesin laulaja Axl Rose,[18] U2:n tuottaja Daniel Lanois sekä Jo Shankar.[54][55]

Vuoden 1992 kesäkuussa U2 konsertoi kesken Euroopan-kiertueensa Manchesterissa ”Stop Sellafield” -konsertissa protestoiden Sellafieldin ydinvoimalahanketta.[56] Konsertin lava muutettiin mukailemaan Zoo TV Tourin konserttilavaa yhtyeen esitystä varten. Konserttia seuranneena päivänä yhtye osallistui myös Greenpeacen järjestämään tilaisuuteen, jossa suuri ryhmä mielenosoittajia sekä mediaa kokoontui Sellafieldin rannalle.[52]

Kun kiertue siirtyi Pohjois-Amerikan stadioneilla, Lou Reed esitti kappaleen ”Satellite of Love” yhtyeen kanssa.[49] Bono julisti konsertissa Lou Reedin olleen suuri U2:n innoittaja ja sanoi, että yhtye oli varastanut jokaisen kappaleensa Reediltä.[57] Lopun kiertueen ajan Reed vieraili konserteissa nauhoitetun videon muodossa, jolloin hän lauloi ”Satellite of Loven” duettona Bonon kanssa videoruutujen välityksellä.[49]

Kirjailija Salman Rushdie saapui yhtyeen kanssa lavalle Lontoossa, jossa yhtye konsertoi Wembleyn stadionilla vuonna 1993. Rushdie uhmasi julkisella esiintymisellään aiemmin saamaansa fatwaa, joka hänelle oli tuomittu teoksen Saatanalliset säkeet myötä. Teoksen saatanallisiin viittauksiin nojaten Rushdie kohtasi konserttilavalla Bonon Mr. MacPhisto -lavahahmon todeten, että ”todellisilla paholaisilla ei ole sarvia.”[58] U2:n asisti Adam Clayton muisteli tapahtunutta vuonna 2010: ”Bono oli kutsunut Salman Rushdiea lavalle jokaisessa Zoo TV Tourin konsertissa. Kun soitimme Wembleylla, Salman saapui henkilökohtaisesti paikalle ja stadion räjähti. Larryn kasvoilta saattoi nähdä, että me emme odottaneet sitä tapahtuvaksi. Salman oli sen jälkeen vakituinen vierailija. Hänellä oli backstage-passi, jota hän käytti niin usein kuin oli mahdollista. Mieheksi, jonka olisi pitänyt pysytellä piilossa, hänet oli erittäin helppo nähdä paikalla.”[59]

Lavahahmojen käyttöMuokkaa

Laulaja Bono esiintyi konserteissa kolmessa eri lavahahmossa, jotka vaihtelivat kappaleiden mukaan.[5] Bonon lavahahmoja kiertueella olivat soittamillan pilapuheluilla konserttiyleisöä viihdyttänyt omahyväinen paholaishahmo Mr. MacPhisto, ahne televisioevankelista Mirror Ball Man ja egoistinen rock-tähti The Fly.[5][3] Lisäksi hän pukeutui kappaleiden ”Bullet the Blue Sky” ja ”Running to Stand Still” aikana armeijatyyliseen taisteluliiviin ja lippalakkiin sekä mikrofonilla varustettuihin kuulokkeisiin. Esityksellään hän kuvasti Vietnamin sotaa.[60]

Bonon roolihahmojen avulla U2 pyrki muuttamaan imagonsa leikkisämmäksi.[11] Bono sanoi yhtyeen yrittäneen ”olla oma itsensä koko 1980-luvun ajan epäonnistuen siinä, mikä inspiroi heitä Zoo TV:n luomiseen.” Lavahahmojen kautta yhtyeen onnistui pitää hauskaa tekeytymällä kokonaan toisiksi ihmisiksi tai eri versioiksi omista persoonistaan.[61] The Edge on kertonut yhtyeen olleen innostunut ajatuksesta ”murskata U2 ja aloittaa alusta.”[29] Yhtye näki huumorin olevan sopiva vastaus omaan negatiivisuuteensa, ja sen turvin yhtye voisi välittää yhä tärkeänä pitämiään asioita yleisölle uudella tavalla.[62]

Nahkaan ja aurinkolaseihin pukeutunut The Fly, Mr. MacPhisto ja encore-osuuden pilapuhelu sekä Mirror Ball Man hopeisessa puvussaan.

