Wikipedia

Muhammad Ali

yhdysvaltalainen raskaansarjan nyrkkeilijä
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 1. maaliskuuta 2019 kello 00.16 käyttäjän Msaynevirta (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Tämä artikkeli käsittelee nyrkkeilijää Muhammad Ali. Muita samannimisiä henkilöitä on lueteltu erillisellä täsmennyssivulla.

Muhammad Ali (alkuperäiseltä nimeltään Cassius Marcellus Clay Jr., 17. tammikuuta 1942[1] Louisville, Kentucky – 3. kesäkuuta 2016[2] Scottsdale, Arizona[3]) oli yhdysvaltalainen raskaansarjan nyrkkeilijä. Ali oli ammattilaisten raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari, jota pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista nyrkkeilijöistä ja merkittävimmistä urheilijoista. Hän otti nimen Muhammad Ali käyttöön vuonna 1964 käännyttyään islaminuskoon, mutta ehti sitä ennen käyttää myös nimeä Cassius X.

Muhammad Ali
Maailman raskaansarjan maailmanmestari
Maailman raskaansarjan maailmanmestari
Muhammad Ali vuonna 1967
Muhammad Ali vuonna 1967
Henkilötiedot
Koko nimi Muhammad Ali (ent. Cassius Marcellus Clay Jr.)
Syntynyt17. tammikuuta 1942
Louisville, Kentucky, Yhdysvallat
Kuollut3. kesäkuuta 2016 (74 vuotta)
Scottsdale, Arizona, Yhdysvallat
Kansalaisuus  Yhdysvallat
Nyrkkeilijä
Lempinimi The Greatest,
Louisville Lip
Aktiivisena 1960–1967
1970–1978
1980–1981
Pituus 191 cm
Painoluokka Raskassarja
Kätisyys oikeakätinen eli nyrkkeilytermein orthodox
Ammattilaistilastot
Ottelut 61
Voitot 56
– tyrmäysvoitot 37
Tappiot 5
Ratkaisemattomat 0
Ei tuomiota/
mitätöity		 0
Mitalit
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Rooma 1960 raskas keskisarja

Amatöörinyrkkeilijänä Ali voitti kultaa keskiraskaassa sarjassa Rooman olympialaisissa vuonna 1960. Siirryttyään ammattilaiseksi hän hallitsi raskaan sarjan maailmanmestaruutta kolmeen otteeseen. Ensimmäisen maailmanmestaruutensa hän voitti teknisellä tyrmäyksellä Sonny Listonista vuonna 1964. Hän kuitenkin menetti tittelin vuonna 1967 voittamattomana kieltäydyttyään osallistumasta Vietnamin sotaan. Ali menetti myös nyrkkeilylisenssinsä, jonka vuoksi hän otteli seuraavan kerran vasta vuonna 1970. Paluunsa jälkeen hän voitti maailmanmestaruuden takaisin George Foremanilta 1974. Hänestä tuli ensimmäinen raskaansarjan maailmanmestari Floyd Pattersonin jälkeen, joka on kyennyt voittamaan kerran menettämänsä mestaruuden takaisin. Vuonna 1978 hän menetti mestaruutensa Leon Spinksille, mutta voitti sen takaisin uusintaottelussa, jonka jälkeen hän ilmoitti lopettavansa nyrkkeilyn. Hän teki kuitenkin paluun ja hävisi vuonna 1980 maailmanmestaruusottelussa Larry Holmesille.

Ali tunnettiin nyrkkeilijänä erityisesti nopeudestaan, jolla hän pystyi paikkaamaan otteluteknisiä puutteitaan.[4][5] Uransa alkuvaiheessa Ali jätti usein suojauksen pois ja otteli kädet alhaalla, pyrkien väistämään vastustajan iskut. Myöhemmällä urallaan hän luotti vahvasti iskunkestävyyteensä. Uran jälkeen Alilla todettiin Parkinsonin tauti, mutta nyrkkeilytaustan vaikutuksesta sairauteen ei ole varmuutta.

Nyrkkeilyn lisäksi Ali teki töitä näyttelijänä, levytti musiikkia ja esiintyi musikaalin pääosassa. Hänen Rumble in the Jungle -nimellä tunnetusta ottelustaan George Foremania vastaan tehtiin vuonna 1997 dokumenttielokuva Kehäkuninkaat, joka palkittiin parhaan dokumentin Oscar-palkinnolla. Vuonna 2001 ilmestyi Muhammad Alin elämästä kertova elokuva Ali, jossa häntä näytteli Will Smith. Se oli ehdolla kahteen Oscar-palkintoon sekä moniin muihin elokuva-alan palkintoihin.

Muhammad Alia on kunnioitettu uransa jälkeen monella tavalla: The Ring arvioi hänet ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997. Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” 1999.[6] Vielä samana vuonna ranskalainen L'Équipe nosti Alin toiseksi, suomalainen Helsingin Sanomat kolmanneksi ja ruotsalainen Dagens Nyheter seitsemänneksi vuosisadan merkittävimpien urheilijoiden listalla.[7] Hän sytytti Atlantan olympiatulen vuonna 1996. WBC-nyrkkeilyliitto nimesi hänet nyrkkeilyn kuninkaaksi vuonna 2012.[8]

Lapsuus

Cassius Marcellus Clay Jr. syntyi 17. tammikuuta 1942 Kentuckyn Louisvillessa.[9] Vuonna 1975 julkaistujen muistelmien mukaan synnytyksen jälkeen Odessa-äidille tuotiin aluksi väärä vauva, minkä hän huomasi nimilapusta. Hän kutsui paikalle hoitajat, jotka pian toivat oikean vauvan hänen luokseen: "Tiesin heti, että jotakin oli vinossa, koska se toinen vauva oli niin hiljainen ja kiltti. Heti kun Cassius tuli, hän huusi niin kovasti, että sai osaston kaikki vauvat itkemään", kertoi Odessa myöhemmin.[10]

Cassius Clayn perheeseen kuuluivat Odessa-äidin lisäksi hänen isänsä Cassius Marcellus Clay Senior, joka elätti perheen työskentelemällä kylttimaalarina, sekä nuorempi veli Rudolph (myöhemmin Rahaman Ali). Cassius Sr. piti itseään taiteilijana ja maalasi myös seinämaalauksia Louisvillen baptistikirkkoihin. Perhe asui kaupungin länsipuolella. Cassius Sr:n mukaan heidän kotinsa sijaitsi parhaalla alueella johon hänellä oli varaa.[9] Isän ammatti takasi perheelle kohtuullisen elintason,[11][12] vaikka Ali väittikin vuonna 1975 julkaistuissa muistelmissaan kasvaneensa köyhissä oloissa ja erikseen kiisti perheensä kuuluneen niin kutsuttuun "mustaan keskiluokkaan".[13]

Clayn äiti oli baptisti ja isä metodisti, mutta lapsista kasvatettiin äitinsä tavoin baptisteja. Clayn mukaan hänen äitinsä vei hänet joka sunnuntai kirkkoon, ja opetti hänelle kristillisiä arvoja, kuten että viha ja ennakkoluulot ovat väärin. Kun Cassius kääntyi myöhemmällä iällä islaminuskoon, äiti hyväksyi asian: "Tärkeintä oli, että hän uskoi Jumalaan". Clay itse sanoi elämäkerrassaan, että islamiin käännyttyään hän vaihtoi uskontoaan ja joitakin uskomuksiaan, mutta uskoi edelleen samaan Jumalaan kuin äitinsä.[9]

Isä-Cassius ajautui muutamia kertoja kahnauksiin poliisin kanssa häiritsevän käytöksen, kiinnitetyn omaisuuden myymisen sekä päällekäymisen vuoksi. Vanhemmat riitelivät usein keskenään Cassius Sr:n naisseikkailujen vuoksi, ja isän tiedetään käyttäytyneen toisinaan humalassa väkivaltaisesti.[9] Kärhämään Cassius Sr:n kanssa ajautuivat niin omat juomakaverit kuin myös puoliso sekä joskus myös omat pojat[11]. Ali ei suostunut puhumaan näistä asioista elämäkerturilleen[9].

Rahamanin mukaan rasismi oli Louisvillessä arkipäivää, mutta siitä huolimatta pojat joutuivat kohtaamaan rasismia vain liikkuessaan tietyillä alueilla kaupungissa. Tuohon aikaan rotuerottelu oli edelleen sallittua Kentuckyssa.[9] 13-vuotiaana Clay näki Life-lehden kannessa kuvan 14-vuotiaasta mustasta pojasta, joka oli murhattu, koska hän oli viheltänyt valkoisille tytöille. Kuvan muisto vainosi häntä vuosia.[11]

Ensikosketukset nyrkkeilyyn

Cassius Clay Sr.:lla oli usein tapana viedä poikansa katsomaan lyhtypylvästä, johon entinen raskaan sarjan maailmanmestari Joe Louis oli legendan mukaan joskus nojannut jutellessaan ihmisten kanssa kadulla. Kerran isä pyysi Cassius-poikaansa koskettamaan pylvästä, minkä jälkeen hänen puhumisensa sanotaan lisääntyneen.[14] Vastustajan verbaalisesta ärsyttämisestä (urheilutermein trash talk) tuli myöhemmin nyrkkeilyuralla oleellinen osa Clayn esiintymistä[15].

Nyrkkeilyn pariin Clay ajautui 12-vuotiaana, kun hänen polkupyöränsä varastettiin. Lokakuussa 1954 Clay polki ystävänsä kanssa mustien myyjäistapahtumiin, mutta kotiin lähtiessä Clay huomasi, että hänen pyöränsä on varastettu. Hän ilmoitti asiasta poliisi Joe E. Martinille, joka valmensi nuoria nyrkkeilijöitä markkinapaikan kellaritiloissa. Martinin mukaan itkevä Clay oli raivoissaan, ja halusi hakata pyörävarkaat, jolloin Martin kehotti, että hänen pitää opetella tappelemaan ensin. Aluksi Martin ei pitänyt Clayta mitenkään erityisenä tapauksena, mutta jo vuoden harjoittelun jälkeen hän alkoi hän alkoi pitää nuoren pojan kykyjä huomattavina. Syynä tähän Martin piti Clayn päättäväisyyttä ja motivaatiota. "Poika oli valmis tekemään uhrauksia, joita menestyvältä urheilijalta vaaditaan, ja häntä oli lähes mahdoton lannistaa. Kaikista valmentamistani nuorukaisista hän oli ylivoimaisesti ahkerin". Clay harjoitteli omien sanojensa mukaan kuusi päivää viikossa ja pysytteli nyrkkeilyn ansiosta pääosin erossa päihteistä.[9]

Martin opasti Clayn nyrkkeilyn pariin, mutta Clay harjoitteli välillä myös mustan valmentajan Fred Stonerin kanssa.[9] Nyrkkeilysalin omistanut Stoner opetti Clayta liikkumaan kehässä kuin tanssija.[12][16]

Ura

Amatöörinyrkkeily

 
Cassius Clay palkintokorokkeella Rooman olympialaisissa 1960.

Kun Cassius Clay oli otellut ensimmäisen ottelunsa amatöörinä, hänen isänsä julisti, että pojasta tulee seuraava raskaansarjan maailmanmestari ja "uusi Joe Louis".[17] Amatööriurallaan Clay otteli 108 ottelua, joista hän voitti sata.[18][19] Clayn saavutuksiin amatöörinä kuuluvat kuusi eri sarjojen Kentucky Golden Gloves -mestaruutta, kaksi valtakunnallista keskisarjan Golden Gloves -mestaruutta ja AAU:n keskiraskaan sarjan Yhdysvaltain-mestaruus.[12][19][20]

Amatöörisarjojen toimitsijana toimineen Chuck Bodakin mukaan Clay teki häneen välittömän vaikutuksen, kun hän näki nuoren nyrkkeilijän ottelemassa ensimmäistä kertaa kansallisessa Golden Gloves -turnauksessa Chicagossa: "Täytyi olla sokea, jos ei huomannut pojan kykyjä". Myös Amatööriliiton tuomarina toiminut Bob Surkein on puhunut Clayn lahjakkuudesta samaan tapaan: "Katseltuani häntä kehässä muutamia kertoja tiesin, että tässä nuorukaisesta oli jotain erityistä".[21]

Tuleva raskaansarjan maailmanmestari, louisvillelainen Jimmy Ellis ystävystyi amatööriuransa aikana Clayn kanssa. Hänen mukaansa Clay ei koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti kehän ulkopuolella vaikka oli jo tuolloin taipuvainen äänekkääseen uhoamiseen ja itsekehuun. Ellisin mukaan Clay suhtautui harjoitteluun vakavasti.[21]

Syyskuussa 1958 Clay aloitti opiskelut Lousvillen Central High Schoolissa. Hän valmistui kesäkuussa 1960 heikoin arvosanoin ja sijoittui oman vuosikurssinsa häntäpäähän.[22] Tarkalleen ottaen hän oli vuosikurssinsa 376:nneksi parhaimmilla arvosanoilla valmistunut oppilas kaikista 391:stä.[11] Clay sai keskivertoa paremmat arviot ainoastaan terveydentilastaan.[22]

Valmistuttuaan Clay osallistui Rooman olympialaisiin 1960. Joe Martinin mukaan Clay ei olisi halunnut lähteä, koska pelkäsi lentämistä. Clay yritti vielä viime tingassa perua koko reissun. Martin kuitenkin vakuutti Clayn siitä, että kultamitalin voittaminen auttaisi häntä nousemaan raskaansarjan maailmanmestariksi. Ennen kilpailuja yhdysvaltalainen urheilun aikakauslehti Sports Illustrated nimesi Clayn maan suurimmaksi kultamitalitoivoksi.[23]

Odotukset palkittiin, sillä Clay voitti olympiakultamitalin nyrkkeilyn keskiraskaassa sarjassa. Hän voitti ensimmäiset kolme otteluaan, joista kaksi tuomaripistein ja yhden tyrmäyksellä toisessa erässä.[23] Clay nousi yhdeksi turnauksen suosikeista voitettuaan keskisarjan hallitsevan olympiakultamitalistin, neuvostoliittolaisen Gennadi Šatkovin ylivoimaisesti pistein. Loppuottelussa hän löi kokeneen puolalaisen Zbigniew Pietrzykowskin, joka oli nyrkkeilyn kolminkertainen Euroopan-mestari.[12] Clayn voitto ei saanut Yhdysvaltojen mediassa kovin suurta huomiota, mutta hänestä tuli tunnettu henkilö olympiakylässä, jossa kulkiessaan hänellä oli tapana käydä kättelemässä ja tutustumassa muihin urheilijoihin.[24]

Clay oli niin ylpeä mitalistaan, että piti sitä jatkuvasti kaulassaan. Hän kulki mitalin kanssa Rooman kaduilla ja palattuaan Yhdysvaltoihin hän piti siä kaulassaan astuessaan lentokoneesta.[12] "En ottanut sitä pois 48 tuntiin. Pidin sitä jopa sängyssä. En nukkunut kovin hyvin, koska minun piti nukkua selälläni, jotta mitali ei viiltäisi minua. Mutta en välittänyt, olin olympiavoittaja", sanoi Clay.[24] Kun neuvostoliittolainen toimittaja kysyi Claylta, miltä hänestä tuntui voittaa mitali maalle, jossa hän ei voinut ihonvärinsä vuoksi mennä kaikkiin ravintoloihin, Clay vastasi: "Kerro lukijoillesi, että pätevät asiantuntijat ratkovat kyseistä ongelmaa paraikaa, enkä ole lopputuloksesta lainkaan huolissani. Yhdysvallat on parempi kuin yksikään muu valtio maailmassa, sinun kotimaasi mukaan lukien."[25] Myöhemmin vuonna 1975 julkaistussa elämäkerrassaan Ali väitti heittäneensä mitalinsa Ohio-jokeen, kun louisvillelainen ravintola kieltäytyi tarjoilemasta hänelle rotuerottelun vuoksi. Myöhemmin Ali sanoi hukanneensa mitalin tai joku varasti sen.[26]

Ammattilaisuran alku ja taustavaikuttajien kokoaminen

Voitettuaan olympiamitalin Clay palasi Louisvilleen tarkoituksenaan ryhtyä ammattilaisuralle. Hän neuvotteli sponsorisopimuksesta Reynolds Metals Companyn vastaavan varajohtajan Billy Reynoldsin kanssa, mutta neuvottelut katkesivat Clayn isän puututtua niihin. Reynolds oli ehdottanut, että Clayn entinen valmentaja, poliisi Joe E. Martin voisi olla mukana hänen valmentamisessaan. Poliiseja vihannut Cassius Clay Sr. ei voinut kuitenkaan tätä hyväksyä. Clay teki lopulta sopimuksen Bill Favershamin johtaman sijoittajaryhmän kanssa. Faversham oli innokas nyrkkeilyn seuraaja, joka oli huomannut Clayn ensimmäisen kerran, kun tämä voitti amatöörien Golden Gloves -palkinnon raskaassa sarjassa vuonna 1960. Hän päätti koota yhdentoista sijoittajan ryhmän nuoren ammattilaisen tukemiseksi kuultuaan neuvottelujen Billy Reynoldsin kanssa katkenneen.[27]

Sijoittajaryhmä tunnettiin nimellä Louisville Sponsoring Group. Siihen kuului yksitoista valkoista miestä, joista kymmenen oli miljonäärejä. Kaikki yhtiön osakkaat Favershamia lukuun ottamatta sijoittivat toimintaan 2 800 dollaria. Faversham maksoi 1 400 dollaria vähemmän, koska hän oli tehnyt töitä yhtiön organisoimiseksi. Clay tienasi 10 000 dollarin allekirjoitusbonuksen. Muiden palkkioiden lisäksi Claylle taattiin 333 dollarin kuukausipalkka.[28] Ensimmäisten neljän vuoden ajan tuotot jaettiin tasan, mutta sen jälkeen Clay saisi sopimuksen mukaan 60 prosenttia ja sijoittajat 40 prosenttia hänen voitoistaan. Sopimusta pidettiin omana aikanaan oikeudenmukaisena, ja se oli yhtä suuri kuin Reynoldsin tarjoama.[27][28]

