Nepalin historia
Nepalin valtio syntyi 1700-luvun puolivälissä, kun Gurkhan kuningas Prithvi Narayan Shah valtasi Malla-hallitsijoiden kuningaskunnat ja perusti Nepalin kuningaskunnan. Shah-dynastia laajensi valtakuntaansa Kathmandun laaksosta itään ja länteen, kunnes lopulta Intiaa hallinneet britit pysäyttivät Nepalin laajenemisen vuosina 1814-1916 käytyjen taistelujen jälkeen. Tällöin muodostuivat myös ne rajat, jotka Nepalilla nykyisinkin on.[1]
Sisäisten valtataistelujen jälkeen maassa kaappasi vallan vuonna 1846 Jung Bahadur Rana, jonka perustama Rana-dynastia hallitsi maata sadan vuoden ajan. Ranojen diktatuurin aikana Nepalin kuningas oli vain maan julkinen keulakuva, perinnöllisen pääministerin pitäessä todellista valtaa. Rana-diktatuuri kukistui vuonna 1951 ja maassa palattiin lyhyen demokratiakokeilun jälkeen takaisin monarkiaan.[1][2]
1990-luvulla maassa alettiin vaatia demokratiaa yhä äänekkäämmin. Maa ajautui sisällissotaan, joka kesti kymmenen vuotta. Maan viimeinen kuningas Gyanendra syrjäytettiin vallasta vuonna 2008 ja Nepalin kuningaskunnasta muodostettiin liittovaltio. Samalla sai päätöksensä Nepalia yli 250 vuotta hallinnut Shah-dynastia.[1][3]
Varhaiset vaiheet muokkaa
Esihistoria muokkaa
Kathmandun laaksosta löytyneet muinaiset työkalut kertovat alueen olleen asuttuna jo muinaisajoista asti, mutta varhaishistorian tutkimus etenee hitaasti. Kirjallisia merkintöjä on intialaisissa lähteistä vasta ensimmäiseltä vuosituhannelta ennen ajanlaskun alkua. Intialaisen eepoksen Mahabharatan mukaan alueella asuivat tuolloin kirātat, joiden jälkeläisiä elää edelleen Nepalin itäosassa. Toiset esihistoriasta kertovat legendat kertovat kiratojen olleen alueen hallitseva väestöosa, jolla oli ylivalta karjataloudesta elantonsa saavaan abhiraheimoon nähden. Nämä lähteet ovat yhteneviä siinä että maan alkuperäisväestö oli todennäköisesti etnisesti tiibetiläis-burmalaista alkuperää ja he asuivat nykyisen Nepalin alueella 2500 vuotta sitten. Väestö asui poliittisesti järjestäytymättömissä pienissä siirtokunnissa.[4]
Ensimmäiset hallintorakenteet muokkaa
Merkittävät poliittiset muutokset tapahtuivat arjalaisten levittäydyttyä luoteisen Intian alueelle vuosien 2000 eaa. ja 1500 eaa. välillä. Heidän kulttuurinsa oli levinnyt koko Pohjois-Intian alueelle ensimmäisen vuosituhannen eaa. aikana. Arjalaiset muodostivat monia valtakuntia, jotka olivat jatkuvasti sotatilassa. 500-luvulla eaa. Kauppapaikkojen ympärille alkoi kasvaa kosmopoliittisia yhteiskuntia, jotka olivat kauppareittien välityksellä yhteydessä Etelä-Aasiaan. Indo-Gangesin tasangon reuna-alueella, Tarain alueella, pienimmät valtakunnat, valtioliitot tai heimot kasvoivat, sillä ne saivat osansa kaupankäynnin mahdollisuuksista ja ne joutuivat kohtaamaan suurempien kuningaskuntien taholta tulevan uhan. Todennäköisesti tällä ajanjaksolla indoarjalaisia kieliä puhuneet Khasi-kansat laajensivat elinpiiriään nykyisen Länsi-Nepalin alueelle.[4]
Yksi ensimmäisistä Tarain alueen valtiomuotoisista yhteiskunnista oli Shakya-heimo, jonka pääkaupunki oli ilmeisesti Kapilavastu, lähellä nykyistä Nepalin ja Intian rajaa. Klaanin tunnetuin jäsen on Siddhartha Gautama, prinssi joka hylkäsi ylellisen elämäntavan ja lähti etsimään olemassaolon merkitystä. Hänet tunnettiin myöhemmin buddhana ja buddhalaisuuden perustajana.[4]
Maurya-valtakunta oli muinaisen Intian valtakunnista mahtavin niin poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Se oli laajimmillaan kuningas Ašokan valtakaudella 268-231 eaa. jolloin sen vaikutusvalta kattoi lähes koko nykyisen Intian ja ulottui lännessä nykyisen Afganistanin alueelle saakka. Ei ole todisteita siitä, ulottuiko sen valta nykyisen Nepalin alueelle, mutta joka tapauksessa Maurya-valtakunnan olemassaolo vaikutti Nepalin historiaan. Ašoka omaksui buddhalaisuuden ja hänen aikanaan sen uskotaan levinneen Kathmandun laaksoon ja koko Nepalin alueelle. Maurya-valtakunnan ajoilta on peräisin myös hallintojärjestelmä, jossa kuningas oli poliittisen järjestelmän oikeutettu keskipiste.[4]
Maurya-vallan rappeuduttua toisella vuosisadalla eaa. pohjoinen Intia hajosi useaan pieneen hallintokeskukseen. Kauppasuhteet muualle Aasiaan ja Euroopan suuntaan kuitenkin säilyivät, mutta nykyisen Nepalin alue oli ilmeisesti kaukana tästä kaupallisesta verkostosta. Gupta-valtakunta yhdisti Pohjois-Intian jälleen yhden hallinnon alaisuuteen 300-luvulla jaa. Gupta-dynastian suurin valloittaja Samudragupta, joka hallitsi noin vuosina 353-373, väitti että Nepalin valtias maksoi Gupta-valtakunnalle veroja. Ei kuitenkaan tiedetä, kuka tämä valtias olisi ollut, ja mitä aluetta hän olisi hallinnut jos hän todella oli Guptien vasalli. Gupta-ajalla Nepalin kieli ja kulttuuri sai kuitenkin vaikutteita pohjoisintialaisesta kulttuurista.[4]
Licchavi-dynastia muokkaa
Nepalin alueella vaikuttivat 400-luvulla Licchavihallitsijat, jotka alkoivat kirjata tietoja maan politiikasta, yhteiskunnasta ja taloudesta. Licchavit olivat hallitseva suku, joka tunnetaan myös varhaisissa Buddhan ajan Intian legendoissa. Licchavit olivat Kathmandun laaksossa tukikohtaansa pitävä dynastia, ja he johtivat ensimmäisen nepalilaisen valtion kasvua. Myös eteläisen naapurimaan Gupta-dynastian perustaja oli naimisissa Licchavi-prinsessan kanssa.[5]
Varhaisimmat maininnat Licchaveista ovat peräisin vuodelta 464, ja ne mainitsevat kolme edeltävää hallitsijaa, mikä viittaa siihen että Licchavi-dynastia alkoi 300-luvun lopulla. Viimenen Licchavi-kirjoitus on vuodelta 737. Kirjoitukset ovat sanskritiksi, mikä oli Pohjois-Intiassa käytetty kieli. Licchavien valta oli vahvasti intialaisvaikutteinen poliittisesti ja kulttuurillisesti. Kuninkaalla oli absoluuttinen valta, mutta hän puuttui vain vähän alamaistensa sosiaaliseen elämään. Elantonsa kansa sai maanviljelystä, he kasvattivat riisiä ja muita jyviä, joita tuotettiin kuninkaallisen, tai muiden merkittävien sukujen tai munkkien tarpeisiin. Alue jakaantui hallinnollisesti kyläyhteisöihin, jotka ryhmiteltiin suuremmiksi yksiköiksi. Valtakunta rajoittui maantieteellisesti Kathmandun laaksoon ja muutamaan naapurilaaksoon. Licchavi-ajan hallintorakennuksia tai palatseja ei ole säilynyt meidän päiviimme asti. Yksi Licchavien ajan merkittävimmistä perinnöistä on buddhalaisuuden leviäminen Tiibetiin ja Keski-Aasiaan kauppiaiden ja lähetyssaarnaajien mukana.[5]
Varhaiskeskiaika muokkaa
Licchavi-dynastian rappeutumisen jälkeinen aikakausi on Nepalin historian vähiten tunnettu ajanjakso. Tältä ajalta on vain muutamia kaiverrettuja lähteitä, jotka täydentävät uskonnollisten kirjoitusten päivämääriä. Todennäköisesti Kathmandun laakso ja sen viereiset laaksot pysyivät yhtenä poliittisena yksikkönä, vaikka alueella käytiinkin valtataisteluja merkittävien klaanien välillä. Uskonnollisten järjestöjen kirjaukset lahjoituksista on päivätty vuodelle 879, mikä viittaa uuden dynastian perustamiseen. Säilyneet asiakirjat ovat osoittaneet että samalla siirryttiin sanskritin kielestä newarin kieleen.[6]
Suurin Nepaliin kohdistuva valta tuli edelleen etelästä, nykyisen Intian Biharin osavaltion alueella sijainneelta Mithilan alueelta. Nykyisen Intian Karnatakan osavaltion alueelta lähtöisin olevan Chalukya-dynastian sotapäälliköt ottivat Mithilan hallintaansa. Yksi heidän sotapäälliköistään perusti Terain alueelle pääkaupungin vuonna 1097, mistä käsin käynnistettiin hyökkäyksiä Nepaliin, joiden ansiosta Chalukya-dynastia väitti hallitsevansa Nepalia. Tällä ei kuitenkaan ole ollut huomattavaa vaikutusta Nepalin historiaan. 1100-luvun lopulla Nepalin kuningasta kutsuttiin nimellä Somesvaradeva, mikä oli Chalukya-kuninkaiden nimi, mikä viittaisi poliittiseen yhteyteen intialaishallitsijoiden kanssa. Ennen hänen kautensa loppua on näyttöä poliittisesta kaaoksesta ja valtaistuintaistelusta.[6]
Tällä ajanjaksolla tapahtui myös syvällisiä muutoksia maan uskonnollisessa järjestelmässä. Buddhalaisen yhteisön sisällä munkkien ja luostarien rooli muuttui hitaasti mutta radikaalisti. Varhainen buddhalaisuus oli perustunut munkkien ja nunnien selibaattiin ja meditointiin, jotka olivat vetäytyneet maailmasta omiin elinympäristöihinsä. Koska rituaalisempi Vajrayana-buddhalaisuus laajeni, kasvoi näkemyserot suuntauksen opettajien ja tavallisten bhikkhu-munkkien välillä. Tämä johti siihen että korkeampiarvoiset opettajat ottivat luostarit haltuunsa ja hallinnoivat luostarin varoja. Luostareista tuli sosiaalisia ja taloudellisia keskuksia, jotka toimivat työpajoina ja huoneistoina sekä pyhäkköinä. Nämä roolit ovat yhä ennallaan.[6]