Bono oli kehittänyt The Fly -hahmon Achtung Babyn laulunkirjoittamisen aikana. Hahmo sai innoituksensa ”The Flyn” säveltämisen aikana Bonon humoristisessa mielessä käyttämistä ylisuurista aurinkolaseista.[63] Bono kirjoitti ”The Flyn” sanoituksen luomansa hahmon näkökulmasta saaden aikaan yksittäisistä aforismeista ja lausahduksista kootun kappaleen.[64] Bono värjäsi hiuksensa mustaksi vastaamaan hahmon tummaa esiintymisasua.[65] Hän on kuvaillut The Flyn ulkonäön olevan ”Lou Reedin aurinkolasien, Elvis Presleyn takin ja Jim Morrisonin housujen yhdistelmä.”[66]

The Fly oli Bonon lavahahmona jokaisen konsertin alussa, ja hän esiintyi hahmossaan usein konsertin puoliväliin saakka. The Flyn myötä Bonon lavaesiintyminen muuttui 1980-luvun vakavaluonteisesta tyylistä rehenteleväksi ja tyylikkääksi. Hän imitoi hahmollaan egoistisen rock-tähden elkeitä.[6] Hän omaksui ajattelutavan, jonka mukaan hänellä oli hahmon turvin ”lupa olla egomaani”.[43] The Fly seurasi yhtyettä hänen mukanaan myös konserttilavan ulkopuolella: roolihahmo oli läsnä myös muissa julkisissa esiintymisissä sekä esimerkiksi yhtyeen yöpyessä hotelleissa. Bonon mukaan ”sekopäinen The Fly” tarjosi hänelle mahdollisuuden suurempaan sananvapauteen olemalla kykenevä sanomaan julkisesti asioita, joita hän ei voinut itse ilmaista.[11][67]

Hopeisena hohtavaan, lameekankaasta valmistettuun pukuun sekä hopeisiin kenkiin ja cowboyhattuun[68] pukeutunut Mirror Ball Man oli Bonon parodia ahneista amerikkalaisista televisioevankelistoista, autokauppiaista ja show-esiintyjistä.[69] Hahmo oli saanut innoituksensa Phil Ochsin Elvis Presley -tyylisestä hahmosta, jota Ochs oli esittänyt vuoden 1970 kiertueellaan.[69] Bonon mukaan Mirror Ball Man oli ”amerikkalainen showmies, jolla oli itseluottamusta ja vetovoimaa katsoa peiliin ja antaa suudelma omalle peilikuvalleen. Hän (Mirror Ball Man) rakasti käteistä rahaa, ja piti itseään Jumalan lahjana. Jos hän on onnistunut tienaamaan, hän ei voinut sortua virheisiin.”[70] Bono puhui hahmona esiintyessään liioitellulla Etelävaltioiden korostuksella. Mirror Ball Man esiintyi kiertueen konserteissa encoren aikana soittamassa pilapuheluja, usein Valkoiseen taloon.[68] Mirror Ball Man oli mukana kiertueella vuoden 1992 ajan.[71]