Jo kolme päivää sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 29. lokakuuta 1960 Clay otteli ensimmäisen kerran ammattilaisena. Hän voitti kuusieräisessä ottelussa poliisina työskennelleen Tunney Hunsakerin pistein.[20][29] Clay harjoitteli otteluun Fred Stonerin valmennuksessa, mutta Clayn taustavaikuttajat halusivat tilalle jonkun kokeneemman ja valitsivat tilalle nyrkkeilijä Archie Mooren.[30] Liikemiesryhmä lähetti sijoituksensa nyrkkeilijä Mooren vetämälle harjoitusleirille Kaliforniaan San Diegon lähelle. Leiriä kutsuttiin puhekielessä "suolakaivoksiksi", ja Dick Sadlerin (joka myöhemmin nousi kuuluisuuteen George Foremanin managerina) piti toimia apulaisvalmentajana.[31][32] Clay ei viihtynyt alkeellisella leirillä ja lähti pois kyllästyttyään pesemään lattioita ja tiskaamaan astioita.[32] Valmentaja Angelo Dundeen mukaan ratkaiseva käänne oli, kun Moore käski Clayn siivota keittiön. Clay ei suostunut, koska hän ei omien sanojensa mukaan auttanut keittiössä edes omaa äitiään.[33] Mooren mukaan hänellä ei ollut resursseja järjestää harjoitusleirille henkilökuntaa, joka olisi huolehtinut askareista, joten jokainen leiriläinen joutui hoitamaan vuorollaan osansa taloustöistä. Clayn kotiinlähtö jäi harmittamaan häntä: "Yritin painostaa häntä kurinalaisuuteen, mutta se oli asia, jota Ali ei koskaan suostunut hyväksymään: hän pyrki aina komentelemaan ylempiään, ihmisiä joiden kanssa työskenteli. Suoraan sanottuna se penska olisi tarvinnut kunnon selkäsaunan, mutten tiedä, kuka sellaisen olisi hänelle antanut."[34]

Epäonnistuneen harjoitusretken jälkeen Faversham soitti Madison Square Gardeniin ja pyysi sen nyrkkeilytoiminnasta vastaavalta Harry Marksonilta suosituksia valmentajista. Markson suositteli Angelo Dundeeta. Dundee oli tavannut Clayn ensimmäisen kerran jo vuonna 1957 valmentaessaan Willie Pastranoa ja toisen kerran vuonna 1959, jolloin 17-vuotias Clay oli pyytänyt lupaa sparrata Pastranoa vastaan ja voitti erän tulevaa keskiraskaansarjan maailmanmestaria vastaan. Dundee suostui, ja Clay saapui pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 19. joulukuuta treenaamaan Dundeen salille Floridan Miamiin. Jo kahdeksan päivää myöhemmin Clay voitti ammattilaisuransa toisessa ottelussa Herb Silerin tyrmäyksellä neljännessä erässä.[35]

Angelo Dundee pyrki Clayn uran alussa valitsemaan vastustajia, jotka eivät olleet liikaa hänen suojattiaan edellä kypsyyden, voiman tai nopeuden alueilla. Kolmannessa ottelussaan Clay tyrmäsi Tony Espertin kolmannessa erässä, sitten Jim Robinsonin ensimmäisessä. Samoihin aikoihin Clay sparrasi entisen raskaansarjan maailmanmestarin Ingemar Johanssonin kanssa, joka oli Miamissa valmentautumassa otteluunsa Floyd Pattersonia vastaan. Promoottori Harald Conradin mukaan Clay tanssahteli kehässä kömpelösti liikkuneen Johanssonin ympärillä ja haukkui häntä "pelkuriksi": "Minun tässä pitäisi otella Pattersonia vastaan, ei sinun". Harjoitussessio lopetettiin toisen erän jälkeen Johanssonin väsytettyä itsensä. Myös Sports Illustratedin toimittaja Gilbert Rogin oli seurannut Clayn ja Johanssonin sparraamista ja vakuuttui nuoren nyrkkeilijän taidoista niin, että hän hehkutti New Yorkiin palattuaan vasta neljä ammattilaisottelua voittanutta Clayta lehden päätoimittajalle tulevana maailmanmestarina.[36]

Nousu maailmanmestarin haastajaksi

Clay voitti seuraavat kaksi otteluaan ja kohtasi ammattilaisuransa seitsemännessä ottelussa Duke Sabedongin Las Vegasissa. Siellä Clay tapasi showpainija Gorgeous Georgen, joka oli vieraana samassa radio-ohjelmassa. Gorgeus George uhosi "tuhoavansa" vastustajansa seuraavassa ottelussaan. Painijan tapaaminen teki Clayhin suuren vaikutuksen, sillä Gorgeus Georgen ottelu oli loppuunmyyty: "En ollut koskaan ujostellut puheissani, mutta silloin tajusin, että jos uhoaisin vielä enemmän, ihmiset maksaisivat mitä vain päästäkseen näkemään minut", muisteli Ali Hauserin kirjoittamassa elämäkerrassa. Valmentaja Dundee auttoi Clayta mediapelissä osoittamalla hänelle oikeat toimittajat, joiden avulla nuoren nyrkkeilijän ura etenisi.[37]

Clay kävi ensimmäisen televisioidun ottelunsa 22. heinäkuuta 1961 Alonzo Johnsonia vastaan. Vaikka Clay voitti kymmeneräisen ottelun pistein, hänen tyylinsä sai urheilutoimittajilta kritiikkiä. Clayn mukaan hänen väitettiin ”hyppivän liikaa raskassarjalaiseksi”.[4] Kritiikin vuoksi Dundee neuvoi Clayta tyrmäämään seuraavan vastustajansa Alex Miteffin jo ensimmäisessä erässä. Ottelu päättyi Clayn voittoon teknisellä tyrmäyksellä kuudennessa erässä, kun Miteffillä oli vaikeuksia pysyä jaloillaan. Vaikka Miteff ei kaatunutkaan kanveesiin ottelun alussa, Clayn näytöt riittivät siihen, että Sports Illustratedin Rogin julisti hänet lehden sivuilla nyrkkeilyn ”ihmelapseksi”.[4]

Miteffin jälkeen Clay kohtasi Willi Besmanoffin, ja lupasi ennen ottelua, että "Besmanoff tippuu seitsemännessä erässä". Besmanoff väsyi jo ottelun alussa ja elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan Clay joutui venyttämään ottelua mediassa esittämänsä lupauksen vuoksi. Valmentaja Dundee ei pitänyt ottelijansa "pelleilystä", mutta tapaus kasvatti Clayn mainetta siinä määrin, että Madison Square Garden päätti ottaa hänet ottelijaksi. Vastustajaksi valittiin Sonny Banks, jonka Clay lupasi tyrmätä neljännessä erässä.[38] 10. helmikuuta 1962 Cassius Clay kohtasi Sonny Banksin, jonka lyönti kaatoi hänet ensimmäisen kerran ammattilaisurallaan kanveesiin kamppailun ensimmäisessä erässä. Clay kuitenkin virkosi nopeasti ja voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä neljännessä erässä.[39] 28. helmikuuta 1962 Clay otteli Don Warneria vastaan ja tyrmäsi kokeneen vastustajansa neljännessä erässä. Ennen ottelua Clay oli kuitenkin luvannut tyrmätä Warnerin vasta viidennessä erässä. Kun toimittajat kysyivät Claylta, miksei "ennustus" toteutunut, hän sanoi olleensa vihainen, koska Warner ei kätellyt häntä ennen ottelua. Angelo Dundeen mukaan Clay väitti vähentäneensä yhden erän epäurheilijamaisen käytöksen vuoksi. Sen jälkeen Clay voitti 23. huhtikuuta 1963 George Loganin tyrmäyksellä Los Angelesissa. Samalla matkalla Clay tapasi valokuvaaja Howard Binghamin, joka kuvasi työkseen freelancerina Life- ja Sports Illustrated -lehdille. Hänestä tuli Clayn hyvä ystävä, joka seuraavien vuosikymmenien aikana otti hänestä yli viisisataatuhatta valokuvaa.[40]

” I’ll say it again, I've said it before, Archie Moore will fall in four. ”

– Cassius Clayn riimittelyä ennen Archie Moore -ottelua.[14]

Loganin jälkeen Clay voitti Billy Danielsin New Yorkissa ja Alejando Lavoranten Los Angelesissa. Tässä vaiheessa Clayn taustavaikuttajat päättivät, että heidän suojattinsa on valmis kohtaamaan kokeneen Archie Mooren, joka oli aiemmin valmentanut Clayta. Elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan kyseessä oli tyypillinen ottelu, jossa nouseva tähti kohtasi huippuhetkensä nähneen tunnetun nyrkkeilijän. Clay oli otellut vasta viisitoista ottelua ammattilaisena, kun taas Moorella otteluja oli kertynyt jo yli kaksisataa.[41] Ottelu käytiin 15. marraskuuta 1962. Ennen ottelua Clay ilmoitti riimein tyrmäävänsä Mooren neljännessä erässä. Moore oli aiemmin elokuussa ilmaissut halunsa napittaa Clayn suun umpeen.[42] Mooren taktiikkana oli iskeä mahdollisimman paljon vartaloon. Hän yritti väsyttää Clayn liikkumalla, mutta vastustajan nopeuden vuoksi Moore joutui sitomaan, jolloin hänen päänsä jäi suojattomaksi.[43] Clay tyrmäsi Mooren neljännessä erässä.[11] Ottelua seurasi paikan päällä 16 200 katsojaa.[44] Paikalla oli myös entinen raskaan sarjan maailmanmestari Jack Dempsey. Ottelun jälkeen Dempsey sanoi lehdistölle, ettei välitä siitä, osaako Clay nyrkkeillä vai ei, koska hänen ansiostaan asiat ovat ”jälleen suuria”.[14]

Kaksi kuukautta myöhemmin Clay tyrmäsi Charlie Powellin Pittsburghissa. Sen jälkeen hän otteli Doug Jonesia vastaan New Yorkissa, missä sanomalehtilakko vaikeutti ottelun markkinointia. Ilman lehtiä Clay joutui markkinoimaan ottelua tv-haastattelujen lisäksi julkisissa tiloissa, kuten yökerhoissa ja keilahalleissa vierailemalla. Sanomalehtilakosta huolimatta ottelusta tuli menestys, sillä Garden oli poikkeuksellisesti loppuunmyyty. Toimittaja A. J. Lieblingin mukaan hän ei ollut nähnyt mitään vastaavaa sen jälkeen, kun Joe Louis ja Rocky Marciano ottivat toisistaan mittaa samalla areenalla vuonna 1951. Clay oli luvannut tyrmätä Jonesin neljännessä erässä, mutta ottelu kestikin täydet erät ja päättyi Clayn pistevoittoon. Ottelun aikana yleisö kääntyi Clayta vastaan ja pian sen jälkeen myös paikalliset sanomalehdet alkoivat arvostella hänen persoonallisuuttaan. "Erittäin mukava ja pidetty Clay on vahingoittanut julkisuuskuvaansa loputtomalla retostelulla, ja hänen on korkea aika muuttaa tyyliään", kirjoitti New York Timesin Arthur Daley.[45]

Clay kävi viimeisen ottelunsa ennen maailmanmestaruusottelua Henry Cooperia vastaan. Muutamaa päivää aikaisemmin Clay oli sanonut Cooperin olevan vain lämmittelyä Listonia varten ja luvannut tyrmätä vastustajansa viidennessä erässä.[46] Clay saapui kehään kruunu päässään ja pukeutuneena viittaan, jonka selkämyksessä luki "Cassius Suuri". Hän ennusti jälleen ottelun lopputuloksen, ja lupasi tyrmätä Cooperin viidennessä erässä.[47] Clay aloitti ottelun tyypilliseen tapaansa tunnustellen. Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja iski Cooperia jabilla kasvoihin.[48] Kolmen erän jälkeen Cooper oli tyrmäyskunnossa ja Clayn valppaus väheni. Hän oli päättänyt tyrmätä vastustajansa lupauksensa mukaan vasta viidennessä erässä, joten hän laski kätensä alas ja tanssahteli. Käytös ärsytti Clayn sponsoriyhtiön johtajaa William Favershamia.[47] Clay piti käsiään lähiottelutilanteessa alhaalla, jolloin Cooper löi raivoisan vasemman koukun Clayn kasvoihin. Clay kaatui kanveesiin samalla, kun eräkello ilmoitti neljännen erän loppuneen ja hän käveli horjuvin jaloin takaisin kulmaukseensa. Erätauon aikana Clayn käsineissä havaittiin reikä, ja valmentaja Dundee keksi suurentaa sitä, jotta Claylle jouduttaisiin etsimään uudet käsineet, jolloin hän saisi aikaa toipua vielä hetken.[48] "Kyse oli ehkä noin yhdestä ylimääräisestä minuutista, mutta se riitti hänelle", arvioi Dundee. Lopulta ottelua jatkettiin rikkinäisestä hankasta huolimatta. Viidennessä erässä Clay hyökkäsi tosissaan Cooperin kimppuun, ja tuomari joutui keskeyttämään kamppailun 2 minuutin ja 15 sekunnin kohdalla.[49] Ottelun jälkeen Ali sanoi aliarvioineensa Cooperin, kutsui häntä kovimmaksi kohtaamakseen vastustajaksi ja kertoi pitävänsä häntä ensimmäisenä haastajanaan.[33]

Ensimmäinen maailmanmestaruus

Pääartikkeli: Sonny Listonin ja Muhammad Alin väliset nyrkkeilyottelut

25. syyskuuta 1962 Cassius Clay matkusti Chicagoon katsomaan maailmanmestaruusottelua mestari Floyd Pattersonin ja haastaja Sonny Listonin välillä. Liston nujersi Pattersonin kahdessa minuutissa. Ottelun jälkeen Clay nousi kehään ja haastoi tuoreen mestarin otteluun tittelistä. Liston päätti seuraavaksi kohdata Pattersonin uusintaottelussa, joka käytiin Las Vegasissa. Clay oli myös paikalla ja jatkoi härnäämistään. Voitettuaan Pattersonin toisen kerran Liston hyväksyi Clayn haasteen.[50] Sopimus ottelusta allekirjoitettiin 5. marraskuuta 1963. Clayn sponsoriryhmään kuulunut juristi Gordon Davidson sanoi allekirjoitusta seuranneessa lehdistötilaisuudessa, että päätös otteluun lähtemisestä tuli Claylta itseltään. Sponsoriyhtiön näkökulmasta maailmanmestaruusottelu tuli liian nopeasti, mutta ottelija ei suostunut kuuntelemaan heidän näkemyksiään: "Tulimme siihen tulokseen, että Cassius ei edes halua kehittyä maailman parhaimmaksi nyrkeilijäksi. [...] Hän haluaa vain rikastua. Olipa se sitten viisasta tai ei, niin kyse on hänen urastaan, ja hän on valintansa tehnyt."[51]

Cassius Clay oli vasta 22-vuotias ja nyrkkeillyt vasta 19 ammattilaisottelua päästessään ottelemaan ensimmäistä kertaa nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruudesta 25. helmikuuta 1964 Miami Beachissa.[52][53] Lyhyen ammattilaisuransa aikana Clay oli käynyt kahdesti kanveesissa keskinkertaisina pidettyjä nyrkkeilijöitä vastaan ja Liston-ottelun odotettiin jäävän yksipuoliseksi. Nyrkkeilyasiantuntijat eivät yleisesti ottaen uskoneet haastajan mahdollisuuksiin ja vedonlyöntikertoimet olivat 7–1 Listonin hyväksi. Las Vegasin vedonvälittäjien mukaan vain joka viides vedonlyöjä veikkasi ottelun voittajaa ja loput löivät vetoa siitä, missä erässä Liston tyrmää Clayn.[54] Myös Clayn poikkeuksellinen itsevarmuus huvitti monia. Hän julisti jo hyvissä ajoin olevansa seuraava raskaansarjan maailmanmestari ja kuvaili itseään sanoin: ”Olen suurin, olen kaunein!”[53][55] Liston sanoi olevansa huolissaan vain siitä, että hänen nyrkkinsä juuttuu haastajan suureen suuhun.[51]

Kun toimittaja kysyi Claylta, pelkääkö hän Listonia, hän vastasi: ”Mustat pelkäävät valkoisia paljon enemmän kuin mustia”.[11] Myöhemmin Clay on myöntänyt pitäneensä Listonia pelottavana vastustajana.[50][51] Kamppailuun valmistautuessaan Clay opiskeli Listonin ottelutyyliä ja tarkkaili hänen liikkeitään kehän ulkopuolella. Hän halusi sekoittaa maailmanmestarin ajatuksia ja solvasi vastustajaansa suututtaakseen hänet. "Ajattelin, että sillä tavoin saisin hänet raivon partaalle: ottelussa hän haluaisi vain listiä minut ja unohtaisi kuinka nyrkkeillään."[51] Ennen ottelua Clay alkoi nimitellä Listonia ”rumaksi karhuksi”. Hän myös herätti huomiota tunkeutumalla Listonin harjoitussalille ja jopa hänen kotiinsa Denveriin.[14] Jälkimmäisellä kerralla Clay soitti puhelinkopista kaikille Denverin sanomalehdille ja televisiokanaville. Hän esiintyi vanhana naisena ja kertoi Cassius Clayn aikovan ”tunkeutua yöllä Listonin kotiluolaan”. Clay otti mukaansa karhunraudat ja turkin ja meni Listonin pihalle, mutta hiilihangolla aseistautunut Liston käski hänen poistua. Poliisi ehti saapua paikalle ennen tilanteen kärjistymistä.[50]

Clay jatkoi häirintäänsä ottelua edeltäneessä punnituksessa, jossa hän huusi tyrmäävänsä Listonin kahdeksannessa erässä. Hän saapui paikalle takissa, jonka selkämyksessä luki "Karhunmetsästäjä". Kuusi miestä joutui pitämään Clayta aloillaan, kun Liston saapui punnitukseen. Clayn syke oli koholla. Lääkäri Alexander Robbins totesi Clayn olevan henkisesti epätasapainoinen ja peloissaan, ja myös monet muut paikalla olleet tulkitsivat Clayn käytöksen peloksi.[56] Miamin nyrkkeilykomissio rankaisi Clayta hänen käytöksestään punnituksessa 2 500 dollarin sakoilla.[57]