Keskiajan kuningaskunnat muokkaa
Malla-kausi muokkaa
Nepalin merkittävät hallitsijat alkoivat 1100-luvun alussa käyttää itsestään nimitystä malla, mikä tarkoitti vahvaa henkilöä. Malla-dynastian aikana vahvistui Kathmandun laakson merkitys Nepalin poliittisena, kulttuurillisena ja taloudellisena keskuksena. Aika ei ollut poliittisesti vakaata, vaan Nepalissa ja sen ympärillä tapahtui merkittäviä mullistuksia. Turkkilaissukuiset muslimit perustivat 1200-luvulla Delhin sulttaanikunnan Nepalin eteläpuolelle ja 1300-luvulla he laajensivat valtaansa Intian pohjoisosassa. Tänä aikana Intian valtakunnat joutuivat sotaan Delhiä vastaan, ennen kuin ne lopulta kukistuivat Delhin vallan alle. Tämä johti myös mullistuksiin Nepalissa ja sen lähialueilla. Nykyisessä Länsi-Nepalissa, Jumlan laaksossa, syntyi erillinen Malla-dynastia, jota ei pidä sekoittaa Kathmandussa hallitsevaan dynastiaan. Nämä Khasa-Malla dynastian kuninkaat laajensivat valtaansa Tiibetin länsiosiin ja tekivät ryöstöretkiä Malla-dynastian hallitsemaan Kathmandun laaksoon vuosina 1275-1335. Pahimman tuhon Kathmandun laakso koki kuitenkin vuosina 1345-1346, kun Bengalin sulttaanikunnan hallitsija Shamsuddin Ilyas Shahin joukot hyökkäsivät Kathmanduun, ryöstivät sen ja tuhosivat kaikki pyhäinjäännökset. Yksikään Kathmandussa nykyisin oleva rakennus ei ole ollut olemassa ennen bengalilaisten ryöstöretkeä.[7]
Varhaisen malla-kauden aikana monet kaupungit kasvoivat, joista tuli myöhemmin Kathmandu, Patan ja Bhaktapur. Merkittäväksi kuninkaaksi nousi 1300-luvulla Jayasthitimalla, jonka hallintokaupunkina oli Patan. Vuosisadan loppuun mennessä hänen vallassaan oli koko laakso ja sen lähiympäristö, mutta valta ei kuitenkaan ollut absoluuttinen, sillä alueella vaikutti Kiinan Ming-dynastian vaikutusvalta. Jayasthitimallaa pidetään kuitenkin uskonnollisissa dharmaan perustuvissa oppikirjoissa ensimmäisen Nepalin lain kokoajana.[7]
Jayasthitimallan kuoltua hänen poikansa jakoivat vallan ja hallitsivat kollegiaalisesti, kunnes hänen viimeinen elossa oleva poikansa Jayajyotirmalla hallitsi yksinään vuosina 1408-1428. Tämän jälkeen valtaan nousi tämän poika Yakshamalla, joka hallitsi noin vuoteen 1482. Hänen aikanaan nepalilaiset hyökkäsivät etelän tasangoille, mikä oli hyvin poikkeuksellista maan historiassa. Hänen aikanaan Malla-dynastian valta oli laajimmillaan, vaikka valtakunnan ulkoalueet toimivatkin puolittain itsenäisesti, ne kuitenkin tunnistivat kuninkaan johtajuuden.[7]
Kolme kuningaskuntaa muokkaa
Yakshamallan jälkeen valtakunta jakaantui vuonna 1482. Hänen kuusi poikaansa yrittivät ensin hallita valtakuntaa kollegiaalisesti, kuten heidän isoisänsä olivat aiemmin tehneet. Pojista Ratnamalla kapinoi ensimmäisenä tätä yhteishallintoa vastaan ja kaappasi itselleen vallan Kathmandussa vuonna 1484. Hän hallitsi siellä yksinään kuolemaansa asti vuoteen 1520. Veljeksistä vanhin, Rayamalla hallitsi Bhaktapuria muiden veljiensä kanssa kuolemaansa asti, minkä jälkeen valta siirtyi hänen jälkeläisilleen. Patan pysyi syrjäisenä ja sitä hallitsi paikallinen aatelisto, kunnes Sivasimhamalla, Ratnamallan perillinen valloitti alueen hallintaansa vuonna 1597. Hänen kuolemansa jälkeen Kathmandu ja Patan jaettiin hallittavaksi eri pojille, ja valtakunta jakaantui taas. Nepalin keskipiste jakaantui näin kolmeksi kilpailevaksi kuningaskunnaksi, joiden tukikohdat olivat suunnilleen Kathmandu, Patan ja Bhaktapur.[8]
Kolmen pienen valtakunnan vaikutus laakson ulkopuolelle vaihteli ajan myötä. Kathmandu laajensi valtaansa pohjoiseen ja lounaaseen, Patan etelään ja Bhaktapur itään Dudh Kosi -joelle asti. Valtakunnat olivat keskenään varsin mutkikkaissa väleissä. Vaikka ne olivat toisiinsa läheisesti yhteydessä ja toisinaan solmivat seka-avioliittoja, heidän kahnauksensa minimaalisten alueellisten voittojen tai rituaalisten houkuttimien johdosta, johtivat toistuvasti sodankäyntiin.[8]
Kolmen valtakunnan, tai myöhemmän Malla-kauden aika, kesti 1700-luvun puoliväliin asti. Tänä aikana Kathmandun laakson ainutlaatuinen kulttuuri kukoisti ja vanhat palatsirakennukset kaikissa kolmessa kaupungissa saivat suurimman osan nykyisestä muodostaan. Buddhalaisuus oli hallitseva uskonto ja kuninkaat toimivat dharman suojelijoina. Newari oli alueen hallitseva kieli.[8]
Nepalin eteläpuolella sijainneen Delhin sulttaanikunnan kukistumisen jälkeen mogulivaltakunta alkoi hallita Intiaa 1500-luvulta lähtien. Mogulit eivät koskaan hallinneet Nepalia, mutta heidän valtakuntansa vaikutti epäsuorasti Nepalin elämään. Mogulivallan laajetessa monet pohjoisintialaiset ruhtinaat löysivät turvapaikan pohjoisilta kukkuloilta. Monet pienet ruhtinaskunnat läntisessä Nepalissa olivat moguleita paenneiden sotureiden perustamia, heidän mukanaan levisi khasin kieli ja kulttuuri. Heidän mukanaan tuli myös mogulien sotilasteknologia, mukaan lukien tuliaseet ja tykit, sekä hallintotavat jotka perustuivat myönnettyihin maanhallintaoikeuksiin vastineeksi sotilaspalveluksesta. Mogulivallan vaikutus näkyy myös persian kielisen terminologian käytössä hallinnollisissa toimissa.[8]
Kiinan Qing-dynastia kasvatti valtaansa Tiibetissä 1720-luvulla. Qing-dynastian sotilasretkikunta valloitti Lhasan ja alisti dalai laman valvontansa alle. Nepalin kolmen kuningaskunnan edustajat toivat Kiinan keisarille tervehdyksen, minkä jälkeen Qing-dynastia katsoi Nepalin olevan syrjäinen osa valtakuntaansa. Tätä käsitystä ei ole koskaan jaettu Nepalissa. Nepalin etelä- ja pohjoispuolilla olevien suurten valtakuntien laajentuminen teki Nepalin perinteisestä keskuksesta huomattavan heikon. Kolme valtakuntaa elivät eristynyttä ja itsenäistä, sekä toisinaan riitaista elämää vuorten eristämässä laaksossa. Samalla ympärillä olevat valtakunnat muuttuivat suuremmiksi ja keskitetyiksi.[8]
Kolmen kuningaskunnan etelä- ja länsipuolella sijaitsi pieniä ruhtinaskuntia, joita hallitsivat sotilasdynastiat. Etelässä hallitsi rajputien dynastia. Lännessä, Gandakijoen ympärillä oli vallassa Chaubisiksi kutsuttu löyhä liittovaltio, johon kuuluivat Palpan ja Makwanpurin alueet. Vielä lännempänä Karnalijoen ympärillä oli Baisiksi kutsuttu erillinen valtioliitto. Pienten valtioiden välillä oli toistuvasti konflikteja, joihin sekaantuivat myös Kathmandun laakson kolme kuningaskuntaa. Pienet valtiot käyttivät resurssejaan lähes anarkistiseen selviytymistaisteluun. Himalajan alueen erillisestä kulttuurista oltiin tietoisia, mutta heillä ei ollut mitään todellista käsitettä Nepalista kansakuntana.[8]
Myöhäisellä malla-kaudella maassa vierailivat myös ensimmäiset eurooppalaiset. Portugalilaiset lähetyssaarnaajat Johannes Cabral ja Stephen Cacella vierailivat Lhasassa vuonna 1628, minkä jälkeen Cabral matkusti Nepaliin. Merkittävämää Nepalin kannalta kuitenkin oli, että 1700-luvulla brittivalta kasvoi Intiassa, etenkin Nepalin kaakkoispuolella sijainnessa Bengalissa. Vuoteen 1764 mennessä Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania hallitsi Bengalia, mikä oli tuolloin yksi Aasian vauraimpia alueita. Kauppakomppania selvitti mahdollisuuksia laajentaa kauppaansa ja omaa päätösvaltaansa Nepaliin, Bhutaniin ja Tiibetiin. Nepalia heikensi erityisesti se, että britit saattaisivat käyttää keskenään riitaisia Nepalin kuningaskuntia toisiaan vastaan, mikä mahdollistaisi brittivallan kasvun Himalajan alueella.[8]
Nepalin kuningaskunnan synty muokkaa
Gorkhavallan laajeneminen muokkaa
Siinä missä pienet kuningaskunnat kamppailivat myöhemmällä malla-kaudella keskenään Kathmandun laaksossa, eli Länsi-Nepalissa sijaitseva Gorkhan kuningaskunta erillään Kathmandun laakson tapahtumista. Gorkhan kuningaskunnan perusti vuonna 1559 Dravya Shah, alueelle jossa asui magari-kansaa. Legendat ovat jäljittäneet Gorkhan alkuperän Rajpuntanan alueelle, nykyiseen Intiaan, mistä soturiprinssit lähtivät 1400-luvulla. Gorkha jäi pois kahdesta Länsi-Nepalin hallitsevasta valtioliittoumasta, eikä valtakunnan laajentumista tapahtunut ennen kuin 1600-luvulla hallinneen Rama Shahin valtakaudella, jolloin valtakunta laajeni hieman joka suuntiin. 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa Gorkha jatkoi hidasta laajentumistaan ja se sekaantui yhä useammin Kathmandun laakson kolmen kuningaskunnan kiistoihin liittoutumalla jonkun kanssa. Gorkhakuningas Nar Bhupal Shah yritti laajentaa alueitaan Kathmandun laakson pohjoispuolelle Nuwakotin alueelle, mutta epäonnistui.[9]