Mr. MacPhisto oli Bonon omahyväinen paholaishahmo, joka oli saanut nimensä Faust-legendan Mefistofeleestä.[71] Hahmon nimi oli alun perin Mr. Gold, sillä MacPhiston vaatetuksen muodostivat kultainen lameepuku ja kultaiset platform-kengät. Hahmon kasvoilla oli kalpea meikki ja huulipunaa, ja päässä pirunsarvet.[72] Mr. MacPhisto puhui ylikorostetulla englantilaisen yläluokan aksentilla.[71] Hahmo luotiin eurooppalaiseksi vastineeksi amerikkalaiselle Mirror Ball Manille, jonka se korvasi konserteissa vuonna 1993.[71] Mr. MacPhisto sai alkunsa alun perin näytelmästä The Black Rider.[73] Hahmo luotiin vuoden 1993 ensimmäistä konserttia edeltäneenä päivänä.[74] Bonon mukaan tuloksena oli ”vanha englantilaispaholainen, joka oli jo parhaat vuotensa nähnyt pop-tähti.”[75] Konsertin päättäneessä Elvis Presley -coverissa ”Can’t Help Falling in Love” hahmo lauloi lapsekkaalla tavalla, minkä johdosta hahmon esiintymistä pidettiin monissa arvosteluissa eräänä konserttien kärkkäimpänä kohtauksena.[76] Bono jatkoi myös pilapuhelujen soittamista MacPhiston turvin. Pilapuhelujen uhrit valikoituivat konserttipaikkojen mukaan, ja useimmiten soittojen ja irvailun kohteena oli paikallinen poliitikko.[77]

Zooropa-albumin levyttäminenMuokkaa

Pääartikkeli: Zooropa

U2 levytti kahdeksannen studioalbuminsa Zooropa vuoden 1993 keväällä Dublinissa, kun Zoo TV Tour oli tauolla. Alun perin se oli tarkoitus julkaista EP:nä markkinoimaan Euroopan stadionkonsertteja.[7] Yhtye kuitenkin päätyi levyttämään täysimittaisen albumin,[78] ja Zooropan kaikki kymmenen kappaletta äänitettiin kuudessa viikossa.[7] Albumia ei saatu valmiiksi ennen kuin kiertue jatkui, joten yhtye lensi Euroopan-kiertueen ensimmäisen kuukauden ajan takaisin Dubliniin levyttämään albumia vapaa-ajallaan.[8] Työskentely jatkui usein aamuyön tunneille asti, jonka jälkeen yhtye matkusti seuraavaan maahan uutta konserttia varten.[8] Basisti Adam Clayton kuvaili albumin tekoa ”hulluimmaksi asiaksi, jonka itselleen saattoi tehdä” ja rumpali Larry Mullen Jr. ”hulluksi, mutta hyvällä tavalla.”[79] Yhtyeen manageri Paul McGuinness sanoi myöhemmin yhtyeen lähes polttaneen itsensä loppuun albumin tekemisen aikana.

Zooropa julkaistiin 5. heinäkuuta 1993, ja se oli saanut vaikutteensa Zoo TV Tourin teknologiasta ja mediasta. Se oli yhä suurempi musiikillinen tyylimuutos kuin Achtung Baby, ja albumilla on mukana vaikutteita muun muassa elektronisesta tanssimusiikista ja efekteistä. Zoo TV Tourin konserteissa yhtye esitti albumin kappaleita Zooropa- ja Zoomerang-osioiden konserteissa. Yleisimpiä konserteissa esitettyjä kappaleita olivat albumin kaksi singleä, ”Numb” ja ”Stay (Faraway, So Close!)”.[2] Zoomerang-konserteissa kappale ”Dirty Day” lisättiin konsertin pääosaan, ja ”Daddy’s Gonna Pay For Your Crashed Car” sekä ”Lemon” puolestaan encore-osuuteen.

VaikutusMuokkaa

 
Aurinkolaseista muodostui kiertueen myötä eräs laulaja Bonon tunnistettavimmista piirteistä.

Zoo TV Tourin myötä U2:n jäsenet omaksuivat imagonsa rock-tähtinä, toisin kuin 1980-luvulla.[11] Yhtye kiinnitti aiempaa enemmän myös muiden julkisuuden henkilöiden mielenkiintoa, ja yhtye alkoi vietää konserttien ulkopuolella aiempaa värikkäämpää elämää.[8][80] Basisti Adam Claytonin suhde malli Naomi Campbelliin ja Bonon ystävyyssuhde malli Christy Turlingtoniin vei yhtyeen myös toisinaan ei-toivottujen lehtiotsikoiden vetonauloiksi.[80] Kitaristi The Edge alkoi seurustella kiertueen aikana yhtyeen koreografi Morleigh Steinbergin kanssa,[6] ja pari avioitui vuonna 2002.[81] Claytonin ja Campbellin suhde alkoi heikentyä kiertueen siirtyessä Euroopan stadioneille, jolloin Claytonilla oli myös vaikeuksia alkoholinkäyttönsä kanssa. Hän lopetti alkoholin juomisen vuonna 1993 sen jälkeen, kun ei ollut kyennyt nousemaan lavalle yhtyeen konsertissa Sydneyssä.[82] Tapahtuneen vuoksi yhtyeen sisäinen kemia oli koetuksella kiertueen viimeisten viikkojen ajan.