Ottelun ensimmäisessä erässä Clay vältteli aggressiivista Listonia ja väisteli hänen lujia iskujaan. Kolmannen erän alkaessa Clay johti ottelua ja oli saanut Listonin silmäkulmat vuotamaan verta.[11] Ottelun dramaattisin hetki nähtiin neljännen erän jälkeen, kun Clayn silmä alkoi oireilla. Hän palasi kulmaukseen ja väitti, ettei näe mitään. Ei tiedetä varmasti, mistä näkökyvyn menettäminen johtui, mutta Angelo Dundee uskoo, että Listonin hartiavoidetta joutui Clayn omien hanskojen kautta hänen silmiinsä. Clay johti ottelua ylivoimaisesti pisteissä, mutta oli siitä huolimatta valmis lopettamaan. Dundee ei kuitenkaan suostunut keskeyttämään kamppailua vaan huuhteli Clayn punoittavat silmät ja patisti hänet jatkamaan. Viidennen erän puolivälissä silmät olivat taas kunnossa ja kuudennessa erässä Clay otti selvän voiton. Seitsemännen erän alussa Liston ei enää poistunut kulmauksestaan ja Cassius Clay julistettiin uudeksi raskaansarjan maailmanmestariksu. Syynä Listonin luovuttamiseen oli kipeytynyt olkapää.[58] Ottelu oli päättymishetkellä kehätuomarin ja arvostelutuomarien tekemien laskelmien mukaan tasatilanteessa.[59]

 
Ali (mustassa puvussa) kuuntelemassa Elijah Muhammadin puhetta

Voitettuaan maailmanmestaruuden Clay kehui ravistelleensa maailmaa ja kysyi yleisöltä huutamalla, kuka on suurin nyt.[55] Koska ottelun tulos oli yllättävä, lehdistössä alkoi liikkua huhuja Listonin leirin järjestämästä vedonlyöntipetoksesta. Las Vegasin vedonlyöntitoimistot kuitenkin vahvistivat, ettei Clayn puolesta ollut pelattu epäilyttävän suuria summia rahaa.[60]

Kääntyminen muslimiksi, nimen vaihtaminen ja uusintaottelu

Muhammad Ali kertoi eläessään useita eri versioita siitä, mikä sai hänet kääntymään islaminuskoon. Toiselle vaimolleen joskus 1960-luvun lopulla kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoi lukeneensa Nation of Islam -järjestön julkaisemaa Muhammad Speaks -lehteä, ja kuvaili sarjakuvaa, joka julkaistiin lehden joulukuun 1961 numerossa. Sarjakuvassa mustat orjat pakotettiin hylkäämään alkuperäinen uskontonsa ja palvomaan Jeesusta. "Pidin sarjakuvasta. Se teki jotain minulle. Ja siinä oli järkeä", kirjoitti Ali.[61] Myöhemmin Ali kertoi elämäkerturilleen: "Satuin vilkaisemaan NOI:n sanomalehteä ennen kuin matkustin olympialaisiin. En kiinnittänyt siihen vielä silloin erityistä huomiota, mutta mielessäni alkoi liikkua monenlaisia asioita"[62].

Cassius Clay meni ensimmäistä kertaa moskeijaan vuonna 1961 Miamin Overtownissa Nation of Islam -järjestöön (nk. Mustat muslimit) kuuluneen Sam Saxonin (myöhemmin Adbul Rahaman[62]) kutsumana. Clay vaikuttui näkemästään ja kuulemastaan. Järjestön muslimisaarnaajien mukaan kristinusko oli valkoisten uskonto, jonka orjanomistajat olivat pakottaneet mustille orjilleen, joiden alkuperäinen uskonto oli islam.[63] Sen jälkeen Clay luki säännöllisesti järjestön lehteä ja alkoi osallistua kokoontumisiin.[64] Vuonna 1962 Saxon kutsui Clayn ja hänen Rudolph-veljensä Detroitissa järjestettyyn kokoontumiseen, jossa Clay tapasi ensimmäistä kertaa Malcolm X:n[65]. Malcom X:n lesken Betty Shabazzin mukaan Malcolm rakasti Clayta kuin omaa veljeään, ja opetti hänelle itsekunnioitusta[66]. Myöhemmin ystävykset ajautuivat erilleen Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n erimielisyyksien vuoksi, kun nuori maailmanmestari päättikin jatkaa Elijah Muhammadin seuraajana[67].

Clay piti jäsenyytensä salassa kolmen vuoden ajan ennen maailmanmestaruusottelua, koska sekä Nation of Islam että Clay itse tiesivät, että jäsenyys voisi haitata titteliottelun saamista.[68] Huhut Clayn liittymisestä lähtivät liikkeelle jo ennen ensimmäistä Liston-ottelua. Vuonna 1963 Philadelphia Daily News uutisoi ensimmäisenä, että Clay oli osallistunut Nation of Islamin järjestämään mielenilmaukseen Philadelphiassa. Uutinen sai vain vähäistä huomiota, koska tässä vaiheessa Clay ei ollut vielä otellut Listonia vastaan eikä Nation of Islam ollut kovin tunnettu. Asiasta nousi suurempi kohu kun Clay osallistui puhujana järjestön kokoontumiseen 21. tammikuuta 1964 New Yorkissa, jonne hän matkusti yhdessä Malcolm X:n kanssa. Kokoontumisen jälkeen Clay myönsi Louisville Courier-Journal -lehdelle olleensa tekemisissä muslimijärjestön kanssa ja pitävänsä siitä, mutta omaa uskonnollista vakaumustaan hän ei kommentoinut. Toimittaja Pat Putnam sai kuitenkin kuulla Clayn isältä, että hänen poikansa on kääntynyt muslimiksi ja aikoo vaihtaa nimensä titteliottelun jälkeen. Putnam väitti saaneensa tappouhkauksia kirjoittamansa jutun vuoksi. Ensimmäisen Liston-ottelun promoottori Bill MacDonald uhkasi peruuttaa koko ottelun huhujen vuoksi, jos Clay ei sanoutuisi irti Nation of Islamista, mihin Clay ei suostunut. Lopulta kiista ratkesi, kun Malcolm X suostui lähtemään Miamista ottelua edeltäväksi ajaksi rauhoittaen tilanteen.[69]

Clay ilmoitti liittyneensä virallisesti järjestöön mestaruusottelun jälkeisenä päivänä antamassaan radiohaastattelussa.[70] Lisäksi hän ilmoitti vaihtaneensa nimensä Cassius X:ksi osoittaakseen halveksuntansa entistä ”orjanimeään” kohtaan.[52][60] 6. maaliskuuta 1964 Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammad ilmoitti radiossa, ettei nimellä Cassius Clay ollut pyhää merkitystä, ja antoi hänelle uuden nimen Muhammad Ali. Muhammad tarkoitti "ylistämisen arvoista" ja Ali puolestaan oli viittaus profeetta Muhammedin serkuun, kalifi Ali ibn Abi Talibiin, selitti Ali nimeään elämäkerturilleen. Hän piti nimen vaihtamista yhtenä elämänsä tärkeimmistä käännekohdista.[71]

Ali alkoi myös antaa lehdistölle lausuntoja, joista kävi ilmi, että hän oli omaksunut Nation of Islamin radikaalin rotunäkemyksen. Hän uskoi mustien ja valkoisten yhdentymisen olevan väärin eikä hyväksynyt seka-avioliittoja. Hän kertoi myös kannattavansa oman valtion perustamista mustille.[72] Elämänsä ensimmäisen, Afrikan-matkan aikana Ali sanoi Ghanassa vieraillessaan kaiken Amerikassa olevan niin valkoista, että hän on iloinen ”täällä todellisen kansani kanssa”.[73]

3. heinäkuuta 1964 Ali tapasi tarjoilijana ja valokuvamallina työskennelleen Sonji Roin, jonka kanssa hän meni naimisiin jo kaksi viikkoa myöhemmin 21. elokuuta 1964. Roin mukaan Ali kosi häntä jo heidän ensitapaamisensa aikana.[74] Avioliitto päättyi eroon jo yhdentoista kuukauden kuluttua. Ali teki Floridassa Daden piirikunnan oikeuteen valituksen, jonka mukaan Roi oli muun muassa kieltäytynyt noudattamassa Nation of Islamin sääntöjä, joita hän oli avioliiton alkaessa vannonut noudattavansa. Roi ei esimerkiksi suostunut noudattamaan järjestön pukeutumiskoodia. Lopullinen ero astui voimaan 10. tammikuuta 1966. Ali määrättiin maksamaan Roille 15 000 dollaria vuodessa 10 vuoden ajan sekä korvaamaan 22 500 dollarin edestä Roin oikeudenkäyntikuluja. Ennen eron voimaan astumista Ali lähetti Roille viestin, jossa hän kertoi naisen vaihtaneen taivaan helvettiin. Myöhemmin Roi kuvaili Alia "erinomaiseksi aviomieheksi" ja sanoi eron johtuneen siitä, että hän kyseenalaisti Elijah Muhammadin opetuksia eikä suostunut tottelemaan muslimijärjestön valtaapitäviä, joilla oli vaikutusta Aliin.[75]

Alin Nation of Islam -jäsenyydellä oli merkittävä vaikutus hänen imagoonsa, sillä elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan Clayn julkisuuskuva ennen uskonnonvaihdosta "miellytti maan valkoihoista väestöä". Myös nyrkkeilypromoottori Harold Conradin mukaan Ali tunnettiin aiemmin "hyvänä mustana", jota valkoiset pystyivät kannustamaan.[69] Jäsenyyden julkistamisen ja nimenvaihdoksen jälkeen urheilutoimittaja Jimmy Cannon kirjoitti "halveksuvansa" Alia ja "kammoavansa" sitä, mitä hän edustaa. Promoottori Harry Markson puolestaan piti Alin tempauksia valitettavina: "Olemme tehneet valtavasti työtä päästäksemme eroon rotujen välisistä raja-aidoista, joten on sääli katsoa, kuinka raskaansarjan mestari saarnaa vihauskonnon puolesta."[76] Mestaruuden jälkeen myös Nation of Islamin johtajan Elijah Muhammadin suhtautuminen Clayhin muuttui aiempaa myönteisemmäksi. Aiemmin hän oli syyttänyt Clayn käännyttämiseen osallistuneita "pelleilystä nyrkkeilijöiden kanssa" ja kehotti Malcolm X:ää pitämään etäisyyttä Clayhin, koska hän uskoi Listonin voittavan ottelun. Kaksi päivää Clayn voiton jälkeen Elijah Muhammad hehkutti Clayn saavutusta Nation of Islamin vuosikokouksessa Chicagossa.[77] Nimenvaihdostakaan ei otettu vastaan ymmärtävästi, sillä suurin osa mediasta ja jotkut julkisuuden henkilöt kieltäytyivät käyttämästä uutta nimeä[78]. Virallisissa yhteyksissä Alista käytettiin kuitenkin nimeä Cassius Clay vielä vuosia.[79]

19. kesäkuuta 1964 Ali menetti toisen hallitsemistaan maailmanmestaruusvöistä, kun nyrkkeilyliitto WBA ei hyväksynyt hänen päätöstään suostua uusintaotteluun Listonia vastaan[80]. Ensimmäisen ottelun jälkeen Alin paino oli noussut 105 kiloon, ja hänen piti tehdä töitä päästäkseen ottelussa vaadittavaan kuntoon[81]. Harjoittelun myötä Alin paino putosi kymmenen kiloa ja hänen hauistensa ympärysmitta kasvoi useita senttejä. Ottelun piti tapahtua jo 16. marraskuuta 1964, mutta kolme päivää ennen sovittua kohtaamista Alin saatua sairauskohtauksen, joka johtui synnynnäisestä kuroutuneesta nivustyrästä. Ali joutui välittömästi leikkaukseen, jonka vuoksi maailmanmestaruusottelua jouduttiin siirtämään puolella vuodella. Ottelupaikkaakin jouduttiin vaihtamaan Massachusettsin Bostonista Mainen Lewistoniin.[82]

Ottelu käytiin 25. toukokuuta 1965. Ottelu oli edellistä suoraviivaisempi mutta myös kyseenalaisempi, sillä Ali voitti Listonin tyrmäyksellä jo ensimmäisessä erässä. Ottelun aikana Ali osui Listoniin kolmella voimakkaalla lyönnillä, joista viimeisenä lyöty oikea suora kasvoihin kaatoi Listonin kanveesiin. Tyrmäyksen jälkeen Ali ei kuitenkaan mennyt puolueettomaan kulmaukseen vaan jäi lyödyn vastustajansa viereen uhoamaan.[83] Kehätuomari Jersey Joe Walcott hämmästyi tilanteesta niin, että unohti aloittaa laskemisen.[59] Walcott yritti työntää Alin pois Listonin luota vaikka hänen olisi pitänyt kieltäytyä aloittamasta luvunlaskentaa ennen kuin mestari on mennyt puolueettomaan kulmaukseen. 17 sekunnin kanveesissa makaamisen jälkeen Liston nousi ylös ja ottelua jatkettiin hetken aikaa, kunnes Ring-lehden kustantaja Nat Fleischer huusi Listonin tulleen tyrmätyksi. Keskustelun jälkeen Walcott julisti Alin ottelun voittajaksi tyrmäyksellä. Kaksi vuotta ottelun jälkeen Liston selitti, ettei hän noussut kanveesista, koska Ali jäi hänen viereensä seisomaan: "Kaikki tietävät, että Ali on kahjo. Normaalin henkilön liikkeet voi ennustaa, mutta hullusta ei koskaan tiedä". Liston oli jälleen ollut vedonlyöjien suosikki.[83]

Mestaruuden puolustaminen

 
Ali vuonna 1966.

Muhammad Ali puolusti mestaruuttaan kaksinkertaista maailmanmestaria, 30-vuotiasta Floyd Pattersonia vastaan Las Vegasin Convention Hallissa 22. marraskuuta 1965[80]. Ottelun markkinointi sai ikävän käänteen, kun Patterson ilmoitti aikeistaan "palauttaa mestaruusvyö amerikkalaisille"[84]. Patterson kirjoitti Sports Illustrated -lehteen artikkelin, jossa hän kertoi halveksuvansa Nation of Islamia ja totesi ”mustiin muslimeihin” kuuluvan maailmanmestarin häpäisevän puheillaan sekä maansa että lajinsa.[85] Ali ei tuntenut kunnioitusta Pattersonia kohtaan, joka oli hänen mielestään pettänyt rotunsa muuttamalla etnisesti valkoiseen kaupunginosaan.[80][86]

Ottelijoiden välit kiristyivät entisestään, kun Patterson jatkoi Cassius Clay -nimen käyttöä.[11] Ali ei voinut sietää Pattersonin käytöstä, koska hän oli vaatinut kaikkia kutsumaan häntä uudella nimellään. Viikko ennen ottelua Ali uhkasi rangaista Pattersonia hänen kirjoituksessa esittämiensä syytösten vuoksi ja sanoi lyövänsä häntä ”niin pahasti, että hän tarvitsee kenkälusikan pannakseen hatun päähänsä”.[87][88] Ali jatkoi Pattersonin pilkkaamista läpi koko pitkän ottelun, joka ratkesi Alin hyväksi 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä.[11][89] On väitetty, että Ali olisi pitkittänyt ottelua tahallaan eikä olisi yrittänytkään saada nopeaa tyrmäysvoittoa.[90][91] Media ei pitänyt ottelusta, ja esimerkiksi New York Timesin toimittaja Robert Lipsyte rinnasti Alin pikkupoikaan, joka repii perhoselta siivet kappale kerrallaan irti.[92]

Vuonna 1966 Alin ja hänen managereinaan toimineiden lousvillelaisten miljonäärien välinen sopimus umpeutui. Sopimuksen päättymisen syynä on pidetty Alin Nation of Islam -jäsenyyttä, mitä vanhojen liikemiesten oli todennäköisesti vaikea suvaita.[93] Alin uudeksi manageriksi valittiin Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammadin poika Jabir Herbert Muhammad.[94] Ali oli tavannut tulevan managerinsa ensimmäistä kertaa vuonna 1964 maailmanmestaruusottelunsa jälkeen käydessään valokuvauttamassa itsensä chicagolaisessa liikkeessä. Herbert Muhammadin liikevaisto ja ymmärrys nyrkkeilijän kunnianhimosta tekivät Aliin vaikutuksen ja sopimus syntyi.[95] Herbert Muhammad maksoi Alin harjoittelukulut ja sai 40% otteluiden tuotoista.[94]

Seuraavaksi Alin piti kohdata Ernie Terrell, joka hallitsi Alilta vietyä WBA:n maailmanmestaruutta. Alun perin Chicagossa järjestettäväksi tarkoittu ottelu jouduttiin kuitenkin perumaan.[96] Ali puolusti mestaruuttaan Torontossa 29. maaliskuuta 1966, kun hän voitti pistein kanadalaisen George Chuvalon.[97] Ottelun jälkeen Alin asepalveluskiista jatkoi paisumistaan ja hänen seuraavat kolme otteluaan päätettiin järjestää Euroopassa.[98] Haastaja Henry Cooperin Ali tyrmäsi kuudennessa erässä[99] ja Brian Londonin kolmannessa.[100] Karl Mildenbergerin Ali voitti 10. erässä tyrmäyksellä 10. syyskuuta 1966 Frankfurt am Mainissa.[101] Mildenberger oli nyrkkeilyhistorian ensimmäinen vasenkätinen (nyrkkeilytermein southpaw) haastaja, ja hänen tyylinsä tuotti Alille muutamia ongelmia.[102] Seuraavat kaksi haastajaansa Ali kohtasi Houstonissa. 14. marraskuuta 1966 hän tyrmäsi Cleveland Williamsin 3. erässä.[103] Alin taustajoukot eivät olisivat halunneet hänen ottelevan voimakkaista iskuistaan tunnettua Williamsia vastaan, mutta Ali sanoi, ettei hän voi pitää itseään mestarina, jos ei voita Williamsia.[104] Williams oli kuitenkin vain varjo entisestään, sillä hän oli joutunut muutamaa vuotta aiemmin ampumavälikohtaukseen ja käynyt läpi neljä leikkausta. Urheilutoimittaja Jerry Izenbergin mukaan Ali tiesi Williamsin olevan huonossa kunnossa ja hänellä oli tästä syystä omat epäilyksensä ottelun suhteen. Izenberg kehotti Alia tyrmäämään Williamsin mahdollisimman nopeasti.[105] Ottelua oli katsomassa 35 460 ihmistä, mikä oli omana aikanaan ennätys sisätiloissa käydylle nyrkkeilyottelulle. Ottelun jälkeen Ali ilmaisi halunsa lopettaa uransa voitettuaan seuraavan vastustajansa, WBA-liiton maailmanmestari Ernie Terrellin. Hän aikoi lopettamisensa jälkeen omistaa elämänsä Nation of Islamin hyväksi.[106]

Terrelia pidettiin Sonny Listonin jälkeen kovimpana vastustajana, jonka Ali oli siihen astisella urallaan kohdannut. Siitä huolimatta Ali oli ottelun ennakkosuosikki.[107] 6. helmikuuta 1967 Ali kohtasi vihdoin Terrellin. Ottelussa ratkaistiin WBA-liiton maailmanmestaruus, jonka voittaminen nostaisi Alin painoluokkansa kiistattomaksi mestariksi. Ottelu muistetaan erityisesti siitä, miten Terrell itsepintaisesti jatkoi Alin kutsumista Cassius Clayksi. Ali suuttui nimittelystä ja ottelusta tuli raaka. Ali ei saanut Terreliä tyrmättyä, vaan iski tätä kasvoihin ja sai ison haavan aukeamaan hänen vasemman silmänsä yläpuolelle 6. erässä. Tämän jälkeen Terrel ei enää hyökännyt yhtä aggressiivisesti. Kahdeksannessa erässä Ali alkoi ärsyttää loukkaantunutta Terreliä huutamalla iskuetäisyyden päässä: ”Mikä on nimeni?”[108] Viimeisen erän aikana hän kaatoi Terrelin kerran maahan, mikä ratkaisi selvän pistevoiton hänelle.[108][109] Jo ennen ottelua Ali oli antanut ennakkovaroituksen tulevasta: "Aion murjoa ja nöyryyttää häntä aina vain uudestaan ja samalla annan suuni käydä. Pam! Kysyn häneltä yhä uudestaan, mikä minun nimeni on. Pum! Jatkan tätä, kunnes hän kutsuu minua Muhammad Aliksi. Haluan, että hän kituu kehässä. Hän ei ansaitse siistiä tyrmäystä."[110] Terrell, joka tunsi Alin entuudestaan amatööriuran ajalta, on myöhemmin sanonut kutsuneensa Alia Clayksi aluksi vahingossa ja jatkaneensa sitä sen jälkeen vain viihdyttääkseen yleisöä.[111]

Ali puolusti mestaruuttaan yhdeksättä ja viimeistä kertaa Zora Folleyta vastaan 22. maaliskuuta 1967 New Yorkissa.[112] Kahden ensimmäisen erän ajan Ali tarkkaili vastustajaansa ja tutki hänen liikkeitään, minkä jälkeen hän hallitsi ottelua. Folley onnistui lyömään Alia useammin kuin kukaan hänen aiemmista vastustajistaan. Ali tyrmäsi vastustajansa seitsemännessä erässä, minkä jälkeen Folleyn nuori poika tuotiin kehään katsomaan isäänsä. Nähtyään pojan alakuloisen ilmeen Ali käski häntä olemaan ylpeä isästään, joka oli järjestänyt hienon ottelun.[113]

Mestaruuden menettäminen ja lisenssin vieminen

18-vuotias Ali oli rekisteröitynyt armeijan kutsuntoja varten Louisvillessa 18. huhtikuuta 1960 ja 9. maaliskuuta 1962 hänet luokiteltiin kutsuntakelpoiseksi. 24. tammikuuta 1964 hänet määrättiin armeijan kelpoisuuskokeisiin, jotka hän reputti. Hän reputti myös kaksi kuukautta myöhemmin järjestetyn uusintakokeen, jota valvoi kolme armeijan psykologia. 26. maaliskuuta 1964 Ali luokiteltiin kuntoisuusluokkaan 1 Y, mikä tarkoitti asepalveluksesta hylkäämistä.[114] Alin kutsuntatiedot siirrettiin tämän jälkeen Louisvillesta Houstoniin, missä viranomaiset 17. helmikuuta 1966 muuttivat hänen kuntoisuusluokkansa 1 A:ksi,[94] koska Vietnamin sodan pitkittymisen takia sotilaiden valintakriteereistä jouduttiin tinkimään.[72] Alin asianajaja vetosi rotusyrjintään, ja mestari itse anoi lykkäystä uskontoonsa vetoamalla, sillä Koraanin mukaan muslimi ei saa osallistua sotaan, ellei se ole Jumalan tai hänen sanansaattajansa (jolla Ali viittasi Nation of Islamin johtajaan Elijah Muhammadiin) tahto.[115] Päätöstä ei kuitenkaan muutettu ja Ali määrättiin osallistumaan kutsuntoihin Houstonissa.[94][72] Muutamia tunteja määräyksen jälkeen Ali antoi medialle useita lausuntoja asiasta. Näistä tunnetuin oli Alin vastaus, kun toimittaja kysyi, mitä mieltä hän on Vietkongista, johon Ali vastasi, ettei hänellä ole kaunaa Vietkongin kanssa.[116][117] Sodanvastaisten ja epäisänmaallisten lausuntojensa takia Alilta vaadittiin julkista anteeksipyyntöä. Hän kuitenkin seisoi mielipiteidensä takana ja kertoi katuvansa vain sitä, että oli kertonut ne lehdistölle.[118]

17. maaliskuuta 1966 Ali vaati kutsuntalautakunnalta vapautusta asepalveluksesta vedoten taloudellisiin vaikeuksiin, joita palvelus aiheuttaisi hänelle ja hänen perheelleen, sekä uskonnolliseen vakaumukseensa. Vetoomus hylättiin. Ali valitti päätöksestä. Valituslautakunnan erikoisistunnossa Ali perusteli uskonnollista vakaumustaan 21-sivuisessa muistiossa, jonka johdosta istunnon vastaava virkamies vakuuttui siitä, että Ali oli vilpitön vedotessaan omantunnon syihin. Hän suositti Alin vapauttamista palveluksesta, mutta oikeusministeriö vastusti suositusta vedoten FBI:n tekemiin tutkimuksiin, joiden mukaan Alin sodanvastaisuus perustui poliittisiin ja rodullisiin näkemyksiin, ja uskonto oli pelkkä tekosyy.[119]

Kutsuntatilaisuudessa 28. huhtikuuta 1967 Ali kieltäytyi kolme kertaa vastaamasta kutsuntaviranomaisten nimenhuutoon, ja häntä varoitettiin kieltäytymisestä rangaistuksen uhalla. Kun Ali ei neljännelläkään kerralla vastannut, hänet pidätettiin.[20][120][79] Ali pääsi vapaaksi maksettuaan 5 000 dollarin takuut, joiden ehtona oli, ettei hän saanut poistua Yhdysvalloista.[121] Vain tuntia kutsuntatilaisuuden jälkeen New Yorkin urheilukomissio peruutti Alin nyrkkeilylisenssin ja kieltäytyi tunnustamasta häntä maailmanmestariksi. Muut osavaltiot seurasivat esimerkkiä, jolloin Ali menetti maailmanmestaruutensa.[122] Myöhemmin kesäkuussa Ali tuomittiin viiden vuoden vankeusrangaistukseen ja maksamaan kymmenentuhannen dollarin sakot, mikä oli kovin mahdollinen tuomio. Passin takavarikoiminen käytännössä lopetti Alin nyrkkeilyuran, koska kotimaan nyrkkeilykomissiot eivät antaneet hänelle ottelulupaa.[123] Hän joutui pitämään kolmen vuoden tauon nyrkkeilystä istumatta kuitenkaan päivääkään vankilassa. Ali sai olla vapaana takuita vastaan.[124]

Kun Ali antoi ensimmäiset Vietkong-kommenttinsa, Yhdysvallat ei ollut vielä yleisesti kääntynyt sotaa vastaan. Monet ihmiset ja järjestöt ottivat kantaa Alin ratkaisuun. Entinen nyrkkeilymaailmanmestari Billy Conn kutsui Alia nyrkkeilyä seuraavan maailman häpeätahraksi. Pennsylvanian edustaja Frank Clark kertoi pitävänsä Alia kuvottavana. Chicago Tribune järjesti kiivaan kampanjan, jotta Clayn ottelu Ernie Terreliä vastaan siirrettäisiin pois Chicagosta. Kuvernööri Otto Kerney määräsi nyrkkeilykomissiota tutkimaan asiaa ja kun Ali kieltäytyi pyytämästä Vietkong-lausuntojaan anteeksi, oikeuskansleri William Clark kielsi ottelun järjestämisen vedoten epämääräisesti osavaltion urheilulainsäädäntöön. Ottelua yritettiin siirtää Louisvilleen, Miamiin, Pittsburghiin ja useisiin muihin kaupunkeihin, mutta kaikkialla paikalliset poliitikot estivät tapahtuman. Lopulta Terrell vetäytyi kamppailusa ja Ali joutui ottelemaan Kanadan Torontossa George Chuvaloa vastaan.[125] Koska Alin tuomio nähtiin myös uskonnollisena kysymyksenä, monet muslimit asettuivat tukemaan häntä. Esimerkiksi kairolaisten virkamiesten seurue ilmaisi vetoomuksessaan presidentti Lyndon B. Johnsonille toivovansa, että Ali vapautettaisiin palveluksesta.[94] Kolme päivää ennen kutsuntoja Ali kutsui tilannettaan Jumalan tavaksi testata kannattajiensa uskoa: ”Allah haluaa koetella minua. Jos läpäisen testin, olen entistäkin vahvempi.”[126]

Aika ottelukiellossa 1967–1970

Ottelukieltonsa aikana Ali perehtyi syvemmin Elijah Muhammadin opetuksiin, osallistui Nation of Islamin tapahtumiin ja vieraili moskeijoissa eri puolilla maata.[127] Hän hankki elantonsa tekemällä televisiomainoksia, luennoimalla korkeakouluissa sekä esiintymällä television keskusteluohjelmissa. Lisäksi hän teki 225 000 dollarin sopimuksen elämäkertansa oikeuksista[14] ja esiintyi Broadway-musikaali Buck Whiten pääosassa. Musikaali sai ensi-iltansa 2. joulukuuta 1969 George Abbot -teatterissa, mutta sitä ehdittiin esittää vain neljä päivää ennen kuin se lopetettiin.[128] Ali osallistui myös elämästään kertovan dokumentin A.K.A. Cassius Clay tekemiseen.[129]

Alilla ei ollut ongelmia elannon hankkimisesta aikana, jolloin hänen nyrkkeilyuransa jatkuminen näytti toivottomalta. Elokuussa 1967 Ali meni toisen kerran naimisiin. Hänen vaimonsa oli 17-vuotias Belinda Boyd, jonka isä oli Nation of Islamin jäsen. Boyd oli saanut koulutuksensa University of Islamissa ja työskenteli myyjänä järjestön omistamassa chicagolaisessa leipomossa, kun hän tapasi Alin.[130][131] He saivat avioliittonsa aikana neljä lasta.[132] Häiden jälkeen Ali ilmoitti jättävänsä nyrkkeilyn ja ryhtyvänsä muslimisaarnaajaksi,[133] mutta yritti tästä huolimatta saada lisenssinsä takaisin vielä useita kertoja, kunnes ilmoitti vuonna 1970 luopuvansa nyrkkeilystä lopullisesti.[134]

The Super Fight

Ottelukieltonsa aikana Ali suostui tietokoneella käytyyn otteluun eläkkeellä olevaa Rocky Marcianoa vastaan. Ottelun promoottorina toimi Murray Woroner, joka oli aiemminkin ”juontanut” tietokoneen suunnittelemia nyrkkeilyotteluita tunnetussa radio-ohjelmassaan. Woroner oli syöttänyt tietokoneelleen tietoja kuudestatoista raskaansarjan maailmanmestarista ja luonut niiden pohjalta turnauksen, jonka Marciano voitti; Ali puolestaan hävisi James J. Jeffriesille. Tuloksen vuoksi yksi Alin asianajajista uhkasi haastaa Woronerin oikeuteen, jolloin Woroner sai idean näytellystä ottelusta. Ali tienasi ottelusta kymmenentuhatta dollaria ja osuuden tuotoista.[135] Vastakkain olivat maailman ainoat voittamattomina säilyneet raskaansarjan maailmanmestarit. Ottelua kutsuttiin nimellä The Super Fight. Sadat urheilutoimittajat ja entiset nyrkkeilijät antoivat ottelua varten tiedot kummankin nyrkkeilijän ominaisuuksista kuten nopeudesta ja voimasta. Tiedot syötettiin tietokoneeseen ja kone laski mallin siitä, miten ottelu olisi voinut edetä.[136]

Woroner oli luonut idean radiota varten, mutta hän päätti kehittää sitä nyt pidemmälle ja tehdä ottelusta elokuvan. Ali ja Marciano sparrasivat toisiaan vastaan kehässä ja esittivät kaikki mahdolliset iskut ja sarjat; myös kaikki mahdolliset ratkaisut (tyrmäys, tekninen tyrmäys, pisteet ja tasapeli) kuvattiin. Marciano kuoli lentokoneonnettomuudessa vuonna 1969, eikä hän ehtinyt nähdä elokuvaa, joka sai ensi-iltansa 20. tammikuuta 1970 Yhdysvalloissa 850 elokuvateatterissa.[136] Tietokoneen suunnitteleman ottelun kulku pidettiin suurena salaisuutena ennen elokuvan ensi-iltaa. Yhdysvalloissa saatujen tulosten perusteella Marciano sai Alista tyrmäysvoiton 13. erässä Alin käytyä kanveesissa sitä ennen kolme kertaa, mutta eurooppalaisessa versiossa Ali voitti.[129][137] Tämä johtui urheilutoimittaja ja -historioitsija Bert Sugarin mukaan siitä, että "eurooppalaiset raivostuivat" Marcianon voitosta, ja tästä syystä BBC esitti Englannissa viikkoa ensi-illan jälkeen version, jossa Ali voitti Marcianon teknisellä tyrmäyksellä.[135]

Paluu ja Fight of the Century

Katso myös: Fight of the Century

Ali ei lopettanut uraansa, vaan palasi kehään jo ennen tuomionsa kumoamista. Koska Georgian osavaltiossa ei ollut nyrkkeilykomissiota, hän pystyi ottelemaan siellä ilman lisenssiä.[20] On huhuttu, että osavaltion kuvernööri Lester Maddox antoi kamppailun toteutua voittaakseen mustien äänet seuraavissa vaaleissa.[70] Ali kohtasi paluuottelussaan Atlantassa 26. lokakuuta 1970 käydyssä kamppailussa Jerry Quarryn, maailmanmestari Joe Frazierin toisen haastajan. Ali voitti hänet teknisellä tyrmäyksellä kolmannessa erässä.[138] Quarryn vasen silmäkulma aukesi, jolloin hänen avustajansa heitti pyyhkeen kehään. Haavaan ommeltiin ottelun jälkeen yksitoista tikkiä. Tuomari Tony Perez olisi antanut Quarryn jatkaa vielä kamppailua.[139]

Kun Ali oli ottanut selkeän voiton Quarrysta, asiantuntijat huomasivat, että hän oli poissaolonsa aikana kehittänyt voimaansa, eikä häntä voitu enää pitää pelkästään nopeana nyrkkeilijänä.[14] Seuraavaksi Ali otti voitti argentiinalaisen Oscar Bonavenan teknisellä tyrmäyksellä NABF:n mestaruusottelussa 7. joulukuuta. Hän luopui mestaruudesta pian ottelun jälkeen.[140]

Muhammad Alin ja Joe Frazierin ensimmäistä kohtaamista kutsuttiin nimellä Fight of the Century (Vuosisadan ottelu) ja se järjestettiin New Yorkin Madison Square Gardenissa 8. maaliskuuta 1971.[141] Ottelijoille taattiin ottelusta 2,5 miljoonan dollarin palkkiot.[142] Kyseessä oli ensimmäinen nyrkkeilyn maailmanmestaruusottelu, jossa vastakkain oli kaksi voittamatonta raskaan sarjan maailmanmestaria,[14][143] mikä näkyi myös lipputuloissa. Ottelu tuotti voittoa lähes 23 miljoonaa dollaria, josta lipunmyynnin osuus oli yli miljoona. Television välityksellä ottelua seurasi 300 miljoonaa katsojaa 46 maassa.[142] Kamppailua markkinoidessaan Ali kutsui Frazieria pilkallisesti "Setä Tuomoksi" (eng. Uncle Tom), joka tarkoitti valkoista nöyristelevää mustaa. Alia hänen ottelukieltonsa aikana tukenut Frazier ei ymmärtänyt tätä, ja parin välinen vihanpito alkoi kehittyä.[144]

Mediaa hyödyntämällä Ali onnistui muokkaamaan mielikuvia ottelijoista niin, että ne vastasivat kansan mielipiteitä: Ali edusti nuorta, sodanvastaista ja mustaa valtiota, kun taas Frazier oli konservatiivisten, isänmaallisten ja valkoisten ennakkosuosikki. Frazier ei pitänyt Alin tavasta tuoda kamppailuun mukaan asioita, jotka eivät siihen kuuluneet, mutta ne nostivat ottelun mielenkiintoa.[144]

Frazier horjutti Alia jo 11. erässä ja kaatoi hänet kanveesiin viimeisessä erässä, mikä varmisti hänen pistevoittonsa. Ennen ottelua Frazier oli sanonut Alin olevan hyvä, muttei tarpeeksi hyvä, jotta hän ”voisi paeta”. Tämä pitikin paikkansa, sillä Frazier pysytteli läpi ottelun Alin lähettyvillä ja hidasti häntä vartaloiskuilla.[145] Ali oli tottunut lyömään vastustajiaan kaukaa, mutta Frazier pysyttelikin tiukasti hänen lähellään ja esti häntä käyttämästä ulottuvuuttaan hyväkseen.[143][146] Tavanomaisen jabinsa sijasta Ali joutui lyömään Frazieria koukuilla, jotka saivat tämän kasvot turpoamaan, mutta eivät olleet tarpeeksi voimakkaita ottelun ratkaisemiseksi.[145] Pian ottelun jälkeen Ali väitti hävinneensä ottelun "valkoisen miehen päätöksellä" ja todellisuudessa voittaneensa Frazierin pisteillä.[144]

Samaan aikaan yleinen mielipide Yhdysvalloissa oli alkanut kääntyä Vietnamin sotaa vastaan, ja 28. kesäkuuta 1971 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti kumota Alin saaman tuomion äänin 8–0. Päätöksen mukaan Ali oli kieltäytynyt palveluksesta omaantuntoonsa ja uskontoonsa vedoten eikä tuomiota voinut pitää kohtuullisena. Muista rikoksista, kuten raiskauksesta tai murhasta tuomituilla ei todistajalausuntojen mukaan ollut Alin tapaisia vaikeuksia saada nyrkkeilylisenssiä.[14][120]

Aika NABF:n mestarina

Katso myös: Super Fight II

Maailmanmestaruusottelun pettymyksestä huolimatta Ali jatkoi uraansa ja voitti 26. heinäkuuta käydyssä ottelussa Jimmy Ellisin 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä. Ottelun panoksena oli avoimeksi jäänyt NABF:n mestaruus, jonka Ali voitti toista kertaa urallaan.

Marraskuussa 1972 Ali kohtasi Bob Fosterin. Foster oli voimakas iskijä, ja hänen jäljiltään Ali sai silmäkulmaansa näkyvän haavan ja mustelmia ensimmäistä kertaa urallaan. Vaikka Ali onnistui voittamaan ottelun tyrmäyksellä, hän sanoi ottelun jälkeen ”ihmisyytensä tulleen todistetuksi” ja myönsi Fosterin olleen kunnon vastustaja.[147] Ennen Las Vegasissa käytyä otteluaan Joe Bugneria vastaan ”rock and rollin kuningas” Elvis Presley kävi tapaamassa Alia ja lahjoitti tälle ottelutakin,[148] jota hän ei kuitenkaan suostunut pitämään ottelussaan Bugneria vastaan, koska pelkäsi sillä tavoin rikkovansa rutiinejaan.[70] Silti hän piti takkia yllään seuraavassa ottelussaan Ken Nortonia vastaan 31. maaliskuuta 1973 käydyssä kohtaamisessa.[148]

Ali kärsi Nortonia vastaan uransa toisen virallisen tappion tuomarien yksimielisellä päätöksellä. Norton ei yllättynyt tuloksesta, sillä hän oli myös omasta mielestään ollut koko ajan voitolla.[149] Ottelu tunnetaan erityisesti siitä, miten Nortonin onnistui ottelun aikana murtaa Alin leuka. Muhammad Ali on itse kertonut huomanneensa murtuman toisen erän jälkeen, jossa Norton oli päässyt iskemään voimakkaan koukun hänen suojauksensa läpi. Ali kuitenkin jatkoi ottelua, koska oli kuvitellut voivansa vielä voittaa, mutta vastustajan välttely ja leuan suojaaminen maksoivat lopulta kamppailun voiton. Harjoittelun puutettakin on syytetty tappiosta, sillä manageri Herbert Muhammad oli jo ennen ottelua huomauttanut, että Ali oli otteluun valmistautuessaan rikkonut hyvän harjoittelun periaatteita.[150] Vamman takia hän joutui puolen vuoden sairauslomalle ja kohtasi paluunsa jälkeen ensi töikseen Nortonin uusintaottelussa, joka käytiin 10. syyskuuta 1973. Tällä kertaa Ali oli paremmin valmistautunut ja otti NABF:n mestaruuden haltuunsa kolmatta kertaa jaetuin pistein.[151]

Ali otteli vielä yhden ottelun Rudi Lubbersia vastaan, ennen kuin hän ja Frazier kohtasivat toisen kerran Super Fight II -nimellä tunnetussa kamppailussa 29. tammikuuta 1974.[152] Ottelu sai paljon huomiota, sillä sitä edeltävänä päivänä Ali ja Frazier ajautuivat tappeluun kesken ABC-kanavalla esitetyn Wild World of Sports-ohjelmassa järjestetyn haastattelun.[143][70] Kamppailu tuotti parin edellisen kohtaamisen tavoin kokonaisuudessaan yli 20 miljoonaa dollaria järjestäjilleen.[153] Ali otti selvän pistevoiton Frazierista ja olisi todennäköisesti lyönyt hänet kanveesiin toisessa erässä, ellei tuomari olisi keskeyttänyt sitä.[143] Ottelun jälkeen Ali luopui NABF:n mestaruudesta keskittyäkseen maailmanmestaruusotteluun.lähde?

Toinen maailmanmestaruus: Rumble in the Jungle

Pääartikkeli: Rumble in the Jungle

Alin ja George Foremanin välinen ottelu järjestettiin historiallisesti Afrikassa, Zairen pääkaupungissa Kinshasassa 30. lokakuuta 1974.[154] Ottelua mainostettiin nimellä Rumble in the Jungle, jonka keksi ottelun promoottorina toiminut Don King, joka oli tuolloin melko tuntematon nimi nyrkkeilymaailmassa. King lupasi Alille ja Foremanille viiden miljoonan dollarin palkkion ottelusta mutta joutui etsimään ottelulle ulkopuolisen rahoittajan, koska oli itse varaton. Zairen presidentti Mobutu Sese Seko ilmoitti takaavansa rahat ja järjestävänsä ottelupaikaksi 60 000 katsojan ulkoilma-areenan, sillä hän halusi Zairen olevan ensimmäinen maa, joka sponsoroi merkittävää nyrkkeilyottelua Afrikassa.[155]

Ali oli jälleen haastaja ja altavastaaja, eikä hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toinen mestaruus uskottu.[120] Vedonlyöntikertoimet olivat Foremanin puolella luvuin 3 – 1.[156] Foreman oli Alia nuorempi ja isokokoisempi (190 cm ja 100 kg)[155] ja tunnettu iskuvoimastaan.[157] Foremanin ylivoimasta kertoi myös se, että hän oli aiemmin tarvinnut vain kaksi erää Joe Frazierin ja Ken Nortonin tyrmäämiseen. Ali taas oli hävinnyt kertaalleen kummallekin, ja kaikki heidän kohtaamisensa olivat muutenkin olleet erittäin tasaväkisiä.[155]

Ottelua jouduttiin lykkäämään kuudella viikolla, koska Foreman sai sparratessaan avohaavan silmäänsä.[155] Viivästys ei haitannut itsevarmaa Alia, joka nautti zairelaisten myötämielisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Kansa otti hänet omakseen, kun hän julisti olevansa ennen kaikkea afrikkalainen.[156] Foreman ei sopeutunut Zaireen Alin tavoin, vaan häntä harmitti jäädä sinne oleskelemaan ”poliittisena vankina”. Hänen harjoitteluleirinsäkin sijaitsi vanhassa armeijan tukikohdassa.[155]

Ottelun ensimmäisessä erässä Ali otteli perinteisesti liikkumalla paljon ja lyömällä varmoja iskuja. Pian hän kuitenkin tajusi, ettei voisi voittaa vahvempaa Foremania sillä tyylillä. Hän vaihtoi taktiikkaansa ja alkoi ottaa runsaasti iskuja vartaloonsa maatessaan kehän köysissä, mikä sai voimakkaana iskijänä tunnetun Foremanin kuluttamaan voimansa loppuun.[5] Köysissä maatessaan hän samalla jatkuvasti solvasi ja ärsytti Foremania kuvailemalla hänen iskujaan ”neitimäisiksi”.[156] Ottelun 8. erässä Ali onnistui tyrmäämään väsyneen Foremanin ja nousi siten Floyd Pattersonin jälkeen ensimmäiseksi nyrkkeilyn maailmanmestariksi, joka on onnistunut voittamaan mestaruuden uudestaan sen jo kerran menetettyään.[154] Ali oli ennen ottelua onnistunut myös valloittamaan zairelaisten kannattajien enemmistön puolelleen. Yleisö huusi läpi ottelun kannustuslausetta ”Ali, boma ye!" (Ali, tapa hänet) ja hurrasi, kun Ali löi Foremania.[157][156]

Ottelun jälkeen Foreman, joka ei ollut hävinnyt ammattilaisurallaan vielä yhtäkään ottelua, kiisti ottelun rehellisyyden. Vuosien mittaan hän kertoi tappionsa johtuneen muun muassa Afrikan raskaasta ilmasta, huumaavalla aineella myrkytetystä juomavedestä, Angelo Dundeen löysentämistä kehäköysistä ja tuomarin liian nopeasta luvunlaskusta.[157] Foremanin henkinen toipuminen tappiosta kesti kauan, mutta lopulta hän oppi vastentahtoisesti hyväksymään häviönsä ”parhaalle miehelle, joka nyrkkeilykehässä koskaan on ollut”. Ali on puolestaan sanonut, että Foreman oli voimakkain iskijä, jonka hän oli koskaan kohdannut.[158] Myöhemmin Foreman ja Ali olivat hyviä ystäviä. Foreman on sanonut kamppailun opettaneen hänelle nöyryyttä ja olevansa ylpeä asemastaan tärkeänä lukuna Alin uralla.[159]

Thrilla in Manila

Pääartikkeli: Thrilla in Manila
” It will be a killa, and a chilla, and a thrilla, when I get the gorilla in Manila. ”

– Muhammad Alin kuuluisaa riimittelyä, jolla hän ivasi Joe Frazieria ja mainosti parin välistä ottelua.[160]

Ali puolusti uutta mestaruuttaan ensimmäisen kerran tuntematonta Chuck Wepneriä vastaan, josta tuli neljäs Alia kanveesissa käyttänyt ottelija.[161] Ali voitti Wepnerin tyrmäyksellä 15. erässä. Seuraavaksi Ali kohtasi Joe Bugnerin Kuala Lumpurissa 1. heinäkuuta 1975 ja voitti englantilaisen pistein.[162] Tämän jälkeen Ali nyrkkeili yhden uransa tunnetuimmista otteluista, kun hän kohtasi Joe Frazierin kolmatta kertaa. Ottelu järjestettiin lämpimissä oloissa Filippiinien Manilassa 1. lokakuuta 1975[163] ja se tunnetaan promoottori Don Kingin keksimällä Thrilla in Manila -nimellä. Alille maksettiin kohtaamisesta 4,5 miljoonaa ja Frazierille 3,5 miljoonaa dollaria.[164]

Thrilla in Manila sai runsaasti huomiota ennen ottelun alkamista, kun Ali haukkui Frazieria julkisesti lukutaidottomaksi ja sanoi häntä "gorillaksi". Frazier otti jokaisen loukkauksen henkilökohtaisesti, sillä hänen lapsensa joutuivat niiden takia koulukiusatuiksi, ja näin jo aiemmissa otteluissa kukoistanut viha vastustajien välillä syveni. Ali on myöhemmin puolustanut itseään sanomalla lausuntojensa olleen ainoastaan ottelun markkinointia.[165] Ottelun näkyvyys vain kasvoi, kun vieraillessaan Filippiinien presidentin luona Ali toi vastaanotolle mukanaan Veronica Porche -nimisen mallin, jonka Don King oli palkannut ottelun markkinointiin. Presidentti luuli naista Alin vaimoksi ja sanoi hänen olevan kaunis. Ali ei edes yrittänyt korjata virhettä, joka päätyi sanomalehtien otsikoihin ympäri maailmaa. Kohun takia hän joutui järjestämään lehdistötilaisuuden, jossa hän sanoi olevansa vastuussa tyttöystävästään ainoastaan vaimolleen Belindalle, eikä kenellekään muulle. Myöhemmin Belinda matkusti Manilaan tapaamaan aviomiestään ja yhden päivän mittaisen tapaamisen aikana Belinda monien lähteiden mukaan kävi Alin kimppuun.[166] Riitely ei kuitenkaan häirinnyt Alin keskittymistä kamppailuun, joka käytiin sovittuun aikaan.[167]

Ali hallitsi ottelun alkua, vaikkei liikkunutkaan yhtä paljon, kuin aiemmissa otteluissaan. Muistelmissaan hän kertoi, ettei olisi ikinä jaksanut 15-eräistä kamppailua Frazieria vastaan, mikäli olisi liikkunut enemmän; hän sanoo myös, että avustajana ottelussa toiminut Dick Sadler (George Foremanin entinen manageri) oli auttanut häntä nimenomaan voimaharjoituksissa, ja voimanyrkkeilyyn kuuluu vähempi liikkuminen.[168] Kamppailun puolivälissä Frazier onnistui saamaan ottelun hallintaansa. Ali pyrki tämän jälkeen iskemään Frazieria jatkuvasti kasvoihin, minkä takia Frazierin silmät alkoivat turvota 11. erässä. Ottelun viimeisissä, 13. ja 14. erissä, hän ei nähnyt enää mitään.[143][169] Ali voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä, kun Frazierin valmentaja Eddie Futch heitti pyyhkeen kehään 14. ja 15. erän välisellä tauolla.[169] Voittonsa jälkeen Ali nousi tuoliltaan osoittaakseen riemunsa, mutta hän oli ottelupaikan kuumuuden uuvuttama ja kaatui avustajansa käsivarsille.[143]

Alin ja Frazierin viimeistä kohtaamista pidetään yhtenä kaikkien aikojen kuuluisimmista nyrkkeilyotteluista: aikakauslehti The Ring nimesi ottelun Vuoden otteluksi ja se oli ensimmäisenä Time-lehden listauksessa ”Top 10 Boxing Matches”. Ottelun jälkeen Ali sanoi Joe Frazierin olevan ”maailman paras nyrkkeilijä minun jälkeeni”, kuvaili häntä kovimmaksi vastustajakseen ja kertoi käyneensä ottelun aikana ”lähempänä kuolemaa kuin koskaan”.[143][158][170]

Muhammad Alin arvellaan saaneen vakavia vammoja jo fyysisesti raskaan Thrilla In Manilan aikana, mikä saattoi vaikuttaa hänen uransa loppupuolen otteluihin.[171] Ali ei esimerkiksi tullut lehdistötilaisuuteen heti ottelun jälkeen, vaan hänen avustajansa joutuivat ilmoittamaan mestarin olevan liian väsynyt. Kun hän lopulta ilmaantui lehdistötilaisuuteen, hän ei puhunut yhtä paljon kuin ennen.[172] Jopa Alin pitkäaikainen lääkäri Ferdie Paccheco sanoi Alin todella käyneen Thrilla in Manilan aikana lähellä kuolemaa ja saaneen vakavia vaurioita munuaisiin ja aivoihinsa.[173] Myöhemmin hän on toistanut eri lähteissä toivoneensa Alin lopettavan uransa ottelun jälkeen.[144][174]

Myös Ali ilmaisi kamppailun jälkeen antamassaan haastattelussa halunsa lopettaa nyrkkeilyn todetessaan: "Tämä on liian kivuliasta, liian työlästä."[167]

Toisen mestaruuden puolustukset

Ali ei kuitenkaan lopettanut uraansa vielä vaan puolusti mestaruuttaan tyrmäämällä helmikuussa 1976 belgialaisen Jean-Pierre Coopmanin viidennessä erässä.[173] Tämän jälkeen Ali otteli ylipainoisena Jimmy Youngia vastaan. Young otteli kasvojaan suojaten ja perääntyi koko ajan, mikä pakotti Alin ajamaan häntä takaa. Koska Ali ei ollut tottunut iskemään vartaloiskuja, hän joutui usein odottamaan tilaisuutta iskeä Youngia kasvoihin, minkä takia ottelusta tuli hyvin hidastempoinen.[175] Alle kuukautta myöhemmin hän voitti englantilaisen Richard Dunnin viidennen erän tyrmäyksellä.[173]

Kun Ali oli vieraillut Japanissa, hän oli vitsaillut maksavansa miljoona dollaria japanilaiselle taistelijalle, joka voittaisi hänet. Niinpä japanilainen vapaapainija Antonio Inoki painosti Alin suostumaan ystävyysotteluun. Kun Ali astui kehään Tokiossa 16. kesäkuuta 1976, hän sai tietää, ettei ottelu olisikaan järjestetty perinteisten show-painiotteluiden tavoin, vaan siinä oteltaisiin tosissaan. Heitot, avokämmenellä lyönnit kasvoihin ja potkut vyötärön alapuolelle kiellettiin. Inokin taktiikkana oli koko ottelun ajan vahingoittaa Alin jalkoja, eikä nyrkkeilijä voinut muuta kuin väistellä hänen potkujaan. Ali antoi ottelussa vain kuusi iskua, ja tuomaristo tuomitsi ottelun tasapeliksi. Ottelun jälkeen Alin jaloissa olleet avohaavat tulehtuivat ja hän joutui viettämään kaksi viikkoa sairaalassa Los Angelesissa.[173]

 
Muhammad Ali tapaa presidentti Jimmy Carterin vuonna 1977.

Ali otteli Ken Nortonia vastaan kolmatta kertaa syyskuussa 1976. Alin jalat olivat edelleen kipeät Inoki-ottelun jäljiltä, eikä hän liikkunut enää yhtä hyvin kuin ennen. Yleisö buuasi, kun tuomaristo julisti yksimielisesti Alin voittajaksi, ja hänen maineensa epäiltiin vaikuttaneen tiukkaan pistetuomioon.[173] Ken Norton oli samaa mieltä ja sanoi pettyneenä tuomarien "antaneen voiton Alille, koska hän tuotti nyrkkeilylle paljon rahaa."[176] Ali voitti pistein 8–7, 8–7, 8–6–1. Kamppailun jälkeen Sports Illustrated arvioi, ettei Ali enää tämän ottelun jälkeen olisi "kansan mestari", jollaisena häntä oli markkinoitu.[177]

19. kesäkuuta 1977 Ali solmi kolmannen avioliittonsa Veronica Porchen kanssa, joka oli joitakin kuukausia aiemmin synnyttänyt Alille lapsen.[178] Ali ja Porche olivat seurustelleet julkisesti jo pitkään, mutta avioliittoon astuminen mahdollistui vasta, kun Belinda Boydin kanssa solmittu avioliitto oli virallisesti päättynyt.[132]

29. syyskuuta 1977 Ali puolusti mestaruuttaan Earnie Shaversia vastaan. Hän voitti 15-eräisen kamppailun pistetuomiolla. Shavers luonnehti Alia ottelun jälkeen huonoksi mestariksi, joka vain "poseerasi, eikä otellut kunnolla". Hänen valmentajansa Frank Luca taas sanoi tuomarien ryövänneen mestaruuden myös hänen suojatiltaan, kuten he olivat aiemmin tehneet Alin ja Nortonin välisessä ottelussa.[179] Ottelussa Eva Shain toimi historiallisesti ensimmäistä kertaa naispistetuomarina huipputason nyrkkeilyottelussa.[180] Ottelun jälkeen Alin lääkäri Ferdie Pacheco näki New Yorkin nyrkkeilykomission lääkärin ottamat laboratoriotulokset, joiden mukaan Alin munuaiset olivat todella heikossa kunnossa nyrkkeilijänuran jäljiltä. Pacheco kirjoitti huolestuneena kirjeen Alin tilasta hänen managerilleen, vaimolleen ja valmentajalleen kuitenkaan saamatta vastausta. Hänelle kuitenkin luvattiin, että Shaversin jälkeen Ali tulisi ottelemaan enää helppoja vastustajia vastaan.[174]

Kolmas maailmanmestaruus: Ottelut Spinksia vastaan

 
Ali haastattelussa vuonna 1978.

15. helmikuuta 1978 Las Vegasissa käydyssä mestaruusottelussa Ali menetti mestaruutensa pistein Montréalin olympialaisten kultamitalistille, vasta kahdeksan ammattilaisottelua (7 voittoa, yksi tasapeli) nyrkkeilleelle Leon Spinksille ottelussa, jota pidetään yhtenä nyrkkeilyhistorian suurimmista yllätyksistä.[120][181] Ali ei ollut alun perin halunnut edes kohdata kokematonta Spinksia, koska pelkäsi yleisön reaktiota. Hän kuitenkin suostui, kun Spinks oli ensin otellut tasapelin Scott LeDoux'a vastaan. Ottelusopimus takasi Alille 3,5 miljoonaa ja Spinksille vain 320 000.[182]

Kamppailu oli Alin läsnäolosta huolimatta vaikea myydä, sillä ainoastaan CBS-televisiokanava oli kiinnostunut esitysoikeuksista. Kamppailun markkinointia häiritsi myös Alin "vaitiololupaus". Hän ei tavalliseen tapaansa yrittänytkään arvostella vastustajaansa julkisesti, koska ei uskonut voivansa huonontaa Spinksin jo ennestään huonoa mainetta. Koska Ali ei uskonut vastustajansa voiton mahdollisuuksiin, hän jätti harjoittelunkin vähemmälle, sparraten ainoastaan 25 erää harjoitusvastustajia vastaan.[182]

Ali aloitti ottelun tavalliseen tapaansa tanssimalla vastustajan ympärillä ja antamalla vähän iskuja. Ottelun puolessa välissä hän päätti kokeilla rope-a-dope-taktiikkaansa ja jäi köysiin makaamaan. Spinks ei kuitenkaan alkanut lyödä Alia vartaloon vaan pyrki aina tilaisuuden tullen iskemään häntä olkapäihin ja hauiksiin, jotta Alin pelätty jabi muuttuisi tehottomaksi. Viimeisissä viidessä erässä Spinks pystyi hyökkäämään suoraan kohti Alin lyöntejä, jotka Sports Illustratedin toimittajan mukaan muistuttivat ”enemmän työntämistä kuin lyömistä”.[183] Jo ottelun kahdeksannessa erässä Ali oli todennut valmentajalleen vastustajansa olevan liian nuori.[174] Tappionsa jälkeen hän myönsi otelleensa huonosti, vaikkei halunnutkaan vähätellä Spinksin kykyjä. Alin mielestä Spinks sai "minut ja monet muut näyttämään törpöiltä".[184]

Spinks suostui kohtaamaan Alin ensimmäisenä uusintaottelussa, mikä sai toisen merkittävän nyrkkeilyliiton WBC:n viemään häneltä mestaruuden, koska heidän listallaan ensimmäiseksi haastajaksi oli merkitty Ken Norton. Ali siis otteli Spinksiä vastaan ainoastaan WBA:n maailmanmestarin tittelistä. Uusintaottelu käytiin 15. syyskuuta 1978 New Orleansissa ja se tuotti järjestäjilleen 4 806 675 dollarin pääsylipputulot, mikä rikkoi Jack Dempseyn ja Gene Tunneyn välisen ottelun asettaman vuosia vanhan ennätyksen.[185][186] 36-vuotias Ali voitti Spinksin selvästi pistein, ja hänestä tuli ensimmäinen nyrkkeilijä, joka on onnistunut voittamaan raskaan sarjan maailmanmestaruuden kolmesti. Vuotta myöhemmin kesäkuussa hän luopui mestaruudestaan ja ilmoitti lopettavansa nyrkkeilyn.[70][187]

Jälkipolvien silmissä Alin tappiota Spinksille on perusteltu vastustajan aliarvioimisella ja myös hetkellisellä välinpitämättömyydellä. Ottelua on myös väitetty ennalta sovituksi, sillä sen jälkeen järjestetty uusintaottelu toi järjestäjille lähes viisi miljoonaa dollaria.[188]

Viimeinen paluu ja kaksi tappiota

Kaksi vuotta viimeisimmän ottelunsa jälkeen lokakuussa 1980 Ali palasi vielä kerran ottelukehään ja kohtasi entisen harjoituskumppaninsa Larry Holmesin. Ottelun panoksena oli Holmesin WBC-liiton raskaansarjan maailmanmestaruus ja Alin tavoitteena oli tulla raskaansarjan historian ensimmäiseksi nelinkertaiseksi maailmanmestariksi. Kamppailua mainostettiin nimellä The Last Hurrah.[189] Ottelusopimus takasi Alille kahdeksan ja maailmanmestari Holmesille viisi miljoonaa dollaria.[187] Ali harjoitteli ottelua varten kovasti ja laihdutti päästäkseen ottelukuntoon. Kehään astuessaan hän painoi vähemmän kuin kuuteen vuoteen[190] pudotettuaan painonsa 115 kilosta 98,5 kiloon. Lisäksi Ali värjäsi harmaantuneita hiuksiaan tummemmiksi ja uhosi tyrmäävänsä Holmesin. Näennäinen nuorekkuus ja itsevarmuus mahdollistivat sen, että vedonlyöntikertoimet olivat lopulta ainoastaan 13–10 Holmesin puolella.[187] Kun kamppailu alkoi, 30-vuotias Holmes osoittautui kuitenkin 38-vuotiasta Alia nopeammaksi, ja haastaja joutui luovuttamaan ottelun ennen 11. erän alkua silmäkulmiensa auettua. Ensimmäisen kerran urallaan Muhammad Ali ei kyennyt jatkamaan aloittamaansa ottelua loppuun asti. Ottelun tuomari, Alin valmentaja ja jopa Holmes ovat myöhemmin sanoneet toivoneensa ottelun loppuvan jo aiemmin.[190] Ottelun jälkeen Holmes meni Alin pukuhuoneeseen ja kertoi olevansa todella pahoillaan hänen hakkaamisestaan ja rakastavansa häntä.[191] Voitostaan huolimatta Holmes oli masentunut ja on myöhemmin todennut olleensa ylpeämpi ”nuoren Alin kanssa sparraamisesta kuin vanhan Alin voittamisesta”.[191]

Vaikka Holmes-ottelu oli ollut hänelle äärimmäisen vaikea, Ali kiisti uransa loppuneen ja sanoi jo seuraavana päivänä lehdille Larry Holmesin olevan raskaan sarjan maailmanmestari vain siihen asti, kunnes hän palaa.[190] Hän ei suostunut hyväksymään väitettä, että tappio olisi johtunut hänen iästään, vaan uskoi hävinneensä liian tiukan ruokavalion ja harjoittelun aiheuttaman nestehukan takia.[192] Hän halusi päättää uransa voittajana ja nousi kehään seuraavan kerran Trevor Berbickiä vastaan vuotta myöhemmin 11. joulukuuta 1981 Bahamalla Nassaussa huomattavasti lihoneena ja painavampana kuin koskaan.[175] Hänen entinen lääkärinsä Ferdie Pacheco huomautti jo tuolloin, että Alin puhe oli hidastunut vuodesta 1970. Monet epäilivät Alin saaneen aivovaurion, mutta hän itse kiisti sen. Ali hävisi kymmeneneräiseksi suunnitellun kamppailun pisteillä.[193] Ottelun jälkeen hän ilmoitti jälleen lopettavansa uransa, ja sanoi tuntevansa ensimmäistä kertaa elämässään todella olevansa 40-vuotias.[194] Puoli vuotta myöhemmin Ali ehdotti valmentajalleen Angelo Dundeelle vielä paluuta nyrkkeilykehään, jolloin Dundee kuitenkin sanoi ”kaivon olevan tyhjiin imetty”.[195] Berbick-ottelu Alin viimeiseksi.

Ammattilaisuransa aikana Muhammad Ali voitti 56 ottelua, joista 37 tyrmäyksellä. Hän hävisi ainoastaan 5 ottelua, joista kolme viidessä viimeisessä ottelussaan. Lisäksi Ali oli onnistunut voittamaan uusintaottelussa kolme vastustajaa, joille hän ensin oli hävinnyt.[196]

Parkinsonin tauti ja elämä nyrkkeilyuran jälkeen

 
Muhammad Ali vuonna 2004.

Muhammad Alilla todettiin Parkinsonin tauti vuonna 1984.[194] Häntä hoitanut lääkäri uskoi, etteivät Alin päähänsä saamat iskut voineet olla syynä sairauteen, koska Ali kykeni nopeutensa ansiosta välttämään avoimia iskunvaihtoja. Ali uskoi, että hänen 30 vuotta kestänyt nyrkkeilyuransa oli edistänyt sairautta. Sairaalan johtava neurologi ei kiistänyt sitä, etteikö sairaus voisi johtua iskuista, mutta lisäsi, ettei syytä voi kuitenkaan tietää varmasti.[70][197][198] Ali sanoi itse sairaudestaan: ”Hän (Jumala) antoi minulle Parkinsonin taudin näyttääkseen, että Hän on minua suurempi ja minä olen heikko niin kuin muutkin ihmiset.”[199]

Sairauden tultua julkisuuteen Ali harkitsi hetken aikaa lääketieteellistä toimenpidettä, jossa hänen aivoihinsa olisi istutettu lisämunuaiskudosta. Aluksi hän hyväksyi ehdotuksen, mutta päätti lopulta luopua suunnitelmista. Kuoleman todennäköisyys operaation yhteydessä olisi ollut kymmenen prosenttia.[194]

Vuonna 1985 Ali oli vierailevana tuomarina New Yorkin Madison Square Gardenissa järjestetyssä WrestleMania-painitapahtumassa. Hän toimi kehän ulkopuolisena tuomarina illan pääottelussa, joka oli joukkueottelu Mr. T:n ja Hulk Hoganin sekä Roddy Piperin ja Paul Orndorffin välillä. Yleisö kunnioitti Alin läsnäoloa WWE-kehässä nousemalla seisomaan ja taputtamalla.[200]

19. marraskuuta 1986 Ali meni naimisiin Yolanda "Lonnie" Alin kanssa, jonka hän oli tavannut ensimmäisen kerran 21-vuotiaana Lonnien ollessa kuusivuotias. He olivat naimisissa Alin kuolemaan saakka.[70] Lonnie oli nuorena roomalaiskatolilainen, mutta kääntyi islamiin 20-vuotiaana.[201]

Viimeiset vuotensa Muhammad Ali asui Arizonassa ja vietti aikaansa rukoilemalla ja lukemalla Koraania. Hän levitti uskoaan allekirjoittamalla useita uskonnollisia pamfletteja päivittäin toimitettavaksi ympäri maailmaa.[194] Lonnie Ali sanoi haastattelussa vuonna 2007 syyskuun 11. päivän iskuja seuranneen vihan islamia vastaan surettavan Alia, koska hänestä viha ei ratkaise mitään.[201]

Alin tytär Laila Ali (s. 30. joulukuuta 1977) aloitti myös uransa nyrkkeilijänä. Lonnie Ali on sanonut olleensa ennen uran aloittamista huolissaan Muhammadin reaktiosta tyttärensä näkemiseen kehässä.[201] Laila Ali voitti 11. kesäkuuta 2005 WBC-liiton jakaman ensimmäisen naisten maailmanmestaruustittelin. Voitto oli 21. Laila Alin siihen saakka tappiottomalla uralla. Lopettaessaan uransa hän oli voittanut kaikki 24 ammattilaisotteluaan.lähde?

Helmikuussa 2013 brittilehti The Sun uutisoi Alin veljen Rahmanin sanoneen Alin terveydentilan olevan erityisen heikko ja epäili hänen kuolevan lähipäivinä. Alin perhe kuitenkin kumosi lehden väitteet nopeasti perättöminä.[202]

Muhammad Ali kuoli 3. kesäkuuta 2016 sairaalassa Arizonan Scottsdalessa,[3] jonne hänet oli viety edellisenä päivänä hengitysongelmien takia.[203] Kuolinsyyksi todettiin bakteeriperäinen verenmyrkytys eli septinen shokki.[204] Hänet haudattiin 10. kesäkuuta kotikaupunkiinsa Kentuckyn Louisvilleen.[205]

Ottelutyyli

Tekniikka ja vahvuudet

Muhammad Alin nyrkkeilytyyli erosi vahvasti Joe Louisin edustamasta klassisesta nyrkkeilytyylistä. Ulottuvaa Alia onkin kuvailtu tyyliltään out-boxeriksi eli nyrkkeilijäksi, joka pyrkii pitämään tietyn etäisyyden vastustajaan.[5] Alin tekniikka oli omaperäinen. Hän otteli usein kädet alhaalla ja jätti suojauksen kokonaan pois, mikä tuotti vaikeuksia hänen vastustajilleen.[139]

Ali ei välittänyt suojauksesta, koska hän luotti nopeuteensa ja siihen, että hän pystyi väistämään iskuja niiden torjumisen sijaan. Alia onkin kuvailtu teknisesti huonoksi raskaansarjan nyrkkeilijäksi, jolla oli välisarjan nyrkkeilijän nopeus.[5] "Ihmisten mielestä pidin käsiäni liian alhaalla ja tein muitakin asioita väärin, mutta nuorempana jalkani toimivat puolustuksenani", kertoi Ali elämäkerturilleen[206]. Nuorella Alilla oli jo amatöörinä otellessaan samat refleksit, joista hän tuli myöhemmin tunnetuksi: "Cassius vain seisoi paikoillaan, liikutti päätään muutamia senttejä, käänsi vartaloaan hieman ja liukui iskun ohi. Se oli aivan uskomatonta", sanoi Amatööriliiton tuomari Bob Surkein.[21] Valmentaja Angelo Dundeen mukaan tyyli oli Alille ominainen, sillä kokeilut perinteisen suojauksen kanssa varhaisissa ammattilaisotteluissa eivät onnistuneet erityisen hyvin.[33]

Menestyksestä huolimatta valmentaja Dundeen mukaan monet arvostelivat Alin nyrkkeilytyyliä hänen uransa alkuvaiheessa, koska he uskoivat, ettei Ali osaa lyödä.[207] Urheilutoimittaja Billy Conn jatkoi Alin nyrkkeilytyylin arvostelemista vielä vuonna 1965, jolloin Ali oli jo noussut raskaansarjan maailmanmestariksi. Ali kuittasi kritiikin viittaamalla saavutuksiinsa: "Sanokaa mitä sanotte. En osaa lyödä, pidän suojaukseni liian alhaalla, nojaan taaksepäin. Mutta olen edelleen täällä".[208]

Nopeutensa, ulottuvuutensa ja kestävyytensä ansiosta Ali oli parhaimmillaan suurikokoisia ja voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan, jotka joutuivat usein ajamaan häntä takaa kehässä. Silloin Ali pystyi perääntyessään valitsemaan tarkkaan iskujensa paikat ja lyömään nopeita iskusarjoja kasvoihin. Tällaisia vastustajia olivat esimerkiksi Sonny Liston, Cleveland Williams, George Foreman ja Earnie Shavers.[175] Muhammad Alin iskunkestävyyttä on pidetty yhtenä raskaansarjan parhaimmista, ja uransa huipulla 1970-luvun puolivälissä käymissään otteluissa ominaisuuden merkitys korostui.[175] Ali alkoi käyttää voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan myös kehittämäänsä rope-a-dope-taktiikkaa. Hän ei yrittänyt liikkua karkuun vaan asettui makaamaan köysiin, suojasi päätään ja otti samalla iskuja vartaloonsa. Taktiikan tarkoituksena oli väsyttää vastustaja.[5] Ali käytti taktiikkaa voittoisasti otteluissaan Foremania, Shaversia ja Ken Nortonia vastaan.[183]

Heikkoudet

Nopeudellaan Ali pystyi korvaamaan monia puutteitaan esimerkiksi voiman saralla. Raskaansarjan maailmanmestari Larry Holmes, joka toimi Alin harjoitusvastustajana ja otteli häntä vastaan kerran vuonna 1981 kuvaili Alia suureksi mieheksi, mutta yliarvostetuksi nyrkkeilijäksi. Hän on sanonut Alin lyöneen "kuin perhonen".[144] Alille tuottivat vaikeuksia erityisesti lyhyet ja nopeat nyrkkeilijät, jotka pystyivät painostamalla tekemään hänen ulottuvuutensa ja nopeutensa hyödyttömiksi. Tällaisia vastustajia olivat esimerkiksi Joe Frazier ja Ken Norton, jotka kumpikin ottelivat Alia vastaan kolmesti ja voittivat hänet kerran.[5] Molempien valmentajana toimi Eddie Futch. Hän ohjeisti Nortonia torjumaan Alin jabit ja lyömään vastaiskuja kasvoihin, jotta Alin rytmi häiriintyisi. Tämän mahdollisti Alin jatkuvasti toistama tekninen virhe: Ali pudotti oikean kätensä muodostaman suojan alas lyödessään jabia toisella kädellään.[175] Nortonia vastaan käymissään kolmessa ottelussa Ali joutui jakamaan pisteet kahdesti, mikä ei ollut hänelle tyypillistä.[151]

Myös puolustavat nyrkkeilijät, joita Ali kohtasi 1970-luvun lopulla, tuottivat hänelle vaikeuksia, koska hän ei ollut tottunut hyökkäämään vastustajaansa kohti. Lisäksi puolustavat nyrkkeilijät suojasivat vahvasti päätään, eikä vartaloiskujen iskeminen koskaan kuulunut Alin vahvuuksiin. Tällaisia nyrkkeilijöitä oli esimerkiksi Jimmy Young.[175]

Merkitys

Nyrkkeilijänä ja urheilijana

 
Muhammad Ali kuvattuna azerbaidžanilaisessa postimerkissä vuonna 1996.