Yhdeksi Nepalin historian merkittävimmistä henkilöistä nousi Gorkhan kuningaskuntaa vuosina 1743-1775 hallinnut Prithvi Narayan Shah. Hänen tavoitteenaan oli yhdistää koko Kathmandun laakso ja luoda alueesta yksi valtio. Ennen suunnitelmien toteuttamista hän matkusti Varanasiin etsimään taloudellista apua ja ostamaan aseita, saaden näin myös näkemyksen erityisesti Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian asemasta. Kun hän palasi Gorkhaan, hän koulutti joukkonsa käyttämään nykyaiaisempia aseita, joita hän oli onnistunut saamaan Intiasta. Hän myös järjesti liittoumia naapurivaltioiden kanssa tai huolehti näiden puolueettomuudesta. Prithvi Narayan Shahin johtamat joukot yrittivät aluksi tuloksetta alistaa laakson kuningaskunnat valtaansa piirittämällä laakson. Myös Brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania lähetti 2400 miehen armeijan suojelemaan laakson perinteikkäitä kuninkaita, mutta britit joutuivat vetäytymään takaisin Intiaan sotilaiden kärsiessä malariasta, ja lopulta he onnistuivat vain viivyttämään gorkhajoukkoja.[9][10]
Vuonna 1768 Gorkha-joukot tunketuivat Kathmanduun kun väki oli juhlimassa uskonnollista juhlaa ja valtasi kaupungin ilman taistelua. Tämän jälkeen gorkhat valtasivat Patanin ja Bhaktapurin, minkä jälkeen koko Kathmandun laakso oli gorkhien vallassa. Ensitöikseen kuninkaaksi julistautunut Prithvi Narayan Shah karkotti maasta kaikki ulkomaalaiset, mukaan lukien kauppiaat ja roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat.[9]
Kathmandun laakson kolmen kuningaskunnan valloitus oli kuitenkin vasta alkua gorkhien vallan laajentumiselle Himalajan alueella. Tämän jälkeen Prithvi Narayan Shahin huomio kohdistui Chaubisin valtioihin Nepalin länsiosassa, sekä itään missä asui Kirata-kansaa. Gorkhat valtasivat Nepalin itäosat vuoteen 1773, minkä jälkeen he tavoittelivat myös Sikkimiä hallintaansa. Sikkimin katsottiin kuuluvan Tiibetiin ja olevan siten osa Kiinaa. Tiibetistä tullut varoitus tästä ja Prithvi Narayan Shahin kuolema vuonna 1775 viivyttivät hyökkäystä Sikkimiin. Vuonna 1779 gorkhat aloittivat hyökkäyksen Sikkimin kuningaskuntaan. He kohtasivat kuitenkin vastarintaa vuoteen 1788, jolloin Sikkimin länsiosat saatiin valloitettua ja sen hallitsija joutui lähtemään maanpakoon Tiibetiin.[9]
Lännessä gorkhavalta laajeni avioliittoalliansseilla Palpan alueen ruhtinaan kanssa, minkä johdosta he eivät puuttuneet asiaan gorkhien vallattua Tanahun, Lamjungin ja Kaskin alueet valtansa alle. Vuoteen 1790 mennessä gorkhavalta ulottui lännessä Shardajoelle asti.[9]
Taistelu vallasta muokkaa
Prithvi Narayan Shahia seurasi kuninkaana hänen poikansa Pratap Singh Shah vuonna 1775. Hänen valtakautensa jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli vuonna 1777. Hän jätti jälkeensä valtatyhjiön, mikä jäi vuosikymmeniksi täyttämättä. Tämä heikensi huomattavasti nousevaa Nepalin valtiota. Pratap Singh Shahia seurasi kuninkaana hänen poikansa Rana Bahadur Shah. Tämä oli valtaan noustessaan alaikäinen, jolloin valtionhoitajana ja todellisena hallitsijana toimi hänen äitinsä, kuningatar Rajendralakshmi kuolemaansa asti vuoteen 1785. Tämän jälkeen valtionhoitajana toimi hänen setänsä Bahadur Shah, Prithvi Narayan Shahin toinen poika, vuoteen 1794 asti, minkä jälkeen Rana Bahadur Shah sai täysi-ikäiseksi tultuaan käyttää valtaansa itsenäisesti. Hänen lapsuutensa ylellisyydessä ja juonittelujen keskellä oli kuitenkin tehnyt hänestä kykenemättömän toimimaan sekä omassa elämässään että maan hallitsijana.[11] Hänen suurimman rakkautensa kohde oli Maithili-Brahman -kastista oleva leski Kantavati.[11][12][13] Hän teki kruununperijän heidän laittomasta pojastaan Girvan Yuddha Shahista. Rana Bahadur toimi niin järjenvastaisella tavalla, että maan johtavat kansalaiset vaativat häntä luopumaan vallasta. Rana Bahadur luopui vallasta puolitoistavuotiaan poikansa hyväksi ja muutti itse Varanasiin.[11][14]
Alaikäisen kuninkaan sijasta valtaa käytti vuodesta 1799 Damodar Pande, joka oli maan mukhtiyar, eli pääministeri. Hänellä oli täysi valta hallita ja päättää maan ulkosuhteista. Hänen toimensa olivat merkittävä ennakkotapaus, jotka vaikuttivat merkittävästi Nepalin tulevaan historiaan ja valtataisteluihin pääministerin ja kuninkaan välillä. Damodar Panden tärkein menettelytapa oli suojella nuorta kuningasta ja pitää hänen ennalta arvaamaton isänsä Varanasissa, ja peluuttaa eläkkeellä olevan kuninkaan vaimoja toisiaan vastaan. Hänen politiikkansa kuitenkin epäonnistui vuonna 1804. Entinen kuningas palasi ja otti haltuunsa mukhtiyarin paikan. Damodar Pande teloitettiin ja pääasiamieheksi (kaji) nimettiin Bhimsen Thapa.[11]
Vuoden 1806 outojen tapahtumien jälkeen Bhimsen Thapa nousi entistä merkittävämpään asemaan maan johdossa. Entinen kuningas ja mukhtiyarina toiminut Rana Bahadur Shah riiteli tuomioistuimessa velipuolensa Sher Bahadurin kanssa, tämä otti miekkansa ja surmasi Rana Bahadurin ennen kuin hovimiehet ehtivät kaataa tämän. Bhimsen Thapa käytti tämän tilaisuuden hyväkseen ja kohosi pääministeriksi, ja kuningatar Tripurasundarista tuli sijaishallitsija. He toimivat yhteistyössä ja 93 heidän vastustajaansa otettiin hengiltä. Kuningas Girvan Yuddha Shah kuoli 19-vuotiaana vuonna 1816 ja häntä seurasi kuninkaana hänen alaikäinen poikansa Rajendra Bikram Shah, mikä merkitsi sitä että sijaishallitsijan valta säilyi.[11][10]
Valtataisteluilla oli myös seurauksia sekä maan ulkoisiin että sisäisiin asioihin. Kaikki osapuolet pyrkivät tyydyttämään armeijan tarpeet ja välttivät sekaantumasta armeijan johtavien komentajien toimiin, jotta armeija voisi jatkaa valloituksiaan. Niin kauan kuin gorkhajoukot saivat valloitettua vuoriston valtioita valtaansa, maan politiikka oli tarpeeksi tehokasta. Yhtämittaiset hyökkäykset johtivat kuitenkin väistämättä siihen että nepalilaiset joutuivat tuhoisiin vastakkainasetteluihin kiinalaisten ja brittiläisten kanssa. Koska valtataistelu keskittyi siihen kuka pystyy hallitsemaan kuningasta, vallan jakamisessa tai virkamiesten nimittämisessä ei tapahtunut kehitystä. Maassa toimi vuodesta 1770 neuvoa-antava yleiskokous, jossa toimi tärkeiden gorkha-sukujen johtajat. Valtakunnan yleisestä tilasta johtuen sen kokoonpano hajosi eri ryhmittymiin, jotka kilpailivat pääsystä pääministerin tai valtionhoitajan puheille. Tänä aikana muutama johtava suku nousi merkittävimpään asemaan. Hallitsevien sukujen saavuttaessa valtaa, muiden sukujen jäsenet tai liittolaiset tapettiin, ajettiin maanpakoon tai syrjäytettiin. Vallitsevissa olosuhteissa ei juuri voinut tapahtua koordinoitua taloudellista kehitystä. Muiden maiden taholta Nepalin valtionhallintoon ei tullut vaikutusta.[11]
Tiibetin konflikti muokkaa
Gorkha-valtio saavutti merkittäviä voittoja laajetessaan itään ja länteen, mutta se pyrki laajenemaan myös pohjoiseen kohti Tiibetiä. Nepalilla ja Tiibetillä oli erimielisyyttä Tiibetin vuoristoseutujen hallinnasta. 1780-luvulla Nepal vaati Tiibetiltä aluetta Lhasan ja Kathmandun väliseltä kauppareitiltä, mihin tiibetiläiset eivät suostuneet. Tämän johdosta Nepal sulki liikenneväylät Kathmandun ja Lhasan välillä. Vuonna 1788 nepalilaiset tunkeutuivat ryöstöretkelle Tiibetiin uhaten Shigatsessa olevaa Panchen Lamaa, mikä oli askel kohti Kiinan ja Nepalin välistä sotaa. Nepalilaiset saivat Tiibetiltä ja näin ollen Kiinan paikallisilta viranomaisilta vuosittaisen vakuusmaksun, mutta koska sopimusta ei kunnioitettu, nepalilaiset hyökkäsivät uudestaan vuonna 1791 ja ryöstivät Shigatsen munkkiluostarin. Nämä toimet saivat vihdoin Pekingissä olevan keisarin reagoimaan ja lähettämään armeijan Tiibetiin. Nepalilaiset tekivät kauppasopimuksen Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian kanssa toivoen että britit tukisivat heitä, mutta britit eivät halunneet ärsyttää Kiinaa, missä oli suuret kaupankäynnin mahdollisuudet.[15][16]
Kiinalaiset ajoivat nepalilaiset vuonna 1792 helposti pois Tiibetistä ja pakottivat heidät vetäytymään lähelle Kathmandua. Nepalilaisten oli pakko suostua nöyryyttävään sopimukseen, jolla vietiin nepalilaisten kaupankäyntietuoikeudet Tiibetissä. Nepal joutui alisteiseksi kiinan Qing-dynastialle ja joutui tunnustamaan kiinalaisten ylivallan alueella.[15][16]
Brittivallan laajeneminen muokkaa
Koska laajenemismahdollisuuksia ei ollut pohjoiseen Kiinan hallitsemaan Tiibetiin, eikä etelään brittiläisten hallitsemaan Intiaan, gorkhat käänsivät tavoitteensa länteen. Nepalin länsipuolella nykyisen Intian osavaltion Uttarakhandin alueella sijaitsi Garhwalin kuningaskunta. Garhwal oli enimmäkseen vuoristoista seutua, mutta siellä sijaitsi Dehradunin rikas laakso. Garhwal oli aiemmin kokenut valloituksia afgaanien, Punjabin sikhien ja marathien taholta. Nepalilaiset pyrkivät valloittamaan Garhwalin jo 1700-luvun lopulla, mutta voimavarat oli suunnattu Tiibetiin ja valloitussuunnitelmia piti lykätä. Vuonna 1803 Garhwal tuhoutui maanjäristyksessä, jolloin nepalilaiset valloittivat gorkhakenraali Amar Singh Thapan johdolla jo valmiiksi tuhoutuneen maan. Nepalilaiset laajensivat vähitellen valtaansa yhä lännemmäs ja osti tai valloitti paikallisten ruhtinaiden suosion. Nepalilaisten vaikutus kasvoi aina Kangraan, nykyisen Himachal Pradeshin osavaltioon asti, jossa sijaitseva Kangran linnoitus oli alueen vahvin linnake. Nepalilaiset yrittivät piirittää linnoituksen 1809, mutta Punjabissa sijainneen Sikhivaltion hallitsija Ranjit Singh puuttui peliin ja Nepalin armeija ajettiin Sutlej-joen itäpuolelle.[15]
Ennen 1800-luvun alkua Nepal ei juuri ollut ollut kosketuksissa Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian hallinnoimien maiden kanssa, mutta Nepalin aggressiivisten laajentumispyrkimysten myötä vastakkainasettelu oli ennen pitkää väistämätöntä. Samaan aikaan kun Nepal yritti laajentaa vaikutusvaltaansa Punjabissa, myös brittiläiset pyrkivät laajentamaan hallinnoimaansa aluetta samalle seudulle.[15]
Kun gorkha-armeijan valtaamien alueiden maanomistajat Palpan alueella ja Butwalissa valittivat kauppakomppanialle huonosta kohtelusta, kasvoivat jännitteet nepalilaisten ja brittien välillä. Brittiläisiä ärsytti myös se että Nepal esti kaupankäynnin vuoristossa. Molemmilla puolilla oli avointa vihamielisyyttä. Kun nepalilaisjoukot surmasivat 18 poliisia Butwalissa vuonna 1814, maiden välinen anglo-nepalilainen sota, tai gorkhasota, sai lopullisen alkusysäyksensä.[15]
Gorkha-kenraalit olivat varsin vakuuttuneita sodankäyntikyvystään vuoristoisessa maastossa, ja gorkha-armeija oli Nepalin ainoa yhtenäinen voima maan sekasotkuisessa hallinnossa. Gorkha-armeija oli tunnettu kyvystään liikkua suhteellisen nopeasti vuoristoisessa maastossa, sekä vaikeiden olosuhteiden taistelutaidoista ja he myös tiesivät maansa olosuhteet brittiläisiä paremmin. Nepalilaisilla oli noin 16 000 sotilasta, jotka piti jakaa laajalle rintamalle, heillä oli kuitenkin takanaan logistiset edut ja armeijaa tukeva laaja työväestö. Ensimmäiset brittien sotaretket epäonnistuivat, sillä he eivät tunteneet vuoriston olosuhteita tarpeeksi hyvin ja hyökkäykset oli organisoitu huonosti.[15]
Britit palasivat seuraavana vuonna 1815 35 000 miehen armeijan ja tykistön voimin. David Ochterlonyn johtama kauppakomppanian armeija eteni kohti Makwanpuria. Britit saivat tukea myös Sikkimin kuninkaalta, jonka sotilasjoukot kuluttivat nepalilaisten voimia idässä. Suuret taistelut ennen Makwanpuria vuonna 1816 kuluttivat suunnattomasti nepalilaisten voimavaroja. Nepalilaiset eivät lopulta kyenneet vastustamaan hyvin kouluttautunutta ja paremmin varustautunutta brittiarmeijaa vastaan. Sota brittejä vastaan koitui nepalilaisille lopulta katastrofiksi. Vuonna 1816 nepalilaiset joutuivat hyväksymään Sugaulin rauhansopimuksen, jonka mukaan nepalilaiset menettivät Sikkimin, Shardajoen länsipuoliset alueet Garhwalin ja Kumaonin ja suurimman osan Tarain alueen maistaan. Tarain alueen maat kauppakomppania palautti pian takaisin huomattuaan ne hankalaksi hallita. Nepalilaiset joutuivat myös hyväksymään brittiläisen virkamiehen Kathmandussa, mikä oli häiritsevää maan hallinnon toiminnalle sillä brittivirkamies edusti brittiläisten valloitusmenestystä Intian niemimaalla. Tämä osoittautui kuitenkin hallittavaksi, sillä Kathmandun hallitukset rajoittivat tiukasti virkamiehen liikkumista ja tämän tapaamia henkilöitä valvottiin. Nepalin valloitusretket päättyivät brittien kanssa solmittuun Sagaulin rauhaan ja samalla muodostuivat ne rajat, jotka Nepalin valtiolla nykyisin on.[15][14]
Aristokraattien valtataistelu muokkaa
Huolimatta sodan tappioista, Nepal säilytti poliittisen yhtenäisyytensä, vaikka maa oli ollut yhtenäinen vasta neljännesvuosisadan ajan. Maan keskushallinnon menestys perustui osittain sen kykyyn nimetä ja valvoa alueellisia hallintovirkamiehiä, jotka myös olivat korkeassa asemassa maan armeijassa. Toinen syy oli se että paikalliset johtajat pidettiin valloitetuilla alueilla tyytyväisinä, kun heidän sallittiin jatkaa hallintaansa Kathmandun löyhässä valvonnassa. Maan pääministeri Bhimsen Thapa pysyi vallassa sotatappioista huolimatta, läheistä yhteistyötä hän teki kuningatar Tripurasundarin kanssa. Häntä vastustava muiden johtavien sukujen muodostama oppositio pysyi kurissa armeijan tuella. Maan alaikäinen kuningas Rajendra Bikram Shah pidettiin eristyksissä, eikä hänellä ollut edes vapautta poistua palatsistaan ilman lupaa. Merkittäviin virkohin Bhimsen Thapa nimitti omia sukulaisiaan, hänen veljensä Ranbir Singh Thapa kontrolloi maan läntisiä alueita ja hänen veljenpoikansa Mathbar Sing Thapa itäisiä. Muiden merkittävien sukujen edustajat pidettiin ulkona vallasta. Armeijaa kehitettiin, mutta epäilevät britit vakuutettiin siitä että armeijaa ei ollut tarkoitus käyttää. Muuhun kansalliseen kehitykseen ei juuri käytetty voimavaroja.[17]
Tasapaino maan hallinnossa alkoi muuttua kun kuningatar Tripurasundari kuoli vuonna 1832, jolloin Bhimsen Thapa menetti tärkeimmän tukijansa. Ja kun Pande-sukua tukeva kuningas Rajendra Bikram Shah tuli täysi-ikäiseksi, hän alkoi saada lisää vaikutusvaltaa. Vuonna 1833 brittivirkamiehenä Nepalissa aloitti Brian Houghton Hodgson, joka kampanjoi aggressiivisesti brittivaikutusvallan lisäämiseksi ja kaupankäyntimahdollisuuksien puolesta. Bhimsen Thapa vastusti häntä, jolloin myös Hodgson avusti avoimesti pääministerin vastustajia. Kuningas Rajendra ilmoitti vuonna 1837 hallitsevansa maata itsenäisesti. Tämä vähensi Bhimsen Thapan ja hänen sukulaistensa valtuuksia ja valtaa myönnettiin Pande-suvun edustajille. Pian tämän jälkeen vanhemman kuningattaren nuorin poika kuoli, ja Bhimsen Thapa vangittiin valheellisilla syytöksillä tämän myrkyttämisestä. Hänet vapautettiin oikeudenkäynnin jälkeen mutta pääministeriksi nimitetty Rana Jang Pande vangitutti hänet uudelleen. Rautaisella otteella aiemmin maata johtanut Bhimsen Thapa kuoli vankeudessa vuonna 1839 hänen tehtyään itsemurhan. Tämä tapahtumasarja myös merkitsi pitkän ajanjakson loppua, jossa pääministeri hallitsi Shah-dynastian kuninkaita.[17]
Bhimsen Thapan kuolema ei kuitenkaan muuttanut maassa käytyä sisäpoliittista taistelua. Pandet irtisanottiin ja pääministerkisi nimitettiin Fateh Jung Shah, hänen hallintonsa ei myöskään kyennyt hallitsemaan kilpailua Panden ja Thapan klaanien välillä. Pandet esittivät että kuninkaan tulisi luopua kruunusta perillisensä hyväksi, kuningas taas turvautui vaimojensa neuvoihin. Painostuksen alla kuningas ilmoitti hallitsevansa maata vain kuningatar Rajya Lakshmidevin kautta ja käski alaisiaan tottelemaan häntä. Kuningatar etsi tukea oman poikansa valtaistuimelle saattamiseksi, ohi kuninkaan toisen vaimon pojan Surendran. Hän kutsui maanpakoon lähteneen ja armeijan luottamusta nauttineen Mathbar Singh Thapan takaisin. Tämä ryhtyi Kathmanduun saavuttuaan tutkimaan setänsä Bhimsen Thapan kuolemaa, ja joukko heidän Pande-vihollisiaan teloitettiin. Mathbar Singh nimitettiin pääministeriksi vuonna 1843. Hän ei kuitenkaan puuttunut hovijuonitteluihin, toisin kuin hänen edeltäjänsä. Vastoin kuningattaren tahtoa, hän tuki valtaistuimelle laillista perijää Surendraa. Vastoin kuningattaren tahtoa toimiminen koitui hänen kohtalokseen, Mathbar Singh Thapa salamurhattiin vuonna 1845, todennäköisesti kuningattaren käskystä. Todennäköisesti hänet salamurhasi hänen veljenpoikansa Jang Bahadur Kunwar, josta tuli myöhemmin merkittävä henkilö maan johdossa.[17]
Rana-hallinnon aikakausi muokkaa
Palatsin verilöyly muokkaa
Mathbar Singh Thapan kuolemasta tuli yksi Nepalin historian merkittävimmistä käännekohdista. Maassa alkoi pääministerin diktatuurin aika vanhan ylhäisön vallan kustannuksella. Tapahtumat antoivat pitkän vakauden kauden Nepaliin, mutta poliittisen ja taloudellisen kehityksen kustannuksella.[18]
Fateh Jung Shah nimitettiin uudelleen maan pääministeriksi Mathbar Singh Thapan murhan jälkeen. Suurempi valta oli kuitenkin Gagan Singhin käsissä, sillä hän oli kuningatar Rajya Lakshmidevin suosikki, ja hänellä oli johdettavanaan seitsemän armeijan rykmenttiä, kun pääministeri hallitsi kolmea. Kuningatar toivoi Gagan Singhin avustavan oman poikansa valtaistuimelle saattamiseksi. Kolmea armeijan rykmenttiä hallitsivat myös Jang Bahadur ja Abdiman Singh. Syyskuussa 1846 Gagan Singh salaperäisesti murhattiin. Raivoissaan tästä kuningatar käski Jang Bahaduria kokoamaan kaikki hallintovirkamiehet Hanuman Dhokan palatsiin oikeuden eteen. Tämä määräsi miehensä olemaan päästämättä ketään ulos palatsista ilman kuningattaren tai hänen itsensä lupaa. Kuningatar piti Pandeja syyllisinä Gagan Singhin murhaan, ja hän käski Abdiman Singhiä teloittamaan heidät. Tämä epäröi ja katsoi että määräyksen tulisi tulla kuningas Rajendralta, joka vain pyysi tutkimaan asiaa ja rankaisemaan syyllisiä.[18][19]
Jännite palatsissa kasvoi ja väkijoukossa syntyi taistelu, jossa ihmiset puolin ja toisin pyrkivät surmaamaan toisen osapuolen henkilöitä miekat ja veitset aseinaan. Ainoa sotilasjohtaja, joka oli järjestäytynyt tilaisuuteen joukko-osastoineen oli Jang Bahadur. Abdiman Singh sai surmansa yrittäessään poistua ulos, mihin hänellä ei ollut lupaa, hänen yrittäessään tuoda omat joukkonsa paikalle. Jang Bahadurin joukot kukistivat taistelun ja monia heidän vastustajiaan tapettiin. Tilanteen rauhoituttua piha oli täynnä johtavan aatelin ja heidän tukijoidensa ruumiita. Tapettujen joukossa oli Abdiman Singhin lisäksi pääministeri Fateh Jung Shah, sekä Thapan ja Panden aatelissuvun jäsenet. Surmansa saaneita oli kaikkiaan noin 40.[18][19]
Vuoden 1846 verilöylyn syistä ei ole koskaan päästy täyteen selvyyteen. On ollut aina epäilyttävää, että kuningas oli poissa taistelun alkaessa ja että Jang Bahadur oli ainoa sotilasjohtaja, joka oli valmiina toimintaan. Verilöylyn ainoa näennäinen hyötyjä oli Jang Bahadur, josta tuli ainoa sotilaallinen johtaja, jolla oli vahva asema maan pääkaupungissa. Hän julisti itsensä maan pääministeriksi ja surmasi monia häntä vastaan nousseita ylimyksiä. 6000 henkeä ajettiin maanpakoon Intiaan.[18][19]
Rana-vallan nousu muokkaa
Kuningatar ei pitänyt Jang Bahadurin pääministeriydestä ja organisoi salaliiton merkittävän ylimystön kanssa tämän eliminoimiseksi. Salaliitto kavallettiin ja siihen osallistuneet teloitettiin. Kuningattarelta riistettiin hänen valtaoikeutensa ja hänet ajettiin maanpakoon Varanasiin yhdessä kuningas Rajendran kanssa. Kuningas yritti vielä paluuta valtaistuimelle, mutta Jang Bahadur korotti valtaistuimelle Surendran. Rajendra vangittiin ja hän vietti loppuelämänsä kotiarestissa.[20]
Vuoteen 1850 mennessä Jang Bahadur oli eliminoinut tai pelottanut kaikki merkittävät kilpailijansa pois pelistä, asettanut valtaistuimelle oman ehdokkaansa ja nimittänyt tärkeisiin virkoihin veljiänsä ja tukijoitansa, ja huolehtinut siitä että pääministeri teki merkittävimmät hallinnolliset päätökset.[20]
Jang Bahadur pyrki maan ulkopoliittisena johtajana luomaan hyvät suhteet Iso-Britanniaan. Hän ymmärsi että eurooppalaisten ylivallan tunnustaminen ja yhteistyö brittien kanssa oli paras tapa taata Nepalin itsenäisyys.[20]
Jang Bahadurin toimesta maassa supistettiin kuninkaan valtaa. Kuningas eristettiin palatsiinsa, jota pääministerin edustajat vartioivat. Kuningas ei saanut tavata lähipiirinsä ulkopuolelta ketään ilman pääministerin lupaa. Pääministerin valta vahvistettiin kuninkaan vuonna 1856 antamalla säädöksellä, jossa pääministeri sai täydet valtuudet maan sisäisessä hallinnossa ja ulkomaansuhteiden hoidossa. Pääministerin virasta tehtiin perinnöllinen, mikä teki Kunwarin suvusta todellista valtaa pitävän dynastian. Shah-dynastian kuninkaan rooli jäi edustukselliseksi ja hän toimi kansakunnan keulakuvana.[20]
Jang Bahadur vahvisti perheensä asemaa avioliittojärjestelyillä. Hänen vanhin poikansa nai kuningas Surendran vanhimman tyttären, toiseksi vanhin poika nai kuninkaan toiseksi vanhimman tyttären. Surendran poika, kruununprinssi Trilokya taas nai kaksi Jang Bahadurin tytärtä. Jang Bahadurin tyttären ja Trilokyan poika Prithvi nousi maan kuninkaaksi vuonna 1881.[20]
Ulkopolitiikassa Jang Bahadur käytti hyväkseen Kiinassa puhjennutta Qing-dynastiaa heikentänyttä Taiping-kapinaa 1850-luvulla. Nepal oli ollut alisteinen Kiinan suhteen 1700-luvun lopulta lähtien. Nepalin joukot ylittivät rajan ja maiden välisen Nepalin-Tiibetin sodan taistelut kestivät noin vuoden, kunnes Kiina suostui neuvottelemaan uuden sopimuksen, jossa nepalilaiset saivat kaupankäyntioikeuksia Tiibetissä, asumisoikeuden Lhasassa ja Tiibet pakotettiin maksamaan vuosittainen 10 000 rupian maksu Nepalille. Nepal luopui vastineeksi alueellisista voitoistaan ja suostui tunnustamaan Kiinan ylivallan alueella.[20]
Samoihin aikoihin Taiping-kapinan kanssa, puhkesi Nepalin eteläpuolella Pohjois-Intiassa sepoy-kapina vuonna 1857, missä joukko intialaissotilaita eli sepoyta vastusti Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian valta-asemaa. Monet Bengalin kaupungit joutuivat kapinallisten valtaan. Jang Bahadur liittoutui brittiläisten kanssa ja heti Nepalin-Tiibetin sodan päätyttyä Nepal lähetti 9000 sotilasta Pohjois-Intiaan avustamaan brittejä kapinan kukistamisessa. Kapinan kukistuttua Brittiläisen Intian hallinto siirrettiin kauppakomppanialta suoraan Iso-Britannian hallituksen alaisuuteen. Britit palkitsivat Nepalin uskollisuuden luovuttamalla Nepalille takaisin Terain alueen länsiosat, jotka oli luovutettu vuoden 1816 rauhansopimuksessa. Nepalista muodostui myös tärkeä sotilaiden rekrytointimaa Britannian armeijalle.[20]
Eristäytynyt Nepal muokkaa
Jang Bahadur toimi Nepalin rajatonta valtaa käyttävänä pääministerinä aina vuoteen 1877. Siinä missä intialaiset ruhtinaat toimivat brittien alaisuudessa, muodostivat nepalilaiset itsenäisen, mutta muusta maailmasta eristäytyneen kansan.[20][21] Kuningas myönsi vuonna 1858 Jang Bahadurille arvonimen Rana, joka oli rajputien käyttämä sotamenestystä saavuttaneiden henkilöiden arvonimi. Rana-nimeä käyttivät myös kaikki Jang Bahadurista polveutuneet myöhemmät pääministerit, mistä johtuen tätä Nepalin historian aikakautta on myös kutsuttu samalla termillä.[20]
Jang Bahadur Ranan kuoltua vuonna 1877, hänen vanhin elossa oleva veljensä Ranodip Singh Kunwar astui pääministerin virkaan. Hän oli lapseton, ja hänen valtaannousunsa jälkeen jatkuivat maan johdossa usein nähdyt erilaiset salajuonet ja vehkeilyt Jang Bahadurin poikien ja velkenpoikien välillä. Juonet saivat vielä uusia käänteitä kun kuningas Surenda kuoli vuonna 1881, minkä jälkeen kuninkaaksi nousi Surendran pojanpoika ja Jang Bahadurin tyttärenpoika Prithvi Bir Bikram Shah. Hän oli kuninkaaksi tullessaan vielä alaikäinen.[20][21]
Lopulta pääministeri Ranodip Singh murhattiin ja pääministeriksi tuli Jang Bahadurin nuorin veli Bir Shamser. Hänen valtakaudellaan maassa tehtiin joitakin uudistuksia, kuten vesijohtolinjan rakennus Kathmanduun ja englannin kielen opetuksen aloittaminen. Hänen seuraajansa Dev Shamserin kolmen kuukauden toimikaudella vuonna 1901 uudistukset olivat liian radikaaleja, sillä hän vapautti naisorjat, perusti kouluverkoston ja aloitti ensimmäisen nepalin kielisen sanomalehden. Hänen veljiensä muodostama koalitio pakotti hänet eroamaan ja siirtymään eläkkeelle Intiaan.[21]
Valtaan noussut pääministeri Chandra Shamsher yritti ratkaista perhesuhteiden aiheuttamat valtataistelut selkeyttämällä vallanperimystä, jakamalla suvun eri luokkiin perustuen siihen minkä vaimon jälkeläinen henkilö sattui olemaan. Tämä järjestelmä synnytti kuitenkin myöhemmin diktatuurin sisäisen opposition.[21]
Chandra Shamsherin hallintokaudella 1901-1929 Rana-hallinto teki kuitenkin joitakin merkittäviä uudistuksia. Maassa perustettiin kouluja, ja taloudellista kehitystä yritettiin vaikuttaa vesivoimaa kehittämällä ja tuotantolaitoksia rakentamalla. Leskenpoltto eli sati kiellettiin vuonna 1920 ja orjuus poistettiin vuonna 1929. Rana-diktatuurin aikana kehitys oli kuitenkin olematonta. Rana-hallinto pyrki eristämään maan ulkomaisilta vaikutteilta, eivätkä Intiassa tapahtuneet muutokset edenneet Nepaliin. Lähes kaikki nepalilaiset olivat lukutaidottomia ja täysin tietämättömiä maansa ulkopuolisista tapahtumista. Kansanterveys oli monilla alueilla samalla tasolla kuin keskiajalla. Rana-diktatuuri perustui vahvasti armeijaan, ja diktatuuria tukeneeseen Iso-Britanniaan. Nepalin armeija tarjosi kansalaisille ainoan mahdollisuuden nähdä ulkomaailmaa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Nepal lainasi 16 000 sotilasta ja 26 000 siviiliä, jotka toimivat osana Brittiläisen Intian rykmenttiä. Korvaukseksi tästä Iso-Britannian hallitus maksoi vuodesta 1919 lähtien miljoonan intian rupian vuosittaisen maksun. Vuonna 1923 britit vahvistivat Nepalin itsenäisyyden ja sen erityissuhteen Brittiläiseen Intiaan. Niin kauan kuin Brittiläinen Intia pysyi vakaasti brittivallassa, Rana-hallinto pystyi eristämään maan ulkomaailmasta armeijan avulla.[21]
Diktatuurin loppu muokkaa
Lähes kolme vuosikymmentä pääministerinä toiminut Chandra Shamsher ei juuri ollut kiinnostunut poliittisista uudistuksista, vaikka ensimmäisen maailmansodan aikana suuri joukko sotilaita oli nähnyt ulkomaailmaa. Hänen valtakaudellaan alkoi muodostua ensimmäiset oppositioliikkeet vastustamaan Rana-hallintoa. Ensimmäinen Rana-valtaa vastustanut poliittinen puolue oli Praja Parishad, (kansanneuvosto) joka syntyi 1930-luvulla, sen perustivat Nepalissa maanpaossa olleet henkilöt. Liike soluttautui Nepaliin, missä se levitti Intian Biharissa julkaistua sanomalehteä, joka kannatti demokraattista hallitusta ja Rana-diktatuurin kaatamista. Rana-hallinnon poliisit soluttautuivat järjestöön ja pidättivät Kathmandussa 500 henkilöä, sen neljä johtajaa teloitettiin ja osa sai pitkät vankeustuomiot. Selviytyneet pakenivat Intiaan jatkaakseen poliittista liikehdintää.[22]
Intiassa britit olivat menettämässä maan hallinnan Mahatma Gandhin johtaman itsenäisyysliikkeen saadessa suuren kannatuksen. Toisen maailmansodan jälkeen britit huomasivat että he eivät enää kykene hallitsemaan Intaa ja he valmistautuivat lähtemään Intiasta. Intian itsenäistyessä Rana-hallinto menetti tärkeän liittolaisensa, ja tuhansien ulkomaisten sotilaiden palattua Nepaliin, Rana-hallinto ei enää voinut olla tekemättä muutoksia. Monet Intiassa asuneet nepalilaiset pakolaiset tekivät tiivistä yhteistyötä Intian kansalliskongressin kanssa, sillä he olivat ymmärtäneet että valta Nepalissa voi vaihtua vasta sen jälkeen kun britit ovat lähteneet Intiasta. Vuonna 1946 Varanasissa asuneet nepalilaiset perustivat Nepalin kansalliskongressin, suuri osa heistä oli opiskelijoita, jotka olivat aktivoituneet intialaisten liikkeiden myötä. Nepalin kansalliskongressi pyrki kaatamaan Rana-diktatuurin rauhanomaisesti ja perustamaan demokraattisen sosialistisen järjestelmän. Yksi sen ensimmäisistä toimista oli järjestää Biratnagarissa juuttitehtaan lakko. Lakko lakkautettiin armeijan voimin ja monet liikkeen johtajat, heidän joukossaan Bishweshwar Prasad Koirala, pidätettiin. Lakko sai paljon julkisuutta puolueelle ja toi kaduille tuhansia mielenosoittajia aina Kathmandussa asti.[22]
Liikkeen johtajana toiminut BP Koirala pidätettiin useita kertoja ja hän vietti muutaman vuoden vankilassa yritettyään kiihottaa Nepalin armeijaa maan hallintoa vastaan. Hän oli väkivallattoman vastarinnan kannattaja, mutta hän ei sulkenut pois voimankäytön mahdollisuutta, mikäli muut keinot osoittautuivat tehottomiksi. Hän kannatti että Nepalista tehtäisiin siirtymäkauden ajaksi perustuslaillinen monarkia.[22]
Maan pääministerinä toiminut Padma Shamser ilmoitti vuonna 1948 ensimmäisestä Nepalin perustuslaista, jossa perustettiin kaksikamarinen parlamentti, erillinen korkein oikeus ja viisijäseninen ministerineuvosto, joka toimi korkeinta valtaa pitäneen pääministerin alaisuudessa. Perustuslaki sisälsi samat vallan perintäoikeudet kuin aiemminkin, mutta kansalliskongressi sopi toimivansa sen mukaan. Padma Shamser kuitenkin erosi pääministerin paikalta samana vuonna, ja hänen seuraajansa Mohan Shamsher kieltäytyi toimeenpanemasta uutta perustuslakia ja julisti kansalliskongressin laittomaksi.[22][23]
Mohan Shamser ryhtyi taistoon myös Kalkutassa perustettua Nepalin demokraattista kansalliskongressia vastaan, joka oli saanut alkunsa maan edistyksellisemmän ja alempiluokkaisen Rana-siiven toimesta. Merkittäväksi Rana-vallan sisäiseksi oppositiojohtajaksi nousi Subarna Shamser Rana.[23][24] Tämä liike oli hyvin rahoitettu, ja se tuki Rana-hallinnon kaatamista millä keinolla hyvänsä, mukaan lukien aseellinen kapina.[23][25] Kun BP Koirala ja muita oppositioliikkeen johtohahmoja pidätettiin vuonna 1948, kääntyi kongressin mielipide jälleen Rana-hallintoa vastaan. Edes BP Koiralan vapautus vuonna 1950 ei rauhoittanut negatiivista ilmapiiriä. Mohan Shamser yritti teennäisellä perustuslain noudattamisella rauhoittaa tilannetta, mutta hänen hallintonsa oli täynnä Rana-hallinnon edustajia, ettei oppositio hyväksynyt sitä.[23]
Marraskuussa 1950 Rana-hallinnon vastustajiin kuulunut kuningas Tribhuvan pakeni palatsista ja pyysi turvapaikkaa Kathmandun Intian suurlähetystöstä. Tämä sai kaduille yli 50 000 ihmistä vaatimaan kuninkaan paluuta ja kansannousu sai alkunsa. Maan vallankumousliike sai tukea Intiasta, joka ei halunnut pohjoisnaapuriinsa Ranojen autoritääristä hallintoa. Kathmandun laakossa ei käyty aseellisia kamppailuja, mutta maan kansannousussa käytiin hajallaan olevia taisteluita Tarain alueella, missä kansalliskongressin armeija saattoi toimia vapaasti lähellä Intian rajaa. Kapinallisjoukkojen menestys ja monien Nepalin armeijan upseerien myös kääntyessä hallintoa vastaan, sekä lisääntyneet mielenosoitukset pakottivat Rana-hallinnon neuvottelupöytään.[23]
Intian hallitus ja Rana-hallinto sopivat tammikuussa 1951 kuninkaanvallan palauttamisesta Nepaliin ja kaikkien poliittisten vankien armahduksen. Kuningas palasi ja uusi ministeriö, johon kuului viisi rana-hallinnon edustajaa ja viisi kongressin jäsentä, aloitti toimintansa helmikuussa 1951, pääministerinä jatkoi Mohan Shamsher. Hallitus antoi määräyksen, jonka mukaan kaikki toimeenpanovalta palautettiin kuninkaalle. Järjestysongelmat maassa kuitenkin jatkuivat ja kun poliisi ampui opiskelijajoukkoa marraskuussa 1951, yhden henkilön saadessa surmansa, kaikki kongressin ministerit erosivat. Kuningas käytti näin valtaansa ja käytti tilaisuutensa syrjäyttääkseen Rana-hallinnon edustajat lopullisesti. Hän nimitti uuden hallituksen, jonka pääministerinä aloitti Matrika Prasad Koirala, joka oli BP Koiralan velipuoli.[23]
Monarkian paluu muokkaa
Demokratiakokeilu muokkaa
Rana-vallan jälkeen maa oli valtavien haasteiden edessä. Maan aikuisväestöstä vain kaksi prosenttia oli lukutaitoisia, lapsikuolleisuus oli yli 60 prosenttia ja keskimääräinen elinikä oli 35 vuotta. Alle prosentti väestöstä toimi teollisissa ammateissa, ja 85 prosenttia sai toimeentulonsa maanviljelyksestä, joka tapahtui enimmäkseen vuokramaalla ja vanhanaikaisin menetelmin. Maan tieverkosto oli kehittymätöntä, puhelin ja sähköistys oli väestöstä vain yhden prosentin käytettävissä ja tietyillä alueilla. Nepalin raha levisi vain Kathmandun laaksossa ja sen ympäristössä.[2]
Rana-vallan kaatumisen jälkeen maassa alkoi toimia erilaisia intressejä tukevia poliittisesti järjestäytyneitä puolueita. Kuningas piti maassa suurinta valtaa ja hänen hallinnassaan oli maan armeija. Kongressipuolue oli merkittävin, mutta sekin sai vastaansa opposition. Puolueiden aktiivisuuden lisäännyttyä maassa aloitettiin 1950-luvun alussa demokratiakokeilu.[2]
Maan demokratisoituminen ei käynyt helposti, 1950-luvulla maassa toimi monia lyhytikäisiä hallituksia, jotka toimivat väliaikaisen perustuslain nojalla tai kuninkaan käskyn mukaan. Heti kuninkaan nimittäessä hallituksen, se oli niin eripurainen että se ei voinut toimia. Kuningas Tribhuvan kuoli vuonna 1955, minkä jälkeen hänen poikansa Mahendra aloitti kuninkaana.[2]
Maassa järjestettiin ensimmäiset vaalit vuonna 1959, niissä Kongressipuolue sai selkeän voiton ja BP Koiralasta tuli maan pääministeri. Kuningas piti edelleen suurinta valtaa, hän saattoi toimia ilman pääministerin suostumusta. Kuningas hallitsi maan armeijaa ja ulkomaansuhteita, ja kuningas saattoi hätävaltuuksin kumota perustuslain. Vaikeista oloista huolimatta Koiralan hallitus pystyi toteuttamaan joitakin tärkeitä uudistuksia. Se pystyi solmimaan diplomaattisuhteita ulkomaihin ja neuvotteli kauppasopimuksista Intian kanssa. Hallitus laati talouden kehittämiseksi viisivuotissuunnitelman, joka kuitenkaan ei tuottanut tulosta. Kuningas oli aluksi hyvissä väleissä Koiralan hallituksen kanssa, mutta hän vastusti julkisesti demokratian periaatetta, eikä sietänyt kuninkaan oikeuksiin puuttumista. Maan armeija, entinen ylimystö ja konservatiiviset maanomistajat olivat kuninkaan lisäksi tyytymättömiä hallitukseen ja Koiralan uudistuksiin. Tähän lisättynä vielä oppositiopuolueiden hallituksenvastainen propaganda, osoittautui kongressin ministereiden toiminta vaikeaksi. Kuningas käytti hätävaltuuksiaan armeijan tuella joulukuussa 1960, sillä nojalla että maan hallitus oli epäonnistunut pitämään maassa yllä lakia ja järjestystä, ja hallituksen johtajat määrättiin pidätettäväksi. BP Koirala vietti seuraavat kahdeksan vuotta vankilassa, ja sen jälkeen toiset kahdeksan vuotta maanpaossa. Ensimmäiset demokratiaan liittyvät kokeilut Nepalissa saivat sillä erää päätöksensä.[2]
Panchayat-hallinto muokkaa
Kuninkaan vallan palattua poliittiset puolueet julistettiin laittomiksi. Aluksi Nepalin kongressipuolue ehdotti väkivallatonta taistelua, ja se muodosti liittoutumia muiden puolueiden kanssa, jotka aiemmin olivat olleet sitä vastaan. Kuningas Mahendra perusti maahan panchayat -järjestelmään perustuvan virkamieskomitean, jonka tarkoitus oli korvata poliittiset puolueet. Panchayat oli neliportainen, jossa alimmalla tasolla oli paikallinen taso, jossa maan kylien kyläkokoukset valitsivat jäsenet kylän panchayatiin, jotka edelleen valitsivat keskuudestaan ylemmän tason hallinnon edustajat. Ylimmällä tasolla oli Kathmandussa toimiva kuninkaan johtama kansallinen panchayat, johon kuului noin 90 jäsentä.[26]
Vuonna 1962 kongressipuolueen maanpaossa olleiden henkilöiden aloittamat väkivaltaiset toimet kiihtyivät Intian ja Nepalin rajalla. Poliittinen tilanne muuttui, kun Kiinan ja Intian välinen sota syttyi vuonna 1962. Muuttunut tilanne sai Intian miettimään uudelleen Himalajan alueen strategiaansa. Intia tarvitsi Nepalista liittolaisen, minkä johdosta Intia ryhtyi tukemaan kuningas Mahendran hallitusta.[26]
Maassa järjestettiin kansalliset panchayat-vaalit vuonna 1963.[26][27] Vaikka poliittiset puolueet oli kielletty oli noin kolmasosa maan lainsäädäntöelimestä kuulunut Kongressipuolueeseen. BP Koirala vapautettiin vankilasta vuonna 1968, minkä jälkeen hän meni Intiaan, missä hän johti Kongressipuolueen siipeä joka pyrki demokraattiseen vallankumoukseen ja panchayat-järjestelmän kaatamiseen väkivaltaisin keinoin. Subarna Shamsherin siipi taas kehotti yhteistyöhon kuninkaan kanssa panchayat-järjestelmän ulkopuolella. Kolmas siipi taas toimi panchayat-järjestelmässä odottaen, että se kehittyisi demokraattiseksi järjestelmäksi. Poliittisen opposition epäyhtenäisyys antoi kuningas Mahendralle mahdollisuuden toimia haluamallaan tavalla.[26]
Kuninkaan johtama hallitus toteutti joitakin merkittäviä hankkeita, jotka oli aloitettu demokraattisen hallituksen aikana. Maareformissa laajat Rana-omistuksessa olleet maat takavarikoitiin ja maan ylimystön erityisoikeuksia poistettiin. Panchayat-järjestelmä onnistui tuomaan kymmeniä tuhansia ihmisiä mukaan päätöksentekojärjestelmään, mikä ei onnistunut eliittipohjaisten puolueiden kautta. Kuninkaan hallinto myös jatkoi viisivuotissuunnitelmia ja maan tieverkostoa kehitettiin.[26]
Mahendra kuoli vuonna 1972 ja häntä seurasi kuninkaana Birendra.[26][27] Hänen hallintokautensa alkuvuodet olivat levottomia, maassa koettiin väkivaltaisuuksia ja salamurhayrityksiä. Tapahtumilla ei ollut paljoa vaikutusta maan hallintoon, jolla oli armeijan tuki. Vuonna 1975 kuningas Birendra perusti uudistuskomission, joka tutki muutosten mahdollisuuksia panchayat-järjestelmässä. Samana vuonna kuitenkin Indira Gandhin johtamassa Intiassa julistettiin poikkeustila ja opposition johtajat vangittiin. Tästä ilmapiiristä johtuen komissio tyytyi tekemään panchayat-järjestelmään vain kosmeettisia muutoksia, kuten kansallisen panchayat-neuvoston jäsenten lisäämisen 134 henkilöön, joista kuningas nimitti viidesosan.[26]
Kun alkoi näyttää selvältä, että panchayat-järjestelmä kestää, BP Koirala ja muut poliittiset pakolaiset alkoivat lieventää vallankumouksellista poliittista retoriikkaansa, ja alkoivat kannattaa sovintoa kuningasvallan kanssa. Koirala palasi Nepaliin mutta sai vastattavakseen syytteet maanpetoksesta, mutta hänet lopulta vapautettiin. Nepalin kongressipuolue alkoi myös taipua kuninkaanvallan alle, mutta 1970-luvun lopulla opiskelijat osoittivat mieltään panchayat-järjestelmää vastaan.[28]
Kuningas Birendra ilmoitti vuonna 1979 lähitulevaisuudessa pidettävästä kansanäänestyksestä, jossa kansa saattoi äänestää panchayat-järjestelmän säilyttämisen puolesta tai sitä vastaan. Vaalit järjestettiin toukokuussa 1980, jossa oli kaikkiaan 7,2 miljoonaa äänioikeutettua, joista 4,8 miljoonaa äänesti. Heistä 54,7 prosenttia äänesti panchayat-järjestelmän puolesta ja 45,3 vastaan.[28][27] BP Koirala ja Nepalin kongressipuolue ilmoittivat hyväksyvänsä tuloksen. Kansanäänestyksen tulos oli voitto kuninkaalle, mutta pieni marginaali osoitti muutoksen tarpeen. Kuningas vahvisti maassa sananvapautta ja poliittista aktiivisuutta ja perustuslakia muutettiin siten että kansallinen panchayat-neuvosto valittiin suoralla vaalitavalla, joka sitten valitsi keskuudestaan pääministeriehdokkaan kuninkaan hyväksyttäväksi.[28]
Vaalit kansalliseen panchayatiin järjestettiin vuonna 1981, mutta ei puoluepolitiikkaan perustuen.[28][27] Nepalin kongressipuolue boikotoi vaaleja, joissa Surya Bahadur Thapa valittiin maan pääministeriksi. Nepalin oppositiopolitiikkan epäjärjestyneisyyttä lisäsi BP Koiralan vakava sairaus ja lopulta kuolema vuonna 1982.[28]
Monipuoluejärjestelmän paluu muokkaa
Kansan tyytymättömyys kansalliseen panchayatiin kasvoi seuraavana vuonna 1983, kun maassa koettiin vakava elintarvikekriisi ja hallintoa syytettiin korruptiosta. Surya Bahadur Thapan hallitus kaatui kriisin seurauksena ja Lokendra Bahadur Chand aloitti pääministerinä. Panchayat-järjestelmä oli myös epävakaa, sillä sen sisälle oli muodostunut erilaisia ryhmittymiä, joilla oli eri tavoitteet. Seuraavat vaalit pidettiin vuonna 1986, mutta kongressipuolue aloitti kansalaistottelemattomuuskampanjan monipuoluejärjestelmän palauttamiseksi ja boikotoi vaaleja.[28][27]
Nepal koki 1980-luvulla pientä talouskehitystä, mutta siitä huolimatta se oli edelleen yksi maailman köyhimmistä maista. Kommunismi alkoi nostaa suosiotaan maan opiskelijoiden keskuudessa väkivaltaisten yhteenottojen jälkeen.[28] Tilanne vain huononi vuosikymmenen lopulla, kun kauppasopimuksia Intian kanssa ei uusittu ja maiden välinen raja suljettiin, mikä pysäytti suurimman osan maan ulkomaankaupasta.[28][27] Kongressipuolue ja kommunistiset vasemmistolaisryhmät vaativat demokratiaan siirtymistä yhä äänekkäämmin ja järjestivät väkivallattomaksi tarkoitetun mielenosoituskampanjan. Protestit aiheuttivat kuolonuhreja poliisin armeijan tukahduttaessa mielenosoitukset. Yleinen mielipide kääntyi yhä vahvemmin kuninkaan hallitusta vastaan. Painostuksen alla kuningas Birendra taipui ja suostui uuteen demokraattiseen perustuslakiin. Maassa palattiin monipuoluejärjestelmään ja poliittisten puolueiden kielto peruttiin. Kuninkaan julistus rauhoitti puoluejohtajat ja mielenosoitukset päättyivät.[27][29][3]
Sisällissota muokkaa
Maassa järjestettiin demokraattiset vaalit vuonna 1991. Vaalit voitti kongressipuolue, ja pääministeriksi nimettiin Girija Prasad Koirala. Maan uusi demokratia joutui nopeasti ongelmiin. Maan hallintoon levinnyt laajamittainen korruptio ja poliittinen kaaos heikensivät kansan luottamusta hallintoon ja hallitus kaatui nopeasti. Maan köyhän maaseutuväestön keskuudessa kommunismin ideologia alkoi tuntua houkuttelevalta. Maan maolainen kommunistinen liike sai runsaasti tukea maan köyhiltä maanviljelijöiltä, ja liike kasvoi nopeasti maan suurimmaksi poliittiseksi liikkeeksi. Vuonna 1996 maolaiset aloittivat kansansodan maan hallitusta vastaan, tavoitteenaan monarkian lopettaminen ja kommunistisen yhteiskunnan perustaminen. Hallituksen armeija yritti tukahduttaa kapinan, mutta väestöön kohdistuva väkivalta johti maolaisen liikkeen saaman tuen kasvuun. Sota oli luonteeltaan sissisotaa, jota hallituksen joukkojen oli vaikea tukahduttaa.[27][3][30] Maolaisten saama tuki oli vahvaa etenkin maan länsiosassa, missä liike perusti omia hallituksiaan.[30][1] Yhdysvallat piti maolaississejä terroristeina ja tuki sodassa Nepalin hallitusta.[30] Maan demokratia oli 1990-luvun epävakaassa tilassa, GP Koirala palasi pääministeriksi vuonna 2000, ja muodosti yhdeksännen hallituksen kymmenen vuoden sisään.[27]
Maan poliittiselle kehitykselle saatiin dramaattinen käänne vuonna 2001, kun maan palatsin joukkosurmassa kruununprinssi Dipendra surmasi kuningas Birendran, kuningatar Aishwaryan ja useita muita kuningasperheen jäseniä, ennen kuin hän ampui itsensä. Joukkosurman seurauksena Birendran veli Gyanendra nimitettiin uudeksi kuninkaaksi.[27][3]
Kuningas Gyanendra sotkeutui demokraattisesti valittujen edustajien työhön ja otti enemmän valtaa itselleen. Vuonna 2005 hän julisti maahan poikkeustilan, erotti pääministerin ja palautti absoluuttisen monarkian. Gyanendra perusteli poikkeustilaa pitkittyneellä sisällissodalla, jota maan poliitikot eivät olleet kyenneet lopettamaan. Sisällissodan taistelut jatkuivat taukoamatta maan maaseudulla vuosina 2001-2005. Intia, joka pelkäsi kapinan leviämistä rajan yli, oli ollut Nepalin hallituksen tärkein tukija. Myös Yhdysvallat ja Iso-Britannia avustivat Nepalin hallitusta, mutta liittolaisten tuki väheni Gyanendran toimien myötä, ja hän joutui kansainvälisen painostuksen kohteeksi.[27][3]
Nepalin liittovaltio muokkaa
Vuonna 2006 alkoi jälleen laajat mielenosoitukset koko maassa. Kansa protestoi kuningasta vastaan ja vaatien demokratian palauttamista. Painostuksen alla Gyanendra antoi periksi vaatimuksille ja muodostettiin kansalliskokous, joka koostui seitsemän puolueen liitosta. Seitsemän puolueen liitto kävi neuvotteluja myös maolaisten kanssa, joille annettiin myös yksi paikka maan uuteen väliaikaseen hallitukseen. Kuningas Gyanendra ja maolaiset solmivat vuonna 2006 rauhansopimuksen, jossa Nepal päätettiin muuttaa tasavallaksi.[27][3] Maan kymmenvuotisessa sisällissodassa kuoli kaikkiaan 13 000 nepalilaista.[31]
Kun uusi hallitus aloitti työnsä, mikään muu puolue ei kuitenkaan tukenut tätä muutosta. Vuonna 2007 maolaiset vetäytyivät hallituksesta protestina sille, että Nepal oli edelleen monarkia. Maolaiset kuitenkin palasivat takaisin hallitukseen, kun pääpuolueet olivat päässeet sopuun monarkian lakkauttamisesta ja Nepalin muuttamisesta liittotasavallaksi. Kuningas Gyanendra pakotettiin luopumaan kruunustaan vuonna 2008, jolloin maan pitkä monarkia ja Shah-dynastian valta päättyivät. Samana vuonna järjestettiin myös vaalit, jossa maolaississien johtaja Prachanda valittiin pääministeriksi. Hänenkään hallituksensa ei ollut pitkäikäinen, sillä jo seuraavana vuonna hänen se joutui eroamaan. Poliittinen epävakaus jatkuu maassa edelleen, lukuisat hallituskriisit ja etniset jännitteet ovat vaikuttaneet maan lähihistoriaan.[27][3]
Maan sekavaa tilannetta pahensi edelleen vuonna 2015 tapahtunut tuhoisa maanjäristys, minkä seurauksena lähes 8900 sai surmansa ja yli 600 000 rakennusta tuhoutui. Järistystuhojen korjausta on hidastanut maan poliittinen epävakaa tilanne.[27][32]
Joulukuussa 2017 Nepalissa pidettiin ensimmäiset varsinaiset parlamenttivaalit vuoden 1999 jälkeen. Nepalissa oli ollut vaalit vuosina 2008 ja 2013, mutta tuolloin äänestettiin edustajat perustuslakia säätävään kansalliskokoukseen, jonka tehtävä oli lähinnä keskittynyt uuden perustuslain luomiseen. Edelliset parlamenttivaali vuonna 1999 oli pidetty 10 vuotta kestäneen monarkistisen hallituksen ja maolaisten kapinallisten välisen sisällissodan vielä ollessa käynnissä. Sisällissota loppui vuonna 2006, jonka jälkeen maassa on ollut epävakaisia ja lyhytaikaisia hallituksia. Nepalista tuli liittotasavalta vuonna 2008 ja uusi perustuslaki tuli voimaan lopulta vuonna 2015. Merkittävimmät poliittiset ryhmät vaaleihin mentäessä olivat Nepalin kongressi (NC, Kongressipuolue), joka on taloudellisesti liberaali keskustalainen puolue sekä kommunistien allianssi, jossa oli mukana Nepalin molemmat kommunistiset puolueet maolainen kommunistipuolue ja yhdistynyt marxisti-leninistinen puolue (UML). Pushapa Kamal Dahalin johtama maolainen kommunistipuolue (Maoisat center party) oli ennen vaaleja hallitusyhteistyössä Kongressipuolueen kanssa ja aiemmin vuonna 2017 Pushala Kamal Dahal oli kongressipuolueen ja maolaisten yhteishallituksen pääministeri, josta tehtävästä hän väistyi toukokuussa 2017 hallituspuolueiden yhteisen sopimuksen mukaisesti ja maolaiset jatkoivat tämän jälkeen hallituskumppanina NC:n vetämässä hallituksessa. Vaaleihin maolaiset siis kuitenkin liittoutuivat merkittävimmän oppositiopuolueen UML:n kanssa. Ulkopoliittisesti merkittävä kysymys oli suhteet Intiaan ja Kiinaan. Nepalin kongressipuolue on suuntautunut Intiaan ja UML puolestaan on suuntautunut Kiinaan. Vaaleja edeltäneiden 27 vuoden aikana Nepalilla oli ollut 25 hallitusta. Vaaleista toivottiin käännekohtaa, joka vakauttaisi Nepalin poliittista elämää.[33]
Joulukuun 2017 vaaleissa kommunististen puolueiden liittouma eli CPN-UML ja maolainen puolue saivat suuren vaalivoiton ja selvän enemmistön parlamenttiin. Kongressipuolue menestyi odotettua huonommin.[34] Helmikuussa 2018 kommunistista puoluetta CPN-UML edustava Khadga Prasad Sharma Oli aloitti Nepalin uutena pääministerinä kommunististen puolueiden hallituskoalitiossa. Oli seuraa virassa kongressipuolueen Sher Bahadur Deubaa. Oli on ollut aiemmin Nepalin pääministeri vajaan vuoden ajan vuosina 2015-2016 ja Nepalin kommunistista puoluetta hän on johtanut vuodesta 2014.[35]
Maaliskuussa 2018 Nepalin presidentti Bidya Devi Bhandari valittiin uudelleen toiselle kaudelle. Vuonna 2015 hänet oli valittu Nepalin ensimmäiseksi naispresidentiksi. Häntä tuki hallitseva kommunistipuolueiden muodostama liittouma ja vastaehdokasta tuki kongressipuolue. Valinnan suoritti valitsijakokous, jossa oli mukana maan parlamentin ja aluehallintojen edustajia.[36] Nepalin presidentin rooli on lähinnä seremoniallinen, mutta maan ensimmäinen naispresidentti on kuitenkin huomattavan arvovaltainen henkilö maassa.[37]
Lähteet muokkaa
- ↑ a b c d Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 414-416. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7.
- ↑ a b c d e The Democratic Experiment U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Nepal globalis.fi. Arkistoitu 25.1.2018. Viitattu 24.1.2018. (suomeksi)
- ↑ a b c d e Early Influences on Nepal U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b The Early Kingdom of the Licchavis U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c MEDIEVAL NEPAL, 750-1750 U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c The Malla Kings U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g The Three Kingdoms U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e The Making of Modern Nepal U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b Shah Kings of Nepal bossnepal.com. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f The Struggle for Power U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Maithil-Brahman Encyclopedia Britannica. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Brahman (Maithili) of India peoplegroups.org. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b Shah Dynasty nepalroyal.com. Arkistoitu 8.8.2017. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g The Enclosing of Nepal U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b China U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c Infighting among Aristocratic Factions U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d Rana Rule U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c Tje Kot Parva (Court Massacre) in Nepal bossnepal.com. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Jang Bahadur U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e The Ranas U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d The Growth of Political Parties U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f The Return of the King U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Whelpton, John: A History of Nepal. Cambridge University Press, 2005. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Introduction nepalicongress.org. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g The Panchayat System under King Mahendra U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Nepal profile - Timeline BBC. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h King Birendra U.S. Library of Congress. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Nepalese force king to accept democratic reform, 'Jana Andolan' (People's Movement), 1990 nvdatabase.swarthmore.edu. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c Communist Party of Nepal-Maoist satp.org. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Maoists Block Deal to Break Nepal’s Long Political Deadlock 2013. NY Times. Viitattu 24.1.2018. (englanniksi)
- ↑ Nepalin hullu vuosi 22.3.2016. kehityslehti.fi. Viitattu 24.1.2018. (suomeksi)
- ↑ Burack, Cristina & Winter, Chase: Nepal votes in first parliamentary election since 1999 Deutsche Welle. 7.12.2017. Viitattu 21.2.2020. (englanniksi)
- ↑ hermesauto: Communist parties win majority in Nepal vote The Straits Times. 11.12.2017. Viitattu 21.2.2020. (englanniksi)
- ↑ KP Sharma Oli appointed Nepal's new prime minister www.aljazeera.com. Viitattu 21.2.2020.
- ↑ Bidya Devi Bhandari re-elected as Nepal’s President | DD News ddnews.gov.in. Viitattu 21.2.2020.
- ↑ Huizhong Wu: 3 reasons why you should pay attention to Nepal's first female president Mashable. Viitattu 21.2.2020. (englanniksi)