Kiertue U2:n siihenastisen uran pisin, ja se uuvutti yhtyeen.[82] Zoo TV Tourin päätyttyä yhtye piti tauon yhdessä levyttämisestä. Adam Clayton ja Larry Mullen Jr. muuttivat Manhattanille, jossa he ottivat myös soittotunteja kehittyäkseen muusikkoina.[83] Bono ja The Edge viettivät valtaosan vuodesta 1994 kodeissaan Etelä-Ranskassa.[84] The Edge muisteli myöhemmin, kuinka ”kiertue venytti meitä kaikkia. Olimme sen jälkeen eri yhtye, ja keikkailu oli erilaista.”[37]

Bonon lavahahmo The Fly jäi unholaan kiertueen päätyttyä, mutta hahmon käyttämistä aurinkolaseista tuli eräs hänen tavaramerkeistään myös kiertuetta seuranneina vuosina. The Fly ja Mr. MacPhisto esiintyivät vuonna 1995 kappaleen ”Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me” musiikkivideolla. Kirjailija Višnja Cogan kirjoitti musiikkivideon ”kristallisoivan ja päättävän Zoo TV -aikakauden ja muutokset.”[85] Kappale levytettiin elokuvan Batman Forever soundtrack-albumille, ja elokuvan ohjaaja Joel Schumacher yritti myös luoda Bonolle roolin Mr. MacPhistona elokuvaan. Ajatuksesta kuitenkin luovuttiin, koska sekä Bono että Schumacher päättivät, ettei se sopisi elokuvaan.[86] Tuottaja Nellee Hooperin on sanottu myöhemmin kertoneen Bonolle, että Zoo TV ”pilasi ironian kaikilta.”[37]

Kiertueella yhtyeen lämmittelijänä soittaneen Pixiesin ura kääntyi kiertueen aikana kohti loppuaan.[87] Vuoden 1992 heinäkuussa Spin-lehti teki U2:sta ja kiertueesta kansikuvajutun, jossa toimittaja Jim Greer matkusti tyttöystävänsä, Pixies -basisti Kim Dealin, kanssa mukana kiertueella sen ensimmäisten viikkojen aikana. Artikkelissa Greer ja Deal kritisoivat U2:ta tavasta, jolla yhtye oli kohdellut Pixiesiä.[88] U2 ja The Pixiesin muu kokoonpano olivat täysin eri mieltä artikkelin sisällöstä, erityisesti yhtyeen keulahahmo Black Francis. Artikkeli oli yksi syistä, joiden kasvamien riitojen seurauksena Pixies hajosi vuonna 1993.[87]

Zoo TV Tourin ollessa loppusuoralla U2 ja Music Television aloittivat neuvottelut Zoo TV -televisiokanavan aloittamisesta MTV:lla.[89] Suunnitelmaa ei koskaan toteutettu, mutta MTV esitti vuonna 1997 lyhyen televisiosarjan Zoo-TV. Wired-lehdessä sarjan kuvailtiin muun muassa ”koetelleen kaupallisen ja ymmärrettävän television rajoja.”