Muhammad Alia arvostettiin ja kunnioitettiin jo hänen uransa aikana. Ali on esimerkiksi esiintynyt arvostetun Sports Illustrated -lehden kannessa ennätykselliset 37 kertaa. Ainoa henkilö, joka on tehnyt enemmän esiintymisiä lehden kannessa, on koripalloilija Michael Jordan.[209]

Alin arvostus nyrkkeilijänä ja urheilijana yleensäkin pysyi korkealla uran jälkeenkin. Arvostettu kamppailulajien erikoislehti The Ring arvioi Muhammad Alin ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997 ja Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” vuonna 1999.[6][210] Kun Ali nousi lavalle hakemaan Illustratedin myöntämää palkintoa Madison Square Gardenissa järjestetyssä tilaisuudessa näennäisen vaivalloisesti ja hitaasti liikkuen, alkoi merkittävistä urheilijoista koostunut yleisö osoittaa suosiotaan ja huutaa hänen nimeään.[194] Vuonna 1999 L’Equipe asetti Alin toiseksi, Helsingin Sanomat kolmanneksi ja Dagens Nyheter seitsemänneksi listoillaan vuosisadan urheilijoista.[7] Vuonna 1999 kansainvälinen urheilujohtajaraati valitsi hänet vuosisadan parhaaksi urheilijaksi.[171] Vuonna 2007 ESPN asetti hänet 1900-luvun parhaista pohjoisamerikkalaisista urheilijoista kootulla listallaan sijalle kolme; ainoastaan Michael Jordan ja baseball-pelaaja Babe Ruth sijoittuivat hänen edelleen.[211]

Sekä BBC:n (2005) että ESPN:n (2009) toimittajat ovat asettaneet Muhammad Alin kaikkien aikojen toiseksi parhaimmaksi nyrkkeilijäksi Sugar Ray Robinsonin jälkeen.[212][213] Vuonna 2012 WBC-liiton kokoama erityiskomitea nimesi Alin nyrkkeilyn kuninkaaksi liiton 50-vuotiasjuhlagaalassa. Juhlapuheen piti hänen puolestaan vaimo Lonnie.[8]

Saavutustensa ansiosta Ali valittiin vuonna 1996 sytyttämään Atlantan olympialaisten olympiatuli.[146][214] Edellisenä yönä Ali oli valvonut useita tunteja pitäen soihtua kädessään. Hänen vaimonsa Lonnie sanoi, että ”Alista tuntui kuin hän olisi voittanut MM-tittelin neljännen kerran”.[215] Sytyttäjän henkilöllisyys pidettiin viimeiseen asti salaisuutena, eikä Alia otettu monissakaan veikkauksissa vakavasti hänen Parkinsonin tautinsa takia.[70] Samana vuonna Alille annettiin myös uusi olympiakultamitali Rooman olympialaisissa 1960 voittamansa tilalle, sillä hän oli omien sanojensa mukaan heittänyt alkuperäisen mitalin jokeen.[70][216]

Populaarikulttuurissa

Omat työt

Ali esiintyi myös laulajana ja näyttelijänä. Jo vuonna 1963, ennen maailmanmestaruutta ja nimen vaihtoa, Ali levytti LP-levyn I Am the Greatest, jossa on cover-versioita sellaisista kappaleista kuin Ben E. Kingin ”Stand By Me” ja Sam Cooken ”The Gang’s All Here”.[217] Levy sisälsi myös monologeja ja runoja, joissa Ali hehkutti omia kykyjään. Kirjailija Tom Wolfe kirjoitti levystä Esquire-lehdessä lokakuussa 1963: "Ei tunnu erityiseltä sanoa, että nyrkeilijän pitäisi nähdä urheilu myös viihteenä, mutta harva osasi tehdä sitä kunnolla ennen Alia".[218] Vuonna 1969 ottelukieltonsa aikana Ali esiintyi Broadway-musikaalissa Buck White, joka kuitenkin lopetettiin jo seitsemän esityksen jälkeen.[128]

Vuonna 1977 Ali antoi äänen häntä itseään esittävälle hahmolle NBC:n tuottamassa animaatiosarjassa I Am the Greatest, jota tuotettiin 13 jakson verran.[219] Ali esitti itseään myös ensimmäisessä elämästään kertovassa elokuvassa, Suurin (The Greatest, 1977), jonka tekijäluetteloon hänet on merkitty myös toisena käsikirjoittajana. Elokuva käy läpi Alin uran vaiheita Rooman olympialaisten kultamitalista aina Rumble in the Jungle -otteluun ja mestaruuden uusimiseen asti.[220] Vuonna 1979 Ali näytteli Gideon Jacksonia TV-elokuvan Vapaustaistelija pääosassa. Toista pääroolia näytteli Kris Kristofferson.[221]

26. syyskuuta 1997 sai ensi-iltansa Rumble in the Jungle -ottelusta kertova arvostettu dokumenttielokuva Kehäkuninkaat (When We Were Kings), joka kertoo ottelun lisäksi Alin ja Foremanin valmentautumisesta kyseiseen kohtaamiseen, sekä käy läpi analyysejä kamppailusta.[222] Kehäkuninkaat voitti Parhaan dokumentin Oscar-palkinnon, jota noutamassa olivat elokuvantekijöiden lisäksi myös Ali ja Foreman.[70]

Elokuva

Pääartikkeli: Ali (elokuva)

Oliver Stone suunnitteli jo 1980-luvun lopulla elokuvaa Alista, mutta hanke ei toteutunut. Sen jälkeen elokuvaa suunnittelivat useat nimekkäät ohjaajat, kuten Barry Sonnenfeld ja Spike Lee, mutta lopulliseksi ohjaajaksi nousi Michael Mann. Elokuvassa Alia esittää Will Smith, joka valmistautui rooliinsa vuoden ajan nyrkkeilemällä, harjoittamalla lihaksiaan ja opiskelemalla islamin kulttuuria. Ali on sanonut, että Smith on ”ainoa henkilö koko maailmassa, joka voisi näyttää minulta ja näytellä minua”.[220] Lopullinen elokuva Ali sai ensi-iltansa 25. joulukuuta 2001.[223] Elokuva alkaa Alin ja Sonny Listonin ensimmäisestä kohtaamisesta, kertoo hänen ottelukiellostaan ja huipentuu Rumble in the Jungle -otteluun ja toiseen maailmanmestaruuteenlähde?.

Elokuva oli taloudellinen pettymys, sillä sen tuotto ei kattanut edes tuotantokuluja. Näyttelijätyötä kuitenkin kiitettiin, ja vuoden 2002 Oscar-gaalassa Will Smith ja TV-toimittaja Howard Cosellia esittänyt Jon Voight olivat ehdokkaina parhaan miespääosan ja miessivuosan palkintoihin. Elokuva sai myös 22 muuta ehdokkuutta ja voitti niistä seitsemän: esimerkiksi Will Smith sai MTV Movie Awards -gaalassa parhaan miespääosan esittäjän palkinnon.[223]

Muut esiintymiset

Vuonna 1978 DC Comics -sarjakuvakustantamo julkaisi tarinan Teräsmies vastaan Muhammad Ali[224]. Siinä scrubbien avaruuskansa hyökkää Maahan ja uhkaa tuhota sen, jos planeetan paras taistelija ei kykene voittamaan heidän mestariaan. Sekä Teräsmies että Muhammad Ali ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi, ja Maan mestari ratkaistaan heidän välisessään ottelussa. Alin hahmo sai tarinassa myös perinteistä poiketen kuulla Teräsmiehen salaisen henkilöllisyyden.[70]

Vuonna 1995 EA Sports julkaisi Foes of Ali -nimisen nyrkkeilypelin. Pelille ei tehty jatko-osaa, mutta sen jälkeen Ali on esiintynyt EA Sportsin tuottamissa Knockout Kings ja Fight Night -sarjan nyrkkeilypeleissä.[225]

Huomionosoitukset

 
Ali vastaanottamassa Presidential Medal of Freedom -mitalia presidentti George W. Bushilta vuonna 2005.

Vuonna 1978, jo ennen kuin Ali oli lopettanut uransa, hänen kotikaupunkinsa Louisvillen koulutoimikunta esitti, että Jefferson County Public School nimettäisiin uudelleen Alin mukaan. Idea ei saanut kannatusta, mutta myöhemmin samana vuonna kaupungin johto päätti pitkän väittelyn jälkeen nimetä Walnut Streetin uudelleen Muhammad Ali Boulevardiksi. Kaupunki teetti sitä varten 70 katukylttiä, joista kaksitoista varastettiin ensimmäisen viikon aikana. Vuonna 2005 Louisvillessä avattiin Muhammad Ali Center, joka on omistettu sovittelulle ja maailmanrauhalle.[93] Vuonna 2009 Ali nimettiin irlantilaisen Ennisin kaupungin kunniakansalaiseksi, koska hänen isoisänsä isä Abe O’Grady oli kotoisin paikkakunnalta. O’Grady oli lähtenyt siirtolaisena Yhdysvaltoihin ja mennyt siellä naimisiin orjan kanssa.[70]

Vuonna 1970, kun Ali oli otellut nyrkkeilykehässä ensimmäistä kertaa kolmeen ja puoleen vuoteen, hänelle myönnettiin Martin Luther King Freedom Medal -kunniamitali. Martin Luther Kingin leski Coretta Scott King sanoi palkinnon myöntämisen yhteydessä, ettei Ali ole vain nyrkkeilyn vaan myös rauhan ja yhtenäisyyden mestari.[14] Vuonna 2005 Ali sai presidentti George W. Bushilta Presidential Medal of Freedom -kunniamitalin, joka on korkein Yhdysvaltain hallinnon siviilille myöntämä kunniamerkki.[226]

Muhammad Alin takki ja käsineet, joita hän oli käyttänyt vuonna 1975, lahjoitettiin Smithsonian-instituutin kokoelmiin vuonna 1976. Lahjoitustilaisuudessa Ali totesi, että hänen Everlast-merkkisistä käsineistään tulee todennäköisesti näyttelyn kuuluisin nähtävyys.[227] Vuonna 2002 hän sai oman tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Kunnianosoitusta perusteltiin hänen elämällään, joka oli ”elävää teatteria”. Tähti on ainoa Hollywood Walk of Famen laatta, jota ei ole sijoitettu jalkakäytävälle vaan Dolby-teatterin seinään – Ali ei halunnut kenenkään kävelevän ylitseen.[228]

Ammattilaisottelut

56 voittoa (37 tyrmäystä/teknistä tyrmäystä, 19 pistevoittoa), 5 tappiota (4 pistetappiota, 1 tekninen tyrmäys), 0 tasapeliä[196]
KO = Tyrmäys, TKO = Tekninen tyrmäys, PTS = Pisteillä
Tulos Vastustaja Tuomio Erä Päivä Paikka Huomio
Voitto Tunney Hunsaker PTS (yksimielinen) 6 29.10.1960   Louisville, Kentucky Debyyttiottelu ammattilaisena
Voitto Herb Siler KO 4 8 27.12.1960   Miami Beach, Florida
Voitto Tony Esperti TKO 3 8 17.1.1961   Miami Beach, Florida
Voitto Jimmy Robinson KO 1 8 7.2.1961   Miami Beach, Florida
Voitto Donnie Fleeman TKO 7 8 21.2.1961   Miami Beach, Florida
Voitto LaMar Clark KO 2 10 19.4.1961   Louisville, Kentucky
Voitto Duke Sabedong PTS (yksimielinen) 10 26.6.1961   Las Vegas, Nevada
Voitto Alonzo Johnson PTS (yksimielinen) 10 22.7.1961   Louisville, Kentucky
Voitto Alex Miteff TKO 6 10 7.10.1961   Louisville, Kentucky
Voitto Willi Besmanoff TKO 7 10 29.11.1961   Louisville, Kentucky
Voitto Sonny Banks TKO 4 10 10.2.1962   New York City, New York
Voitto George Logan TKO 4 10 23.4.1962   New York City, New York
Voitto Billy Daniels TKO 7 10 19.5.1962   Los Angeles, Kalifornia
Voitto Don Warner TKO 4 10 28.3.1962   Miami Beach, Florida
Voitto Alejandro Lavorante KO 5 10 20.7.1962   Los Angeles, Kalifornia
Voitto Archie Moore TKO 4 10 15.11.1962   Los Angeles, Kalifornia
Voitto Charley Powell KO 3 10 24.1.1963   Pittsburgh, Pennsylvania
Voitto Doug Jones PTS (yksimielinen) 10 13.3.1963   New York City, New York
Voitto Henry Cooper TKO 5 10 18.6.1963   Lontoo, Englanti
Voitto Sonny Liston TKO 7 15 25.2.1964   Miami Beach, Florida Voitti WBC:n/WBA:n maailmanmestaruuden
Menetti WBA:n maailmanmestaruuden 19.6.1964
Voitto Sonny Liston KO 1 15 25.5.1965   Lewiston, Maine Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Floyd Patterson TKO 12 15 22.11.1965   Las Vegas, Nevada Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto George Chuvalo PTS (yksimielinen) 15 29.3.1966   Toronto, Kanada Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Henry Cooper TKO 6 15 21.5.1966   Lontoo, Englanti Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Brian London KO 3 15 6.8.1966   Lontoo, Englanti Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Karl Mildenberger TKO 12 15 10.9.1966   Frankfurt am Main, Saksa Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Cleveland Williams TKO 3 15 14.11.1966   Houston, Texas Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ernie Terrell PTS (yksimielinen) 15 6.2.1967   Houston, Texas Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta;
Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Voitto Zora Folley KO 7 15 22.3.1967   New York City, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Menetti nyrkkeilylisenssinsä ja mestaruutensa 28.4.1967 kieltäydyttyään astumasta palvelukseen kutsunnoissa.
Voitto Jerry Quarry TKO 3 15 26.10.1970   Atlanta, Georgia
Voitto Oscar Bonavena TKO 15 15 7.12.1970   New York City, New York Voitti NABF:n mestaruuden;
Luopui mestaruudesta 1971
Tappio Joe Frazier PTS (yksimielinen) 15 8.3.1971   New York City, New York Fight of the Century;
Ottelu oli WBA/WBC:n maailmanmestaruudesta
Voitto Jimmy Ellis TKO 12 12 26.7.1971   Houston, Texas Voitti avoimen NABF:n mestaruuden
Voitto Buster Mathis PTS (yksimielinen) 12 17.11.1971   Houston, Texas Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Jürgen Blin KO 7 12 26.12.1971   Zürich, Sveitsi
Voitto Mac Foster PTS (yksimielinen) 15 1.4.1972   Tokio, Japani
Voitto George Chuvalo PTS (yksimielinen) 12 1.5.1972   Vancouver, Kanada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Jerry Quarry TKO 7 12 27.6.1972   Las Vegas, Nevada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Alvin Lewis TKO 11 12 19.7.1972   Dublin, Irlanti
Voitto Floyd Patterson TKO 7 12 20.9.1972   New York City, New York Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Bob Foster KO 7 12 21.11.1972   Stateline, Nevada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Joe Bugner PTS (yksimielinen) 12 14.2.1973   Las Vegas, Nevada
Tappio Ken Norton PTS (jaettu) 12 31.3.1973   San Diego, Kalifornia Menetti NABF:n mestaruuden
Voitto Ken Norton PTS (jaettu) 12 10.9.1973   Inglewood, Kalifornia Voitti NABF:n mestaruuden
Voitto Rudi Lubbers PTS (yksimielinen) 12 20.10.1973   Jakarta, Indonesia
Voitto Joe Frazier PTS (yksimielinen) 12 28.1.1974   New York City, New York Super Fight II;
Puolusti NABF:n mestaruutta;
Luopui mestaruudesta 1974
Voitto George Foreman KO 8 15 30.10.1974   Kinshasa, Zaire Rumble in the Jungle
Voitti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto Chuck Wepner TKO 15 24.5.1975   Richfield, Ohio Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Joe Bugner PTS (yksimielinen) 15 30.6.1975   Kuala Lumpur, Malesia Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Joe Frazier TKO 14 15 1.10.1975   Quezon City, Filippiinit Thrilla in Manila;
Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ron Lyle TKO 11 15 16.5.1975   Las Vegas, Nevada Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Jean-Pierre Coopman KO 5 15 20.2.1976   San Juan, Puerto Rico Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Jimmy Young PTS (yksimielinen) 15 30.4.1976   Landover, Maryland Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Richard Dunn TKO 5 15 24.5.1976   München, Saksa Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ken Norton PTS (yksimielinen) 15 28.9.1976   Bronx, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Alfredo Evangelista PTS (yksimielinen) 15 16.5.1977   Landover, Maryland Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Earnie Shavers PTS (yksimielinen) 15 29.9.1977   New York City, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Tappio Leon Spinks PTS (yksimielinen) 15 15.2.1978   Las Vegas, Nevada Menetti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto Leon Spinks PTS (yksimielinen) 15 15.9.1978   New Orleans, Louisiana Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Luopui WBA:n maailmanmestaruudesta 6.9.1979 ja lopetti uransa ensimmäisen kerran.
Tappio Larry Holmes TKO 10 15 2.10.1980   Las Vegas, Nevada Ottelu oli WBC:n maailmanmestaruudesta
Tappio Trevor Berbick PTS (yksimielinen) 10 11.12.1981   Nassau, Bahama Viimeinen ottelu