U2:n seuraava kiertue oli vuosina 1997-1998 järjestetty PopMart Tour, joka seurasi Zoo TV Tourin jalanjäljissä irvaillen kulutusmyönteisyydelle ja kaupallisuudelle. Yhtyeen manageri Paul McGuinness sanoi, että U2 halusi PopMartin ”tuotannon lyövän Zoo TV:n laudalta.” Kiertue olikin yhä suurempi askel pois U2:n 1980-luvun konserteista: PopMart-lavarakennelmassa oli mukana muun muassa 46 metriä korkea LED-näyttö, 30 metriä korkea kultainen holvikaari ja sitruunan muotoinen diskopallo, jonka avulla yhtye siirtyi päälavalta B-lavalle.[90] Kriitikoiden arvosteluissa PopMart ei saanut samanlaista, ylistävää vastaanottoa kuin Zoo TV. Vuonna 2009 Bono kuitenkin sanoi pitävänsä kiertuetta yhtyeensä parhaana: ”PopMart on huippuhetkemme. Se oli aestettisesti parempi kuin Zoo TV, ja taiteellisena projektina sen ajatus oli selkeämpi.”[91]

Vuonna 2005 U2 soitti Vertigo Tour -kiertueensa encore-osuuksissa kappaleet ”Zoo Station”, ”The Fly” ja ”Mysterious Ways” peräkkäin Zoo TV Tourin kunniaksi. Myös lavashow vastasi alkuperäistä mallia: ”Zoo Stationin” aikana lavalla käytettiin lukuisia visuaalisia efektejä, ja ”The Fly” -kappaleessa palattiin vuoden 1992 tunnelmaan vilkkuvien tekstien ja fraasien muodossa.

Kriitikoiden keskuudessa Zoo TV Tour on perinteisesti arvosteltu yhdeksi rockmusiikin parhaimmista kiertueista.[8] Timen Guy Garcia kirjoitti sen olevan ”yksi kaikkien aikojen jännittävimmistä rock-konserteista.”[92] Los Angeles Timesin Robert Hilburn kirjoitti, että ”ei ole kohtuutonta ajatella Zoo TV:n olevan rock-kiertueiden Sgt. Pepper”,[74] ja vuonna 2002 Q-lehden Tom Doyle ylisti kiertuetta sanoen sen olevan ”kaikkien aikojen mahtipontisin rock-kiertue.”[8] Vuonna 2013 Q listasi Zoo TV Tourin mukaan kymmenen kaikkien aikojen parhaan konserttinsa listalle.[93] Vuonna 2009 kriitikko Greg Kot sanoi kiertueen olevan ”yhä kaikkien aikojen hienoin superkiertue viimeisen kahden vuosikymmenen ajalta.”[94] Pitchfork-sivuston Ryan Dombal kirjoitti Achtung Baby -albumin juhlapainoksen arviossaan Zoo TV Tourin olevan vielä 20 vuotta päättymisensä jälkeenkin ainutlaatuisen kekseliäs kokonaisuus, jota yksikään yhtye – U2 itse mukaan lukien – ei ole kyennyt ylittämään."[95] Rolling Stone listasi sen vuonna 2017 osaksi julkaisemaansa ”The 50 Greatest Concerts of the Last 50 Years” -listaa.[96]

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. a b The Band u2.com. U2:n verkkosivusto. Viitattu 20.12.2017. (englanniksi)
  2. a b c d e f g U2 ZOO TV Tour u2gigs.com. U2Gigs. Viitattu 20.12.2017. (englanniksi)
  3. a b c d e Kinnunen, Aleksi: Keikkapäivän kunniaksi: U2 - A:sta Ö:hön! is.fi. 20.8.2010. Ilta-Sanomat. Viitattu 20.12.2017.
  4. a b Alanko, Tero: U2: Zoo TV Live From Sydney (DVD) soundi.fi. Soundi. Viitattu 20.12.2017.
  5. a b c d e f g Kinnunen, Aleksi: Palvottu ja vihattu Bono. Ilta-Sanomat, 2010, nro 19.8..
  6. a b c d e f McGee (2008), s. 143
  7. a b c U2 Discography – Zooropa u2.com. U2:n verkkosivusto. Viitattu 20.12.2017. (englanniksi)
  8. a b c d e f Doyle, Tom: 10 Years of Turmoil Inside U2. Q, Marraskuu 2002, nro 196. (englanniksi)
  9. a b Graham, Bill: Achtung Station!. Hot Press, 21.5.1992. Artikkelin verkkoversio Viitattu 20.12.2017. (englanniksi)
  10. a b c d e f g h i j k Gundersen, Edna: U2’s 'Zoo': The band lets loose with a high-tech roar. USA Today, 12.8.1992. (englanniksi)
  11. a b c d e f Dalton, Stephen: Achtung Stations. Uncut, Marraskuu 2004, nro 90. (englanniksi)
  12. a b de la Parra (2003), s. 140
  13. a b c d Moody (1998), s. 196–204
  14. de la Parra (2003), s. 151
  15. a b c d e "A Fistful of Zoo TV" -dokumentti, Zoo TV: Live from Sydney -DVD. Island Records, 2006.
  16. Lethby, Mike: Zoo Review: U2 Tour Takes Large-Scale Tack. Billboard, 18.12.1993, 105. vsk, nro 51, s. 119–120. (englanniksi)
  17. a b Tuning Into Zoo TV Station. Propaganda, 1992, nro 16. U2 World Service. (englanniksi)
  18. a b Sixty-Nine Things You May Not Have Known About Life in the Zoo. Propaganda, 1992, nro 17. U2 World Service. (englanniksi)
  19. McGee (2008), s. 139
  20. McGee (2008), s. 141
  21. Flanagan (1996), s. 84–85
  22. Violanti, Anthony: U2, Not Yet Tour List Omits Buffalo, But Band Still May Play at Rich buffalonews.com. 14.2.1992. The Buffalo News. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
  23. Chicago on U2's first U.S. tour since '87. Chicago Sun-Times, 13.2.1992. (englanniksi)
  24. de la Parra (2003), s. 139
  25. Duffy, Thom: McGuinness and the 'Principle' of U2 Management. Billboard, 16.3.1991. (englanniksi) lähteessä Bordowitz (2003) s. 278–281. (englanniksi)
  26. a b McGee (2008), s. 142
  27. Morse, Steve: U2 Says It Hit on the Right Ticket. Boston Globe, 12.3.1992. (englanniksi)
  28. Rowe, Martin: U2 Fans Quick to Form Queues for First British Concerts in Five Years. The Independent, 2.5.1992. (englanniksi)
  29. a b Rohter, Larry: The New York Times, 15.3.1992. Artikkelin verkkoversio Viitattu 23.12.2017. (englanniksi)
  30. a b de la Parra (2003), s. 146
  31. Flanagan (1996), s. 14–15
  32. McGee (2008), s. 150
  33. Karas, Matty: Big things and small songs create a large tableau for U2 concert. Asbury Park Press, 14.8.1992. (englanniksi)
  34. Flanagan (1996), s. 86
  35. a b Flanagan (1996), s. 401, 483–484
  36. Flanagan (1996), s. 61
  37. a b c Eccleston, Danny: Superfly. Q, 2004, nro Special Edition: 50 Years of Rock 'n' Roll. (englanniksi)
  38. a b c McGee (2008), s. 144–145
  39. Gray, W. Blake: U2: Musical Masters of the Visual Medium. The Daily Yomiuri, 11.12.1993. (englanniksi)
  40. a b c Pareles, Jon: U2 Restyled, With Props and a Nod to the Fringes. The New York Times, 11.3.1992. Artikkelin verkkoversio Viitattu 22.12.2017. (englanniksi)
  41. Rawthorn, Alice: Achtung Baby, It’s U2 in Paris. Financial Times, 9.5.1992. (englanniksi) lähteessä Bordowitz (2003) s. 194–195 (englanniksi).