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 572
  2. ↑ Laine, Sami: Nyrkkeilysuuruus Muhammad Ali on kuollut 4.6.2016. Yle. Viitattu 4.6.2016.
  3. ↑ a b Perez, A. J. & Peter, Josh: Boxing legend Muhammad Ali dies at 74 USA Today. 4.6.2016. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Rogin, Gilbert: Cautious Comes Of Age Sports Illustrated. 16.10.1961. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  5. ↑ a b c d e f Acevedo, Carlos: Was Ali the Greatest Heavyweight? boxinginsider.com. 14.7.2008. BoxingInsider.com. Viitattu 14.9.2010. (englanniksi)
  6. ↑ a b Salonen, s. 19
  7. ↑ a b Salonen, s. 320, 322
  8. ↑ a b Palomäki, Ilkka: Muhammad Alille kunniaa – "Tästä tulee osa perintöä" yle.fi. 4.12.2012. Viitattu 10.12.2012.
  9. ↑ a b c d e f g h Hauser, s. 12–24
  10. ↑ Suurin ja kaunein, s. 30
  11. ↑ a b c d e f g h i Schwartz, Larry: 'A Great Champion' ESPN.com. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d e Lounasheimo, s. 368
  13. ↑ Suurin ja kaunein, s. 36
  14. ↑ a b c d e f g h i Sport: Bull v. Butterfly: A Clash of Champions Time. 8.3.1971. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  15. ↑ Collins, Nigel: A little (or a lot) on the trashy side ESPN. 17.4.2018. Viitattu 29.10.2018. (englanniksi)
  16. ↑ Crouse, Karen: Muhammad Ali Remembered, by Those Who Knew Him as Cassius The New York Times. 5.6.2016. Viitattu 29.10.2018. (englanniksi)
  17. ↑ Suurin ja kaunein, s. 37
  18. ↑ Nyrkkeilyn MM-ottelu: Ali–Chuvalo (Elävä arkisto) 8.9.2006. Yle. Viitattu 6.8.2008.
  19. ↑ a b Hauser, s. 20
  20. ↑ a b c d Schwartz, Larry: He is simply ... The Greatest ESPN. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  21. ↑ a b c Hauser, s. 17–19
  22. ↑ a b Hauser, s. 19–20
  23. ↑ a b Hauser, s. 20–24
  24. ↑ a b Fanning, Evan: 50 stunning Olympic moments No17: Cassius Clay wins gold in 1960 The Guardian. 7.3.2012. Viitattu 6.11.2018.
  25. ↑ Hauser, s. 25
  26. ↑ Hauser, Thomas: Muhammad Ali: the man behind the icon The Guardian. 4.6.2016. Viitattu 13.10.2017.
  27. ↑ a b Horn, Huston: The Eleven Men Behind Cassius Clay Sports Illustrated. 11.3.1963. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  28. ↑ a b Hauser, s. 27
  29. ↑ Hauser, s. 28
  30. ↑ Hauser, 28–29
  31. ↑ Suurin ja kaunein, s. 21
  32. ↑ a b Lounasheimo, s. 369
  33. ↑ a b c Dokumentti: I Am Ali: The Man Behind the Legend - An Intimate Portrait, A Fisheye Film Production 2014
  34. ↑ Hauser s. 30–31
  35. ↑ Hauser, s. 31–32
  36. ↑ Hauser, s. 32–33
  37. ↑ Hauser, s. 34–36
  38. ↑ Hauser, s. 39
  39. ↑ Goldstein, s. 26.
  40. ↑ Hauser, s. 41–43
  41. ↑ Hauser, s. 43–44
  42. ↑ They Said It (Näköislehti, s. 11: "I can be found for the next couple of months trying to perfect my new punch – the lip-buttoner") Sports Illustrated. 13.8.1962. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  43. ↑ Hauser, s. 44–45
  44. ↑ Hauser, s. 44
  45. ↑ Hauser, s. 45–48
  46. ↑ C. Marcellus Clay Esq. Sports Illustrated. 10.6.1963. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  47. ↑ a b Hauser, s. 48.
  48. ↑ a b Goldstein, s. 33
  49. ↑ Hauser, s. 49–50
  50. ↑ a b c Goldstein, s. 35
  51. ↑ a b c d Hauser, s. 55
  52. ↑ a b Bellfield, Lee: This Month In Boxing History: Muhammad Ali vs. Sonny Liston II; May 1965 22.5.2005. SaddoBoxing.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  53. ↑ a b Vuosisatamme Kronikka, s. 906.
  54. ↑ Hauser, s. 61–62
  55. ↑ a b Prizefighting: Playing Grownups Time. 13.11.1964. Time.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  56. ↑ Hauser, s. 64–67
  57. ↑ Hauser, s. 65
  58. ↑ Hauser, s. 69–72
  59. ↑ a b Lounasheimo, s. 372
  60. ↑ a b Prizefighting: Cassius X Time. 13.5.1964. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  61. ↑ Gregory, Sean: Exclusive: The Real Reason Muhammad Ali Converted to Islam Time. 2.6.2017. Viitattu 3.11.2018. (englanniksi)
  62. ↑ a b Hauser, s. 82
  63. ↑ Roberts, Randy & Smith, Johnny: How Muhammad Ali became a champion for Muslims in America The Washington Post. 8.6.2016. Viitattu 1.11.2018. (englanniksi)
  64. ↑ Hauser, s. 84
  65. ↑ Smith, Johnny & Roberts, Randy: This Is What Happened When Muhammad Ali Met Malcolm X Time. 2.2.2016. Viitattu 1.11.2018. (englanniksi)
  66. ↑ Hauser, s. 90
  67. ↑ Hauser, s. 97–99
  68. ↑ Hauser, s. 89
  69. ↑ a b Hauser, s. 58–61
  70. ↑ a b c d e f g h i j k l Muhammad Ali: A Legendary Life Life. Viitattu 5.12.2010. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  71. ↑ Hauser, s. 94–95
  72. ↑ a b c Hauser, Thomas: Ali: The Legacy Guardian. 2.11.2003. Observer.Guardian.co.uk. Viitattu 19.9.2010. (englanniksi)
  73. ↑ Muhammad Ali In Africa Sports Illustrated. 1.6.1964. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  74. ↑ Hauser, s. 105–108
  75. ↑ Hauser, s. 120–124
  76. ↑ Hauser, 96
  77. ↑ Hauser, s. 89–93
  78. ↑ Hauser, s. 95–97
  79. ↑ a b Vuosisatamme Kronikka, s. 947
  80. ↑ a b c Lounasheimo, s. 374
  81. ↑ Hauser, s. 108
  82. ↑ Hauser, s. 115–117
  83. ↑ a b Hauser, s. 118–119
  84. ↑ Hauser, s. 130
  85. ↑ Floyd Patterson; McMahon, Jack: Cassius Clay Must Be Beaten (Näköislehti, s. 79–83) Sports Illustrated. 11.10.1965. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  86. ↑ Hauser, s. 131
  87. ↑ Kane, Martin: The Greatest Meets The Grimmest Sports Illustrated. 15.11.1965. Viitattu 30.10.2018. (englanniksi)
  88. ↑ From the Champ's mouth: The best of Muhammad Ali quotes Sports Illustrated. 16.6.2010. Viitattu 30.10.2018. (englanniksi)
  89. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 929
  90. ↑ Hauser, s. 132
  91. ↑ Goldstein, s. 48.
  92. ↑ Hauser, s. 132–133
  93. ↑ a b Hill, Bob: Ali stirs conflicting emotions in hometown Courier-Journal. 19.11.2005. Louisville, Kentucky. Viitattu 21.9.2010. (englanniksi)
  94. ↑ a b c d e Boyle, Robert H.: Champ In The Jug? Sports Illustrated. 10.4.1967. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  95. ↑ Suurin ja kaunein, s. 9–10
  96. ↑ Hauser, s. 137–139
  97. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 933
  98. ↑ Hauser, s. 144–145
  99. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 937
  100. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 939
  101. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 940
  102. ↑ Lounasheimo, s. 376
  103. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 942
  104. ↑ Kane, Martin: You Watch Out, Ali! Sports Illustrated. 14.11.1966. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)
  105. ↑ Hauser, s. 151–152
  106. ↑ Kane, Martin: The Massacre Sports Illustrated. 21.11.1966. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)
  107. ↑ Hauser s. 153
  108. ↑ a b Maule, Tex: Cruel Ali With All The Skills Sports Illustrated. 13.2.1967. Viitattu 1.10.2010. (englanniksi)
  109. ↑ Prizefighting: Hate & Love Time. 17.2.1967. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  110. ↑ Hauser, s. 154.
  111. ↑ Hauser, s. 154–155
  112. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 946
  113. ↑ Kram, Mark: After Muhammad, A Graveyard Sports Illustrated. 3.4.1967. Viitattu 2.10.2010. (englanniksi)
  114. ↑ Hauser, s. 134–135
  115. ↑ Shrake, Edwin: Taps For The Champ Sports Illustrated. 8.5.1967. Viitattu 2.10.2010. (englanniksi)
  116. ↑ Hauser, s. 136–137
  117. ↑ Fatsis, Stefan: “No Viet Cong Ever Called Me Nigger” (I ain’t got no quarrel with them Viet Cong) Slate. 8.6.2016. Viitattu 12.12.2018. (englanniksi)
  118. ↑ Furlong, William Barry: The Wind That Blew In Chicago Sports Illustrated. 7.3.1966. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  119. ↑ Hauser, s. 146–147
  120. ↑ a b c d ”The Greatest” is Gone 27.2.1978. Time. Viitattu 26.5.2011. (englanniksi)
  121. ↑ Hauser, s. 165
  122. ↑ Hauser, s. 164
  123. ↑ Hauser, s. 170–171
  124. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 993.
  125. ↑ Hauser, s. 137–138
  126. ↑ Hauser, s. 160
  127. ↑ Hauser, s. 174
  128. ↑ a b Buck White INDb (Internet Broadway Database). Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  129. ↑ a b Goldstein, s. 62.
  130. ↑ People Sports Illustrated. 28.8.1967. Viitattu 5.10.2010. (englanniksi)
  131. ↑ Milestones: Aug. 25, 1967 Time. 25.9.1967. Viitattu 22.9.2010. (englanniksi)
  132. ↑ a b Lounasheimo, s. 382
  133. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 950
  134. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 988
  135. ↑ a b Hauser, 188
  136. ↑ a b Show Business: The Super Fight Time. 19.1.1970. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  137. ↑ Nation: Let Irving Decide Time. 2.2.1970. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  138. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 999.
  139. ↑ a b Kram, Mark: Smashing Return Of The Old Ali Sports Illustrated (SIVault). 2.11.1970. CNN. Viitattu 28.5.2011. (englanniksi)
  140. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 1000
  141. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 1003
  142. ↑ a b Lounasheimo, s.378
  143. ↑ a b c d e f g Bellfield, Lee: Boxing Classics – The Muhammad Ali v Joe Frazier Trilogy – 1971–1975 SaddoBoxing.com. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  144. ↑ a b c d e Dokumentti: Frazier vastaan Ali (Thrilla in Manila, 2009), HBO
  145. ↑ a b The Battered Face Of A Winner Sports Illustrated. 15.3.1971. Viitattu 16.10.2010. (englanniksi)
  146. ↑ a b Mallozzi, Vincent M.: Fire Still Burns Inside Smokin' Joe Frazier The New York Times. 18.10.2006. Viitattu 2.9.2010. (englanniksi)
  147. ↑ Goldstein, s. 96.
  148. ↑ a b Suurin ja kaunein, s. 14–15
  149. ↑ Goldstein, s. 101.
  150. ↑ Suurin ja kaunein, s. 15–16
  151. ↑ a b Jim Amato, Ken Norton – Should He Really Be In The Hall Of Fame? SaddoBoxing.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  152. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 1048
  153. ↑ Lounasheimo, s. 379
  154. ↑ a b Vuosisatamme kronikka, s. 1059
  155. ↑ a b c d e Goldstein, s. 108.
  156. ↑ a b c d Romppainen, Janne: Legendaariset ottelut: #2 Ali-Foreman Boxing.fi – Finnish Boxing Online. Viitattu 15.10.2010.
  157. ↑ a b c Goldstein, s. 109.
  158. ↑ a b Goldstein, s. 129.
  159. ↑ Goldstein, s. 6–7.
  160. ↑ Davies, Gareth A.: The Thrilla In Manila: Muhammad Ali and Joe Frazier's final meeting 'may have been the greatest fight of all time' Telegraph. 1.10.2015. Viitattu 31.10.2018. (englanniksi)
  161. ↑ Lounasheimo, s. 380
  162. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 1069
  163. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 1073.
  164. ↑ Lounasheimo, s.380
  165. ↑ Goldstein, s. 122
  166. ↑ Goldstein, s. 122–123
  167. ↑ a b Goldstein, s. 123
  168. ↑ Suurin ja kaunein, s. 440
  169. ↑ a b Kram, Mark: 'Lawdy Lawdy He's Great' Sports Illustrated. 13.10.1975. CNN. Viitattu 17.10.2010. (englanniksi)
  170. ↑ Levy, Glen: Top 10 Boxing Matches of All Time: Muhammad Ali vs. Joe Frazier III Time. 17.4.2010. Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  171. ↑ a b Muhammad Ali oikeudessa (Elävä arkisto) 8.9.2006. YLE. Viitattu 6.8.2008.
  172. ↑ Andersson, Dave: Sports of The Times; For Ali, What Price the Thrilla in Manila? New York Times. 23.11.1984. Viitattu 13.9.2010. (englanniksi)
  173. ↑ a b c d e Tallent, Aaron: The Joke That Almost Ended Ali's Career TheSweetScience.com. 21.2.2005. Viitattu 24.10.2010. (englanniksi)
  174. ↑ a b c Goldstein, s. 135
  175. ↑ a b c d e f Cox, Monte D.: The Men Who Could Beat Ali CoxCorner.Tripod.com. 4.2005. Viitattu 26.5.2011. (englanniksi)
  176. ↑ Goldstein, s. 133.
  177. ↑ Kram, Mark: Not The Greatest Way To Go Sport Illustrated. 11.10.1976. CNN. Viitattu 26.5.2011. (englanniksi)
  178. ↑ Hauser, s. 332–333
  179. ↑ Goldstein, s. 138
  180. ↑ Lounasheimo, Ilmo: Mitä Missä Milloin 1979, s. 417. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
  181. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 1107.
  182. ↑ a b Goldstein, s. 134
  183. ↑ a b Putnam, Pat: e's The Greatest, I'm The Best Sports Illustrated (SIVault). 27.2.1978. CNN. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  184. ↑ Goldstein, s. 143
  185. ↑ Vuosisatamme Kronikka, s. 1114.
  186. ↑ Lounasheimo, s. 383
  187. ↑ a b c Goldstein, s. 148.
  188. ↑ Lounasheimo, s. 447
  189. ↑ Lounasheimo, s. 385
  190. ↑ a b c Phillips, B.J.: Sport: Requiem for a Heavyweight Time. 13.10.1980. Viitattu 18.9.2010. (englanniksi)
  191. ↑ a b Goldstein, s. 150.
  192. ↑ Alan Goldstein, s. 149
  193. ↑ Sport: Fight One More Round, Time Magazine, kirjoittanut Tom Callahan, 14.12.1981, Viitattu 18.9.2010
  194. ↑ a b c d e Alan Goldstein, s. 155
  195. ↑ Goldstein, s. 153.
  196. ↑ a b boxer: Muhammad Ali BoxRec. Viitattu 20.5.2008. (englanniksi)
  197. ↑ Thomas, Robert McG. Jr.: Change in drug helps Ali improve The New York Times. 20.9.1984. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  198. ↑ Thomas, Robert McG. Jr.: Sport people; Ali Leaves Hospital Vowing to take better care of himself and get more sleep The New York Times. 22.9.1984. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  199. ↑ Goldstein, s. 165.
  200. ↑ McAvennie, Mike: Happy Birthday 'The Greatest'. WWE.com 17.1.2007. Viitattu 21.9.2010. (englanniksi)
  201. ↑ a b c Sheridan, Patricia: Patricia Sheridan's Breakfast With ... Lonnie Ali Pittsburgh Post-Gazette. 3.12.2007. Viitattu 12.5.2011. (englanniksi)
  202. ↑ Palomäki, Ilkka: Alin lähipiiri kumoaa huhut – "Hän voi erinomaisesti" Yle.fi. 4.2.2013. Viitattu 4.2.2013.
  203. ↑ Almasy, Steve & Sutton, Joe: Muhammad Ali dies at 74 Cnn.com. 4.6.2016. Cable News Network. Viitattu 4.6.2016. (englanniksi)
  204. ↑ Muhammad Alin kuolinsyy selvisi Ilta-Sanomat. 5.6.2016. Viitattu 5.6.2016.
  205. ↑ Muhammad Alin hautajaiset järjestetään perjantaina Ilta-Sanomat. 4.6.2016. Viitattu 6.6.2016.
  206. ↑ Hauser, s. 37
  207. ↑ Hauser, s. 37–38
  208. ↑ Rogin, Gilbert: Not A Great Fight, But It Was A Real One Sports Illustrated. 6.12.1965. Viitattu 1.11.2018. (englanniksi)
  209. ↑ Magazine of the Week DTMagazine.com. Viitattu 3.11.2010. (englanniksi)
  210. ↑ Leading Off Sports Illustrated. 13.12.1999. Viitattu 7.12.2010. (englanniksi)
  211. ↑ Top N. American athletes of the century ESPN.com. 2007. CNN. Viitattu 12.5.2011. (englanniksi)
  212. ↑ Trickett, Alex; Dirs, Ben: Who is the greatest of them all? BBC Sport. 13.6.2005. Viitattu 25.9.2010. (englanniksi)
  213. ↑ Who's the greatest? ESPN.com. 2009. Viitattu 13.12.2010. (englanniksi)
  214. ↑ Muhammad Ali sytyttää Atlantan olympiatulen Yle (Elävä Arkisto). Viitattu 13.9.2010.
  215. ↑ Goldstein, s. 156.
  216. ↑ Goldstein, s. 158.
  217. ↑ Top 10 Unlikely Celebrity Albums Time. 22.10.2009. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  218. ↑ Hauser, s. 51
  219. ↑ I Am the Greatest Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  220. ↑ a b Ali: The Lord of the Ring Time Magazine. 17.12.2001. Viitattu 18.9.2010. (englanniksi)
  221. ↑ Vapaustaistelija (TV 1979) Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  222. ↑ Kehäkuninkaat Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  223. ↑ a b Ali Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  224. ↑ http://www.antikvariaattimakedonia.fi/moog/index.php?sivu=lehti&moog_lehti_id=23191
  225. ↑ Fight Night: Round 4: Boxers, EA Sports, Viitattu 18.10.2010
  226. ↑ Presidential Medal of Freedom Recipients Valkoisen talon kotisivut (arkistoitu sivusto). 3.11.2005. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  227. ↑ Gloves and robe worn by Muhammad Ali, three-time heavyweight boxing champion, about 1975 Smithsonian Institute Press. Smithsonian Institute. Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)
  228. ↑ Muhammad Ali Hollywood Walk of Fame Database HWOF.com. Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Muhammad_Ali&oldid=17972118”