  42. Daly, Sean: In Concert, But Not Live. The Washington Post, 31.10.2004. (englanniksi)
  43. a b c Fallon, BP: Zoo Radio bpfallon.com. 27.11.1992. Arkistoitu 13.11.2009. Viitattu 22.12.2017. (englanniksi)
  44. Jobling (2014), s. 227
  45. Flanagan (1996), s. 290, 444
  46. a b Bailie, Stuart: Rock and Roll Should Be This Big!. NME, 13.6.1992. (englanniksi)
  47. a b c d DeCurtis, Anthony: Zoo World Order. Rolling Stone, 14.10.1993, nro 667. (englanniksi)
  48. U2 – I Still Haven’t Found What I’m Looking For u2gigs.com. U2Gigs. Viitattu 22.12.2017. (englanniksi)
  49. a b c McGee (2008), s. 151
  50. a b McCormick (2006), s. 237
  51. Gundersen, Edna: U2’s music matches a massive production. USA Today, 14.8.1992. (englanniksi)
  52. a b McGee (2008), s. 148
  53. U2 – Dancing Queen u2gigs.com. U2Gigs. Viitattu 22.12.2017. (englanniksi)
  54. de la Parra (2003), s. 154
  55. de la Parra (2003), s. 160
  56. Stokes (1996), s. 141
  57. Catlin, Roger: Outdoor U2 Extravaganza Much The Same As Indoor Show. Hartford Courant, 13.8.1992. (englanniksi)
  58. Flanagan (1996), s. 308
  59. U2: Stairway to Devon − OK, Somerset!. Q, Heinäkuu 2010, nro 288. (englanniksi)
  60. de la Parra (2003), s. 141
  61. McCormick (2006), s. 234–235
  62. Fricke, David: Rolling Stone, 1.10.1992, nro 640. (englanniksi)
  63. Stokes (2010), s. 99
  64. Stokes (1996), s. 102
  65. Flanagan (1996), s. 97, 521
  66. VH1’s Legends -televisiosarja, jakso U2. Tuotantokausi 1, jakso 6. Esitetty 11.12.1998. VH1. (englanniksi)
  67. McCormick (2006), s. 224–225, 227, 232
  68. a b Flanagan (1996), s. 62
  69. a b Flanagan (1996), s. 61
  70. McCormick (2006), s. 238
  71. a b c d Flanagan (1996), s. 228–231
  72. McGee (2008), s. 160–161
  73. McGee (2008), s. 158
  74. a b Hilburn, Robert: Los Angeles Times, 20.4.1997. Artikkelin verkkoversio Viitattu 23.12.2017. (englanniksi)
  75. McCormick (2006), s. 248
  76. Jobling (2014), s. 233
  77. Flanagan (1996), s. 245
  78. DeCurtis, Anthony: Music Reviews: Zooropa rollingstone.com. 5.8.1993. Rolling Stone. Arkistoitu 3.5.2008. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
  79. McCormick (2006), s. 247
  80. a b McCormick (2006), s. 243–244
  81. McCormick (2006), s. 317
  82. a b McCormick (2006), s. 255–256
  83. Flanagan (1996), s. 505
  84. McCormick (2006), s. 259–261
  85. Cogan (2008), s. 192–193
  86. Bono's Movie Debut Stays Out Of Reach 16 December 1994. South Florida Sun-Sentinel. Viitattu 22.12.2017. (englanniksi)
  87. a b Flanagan (1996), s. 361–363
  88. Greer, Jim: Animal Farm. Spin, Heinäkuu 1992, nro 4. (englanniksi)
  89. Flanagan (1996), s. 477–478, 504–505, 511, 522
  90. McCormick (2006), s. 270–271
  91. Boyd, Brian: Just the 2 of U 27.2.2009. The Irish Times. Arkistoitu 27.11.2010. Viitattu 22.12.2017. (englanniksi)
  92. Garcia, Guy: Future Shock From Ireland. Time, 12.7.1993, nro 2. Artikkelin verkkoversio Viitattu 23.12.2017. (englanniksi)
  93. Q, Maaliskuu 2013, nro 320. Artikkelin verkkoversio Viitattu 23.12.2017. (englanniksi)
  94. Kot, Greg: Concert review: U2 360 Tour at Soldier Field chicagotribune.com. 12.9.2009. Chicago Tribune. Viitattu 23.12.2017. (englanniksi)
  95. Dombal, Ryan: U2: Achtung Baby [Super Deluxe Edition] pitchfork.com. 9.11.2011. Pitchfork. Viitattu 23.12.2017. (englanniksi)
  96. Greene, Andy: The 50 Greatest Concerts of the Last 50 Years rollingstone.com. 12.6.2017. Rolling Stone. Viitattu 23.12.2017. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa