Muhammad Ali

amerikkalainen raskaansarjan nyrkkeilijä

Tämä artikkeli käsittelee nyrkkeilijää Muhammad Ali. Muita samannimisiä henkilöitä on lueteltu erillisellä täsmennyssivulla.

Muhammad Ali (alkuperäiseltä nimeltään Cassius Marcellus Clay Jr., 17. tammikuuta 1942[1] Louisville, Kentucky3. kesäkuuta 2016[2] Scottsdale, Arizona[3]) oli yhdysvaltalainen raskaansarjan nyrkkeilijä. Ali oli ammattilaisten raskaansarjan kolminkertainen maailmanmestari, jota pidetään yleisesti yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista nyrkkeilijöistä ja merkittävimmistä urheilijoista. Hän otti nimen Muhammad Ali käyttöön vuonna 1964 käännyttyään islaminuskoon, mutta ehti sitä ennen käyttää myös nimeä Cassius X.

Muhammad Ali
Maailman raskaansarjan maailmanmestari
Muhammad Ali vuonna 1967
Muhammad Ali vuonna 1967
Henkilötiedot
Koko nimi Muhammad Ali (ent. Cassius Marcellus Clay Jr.)
Syntynyt17. tammikuuta 1942
Louisville, Kentucky, Yhdysvallat
Kuollut3. kesäkuuta 2016 (74 vuotta)
Scottsdale, Arizona, Yhdysvallat
Kansalaisuus  Yhdysvallat
Nyrkkeilijä
Lempinimi The Greatest,
Louisville Lip
Aktiivisena 1960–1967
1970–1978
1980–1981
Pituus 191 cm
Painoluokka raskassarja
Kätisyys oikeakätinen eli nyrkkeilytermein orthodox
Valmentaja Angelo Dundee
Ammattilaistilastot
Ottelut 61
Voitot 56
– tyrmäysvoitot 37
Tappiot 5
Ratkaisemattomat 0
Ei tuomiota/
mitätöity
0
Mitalit
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Rooma 1960 raskas keskisarja

Amatöörinyrkkeilijänä Ali voitti kultaa raskaassa keskisarjassa Rooman olympialaisissa vuonna 1960. Siirryttyään ammattilaiseksi hän hallitsi raskaan sarjan maailmanmestaruutta kolmeen otteeseen. Ensimmäisen maailmanmestaruutensa hän voitti teknisellä tyrmäyksellä Sonny Listonista vuonna 1964. Hän kuitenkin menetti tittelin vuonna 1967 voittamattomana kieltäydyttyään osallistumasta Vietnamin sotaan. Ali menetti myös nyrkkeilylisenssinsä, jonka vuoksi hän otteli seuraavan kerran vasta vuonna 1970. Paluunsa jälkeen hän voitti maailmanmestaruuden takaisin George Foremanilta 1974. Hänestä tuli ensimmäinen raskaansarjan maailmanmestari Floyd Pattersonin jälkeen, joka on kyennyt voittamaan kerran menettämänsä mestaruuden takaisin. Vuonna 1978 hän menetti mestaruutensa Leon Spinksille, mutta voitti sen takaisin uusintaottelussa, jonka jälkeen hän ilmoitti lopettavansa nyrkkeilyn. Hän teki kuitenkin paluun ja hävisi vuonna 1980 maailmanmestaruusottelussa Larry Holmesille.

Ali tunnettiin nyrkkeilijänä erityisesti nopeudestaan, jolla hän pystyi paikkaamaan otteluteknisiä puutteitaan.[4][5] Uransa alkuvaiheessa Ali jätti usein suojauksen pois ja otteli kädet alhaalla, pyrkien väistämään vastustajan iskut. Myöhemmällä urallaan hän luotti vahvasti iskunkestävyyteensä. Uran jälkeen Alilla todettiin Parkinsonin tauti, mutta nyrkkeilytaustan vaikutuksesta sairauteen ei ole varmuutta.

Nyrkkeilyn lisäksi Ali teki töitä näyttelijänä, levytti musiikkia ja esiintyi musikaalin pääosassa. Hänen Rumble in the Jungle -nimellä tunnetusta ottelustaan George Foremania vastaan tehtiin vuonna 1997 dokumenttielokuva Kehäkuninkaat, joka palkittiin parhaan dokumentin Oscar-palkinnolla. Vuonna 2001 ilmestyi Muhammad Alin elämästä kertova elokuva Ali, jossa häntä näytteli Will Smith. Se oli ehdolla kahteen Oscar-palkintoon sekä moniin muihin elokuva-alan palkintoihin.

Muhammad Alia on kunnioitettu uransa jälkeen monella tavalla: The Ring arvioi hänet ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997. Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” 1999.[6] Vielä samana vuonna ranskalainen L'Équipe nosti Alin toiseksi, suomalainen Helsingin Sanomat kolmanneksi ja ruotsalainen Dagens Nyheter seitsemänneksi vuosisadan merkittävimpien urheilijoiden listalla.[7] Hän sytytti Atlantan olympiatulen vuonna 1996. WBC-nyrkkeilyliitto nimesi hänet nyrkkeilyn kuninkaaksi vuonna 2012.[8]

LapsuusMuokkaa

Cassius Marcellus Clay Jr. syntyi 17. tammikuuta 1942 Kentuckyn Louisvillessa.[9] Vuonna 1975 julkaistujen muistelmien mukaan synnytyksen jälkeen Odessa-äidille tuotiin aluksi väärä vauva, minkä hän huomasi nimilapusta. Hän kutsui paikalle hoitajat, jotka pian toivat oikean vauvan hänen luokseen: "Tiesin heti, että jotakin oli vinossa, koska se toinen vauva oli niin hiljainen ja kiltti. Heti kun Cassius tuli, hän huusi niin kovasti, että sai osaston kaikki vauvat itkemään", kertoi Odessa myöhemmin.[10]

Cassius Clayn perheeseen kuuluivat Odessa-äidin lisäksi hänen isänsä Cassius Marcellus Clay Senior, joka elätti perheen työskentelemällä kylttimaalarina, sekä nuorempi veli Rudolph (myöhemmin Rahaman Ali). Cassius Sr. piti itseään taiteilijana ja maalasi myös seinämaalauksia Louisvillen baptistikirkkoihin. Perhe asui kaupungin länsipuolella. Cassius Sr:n mukaan heidän kotinsa sijaitsi parhaalla alueella johon hänellä oli varaa.[9] Isän ammatti takasi perheelle kohtuullisen elintason,[11][12] vaikka Ali väittikin vuonna 1975 julkaistuissa muistelmissaan kasvaneensa köyhissä oloissa ja erikseen kiisti perheensä kuuluneen niin kutsuttuun "mustaan keskiluokkaan".[13]

Clayn äiti oli baptisti ja isä metodisti, mutta lapsista kasvatettiin äitinsä tavoin baptisteja. Clayn mukaan hänen äitinsä vei hänet joka sunnuntai kirkkoon, ja opetti hänelle kristillisiä arvoja, kuten että viha ja ennakkoluulot ovat väärin. Kun Cassius kääntyi myöhemmällä iällä islaminuskoon, äiti hyväksyi asian: "Tärkeintä oli, että hän uskoi Jumalaan". Clay itse sanoi elämäkerrassaan, että islamiin käännyttyään hän vaihtoi uskontoaan ja joitakin uskomuksiaan, mutta uskoi edelleen samaan Jumalaan kuin äitinsä.[9]

Isä-Cassius ajautui muutamia kertoja kahnauksiin poliisin kanssa häiritsevän käytöksen, kiinnitetyn omaisuuden myymisen sekä päällekäymisen vuoksi. Vanhemmat riitelivät usein keskenään Cassius Sr:n naisseikkailujen vuoksi, ja isän tiedetään käyttäytyneen toisinaan humalassa väkivaltaisesti.[9] Kärhämään Cassius Sr:n kanssa ajautuivat niin omat juomakaverit kuin myös puoliso sekä joskus myös omat pojat[11]. Ali ei suostunut puhumaan näistä asioista elämäkerturilleen[9].

Rahamanin mukaan rasismi oli Louisvillessä arkipäivää, mutta siitä huolimatta pojat joutuivat kohtaamaan rasismia vain liikkuessaan tietyillä alueilla kaupungissa. Tuohon aikaan rotuerottelu oli edelleen sallittua Kentuckyssa.[9] 13-vuotiaana Clay näki Life-lehden kannessa kuvan 14-vuotiaasta mustasta pojasta, joka oli murhattu, koska hän oli viheltänyt valkoisille tytöille. Kuvan muisto vainosi häntä vuosia.[11]

Ensikosketukset nyrkkeilyynMuokkaa

Cassius Clay Sr.:lla oli usein tapana viedä poikansa katsomaan lyhtypylvästä, johon entinen raskaan sarjan maailmanmestari Joe Louis oli legendan mukaan joskus nojannut jutellessaan ihmisten kanssa kadulla. Kerran isä pyysi Cassius-poikaansa koskettamaan pylvästä, minkä jälkeen hänen puhumisensa sanotaan lisääntyneen.[14] Vastustajan verbaalisesta ärsyttämisestä (urheilutermein trash talk) tuli myöhemmin nyrkkeilyuralla oleellinen osa Clayn esiintymistä[15].

Nyrkkeilyn pariin Clay ajautui 12-vuotiaana, kun hänen polkupyöränsä varastettiin. Lokakuussa 1954 Clay polki ystävänsä kanssa mustien myyjäistapahtumiin, mutta kotiin lähtiessä Clay huomasi, että hänen pyöränsä on varastettu. Hän ilmoitti asiasta poliisi Joe E. Martinille, joka valmensi nuoria nyrkkeilijöitä markkinapaikan kellaritiloissa. Martinin mukaan itkevä Clay oli raivoissaan, ja halusi hakata pyörävarkaat, jolloin Martin kehotti, että hänen pitää opetella tappelemaan ensin. Aluksi Martin ei pitänyt Clayta mitenkään erityisenä tapauksena, mutta jo vuoden harjoittelun jälkeen hän alkoi hän alkoi pitää nuoren pojan kykyjä huomattavina. Syynä tähän Martin piti Clayn päättäväisyyttä ja motivaatiota. "Poika oli valmis tekemään uhrauksia, joita menestyvältä urheilijalta vaaditaan, ja häntä oli lähes mahdoton lannistaa. Kaikista valmentamistani nuorukaisista hän oli ylivoimaisesti ahkerin". Clay harjoitteli omien sanojensa mukaan kuusi päivää viikossa ja pysytteli nyrkkeilyn ansiosta pääosin erossa päihteistä.[9]

Martin opasti Clayn nyrkkeilyn pariin, mutta Clay harjoitteli välillä myös mustan valmentajan Fred Stonerin kanssa.[9] Nyrkkeilysalin omistanut Stoner opetti Clayta liikkumaan kehässä kuin tanssija.[12][16]

UraMuokkaa

AmatöörinyrkkeilyMuokkaa

 
Cassius Clay palkintokorokkeella Rooman olympialaisissa 1960.

Kun Cassius Clay oli otellut ensimmäisen ottelunsa amatöörinä, hänen isänsä julisti, että pojasta tulee seuraava raskaansarjan maailmanmestari ja "uusi Joe Louis".[17] Amatööriurallaan Clay otteli 108 ottelua, joista hän voitti sata.[18][19] Clayn saavutuksiin amatöörinä kuuluvat kuusi eri sarjojen Kentucky Golden Gloves -mestaruutta, kaksi valtakunnallista keskisarjan Golden Gloves -mestaruutta ja AAU:n keskiraskaan sarjan Yhdysvaltain-mestaruus.[12][19][20]

Amatöörisarjojen toimitsijana toimineen Chuck Bodakin mukaan Clay teki häneen välittömän vaikutuksen, kun hän näki nuoren nyrkkeilijän ottelemassa ensimmäistä kertaa kansallisessa Golden Gloves -turnauksessa Chicagossa: "Täytyi olla sokea, jos ei huomannut pojan kykyjä". Myös Amatööriliiton tuomarina toiminut Bob Surkein on puhunut Clayn lahjakkuudesta samaan tapaan: "Katseltuani häntä kehässä muutamia kertoja tiesin, että tässä nuorukaisesta oli jotain erityistä".[21]

Tuleva raskaansarjan maailmanmestari, louisvillelainen Jimmy Ellis ystävystyi amatööriuransa aikana Clayn kanssa. Hänen mukaansa Clay ei koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti kehän ulkopuolella vaikka oli jo tuolloin taipuvainen äänekkääseen uhoamiseen ja itsekehuun. Ellisin mukaan Clay suhtautui harjoitteluun vakavasti.[21]

Syyskuussa 1958 Clay aloitti opiskelut Lousvillen Central High Schoolissa. Hän valmistui kesäkuussa 1960 heikoin arvosanoin ja sijoittui oman vuosikurssinsa häntäpäähän.[22] Tarkalleen ottaen hän oli vuosikurssinsa 376:nneksi parhaimmilla arvosanoilla valmistunut oppilas kaikista 391:stä.[11] Clay sai keskivertoa paremmat arviot ainoastaan terveydentilastaan.[22]

Valmistuttuaan Clay osallistui Rooman olympialaisiin 1960. Joe Martinin mukaan Clay ei olisi halunnut lähteä, koska pelkäsi lentämistä. Clay yritti vielä viime tingassa perua koko reissun. Martin kuitenkin vakuutti Clayn siitä, että kultamitalin voittaminen auttaisi häntä nousemaan raskaansarjan maailmanmestariksi. Ennen kilpailuja yhdysvaltalainen urheilun aikakauslehti Sports Illustrated nimesi Clayn maan suurimmaksi kultamitalitoivoksi.[23]

Odotukset palkittiin, sillä Clay voitti olympiakultamitalin nyrkkeilyn raskaassa keskisarjassa. Hän voitti ensimmäiset kolme otteluaan, joista kaksi tuomaripistein ja yhden tyrmäyksellä toisessa erässä.[23] Clay nousi yhdeksi turnauksen suosikeista voitettuaan keskisarjan hallitsevan olympiakultamitalistin, neuvostoliittolaisen Gennadi Šatkovin ylivoimaisesti pistein. Loppuottelussa hän löi kokeneen puolalaisen Zbigniew Pietrzykowskin, joka oli nyrkkeilyn kolminkertainen Euroopan-mestari.[12] Clayn voitto ei saanut Yhdysvaltojen mediassa kovin suurta huomiota, mutta hänestä tuli tunnettu henkilö olympiakylässä, jossa kulkiessaan hänellä oli tapana käydä kättelemässä ja tutustumassa muihin urheilijoihin.[24]

Clay oli niin ylpeä mitalistaan, että piti sitä jatkuvasti kaulassaan. Hän kulki mitalin kanssa Rooman kaduilla ja palattuaan Yhdysvaltoihin hän piti siä kaulassaan astuessaan lentokoneesta.[12] "En ottanut sitä pois 48 tuntiin. Pidin sitä jopa sängyssä. En nukkunut kovin hyvin, koska minun piti nukkua selälläni, jotta mitali ei viiltäisi minua. Mutta en välittänyt, olin olympiavoittaja", sanoi Clay.[24] Kun neuvostoliittolainen toimittaja kysyi Claylta, miltä hänestä tuntui voittaa mitali maalle, jossa hän ei voinut ihonvärinsä vuoksi mennä kaikkiin ravintoloihin, Clay vastasi: "Kerro lukijoillesi, että pätevät asiantuntijat ratkovat kyseistä ongelmaa paraikaa, enkä ole lopputuloksesta lainkaan huolissani. Yhdysvallat on parempi kuin yksikään muu valtio maailmassa, sinun kotimaasi mukaan lukien."[25] Myöhemmin vuonna 1975 julkaistussa elämäkerrassaan Ali väitti heittäneensä mitalinsa Ohio-jokeen, kun louisvillelainen ravintola kieltäytyi tarjoilemasta hänelle rotuerottelun vuoksi. Myöhemmin Ali sanoi hukanneensa mitalin tai joku varasti sen.[26]

Ammattilaisuran alku ja taustavaikuttajien kokoaminenMuokkaa

Voitettuaan olympiamitalin Clay palasi Louisvilleen tarkoituksenaan ryhtyä ammattilaisuralle. Hän neuvotteli sponsorisopimuksesta Reynolds Metals Companyn vastaavan varajohtajan Billy Reynoldsin kanssa, mutta neuvottelut katkesivat Clayn isän puututtua niihin. Reynolds oli ehdottanut, että Clayn entinen valmentaja, poliisi Joe E. Martin voisi olla mukana hänen valmentamisessaan. Poliiseja vihannut Cassius Clay Sr. ei voinut kuitenkaan tätä hyväksyä. Clay teki lopulta sopimuksen Bill Favershamin johtaman sijoittajaryhmän kanssa. Faversham oli innokas nyrkkeilyn seuraaja, joka oli huomannut Clayn ensimmäisen kerran, kun tämä voitti amatöörien Golden Gloves -palkinnon raskaassa sarjassa vuonna 1960. Hän päätti koota yhdentoista sijoittajan ryhmän nuoren ammattilaisen tukemiseksi kuultuaan neuvottelujen Billy Reynoldsin kanssa katkenneen.[27]

Sijoittajaryhmä tunnettiin nimellä Louisville Sponsoring Group. Siihen kuului yksitoista valkoista miestä, joista kymmenen oli miljonäärejä. Kaikki yhtiön osakkaat Favershamia lukuun ottamatta sijoittivat toimintaan 2 800 dollaria. Faversham maksoi 1 400 dollaria vähemmän, koska hän oli tehnyt töitä yhtiön organisoimiseksi. Clay tienasi 10 000 dollarin allekirjoitusbonuksen. Muiden palkkioiden lisäksi Claylle taattiin 333 dollarin kuukausipalkka.[28] Ensimmäisten neljän vuoden ajan tuotot jaettiin tasan, mutta sen jälkeen Clay saisi sopimuksen mukaan 60 prosenttia ja sijoittajat 40 prosenttia hänen voitoistaan. Sopimusta pidettiin omana aikanaan oikeudenmukaisena, ja se oli yhtä suuri kuin Reynoldsin tarjoama.[27][28]

Jo kolme päivää sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 29. lokakuuta 1960 Clay otteli ensimmäisen kerran ammattilaisena. Hän voitti kuusieräisessä ottelussa poliisina työskennelleen Tunney Hunsakerin pistein.[20][29] Clay harjoitteli otteluun Fred Stonerin valmennuksessa, mutta Clayn taustavaikuttajat halusivat tilalle jonkun kokeneemman ja valitsivat tilalle nyrkkeilijä Archie Mooren.[30] Liikemiesryhmä lähetti sijoituksensa nyrkkeilijä Mooren vetämälle harjoitusleirille Kaliforniaan San Diegon lähelle. Leiriä kutsuttiin puhekielessä "suolakaivoksiksi", ja Dick Sadlerin (joka myöhemmin nousi kuuluisuuteen George Foremanin managerina) piti toimia apulaisvalmentajana.[31][32] Clay ei viihtynyt alkeellisella leirillä ja lähti pois kyllästyttyään pesemään lattioita ja tiskaamaan astioita.[32] Valmentaja Angelo Dundeen mukaan ratkaiseva käänne oli, kun Moore käski Clayn siivota keittiön. Clay ei suostunut, koska hän ei omien sanojensa mukaan auttanut keittiössä edes omaa äitiään.[33] Mooren mukaan hänellä ei ollut resursseja järjestää harjoitusleirille henkilökuntaa, joka olisi huolehtinut askareista, joten jokainen leiriläinen joutui hoitamaan vuorollaan osansa taloustöistä. Clayn kotiinlähtö jäi harmittamaan häntä: "Yritin painostaa häntä kurinalaisuuteen, mutta se oli asia, jota Ali ei koskaan suostunut hyväksymään: hän pyrki aina komentelemaan ylempiään, ihmisiä joiden kanssa työskenteli. Suoraan sanottuna se penska olisi tarvinnut kunnon selkäsaunan, mutten tiedä, kuka sellaisen olisi hänelle antanut."[34]

Epäonnistuneen harjoitusretken jälkeen Faversham soitti Madison Square Gardeniin ja pyysi sen nyrkkeilytoiminnasta vastaavalta Harry Marksonilta suosituksia valmentajista. Markson suositteli Angelo Dundeeta. Dundee oli tavannut Clayn ensimmäisen kerran jo vuonna 1957 valmentaessaan Willie Pastranoa ja toisen kerran vuonna 1959, jolloin 17-vuotias Clay oli pyytänyt lupaa sparrata Pastranoa vastaan ja voitti erän tulevaa raskaan keskisarjan maailmanmestaria vastaan. Dundee suostui, ja Clay saapui pian sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen 19. joulukuuta treenaamaan Dundeen salille Floridan Miamiin. Jo kahdeksan päivää myöhemmin Clay voitti ammattilaisuransa toisessa ottelussa Herb Silerin tyrmäyksellä neljännessä erässä.[35]

Angelo Dundee pyrki Clayn uran alussa valitsemaan vastustajia, jotka eivät olleet liikaa hänen suojattiaan edellä kypsyyden, voiman tai nopeuden alueilla. Kolmannessa ottelussaan Clay tyrmäsi Tony Espertin kolmannessa erässä, sitten Jim Robinsonin ensimmäisessä. Samoihin aikoihin Clay sparrasi entisen raskaansarjan maailmanmestarin Ingemar Johanssonin kanssa, joka oli Miamissa valmentautumassa otteluunsa Floyd Pattersonia vastaan. Promoottori Harald Conradin mukaan Clay tanssahteli kehässä kömpelösti liikkuneen Johanssonin ympärillä ja haukkui häntä "pelkuriksi": "Minun tässä pitäisi otella Pattersonia vastaan, ei sinun". Harjoitussessio lopetettiin toisen erän jälkeen Johanssonin väsytettyä itsensä. Myös Sports Illustratedin toimittaja Gilbert Rogin oli seurannut Clayn ja Johanssonin sparraamista ja vakuuttui nuoren nyrkkeilijän taidoista niin, että hän hehkutti New Yorkiin palattuaan vasta neljä ammattilaisottelua voittanutta Clayta lehden päätoimittajalle tulevana maailmanmestarina.[36]

Nousu maailmanmestarin haastajaksiMuokkaa

Clay voitti seuraavat kaksi otteluaan ja kohtasi ammattilaisuransa seitsemännessä ottelussa Duke Sabedongin Las Vegasissa. Siellä Clay tapasi showpainija Gorgeous Georgen, joka oli vieraana samassa radio-ohjelmassa. Gorgeus George uhosi "tuhoavansa" vastustajansa seuraavassa ottelussaan. Painijan tapaaminen teki Clayhin suuren vaikutuksen, sillä Gorgeus Georgen ottelu oli loppuunmyyty: "En ollut koskaan ujostellut puheissani, mutta silloin tajusin, että jos uhoaisin vielä enemmän, ihmiset maksaisivat mitä vain päästäkseen näkemään minut", muisteli Ali Hauserin kirjoittamassa elämäkerrassa. Valmentaja Dundee auttoi Clayta mediapelissä osoittamalla hänelle oikeat toimittajat, joiden avulla nuoren nyrkkeilijän ura etenisi.[37]

Clay kävi ensimmäisen televisioidun ottelunsa 22. heinäkuuta 1961 Alonzo Johnsonia vastaan. Vaikka Clay voitti kymmeneräisen ottelun pistein, hänen tyylinsä sai urheilutoimittajilta kritiikkiä. Clayn mukaan hänen väitettiin ”hyppivän liikaa raskassarjalaiseksi”.[4] Kritiikin vuoksi Dundee neuvoi Clayta tyrmäämään seuraavan vastustajansa Alex Miteffin jo ensimmäisessä erässä. Ottelu päättyi Clayn voittoon teknisellä tyrmäyksellä kuudennessa erässä, kun Miteffillä oli vaikeuksia pysyä jaloillaan. Vaikka Miteff ei kaatunutkaan kanveesiin ottelun alussa, Clayn näytöt riittivät siihen, että Sports Illustratedin Rogin julisti hänet lehden sivuilla nyrkkeilyn ”ihmelapseksi”.[4]

Miteffin jälkeen Clay kohtasi Willi Besmanoffin, ja lupasi ennen ottelua, että "Besmanoff tippuu seitsemännessä erässä". Besmanoff väsyi jo ottelun alussa ja elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan Clay joutui venyttämään ottelua mediassa esittämänsä lupauksen vuoksi. Valmentaja Dundee ei pitänyt ottelijansa "pelleilystä", mutta tapaus kasvatti Clayn mainetta siinä määrin, että Madison Square Garden päätti ottaa hänet ottelijaksi. Vastustajaksi valittiin Sonny Banks, jonka Clay lupasi tyrmätä neljännessä erässä.[38] 10. helmikuuta 1962 Cassius Clay kohtasi Sonny Banksin, jonka lyönti kaatoi hänet ensimmäisen kerran ammattilaisurallaan kanveesiin kamppailun ensimmäisessä erässä. Clay kuitenkin virkosi nopeasti ja voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä neljännessä erässä.[39] 28. helmikuuta 1962 Clay otteli Don Warneria vastaan ja tyrmäsi kokeneen vastustajansa neljännessä erässä. Ennen ottelua Clay oli kuitenkin luvannut tyrmätä Warnerin vasta viidennessä erässä. Kun toimittajat kysyivät Claylta, miksei "ennustus" toteutunut, hän sanoi olleensa vihainen, koska Warner ei kätellyt häntä ennen ottelua. Angelo Dundeen mukaan Clay väitti vähentäneensä yhden erän epäurheilijamaisen käytöksen vuoksi. Sen jälkeen Clay voitti 23. huhtikuuta 1963 George Loganin tyrmäyksellä Los Angelesissa. Samalla matkalla Clay tapasi valokuvaaja Howard Binghamin, joka kuvasi työkseen freelancerina Life- ja Sports Illustrated -lehdille. Hänestä tuli Clayn hyvä ystävä, joka seuraavien vuosikymmenien aikana otti hänestä yli viisisataatuhatta valokuvaa.[40]

I’ll say it again, I've said it before, Archie Moore will fall in four.

– Cassius Clayn riimittelyä ennen Archie Moore -ottelua.[14]

Loganin jälkeen Clay voitti Billy Danielsin New Yorkissa ja Alejando Lavoranten Los Angelesissa. Tässä vaiheessa Clayn taustavaikuttajat päättivät, että heidän suojattinsa on valmis kohtaamaan kokeneen Archie Mooren, joka oli aiemmin valmentanut Clayta. Elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan kyseessä oli tyypillinen ottelu, jossa nouseva tähti kohtasi huippuhetkensä nähneen tunnetun nyrkkeilijän. Clay oli otellut vasta viisitoista ottelua ammattilaisena, kun taas Moorella otteluja oli kertynyt jo yli kaksisataa.[41] Ottelu käytiin 15. marraskuuta 1962. Ennen ottelua Clay ilmoitti riimein tyrmäävänsä Mooren neljännessä erässä. Moore oli aiemmin elokuussa ilmaissut halunsa napittaa Clayn suun umpeen.[42] Mooren taktiikkana oli iskeä mahdollisimman paljon vartaloon. Hän yritti väsyttää Clayn liikkumalla, mutta vastustajan nopeuden vuoksi Moore joutui sitomaan, jolloin hänen päänsä jäi suojattomaksi.[43] Clay tyrmäsi Mooren neljännessä erässä.[11] Ottelua seurasi paikan päällä 16 200 katsojaa.[44] Paikalla oli myös entinen raskaan sarjan maailmanmestari Jack Dempsey. Ottelun jälkeen Dempsey sanoi lehdistölle, ettei välitä siitä, osaako Clay nyrkkeillä vai ei, koska hänen ansiostaan asiat ovat ”jälleen suuria”.[14]

Kaksi kuukautta myöhemmin Clay tyrmäsi Charlie Powellin Pittsburghissa. Sen jälkeen hän otteli Doug Jonesia vastaan New Yorkissa, missä sanomalehtilakko vaikeutti ottelun markkinointia. Ilman lehtiä Clay joutui markkinoimaan ottelua tv-haastattelujen lisäksi julkisissa tiloissa, kuten yökerhoissa ja keilahalleissa vierailemalla. Sanomalehtilakosta huolimatta ottelusta tuli menestys, sillä Garden oli poikkeuksellisesti loppuunmyyty. Toimittaja A. J. Lieblingin mukaan hän ei ollut nähnyt mitään vastaavaa sen jälkeen, kun Joe Louis ja Rocky Marciano ottivat toisistaan mittaa samalla areenalla vuonna 1951. Clay oli luvannut tyrmätä Jonesin neljännessä erässä, mutta ottelu kestikin täydet erät ja päättyi Clayn pistevoittoon. Ottelun aikana yleisö kääntyi Clayta vastaan ja pian sen jälkeen myös paikalliset sanomalehdet alkoivat arvostella hänen persoonallisuuttaan. "Erittäin mukava ja pidetty Clay on vahingoittanut julkisuuskuvaansa loputtomalla retostelulla, ja hänen on korkea aika muuttaa tyyliään", kirjoitti New York Timesin Arthur Daley.[45]

Clay kävi viimeisen ottelunsa ennen maailmanmestaruusottelua Henry Cooperia vastaan. Muutamaa päivää aikaisemmin Clay oli sanonut Cooperin olevan vain lämmittelyä Listonia varten ja luvannut tyrmätä vastustajansa viidennessä erässä.[46] Clay saapui kehään kruunu päässään ja pukeutuneena viittaan, jonka selkämyksessä luki "Cassius Suuri". Hän ennusti jälleen ottelun lopputuloksen, ja lupasi tyrmätä Cooperin viidennessä erässä.[47] Clay aloitti ottelun tyypilliseen tapaansa tunnustellen. Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja iski Cooperia jabilla kasvoihin.[48] Kolmen erän jälkeen Cooper oli tyrmäyskunnossa ja Clayn valppaus väheni. Hän oli päättänyt tyrmätä vastustajansa lupauksensa mukaan vasta viidennessä erässä, joten hän laski kätensä alas ja tanssahteli. Käytös ärsytti Clayn sponsoriyhtiön johtajaa William Favershamia.[47] Clay piti käsiään lähiottelutilanteessa alhaalla, jolloin Cooper löi raivoisan vasemman koukun Clayn kasvoihin. Clay kaatui kanveesiin samalla, kun eräkello ilmoitti neljännen erän loppuneen ja hän käveli horjuvin jaloin takaisin kulmaukseensa. Erätauon aikana Clayn käsineissä havaittiin reikä, ja valmentaja Dundee keksi suurentaa sitä, jotta Claylle jouduttaisiin etsimään uudet käsineet, jolloin hän saisi aikaa toipua vielä hetken.[48] "Kyse oli ehkä noin yhdestä ylimääräisestä minuutista, mutta se riitti hänelle", arvioi Dundee. Lopulta ottelua jatkettiin rikkinäisestä hanskasta huolimatta. Viidennessä erässä Clay hyökkäsi tosissaan Cooperin kimppuun, ja tuomari joutui keskeyttämään kamppailun 2 minuutin ja 15 sekunnin kohdalla.[49] Ottelun jälkeen Ali sanoi aliarvioineensa Cooperin, kutsui häntä kovimmaksi kohtaamakseen vastustajaksi ja kertoi pitävänsä häntä ensimmäisenä haastajanaan.[33]

Ensimmäinen maailmanmestaruusMuokkaa

25. syyskuuta 1962 Cassius Clay matkusti Chicagoon katsomaan maailmanmestaruusottelua mestari Floyd Pattersonin ja haastaja Sonny Listonin välillä. Liston nujersi Pattersonin kahdessa minuutissa. Ottelun jälkeen Clay nousi kehään ja haastoi tuoreen mestarin otteluun tittelistä. Liston päätti seuraavaksi kohdata Pattersonin uusintaottelussa, joka käytiin Las Vegasissa. Clay oli myös paikalla ja jatkoi härnäämistään. Voitettuaan Pattersonin toisen kerran Liston hyväksyi Clayn haasteen.[50] Sopimus ottelusta allekirjoitettiin 5. marraskuuta 1963. Clayn sponsoriryhmään kuulunut juristi Gordon Davidson sanoi allekirjoitusta seuranneessa lehdistötilaisuudessa, että päätös otteluun lähtemisestä tuli Claylta itseltään. Sponsoriyhtiön näkökulmasta maailmanmestaruusottelu tuli liian nopeasti, mutta ottelija ei suostunut kuuntelemaan heidän näkemyksiään: "Tulimme siihen tulokseen, että Cassius ei edes halua kehittyä maailman parhaimmaksi nyrkeilijäksi. [...] Hän haluaa vain rikastua. Olipa se sitten viisasta tai ei, niin kyse on hänen urastaan, ja hän on valintansa tehnyt."[51]

Cassius Clay oli vasta 22-vuotias ja nyrkkeillyt vasta 19 ammattilaisottelua päästessään ottelemaan ensimmäistä kertaa nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestaruudesta 25. helmikuuta 1964 Miami Beachissa.[52][53] Lyhyen ammattilaisuransa aikana Clay oli käynyt kahdesti kanveesissa keskinkertaisina pidettyjä nyrkkeilijöitä vastaan ja Liston-ottelun odotettiin jäävän yksipuoliseksi. Nyrkkeilyasiantuntijat eivät yleisesti ottaen uskoneet haastajan mahdollisuuksiin ja vedonlyöntikertoimet olivat 7–1 Listonin hyväksi. Las Vegasin vedonvälittäjien mukaan vain joka viides vedonlyöjä veikkasi ottelun voittajaa ja loput löivät vetoa siitä, missä erässä Liston tyrmää Clayn.[54] Myös Clayn poikkeuksellinen itsevarmuus huvitti monia. Hän julisti jo hyvissä ajoin olevansa seuraava raskaansarjan maailmanmestari ja kuvaili itseään sanoin: ”Olen suurin, olen kaunein!”[53][55] Liston sanoi olevansa huolissaan vain siitä, että hänen nyrkkinsä juuttuu haastajan suureen suuhun.[51]

Kun toimittaja kysyi Claylta, pelkääkö hän Listonia, hän vastasi: ”Mustat pelkäävät valkoisia paljon enemmän kuin mustia”.[11] Myöhemmin Clay on myöntänyt pitäneensä Listonia pelottavana vastustajana.[50][51] Kamppailuun valmistautuessaan Clay opiskeli Listonin ottelutyyliä ja tarkkaili hänen liikkeitään kehän ulkopuolella. Hän halusi sekoittaa maailmanmestarin ajatuksia ja solvasi vastustajaansa suututtaakseen hänet. "Ajattelin, että sillä tavoin saisin hänet raivon partaalle: ottelussa hän haluaisi vain listiä minut ja unohtaisi kuinka nyrkkeillään."[51] Ennen ottelua Clay alkoi nimitellä Listonia ”rumaksi karhuksi”. Hän myös herätti huomiota tunkeutumalla Listonin harjoitussalille ja jopa hänen kotiinsa Denveriin.[14] Jälkimmäisellä kerralla Clay soitti puhelinkopista kaikille Denverin sanomalehdille ja televisiokanaville. Hän esiintyi vanhana naisena ja kertoi Cassius Clayn aikovan ”tunkeutua yöllä Listonin kotiluolaan”. Clay otti mukaansa karhunraudat ja turkin ja meni Listonin pihalle, mutta hiilihangolla aseistautunut Liston käski hänen poistua. Poliisi ehti saapua paikalle ennen tilanteen kärjistymistä.[50]

Clay jatkoi häirintäänsä ottelua edeltäneessä punnituksessa, jossa hän huusi tyrmäävänsä Listonin kahdeksannessa erässä. Hän saapui paikalle takissa, jonka selkämyksessä luki "Karhunmetsästäjä". Kuusi miestä joutui pitämään Clayta aloillaan, kun Liston saapui punnitukseen. Clayn syke oli koholla. Lääkäri Alexander Robbins totesi Clayn olevan henkisesti epätasapainoinen ja peloissaan, ja myös monet muut paikalla olleet tulkitsivat Clayn käytöksen peloksi.[56] Miamin nyrkkeilykomissio rankaisi Clayta hänen käytöksestään punnituksessa 2 500 dollarin sakoilla.[57]

Ottelun ensimmäisessä erässä Clay vältteli aggressiivista Listonia ja väisteli hänen lujia iskujaan. Kolmannen erän alkaessa Clay johti ottelua ja oli saanut Listonin silmäkulmat vuotamaan verta.[11] Ottelun dramaattisin hetki nähtiin neljännen erän jälkeen, kun Clayn silmä alkoi oireilla. Hän palasi kulmaukseen ja väitti, ettei näe mitään. Ei tiedetä varmasti, mistä näkökyvyn menettäminen johtui, mutta Angelo Dundee uskoo, että Listonin hartiavoidetta joutui Clayn omien hanskojen kautta hänen silmiinsä. Clay johti ottelua ylivoimaisesti pisteissä, mutta oli siitä huolimatta valmis lopettamaan. Dundee ei kuitenkaan suostunut keskeyttämään kamppailua vaan huuhteli Clayn punoittavat silmät ja patisti hänet jatkamaan. Viidennen erän puolivälissä silmät olivat taas kunnossa ja kuudennessa erässä Clay otti selvän voiton. Seitsemännen erän alussa Liston ei enää poistunut kulmauksestaan ja Cassius Clay julistettiin uudeksi raskaansarjan maailmanmestariksu. Syynä Listonin luovuttamiseen oli kipeytynyt olkapää.[58] Ottelu oli päättymishetkellä kehätuomarin ja arvostelutuomarien tekemien laskelmien mukaan tasatilanteessa.[59]

 
Ali (mustassa puvussa) kuuntelemassa Elijah Muhammadin puhetta

Voitettuaan maailmanmestaruuden Clay kehui ravistelleensa maailmaa ja kysyi yleisöltä huutamalla, kuka on suurin nyt.[55] Koska ottelun tulos oli yllättävä, lehdistössä alkoi liikkua huhuja Listonin leirin järjestämästä vedonlyöntipetoksesta. Las Vegasin vedonlyöntitoimistot kuitenkin vahvistivat, ettei Clayn puolesta ollut pelattu epäilyttävän suuria summia rahaa.[60]

Kääntyminen muslimiksi, nimen vaihtaminen ja uusintaotteluMuokkaa

Muhammad Ali kertoi eläessään useita eri versioita siitä, mikä sai hänet kääntymään islaminuskoon. Toiselle vaimolleen joskus 1960-luvun lopulla kirjoittamassaan kirjeessä hän kertoi lukeneensa Nation of Islam -järjestön julkaisemaa Muhammad Speaks -lehteä, ja kuvaili sarjakuvaa, joka julkaistiin lehden joulukuun 1961 numerossa. Sarjakuvassa mustat orjat pakotettiin hylkäämään alkuperäinen uskontonsa ja palvomaan Jeesusta. "Pidin sarjakuvasta. Se teki jotain minulle. Ja siinä oli järkeä", kirjoitti Ali.[61] Myöhemmin Ali kertoi elämäkerturilleen: "Satuin vilkaisemaan NOI:n sanomalehteä ennen kuin matkustin olympialaisiin. En kiinnittänyt siihen vielä silloin erityistä huomiota, mutta mielessäni alkoi liikkua monenlaisia asioita"[62].

Cassius Clay meni ensimmäistä kertaa moskeijaan vuonna 1961 Miamin Overtownissa Nation of Islam -järjestöön (nk. Mustat muslimit) kuuluneen Sam Saxonin (myöhemmin Adbul Rahaman[62]) kutsumana. Clay vaikuttui näkemästään ja kuulemastaan. Järjestön muslimisaarnaajien mukaan kristinusko oli valkoisten uskonto, jonka orjanomistajat olivat pakottaneet mustille orjilleen, joiden alkuperäinen uskonto oli islam.[63] Sen jälkeen Clay luki säännöllisesti järjestön lehteä ja alkoi osallistua kokoontumisiin.[64] Vuonna 1962 Saxon kutsui Clayn ja hänen Rudolph-veljensä Detroitissa järjestettyyn kokoontumiseen, jossa Clay tapasi ensimmäistä kertaa Malcolm X:n[65]. Malcom X:n lesken Betty Shabazzin mukaan Malcolm rakasti Clayta kuin omaa veljeään, ja opetti hänelle itsekunnioitusta[66]. Myöhemmin ystävykset ajautuivat erilleen Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n erimielisyyksien vuoksi, kun nuori maailmanmestari päättikin jatkaa Elijah Muhammadin seuraajana[67].

Clay piti jäsenyytensä salassa kolmen vuoden ajan ennen maailmanmestaruusottelua, koska sekä Nation of Islam että Clay itse tiesivät, että jäsenyys voisi haitata titteliottelun saamista.[68] Huhut Clayn liittymisestä lähtivät liikkeelle jo ennen ensimmäistä Liston-ottelua. Vuonna 1963 Philadelphia Daily News uutisoi ensimmäisenä, että Clay oli osallistunut Nation of Islamin järjestämään mielenilmaukseen Philadelphiassa. Uutinen sai vain vähäistä huomiota, koska tässä vaiheessa Clay ei ollut vielä otellut Listonia vastaan eikä Nation of Islam ollut kovin tunnettu. Asiasta nousi suurempi kohu kun Clay osallistui puhujana järjestön kokoontumiseen 21. tammikuuta 1964 New Yorkissa, jonne hän matkusti yhdessä Malcolm X:n kanssa. Kokoontumisen jälkeen Clay myönsi Louisville Courier-Journal -lehdelle olleensa tekemisissä muslimijärjestön kanssa ja pitävänsä siitä, mutta omaa uskonnollista vakaumustaan hän ei kommentoinut. Toimittaja Pat Putnam sai kuitenkin kuulla Clayn isältä, että hänen poikansa on kääntynyt muslimiksi ja aikoo vaihtaa nimensä titteliottelun jälkeen. Putnam väitti saaneensa tappouhkauksia kirjoittamansa jutun vuoksi. Ensimmäisen Liston-ottelun promoottori Bill MacDonald uhkasi peruuttaa koko ottelun huhujen vuoksi, jos Clay ei sanoutuisi irti Nation of Islamista, mihin Clay ei suostunut. Lopulta kiista ratkesi, kun Malcolm X suostui lähtemään Miamista ottelua edeltäväksi ajaksi rauhoittaen tilanteen.[69]

Clay ilmoitti liittyneensä virallisesti järjestöön mestaruusottelun jälkeisenä päivänä antamassaan radiohaastattelussa.[70] Lisäksi hän ilmoitti vaihtaneensa nimensä Cassius X:ksi osoittaakseen halveksuntansa entistä ”orjanimeään” kohtaan.[52][60] 6. maaliskuuta 1964 Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammad ilmoitti radiossa, ettei nimellä Cassius Clay ollut pyhää merkitystä, ja antoi hänelle uuden nimen Muhammad Ali. Muhammad tarkoitti "ylistämisen arvoista" ja Ali puolestaan oli viittaus profeetta Muhammedin serkuun, kalifi Ali ibn Abi Talibiin, selitti Ali nimeään elämäkerturilleen. Hän piti nimen vaihtamista yhtenä elämänsä tärkeimmistä käännekohdista.[71]

Ali alkoi myös antaa lehdistölle lausuntoja, joista kävi ilmi, että hän oli omaksunut Nation of Islamin radikaalin rotunäkemyksen. Hän uskoi mustien ja valkoisten yhdentymisen olevan väärin eikä hyväksynyt seka-avioliittoja. Hän kertoi myös kannattavansa oman valtion perustamista mustille.[72] Elämänsä ensimmäisen, Afrikan-matkan aikana Ali sanoi Ghanassa vieraillessaan kaiken Amerikassa olevan niin valkoista, että hän on iloinen ”täällä todellisen kansani kanssa”.[73]

Alin Nation of Islam -jäsenyydellä oli merkittävä vaikutus hänen imagoonsa, sillä elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan Clayn julkisuuskuva ennen uskonnonvaihdosta "miellytti maan valkoihoista väestöä". Myös nyrkkeilypromoottori Harold Conradin mukaan Ali tunnettiin aiemmin "hyvänä mustana", jota valkoiset pystyivät kannustamaan.[69] Jäsenyyden julkistamisen ja nimenvaihdoksen jälkeen urheilutoimittaja Jimmy Cannon kirjoitti "halveksuvansa" Alia ja "kammoavansa" sitä, mitä hän edustaa. Promoottori Harry Markson puolestaan piti Alin tempauksia valitettavina: "Olemme tehneet valtavasti työtä päästäksemme eroon rotujen välisistä raja-aidoista, joten on sääli katsoa, kuinka raskaansarjan mestari saarnaa vihauskonnon puolesta."[74] Mestaruuden jälkeen myös Nation of Islamin johtajan Elijah Muhammadin suhtautuminen Clayhin muuttui aiempaa myönteisemmäksi. Aiemmin hän oli syyttänyt Clayn käännyttämiseen osallistuneita "pelleilystä nyrkkeilijöiden kanssa" ja kehotti Malcolm X:ää pitämään etäisyyttä Clayhin, koska hän uskoi Listonin voittavan ottelun. Kaksi päivää Clayn voiton jälkeen Elijah Muhammad hehkutti Clayn saavutusta Nation of Islamin vuosikokouksessa Chicagossa.[75] Nimenvaihdostakaan ei otettu vastaan ymmärtävästi, sillä suurin osa mediasta ja jotkut julkisuuden henkilöt kieltäytyivät käyttämästä uutta nimeä[76]. Virallisissa yhteyksissä Alista käytettiin kuitenkin nimeä Cassius Clay vielä vuosia.[77]

19. kesäkuuta 1964 Ali menetti toisen hallitsemistaan maailmanmestaruusvöistä, kun nyrkkeilyliitto WBA ei hyväksynyt hänen päätöstään suostua uusintaotteluun Listonia vastaan[78]. Ensimmäisen ottelun jälkeen Alin paino oli noussut 105 kiloon, ja hänen piti tehdä töitä päästäkseen ottelussa vaadittavaan kuntoon[79]. Harjoittelun myötä Alin paino putosi kymmenen kiloa ja hänen hauistensa ympärysmitta kasvoi useita senttejä. Ottelun piti tapahtua jo 16. marraskuuta 1964, mutta kolme päivää ennen sovittua kohtaamista Alin saatua sairauskohtauksen, joka johtui synnynnäisestä kuroutuneesta nivustyrästä. Ali joutui välittömästi leikkaukseen, jonka vuoksi maailmanmestaruusottelua jouduttiin siirtämään puolella vuodella. Ottelupaikkaakin jouduttiin vaihtamaan Massachusettsin Bostonista Mainen Lewistoniin.[80]

Ottelu käytiin 25. toukokuuta 1965. Ottelu oli edellistä suoraviivaisempi mutta myös kyseenalaisempi, sillä Ali voitti Listonin tyrmäyksellä jo ensimmäisessä erässä. Ottelun aikana Ali osui Listoniin kolmella voimakkaalla lyönnillä, joista viimeisenä lyöty oikea suora kasvoihin kaatoi Listonin kanveesiin. Tyrmäyksen jälkeen Ali ei kuitenkaan mennyt puolueettomaan kulmaukseen vaan jäi lyödyn vastustajansa viereen uhoamaan.[81] Kehätuomari Jersey Joe Walcott hämmästyi tilanteesta niin, että unohti aloittaa laskemisen.[59] Walcott yritti työntää Alin pois Listonin luota vaikka hänen olisi pitänyt kieltäytyä aloittamasta luvunlaskentaa ennen kuin mestari on mennyt puolueettomaan kulmaukseen. 17 sekunnin kanveesissa makaamisen jälkeen Liston nousi ylös ja ottelua jatkettiin hetken aikaa, kunnes Ring-lehden kustantaja Nat Fleischer huusi Listonin tulleen tyrmätyksi. Keskustelun jälkeen Walcott julisti Alin ottelun voittajaksi tyrmäyksellä. Kaksi vuotta ottelun jälkeen Liston selitti, ettei hän noussut kanveesista, koska Ali jäi hänen viereensä seisomaan: "Kaikki tietävät, että Ali on kahjo. Normaalin henkilön liikkeet voi ennustaa, mutta hullusta ei koskaan tiedä". Liston oli jälleen ollut vedonlyöjien suosikki.[81]

Mestaruuden puolustaminenMuokkaa

 
Ali vuonna 1966.

Muhammad Ali puolusti mestaruuttaan kaksinkertaista maailmanmestaria, 30-vuotiasta Floyd Pattersonia vastaan Las Vegasin Convention Hallissa 22. marraskuuta 1965[78]. Ottelun markkinointi sai ikävän käänteen, kun Patterson ilmoitti aikeistaan "palauttaa mestaruusvyö amerikkalaisille"[82]. Patterson kirjoitti Sports Illustrated -lehteen artikkelin, jossa hän kertoi halveksuvansa Nation of Islamia ja totesi ”mustiin muslimeihin” kuuluvan maailmanmestarin häpäisevän puheillaan sekä maansa että lajinsa.[83] Ali ei tuntenut kunnioitusta Pattersonia kohtaan, joka oli hänen mielestään pettänyt rotunsa muuttamalla etnisesti valkoiseen kaupunginosaan.[78][84]

Ottelijoiden välit kiristyivät entisestään, kun Patterson jatkoi Cassius Clay -nimen käyttöä.[11] Ali ei voinut sietää Pattersonin käytöstä, koska hän oli vaatinut kaikkia kutsumaan häntä uudella nimellään. Viikko ennen ottelua Ali uhkasi rangaista Pattersonia hänen kirjoituksessa esittämiensä syytösten vuoksi ja sanoi lyövänsä häntä ”niin pahasti, että hän tarvitsee kenkälusikan pannakseen hatun päähänsä”.[85][86] Ali jatkoi Pattersonin pilkkaamista läpi koko pitkän ottelun, joka ratkesi Alin hyväksi 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä.[11][87] On väitetty, että Ali olisi pitkittänyt ottelua tahallaan eikä olisi yrittänytkään saada nopeaa tyrmäysvoittoa.[88][89] Media ei pitänyt ottelusta, ja esimerkiksi New York Timesin toimittaja Robert Lipsyte rinnasti Alin pikkupoikaan, joka repii perhoselta siivet kappale kerrallaan irti.[90]

Vuonna 1966 Alin ja hänen managereinaan toimineiden lousvillelaisten miljonäärien välinen sopimus umpeutui. Sopimuksen päättymisen syynä on pidetty Alin Nation of Islam -jäsenyyttä, mitä vanhojen liikemiesten oli todennäköisesti vaikea suvaita.[91] Alin uudeksi manageriksi valittiin Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammadin poika Jabir Herbert Muhammad.[92] Ali oli tavannut tulevan managerinsa ensimmäistä kertaa vuonna 1964 maailmanmestaruusottelunsa jälkeen käydessään valokuvauttamassa itsensä chicagolaisessa liikkeessä. Herbert Muhammadin liikevaisto ja ymmärrys nyrkkeilijän kunnianhimosta tekivät Aliin vaikutuksen ja sopimus syntyi.[93] Herbert Muhammad maksoi Alin harjoittelukulut ja sai 40% otteluiden tuotoista.[92]

Seuraavaksi Alin piti kohdata Ernie Terrell, joka hallitsi Alilta vietyä WBA:n maailmanmestaruutta. Alun perin Chicagossa järjestettäväksi tarkoittu ottelu jouduttiin kuitenkin perumaan.[94] Ali puolusti mestaruuttaan Torontossa 29. maaliskuuta 1966, kun hän voitti pistein kanadalaisen George Chuvalon.[95] Ottelun jälkeen Alin asepalveluskiista jatkoi paisumistaan ja hänen seuraavat kolme otteluaan päätettiin järjestää Euroopassa.[96] Haastaja Henry Cooperin Ali tyrmäsi kuudennessa erässä[97] ja Brian Londonin kolmannessa.[98] Karl Mildenbergerin Ali voitti 10. erässä tyrmäyksellä 10. syyskuuta 1966 Frankfurt am Mainissa.[99] Mildenberger oli nyrkkeilyhistorian ensimmäinen vasenkätinen (nyrkkeilytermein southpaw) haastaja, ja hänen tyylinsä tuotti Alille muutamia ongelmia.[100] Seuraavat kaksi haastajaansa Ali kohtasi Houstonissa. 14. marraskuuta 1966 hän tyrmäsi Cleveland Williamsin 3. erässä.[101] Alin taustajoukot eivät olisivat halunneet hänen ottelevan voimakkaista iskuistaan tunnettua Williamsia vastaan, mutta Ali sanoi, ettei hän voi pitää itseään mestarina, jos ei voita Williamsia.[102] Williams oli kuitenkin vain varjo entisestään, sillä hän oli joutunut muutamaa vuotta aiemmin ampumavälikohtaukseen ja käynyt läpi neljä leikkausta. Urheilutoimittaja Jerry Izenbergin mukaan Ali tiesi Williamsin olevan huonossa kunnossa ja hänellä oli tästä syystä omat epäilyksensä ottelun suhteen. Izenberg kehotti Alia tyrmäämään Williamsin mahdollisimman nopeasti.[103] Ottelua oli katsomassa 35 460 ihmistä, mikä oli omana aikanaan ennätys sisätiloissa käydylle nyrkkeilyottelulle. Ottelun jälkeen Ali ilmaisi halunsa lopettaa uransa voitettuaan seuraavan vastustajansa, WBA-liiton maailmanmestari Ernie Terrellin. Hän aikoi lopettamisensa jälkeen omistaa elämänsä Nation of Islamin hyväksi.[104]

Terrelia pidettiin Sonny Listonin jälkeen kovimpana vastustajana, jonka Ali oli siihen astisella urallaan kohdannut. Siitä huolimatta Ali oli ottelun ennakkosuosikki.[105] 6. helmikuuta 1967 Ali kohtasi vihdoin Terrellin. Ottelussa ratkaistiin WBA-liiton maailmanmestaruus, jonka voittaminen nostaisi Alin painoluokkansa kiistattomaksi mestariksi. Ottelu muistetaan erityisesti siitä, miten Terrell itsepintaisesti jatkoi Alin kutsumista Cassius Clayksi. Ali suuttui nimittelystä ja ottelusta tuli raaka. Ali ei saanut Terreliä tyrmättyä, vaan iski tätä kasvoihin ja sai ison haavan aukeamaan hänen vasemman silmänsä yläpuolelle 6. erässä. Tämän jälkeen Terrel ei enää hyökännyt yhtä aggressiivisesti. Kahdeksannessa erässä Ali alkoi ärsyttää loukkaantunutta Terreliä huutamalla iskuetäisyyden päässä: ”Mikä on nimeni?”[106] Viimeisen erän aikana hän kaatoi Terrelin kerran maahan, mikä ratkaisi selvän pistevoiton hänelle.[106][107] Jo ennen ottelua Ali oli antanut ennakkovaroituksen tulevasta: "Aion murjoa ja nöyryyttää häntä aina vain uudestaan ja samalla annan suuni käydä. Pam! Kysyn häneltä yhä uudestaan, mikä minun nimeni on. Pum! Jatkan tätä, kunnes hän kutsuu minua Muhammad Aliksi. Haluan, että hän kituu kehässä. Hän ei ansaitse siistiä tyrmäystä."[108] Terrell, joka tunsi Alin entuudestaan amatööriuran ajalta, on myöhemmin sanonut kutsuneensa Alia Clayksi aluksi vahingossa ja jatkaneensa sitä sen jälkeen vain viihdyttääkseen yleisöä.[109]

Ali puolusti mestaruuttaan yhdeksättä ja viimeistä kertaa Zora Folleyta vastaan 22. maaliskuuta 1967 New Yorkissa.[110] Kahden ensimmäisen erän ajan Ali tarkkaili vastustajaansa ja tutki hänen liikkeitään, minkä jälkeen hän hallitsi ottelua. Folley onnistui lyömään Alia useammin kuin kukaan hänen aiemmista vastustajistaan. Ali tyrmäsi vastustajansa seitsemännessä erässä, minkä jälkeen Folleyn nuori poika tuotiin kehään katsomaan isäänsä. Nähtyään pojan alakuloisen ilmeen Ali käski häntä olemaan ylpeä isästään, joka oli järjestänyt hienon ottelun.[111]

Mestaruuden menettäminen ja lisenssin vieminenMuokkaa

18-vuotias Ali oli rekisteröitynyt armeijan kutsuntoja varten Louisvillessa 18. huhtikuuta 1960 ja 9. maaliskuuta 1962 hänet luokiteltiin kutsuntakelpoiseksi. 24. tammikuuta 1964 hänet määrättiin armeijan kelpoisuuskokeisiin, jotka hän reputti. Hän reputti myös kaksi kuukautta myöhemmin järjestetyn uusintakokeen, jota valvoi kolme armeijan psykologia. 26. maaliskuuta 1964 Ali luokiteltiin kuntoisuusluokkaan 1 Y, mikä tarkoitti asepalveluksesta hylkäämistä.[112] Alin kutsuntatiedot siirrettiin tämän jälkeen Louisvillesta Houstoniin, missä viranomaiset 17. helmikuuta 1966 muuttivat hänen kuntoisuusluokkansa 1 A:ksi,[92] koska Vietnamin sodan pitkittymisen takia sotilaiden valintakriteereistä jouduttiin tinkimään.[72] Alin asianajaja vetosi rotusyrjintään, ja mestari itse anoi lykkäystä uskontoonsa vetoamalla, sillä Koraanin mukaan muslimi ei saa osallistua sotaan, ellei se ole Jumalan tai hänen sanansaattajansa (jolla Ali viittasi Nation of Islamin johtajaan Elijah Muhammadiin) tahto.[113] Päätöstä ei kuitenkaan muutettu ja Ali määrättiin osallistumaan kutsuntoihin Houstonissa.[92][72] Muutamia tunteja määräyksen jälkeen Ali antoi medialle useita lausuntoja asiasta. Näistä tunnetuin oli Alin vastaus, kun toimittaja kysyi, mitä mieltä hän on Vietkongista, johon Ali vastasi, ettei hänellä ole kaunaa Vietkongin kanssa.[114][115] Sodanvastaisten ja epäisänmaallisten lausuntojensa takia Alilta vaadittiin julkista anteeksipyyntöä. Hän kuitenkin seisoi mielipiteidensä takana ja kertoi katuvansa vain sitä, että oli kertonut ne lehdistölle.[116]

17. maaliskuuta 1966 Ali vaati kutsuntalautakunnalta vapautusta asepalveluksesta vedoten taloudellisiin vaikeuksiin, joita palvelus aiheuttaisi hänelle ja hänen perheelleen, sekä uskonnolliseen vakaumukseensa. Vetoomus hylättiin. Ali valitti päätöksestä. Valituslautakunnan erikoisistunnossa Ali perusteli uskonnollista vakaumustaan 21-sivuisessa muistiossa, jonka johdosta istunnon vastaava virkamies vakuuttui siitä, että Ali oli vilpitön vedotessaan omantunnon syihin. Hän suositti Alin vapauttamista palveluksesta, mutta oikeusministeriö vastusti suositusta vedoten FBI:n tekemiin tutkimuksiin, joiden mukaan Alin sodanvastaisuus perustui poliittisiin ja rodullisiin näkemyksiin, ja uskonto oli pelkkä tekosyy.[117]

Kutsuntatilaisuudessa 28. huhtikuuta 1967 Ali kieltäytyi kolme kertaa vastaamasta kutsuntaviranomaisten nimenhuutoon, ja häntä varoitettiin kieltäytymisestä rangaistuksen uhalla. Kun Ali ei neljännelläkään kerralla vastannut, hänet pidätettiin.[20][118][77] Ali pääsi vapaaksi maksettuaan 5 000 dollarin takuut, joiden ehtona oli, ettei hän saanut poistua Yhdysvalloista.[119] Vain tuntia kutsuntatilaisuuden jälkeen New Yorkin urheilukomissio peruutti Alin nyrkkeilylisenssin ja kieltäytyi tunnustamasta häntä maailmanmestariksi. Muut osavaltiot seurasivat esimerkkiä, jolloin Ali menetti maailmanmestaruutensa.[120] Myöhemmin kesäkuussa Ali tuomittiin viiden vuoden vankeusrangaistukseen ja maksamaan kymmenentuhannen dollarin sakot, mikä oli kovin mahdollinen tuomio. Passin takavarikoiminen käytännössä lopetti Alin nyrkkeilyuran, koska kotimaan nyrkkeilykomissiot eivät antaneet hänelle ottelulupaa.[121] Hän joutui pitämään kolmen vuoden tauon nyrkkeilystä. Ali sai olla vapaana takuita vastaan.[122]

Kun Ali antoi ensimmäiset Vietkong-kommenttinsa, Yhdysvallat ei ollut vielä yleisesti kääntynyt sotaa vastaan. Monet ihmiset ja järjestöt ottivat kantaa Alin ratkaisuun. Entinen nyrkkeilymaailmanmestari Billy Conn kutsui Alia nyrkkeilyä seuraavan maailman häpeätahraksi. Pennsylvanian edustaja Frank Clark kertoi pitävänsä Alia kuvottavana. Chicago Tribune järjesti kiivaan kampanjan, jotta Clayn ottelu Ernie Terreliä vastaan siirrettäisiin pois Chicagosta. Kuvernööri Otto Kerney määräsi nyrkkeilykomissiota tutkimaan asiaa ja kun Ali kieltäytyi pyytämästä Vietkong-lausuntojaan anteeksi, oikeuskansleri William Clark kielsi ottelun järjestämisen vedoten epämääräisesti osavaltion urheilulainsäädäntöön. Ottelua yritettiin siirtää Louisvilleen, Miamiin, Pittsburghiin ja useisiin muihin kaupunkeihin, mutta kaikkialla paikalliset poliitikot estivät tapahtuman. Lopulta Terrell vetäytyi kamppailusta ja Ali joutui ottelemaan Kanadan Torontossa George Chuvaloa vastaan.[123] Koska Alin tuomio nähtiin myös uskonnollisena kysymyksenä, monet muslimit asettuivat tukemaan häntä. Esimerkiksi kairolaisten virkamiesten seurue ilmaisi vetoomuksessaan presidentti Lyndon B. Johnsonille toivovansa, että Ali vapautettaisiin palveluksesta.[92] Kolme päivää ennen kutsuntoja Ali kutsui tilannettaan Jumalan tavaksi testata kannattajiensa uskoa: ”Allah haluaa koetella minua. Jos läpäisen testin, olen entistäkin vahvempi.”[124]

Aika ottelukiellossa 1967–1970Muokkaa

Ottelukieltonsa aikana Ali perehtyi syvemmin Elijah Muhammadin opetuksiin, osallistui Nation of Islamin tapahtumiin ja vieraili moskeijoissa eri puolilla maata.[125] Hän hankki elantonsa tekemällä televisiomainoksia, luennoimalla korkeakouluissa sekä esiintymällä television keskusteluohjelmissa. Lisäksi hän teki 225 000 dollarin sopimuksen elämäkertansa oikeuksista[14] ja esiintyi Broadway-musikaali Buck Whiten pääosassa[126]. Musikaali sai ensi-iltansa 2. joulukuuta 1969 George Abbot -teatterissa, mutta sitä ehdittiin esittää vain neljä päivää ennen kuin se lopetettiin.[127] Ali osallistui myös elämästään kertovan dokumentin A.K.A. Cassius Clay tekemiseen. Elokuva ilmestyi vähän ennen kilpailukiellon päättymistä.[128]

Mentyään naimisiin Ali ilmoitti jättävänsä nyrkkeilyn ja ryhtyvänsä muslimisaarnaajaksi,[129] mutta yritti tästä huolimatta saada lisenssinsä takaisin vielä useita kertoja, kunnes ilmoitti vuonna 1970 luopuvansa nyrkkeilystä lopullisesti.[130]

4. huhtikuuta 1969 Elijah Muhammad ilmoitti Nation of Islamin lehdessä erottaneensa Alin järjestöstä ja kieltävänsä häntä käyttämästä enää nimeä Muhammad Ali. Syynä oli se, että Ali "haluaa kunniaa urheilumaailmassa", ja haluaa näin toimia "vastoin pyhän Koraanin määräyksiä".[131]

The Super FightMuokkaa

Ottelukieltonsa aikana Ali suostui tietokoneella käytyyn otteluun eläkkeellä olevaa Rocky Marcianoa vastaan. Ottelun promoottorina toimi Murray Woroner, joka oli aiemminkin ”juontanut” tietokoneen suunnittelemia nyrkkeilyotteluita tunnetussa radio-ohjelmassaan. Woroner oli syöttänyt tietokoneelleen tietoja kuudestatoista raskaansarjan maailmanmestarista ja luonut niiden pohjalta turnauksen, jonka Marciano voitti; Ali puolestaan hävisi James J. Jeffriesille. Tuloksen vuoksi yksi Alin asianajajista uhkasi haastaa Woronerin oikeuteen, jolloin Woroner sai idean näytellystä ottelusta. Ali tienasi ottelusta kymmenentuhatta dollaria ja osuuden tuotoista.[132] Vastakkain olivat maailman ainoat voittamattomina säilyneet raskaansarjan maailmanmestarit. Ottelua kutsuttiin nimellä The Super Fight. Sadat urheilutoimittajat ja entiset nyrkkeilijät antoivat ottelua varten tiedot kummankin nyrkkeilijän ominaisuuksista kuten nopeudesta ja voimasta. Tiedot syötettiin tietokoneeseen ja kone laski mallin siitä, miten ottelu olisi voinut edetä.[133]

Woroner oli luonut idean radiota varten, mutta hän päätti kehittää sitä nyt pidemmälle ja tehdä ottelusta elokuvan. Ali ja Marciano sparrasivat toisiaan vastaan kehässä ja esittivät kaikki mahdolliset iskut ja sarjat; myös kaikki mahdolliset ratkaisut (tyrmäys, tekninen tyrmäys, pisteet ja tasapeli) kuvattiin. Marciano kuoli lentokoneonnettomuudessa vuonna 1969, eikä hän ehtinyt nähdä elokuvaa, joka sai ensi-iltansa 20. tammikuuta 1970 Yhdysvalloissa 850 elokuvateatterissa.[133] Tietokoneen suunnitteleman ottelun kulku pidettiin suurena salaisuutena ennen elokuvan ensi-iltaa. Yhdysvalloissa saatujen tulosten perusteella Marciano sai Alista tyrmäysvoiton 13. erässä Alin käytyä kanveesissa sitä ennen kolme kertaa, mutta eurooppalaisessa versiossa Ali voitti.[134][135] Tämä johtui urheilutoimittaja ja -historioitsija Bert Sugarin mukaan siitä, että "eurooppalaiset raivostuivat" Marcianon voitosta, ja tästä syystä BBC esitti Englannissa viikkoa ensi-illan jälkeen version, jossa Ali voitti Marcianon teknisellä tyrmäyksellä.[132]

Paluu ja Fight of the CenturyMuokkaa

Ali ei lopettanut uraansa, vaan palasi kehään jo ennen tuomionsa kumoamista. Koska Georgian osavaltiossa ei ollut nyrkkeilykomissiota, hän pystyi ottelemaan siellä ilman lisenssiä. Ottelu Atlantan kaupungissa oli pitkällisen työn tulos, sillä promoottori Harold Conrad oli yrittänyt järjestää Alin paluuottelua jo kolmen vuoden ajan 22 eri osavaltiossa. Hänen mukaansa järjestäminen vaati "vain rahaa, poliittista peliä ja kolme vuotta työtä".[136]

Ali kohtasi paluuottelussaan Atlantassa 26. lokakuuta 1970 käydyssä kamppailussa Jerry Quarryn, maailmanmestari Joe Frazierin toisen haastajan. Ali voitti hänet teknisellä tyrmäyksellä kolmannessa erässä.[137] Ottelun kolmannessa erässä Quarryn silmäkulmaan aukesi haava. Hän olisi halunnut jatkaa ottelua, mutta tuomari Tony Perez päätti keskeyttää kamppailun.[138] Kuusi viikkoa tämän jälkeen hän kohtasi argentiinalaisen Oscar Bonavenan New Yorkissa. Ottelu New Yorkissa oli mahdollinen tuomioistuimen päätöksellä, koska NAACP oli esittänyt liittovaltion tuomioistuimelle haasteen, jonka mukaan ottelukielto rikkoi Alin perustuslaillisia oikeuksia. Todisteina Alin juristit esittivät listan 90 henkilöstä, jotka olivat saaneet otteluluvan rikostuomioista (mm. murhasta, raiskauksesta, lapsen hyväksikäytöstä ja aseistakieltäytymisestä) huolimatta. Ratkaisussaan oikeus katsoi urheilukomission ratkaisun olleen tarkoitushakuinen, perusteeton ja asianomaista, eli Alia, syrjivä.[139] 7. joulukuuta 1970 käydyssä ottelussa Ali voitti Bonavenan Madison Square Gardenissa viidennentoista erän tyrmäyksellä. Bonavena pakotti Alin ajamaan itseään takaa kehässä ja onnistui saamaan perille enemmän iskuja kuin kukaan aiemmin Alia vastaan otellut nyrkkeilijä. Viimeisessä erässä Ali sai kuitenkin kamppailun käännettyä ja käytti Bonavenaa kolmesti kanveesissa.[140]

Muhammad Alin ja Joe Frazierin ensimmäistä kohtaamista kutsuttiin nimellä Fight of the Century (Vuosisadan ottelu) ja se järjestettiin New Yorkin Madison Square Gardenissa 8. maaliskuuta 1971.[141] Kahden voittamattoman maailmanmestarin välinen kamppailu herätti ennennäkemätöntä huomiota. Ottelun liput maksoivat 150 dollaria kappale, mutta ne myytiin korkeasta hinnasta huolimatta loppuun kuukautta ennen ottelupäivää.[142] Molemmille ottelijoille taattiin kamppailusta ennätykselliset 2,5 miljoonan dollarin palkkiot.[143][144] Se tuotti voittoa lähes 23 miljoonaa dollaria, josta lipunmyynnin osuus oli yli miljoona.[143] Ottelu televisioitiin 35 maahan Yhdysvaltojen ulkopuolella.[145]

Frazier halusi kohdata Alin, koska hän koki sen ainoaksi tavaksi saada yleinen hyväksyntä omalle mestaruudelleen. Ottelukiellon aikana Frazier oli tukenut Alia ja osallistunut useita kertoja julkisuustempauksiin, jotka pitivät tämän esillä. Hän suhtautui myös ymmärtäväisesti Alin päätökseen kieltäytyä asepalveluksesta.[146] Kamppailua markkinoidessaan Ali kutsui Frazieria pilkallisesti "Setä Tuomoksi" (eng. Uncle Tom), joka tarkoitti valkoista nöyristelevää mustaa. Frazier ei ymmärtänyt tätä, ja hyvistä lähtökohdista huolimatta parin välille alkoi kehittyä vihanpitoa.[147] Mediaa hyödyntämällä Ali onnistui muokkaamaan mielikuvia ottelijoista niin, että ne vastasivat kansan mielipiteitä: Ali edusti nuorta, sodanvastaista ja mustaa valtiota, kun taas Frazier oli konservatiivisten, isänmaallisten ja valkoisten ennakkosuosikki. Ottelu nähtiin taistona mustien ja valkoisten amerikkalaisten välillä, vaikka Alin elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan Frazier edusti enemmän keskivertoa afroamerikkalaista kuin Ali.[148] Frazier ei pitänyt Alin tavasta tuoda kamppailuun mukaan asioita, jotka eivät siihen kuuluneet, mutta ne nostivat ottelun mielenkiintoa.[147]

Ottelu alkoi tasaisena. Ali kuitenkin menetti pisteitä nojaamalla toistuvasti köysiin ja ottamalla vastaan Frazierin iskuja. Kamppailun yhdennessätoista erässä Frazier iski Alia kovalla koukulla, joka horjutti haastajaa. Viimeisessä erässä Ali oli väsynyt ja Frazier onnistui käyttämään häntä kanveesissa. Hän voitti ottelun yksimielisesti tuomaripistein.[149] Ennen ottelua Frazier oli sanonut Alin olevan hyvä, muttei tarpeeksi hyvä, jotta hän ”voisi paeta”. Tämä pitikin paikkansa, sillä Frazier pysytteli läpi ottelun Alin lähettyvillä ja hidasti häntä vartaloiskuilla.[150] Ali oli tottunut lyömään vastustajiaan kaukaa, mutta Frazier pysyttelikin tiukasti hänen lähellään ja esti häntä käyttämästä ulottuvuuttaan hyväkseen.[151][152] Tavanomaisen jabinsa sijasta Ali joutui lyömään Frazieria koukuilla, jotka saivat tämän kasvot turpoamaan, mutta eivät olleet tarpeeksi voimakkaita ottelun ratkaisemiseksi.[150] Pian ottelun jälkeen Ali väitti hävinneensä ottelun "valkoisen miehen päätöksellä" ja todellisuudessa voittaneensa Frazierin pisteillä.[147]

Samaan aikaan yleinen mielipide Yhdysvalloissa oli alkanut kääntyä Vietnamin sotaa vastaan, ja 28. kesäkuuta 1971 Yhdysvaltain korkein oikeus päätti kumota Alin saaman tuomion yksimielisesti. Päätöksen mukaan Ali oli kieltäytynyt palveluksesta omaantuntoonsa ja uskontoonsa vedoten eikä tuomiota voinut pitää kohtuullisena. Muista rikoksista, kuten raiskauksesta tai murhasta tuomituilla ei todistajalausuntojen mukaan ollut Alin tapaisia vaikeuksia saada nyrkkeilylisenssiä.[14][118] Päätös vetosi myös konservatiivisiin korkeimman oikeuden jäseniin, koska sen perustelujen vuoksi oikeuden ei tarvinnut myöntää aseistakieltäytyjän asemaa yleisesti kaikille Nation of Islamin jäsenille.[153]

Tittelinmetsästys jatkuuMuokkaa

Katso myös: Super Fight II

Maailmanmestaruusottelun pettymyksestä huolimatta Ali jatkoi uraansa ja voitti 26. heinäkuuta käydyssä ottelussa Jimmy Ellisin 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä Houstonin Astrodome-areenalla. Ottelua markkinoitiin "väistämättömänä" kamppailuna, koska Ali ja Ellis olivat lapsuudenystäviä ja tunsivat toisensa hyvin. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen valmentaja Angelo Dundee ei ollut Alin kulmassa tukemassa häntä. Hän toimi Ellisin managerina ja valmentajana, ja sai Alin luvalla työskennellä tämän taustalla ottelussa.[154] Loppuvuodesta 1971 hän voitti Buster Mathisin ylivoimaisesti pistein. Ottelun markkinoiminen oli hankalaa, sillä ottelijat tulivat keskenään hyvin toimeen. Alin katsottiin päästäneen Mathisin helpolla ja kamppailun jälkeen hän saikin lehdistöltä kritiikkiä myötätuntonsa vuoksi.[155] Kuusi viikkoa tämän jälkeen Ali tyrmäsi länsisaksalaisen Jürgen Blinin Sveitsissä. Vuonna 1972 hän voitti Mac Fosterin pistein ja kohtasi sen jälkeen George Chuvalon ja Jerry Quarryn uusintaotteluissa, jotka myös voitti. Sen jälkeen hän otteli Al Lewisia vastaan Irlannissa.[156]

20. syyskuuta Ali kohtasi New Yorkin Madison Square Gardenissa käydyssä uusintaottelussa Floyd Pattersonin ja tyrmäsi hänet seitsemännessä erässä.[157] Seuraavaksi Alin piti kohdata Al Jones Etelä-Afrikan Johannesburgissa marraskuussa 1972, muta ottelu peruttiin järjestäjän epäuskottavien luottotietojen vuoksi. Alin manageri Herbert Muhammad puolusti päätöstä otella Etelä-Afrikassa, jossa vallitsi tuolloin apartheid, sanomalla, että "Yhdysvalloissa tummaihoiset kohtaavat ihan samankaltaisia rikoksia". Perumisen vuoksi Ali kohtasikin marraskuussa 1972 Bob Fosterin. Ali tyrmäsi Fosterin kahdeksannessa erässä, mutta hänen jäljiltään Ali sai ottelun aikana silmäkulmaansa näkyvän haavan, joka oli hänelle uran ensimmäinen.[158] Vaikka Ali onnistui voittamaan ottelun tyrmäyksellä, hän sanoi ottelun jälkeen ”ihmisyytensä tulleen todistetuksi” ja myönsi Fosterin olleen kunnon vastustaja.[159] Ennen Las Vegasissa käytyä otteluaan Joe Bugneria vastaan ”rock and rollin kuningas” Elvis Presley kävi tapaamassa Alia ja lahjoitti tälle ottelutakin,[160] jota hän käytti astellessaan kehään. Kimaltein koristeltuun kaapuun oli kirjailtu teksti: "Kansan mestari". Ali voitti Bugnerin 12 erän jälkeen pistein.[161]

Kymmenen perättäisen voiton jälkeen Alin seuraava titteliottelu alkoi näyttää varmalta, mutta jahti otti odottamatonta takapakkia, kun hän kärsi vasta uransa toisen tappion Ken Nortonia vastaan. 31. maaliskuuta 1973. Ali oli harjoitellut ottelua varten vain kolme viikkoa, kun taas Norton oli kehittänyt taitojaan sparraamalla Joe Frazierin kanssa. Hänen valmentajanaan toiminut Eddie Futch opetti Nortonin murtamaan Alin heikon puolustuksen jabillaan.[162] Ottelu muistetaan erityisesti siitä, että Norton onnistui murtamaan Alin leuan. Muhammad Ali on itse kertonut huomanneensa murtuman toisen erän jälkeen, jossa Norton oli päässyt iskemään voimakkaan koukun hänen suojauksensa läpi. Ali kuitenkin jatkoi ottelua, koska oli kuvitellut voivansa vielä voittaa, mutta vastustajan välttely ja leuan suojaaminen maksoivat lopulta kamppailun voiton.[163] Puolen vuoden sairasloman jälkeen Ali kohtasi Nortonin uudelleen uusintaottelussa. Tällä kertaa Ali oli kunnolla valmistautunut, mutta ottelusta tuli siitä huolimatta tiukka. Nortonin puolustava ottelutyyli tuotti Alille vaikeuksia, ja hän onnistui varmistamaan voiton vasta viimeisessä erässä, johon molemmat ottelijat olivat lähteneet tasapistein.[164]

Ali otteli vielä ottelun Rudi Lubbersia vastaan[164], ennen kuin hän ja Frazier kohtasivat toisen kerran Super Fight II -nimellä tunnetussa kamppailussa 29. tammikuuta 1974.[165] Viisi päivää ennen ottelua Ali ja Frazier olivat ABC-kanavalla kommentoimassa edellisen ottelunsa uusintalähetystä, kun parin välille räjähti riita, joka laajeni käsirysyksi. Välikohtaus sai runsaasti huomiota sanomalehdissä ja molemmat ottelijat saivat toiminnastaan New Yorkin urheilukomissiolta 5000 dollarin sakot.[166] Kamppailu tuotti parin edellisen kohtaamisen tavoin kokonaisuudessaan yli 20 miljoonaa dollaria järjestäjilleen.[167] Ali otti selvän pistevoiton.[168]

Toinen maailmanmestaruus: Rumble in the JungleMuokkaa

Pääartikkeli: Rumble in the Jungle

Alin ja George Foremanin välinen ottelu järjestettiin historiallisesti Afrikassa, Zairen pääkaupungissa Kinshasassa 30. lokakuuta 1974.[169][170] Ottelua mainostettiin nimellä Rumble in the Jungle, jonka keksi ottelun promoottorina toiminut Don King, joka oli tuolloin melko tuntematon nimi nyrkkeilymaailmassa. King lupasi Alille ja Foremanille viiden miljoonan dollarin palkkion ottelusta mutta joutui etsimään ottelulle ulkopuolisen rahoittajan, koska oli itse varaton. Zairen presidentti Mobutu Sese Seko ilmoitti takaavansa rahat ja järjestävänsä ottelupaikaksi 60 000 katsojan ulkoilma-areenan, sillä hän halusi Zairen olevan ensimmäinen maa, joka sponsoroi merkittävää nyrkkeilyottelua Afrikassa.[171]

Ali oli jälleen haastaja ja altavastaaja, eikä hänen mahdollisuuksiinsa voittaa toinen mestaruus uskottu.[118] Foreman lähti otteluun selkeänä ennakkosuosikkina[172]. Hän oli Alia nuorempi ja isokokoisempi (190 cm ja 100 kg)[171] ja tunnettu iskuvoimastaan.[173] Foremanin ylivoimasta kertoi myös se, että hän oli aiemmin tarvinnut vain kaksi erää Joe Frazierin ja Ken Nortonin tyrmäämiseen. Ali taas oli hävinnyt kertaalleen kummallekin, ja kaikki heidän kohtaamisensa olivat muutenkin olleet erittäin tasaväkisiä.[171] "Kaikki olettavat, että tämä kaveri murskaa minut, mutta kymmenen vuotta sitten Sonny Listonista sanottiin ihan samaa", uhosi Ali ennen ottelua[174]. Myös ottelua edeltänyt markkinointi muistutti Alin ja Listonin välistä kamppailua. Ali nimitteli julkisesti vastustajaansa hitaaksi muumioksi ja rehenteli, ettei maailmanmestarilla olisi häntä vastaan mitään mahdollisuuksia. Foreman puolestaan esiintyi pahantahtoisena ja tylynä.[175]

Ottelua jouduttiin lykkäämään kuudella viikolla, koska Foreman sai sparratessaan avohaavan silmäänsä.[171] Loukkaantumisen vuoksi ottelun huhuttiin jopa peruuntuvan ja yksityisesti Ali kaipasi jo takaisin Yhdysvaltoihin. Julkisesti hän kuitenkin jatkoi Zairen ja sen asukkaiden ylistämistä.[176] Alin lääkäri Ferdie Pachecon mukaan Ali nautti täysin rinnoin olostaan Afrikassa, jossa asukkaat jumaloivat häntä.[177] Foreman ei sopeutunut Zaireen Alin tavoin, vaan häntä harmitti jäädä sinne oleskelemaan ”poliittisena vankina”. Hänen harjoitteluleirinsäkin sijaitsi vanhassa armeijan tukikohdassa.[171]

Ottelun ensimmäisessä erässä Ali otteli perinteisesti liikkumalla paljon ja lyömällä varmoja iskuja. Pian hän kuitenkin tajusi, ettei voisi voittaa vahvempaa Foremania sillä tyylillä. Hän vaihtoi taktiikkaansa ja alkoi ottaa runsaasti iskuja vartaloonsa ja käsivarsiinsa maatessaan kehän köysissä, mikä sai voimakkaana iskijänä tunnetun Foremanin kuluttamaan voimansa loppuun.[178][5] Köysissä maatessaan hän samalla jatkuvasti solvasi ja ärsytti Foremania.[179] Ottelun 8. erässä Ali onnistui tyrmäämään väsyneen Foremanin ja nousi siten Floyd Pattersonin jälkeen ensimmäiseksi nyrkkeilyn maailmanmestariksi, joka on onnistunut voittamaan mestaruuden uudestaan sen jo kerran menetettyään.[170] Ali oli ennen ottelua onnistunut myös valloittamaan zairelaisten kannattajien enemmistön puolelleen. Yleisö huusi läpi ottelun kannustuslausetta ”Ali, boma ye!" (Ali, tapa hänet) ja hurrasi, kun Ali löi Foremania.[173]

Ottelun jälkeen Foreman, joka ei ollut hävinnyt ammattilaisurallaan vielä yhtäkään ottelua, kiisti ottelun rehellisyyden. Vuosien mittaan hän kertoi tappionsa johtuneen muun muassa Afrikan raskaasta ilmasta, huumaavalla aineella myrkytetystä juomavedestä, Angelo Dundeen löysentämistä kehäköysistä ja tuomarin liian nopeasta luvunlaskusta.[173] Foremanin henkinen toipuminen tappiosta kesti kauan, mutta lopulta hän oppi vastentahtoisesti hyväksymään häviönsä ”parhaalle miehelle, joka nyrkkeilykehässä koskaan on ollut”. Ali on puolestaan sanonut, että Foreman oli voimakkain iskijä, jonka hän oli koskaan kohdannut.[180] Myöhemmin Foreman ja Ali olivat hyviä ystäviä. Foreman on sanonut kamppailun opettaneen hänelle nöyryyttä ja olevansa ylpeä asemastaan tärkeänä lukuna Alin uralla.[181]

Rumble in the Jungle ja Alin toinen maailmanmestaruus otettiin innostuneesti vastaan. Kymmenen vuotta aiemmin nuorta Alia oli pidetty huonona esikuvana nuorisolle, mutta nyt hän alkoi saada tunnustusta taidoistaan. Urheilulehti Sports Illustrated nimesi Alin vuoden urheilijaksi ja The Ring-lehti vuoden nyrkkeilijäksi. Urheilutoimittaja Maury Allen vertasi Alia sellaisiin elämää suurempiin urheilusankareihin, kuin Joe Louis ja Jackie Robinson, ja kutsui häntä kansallissankariksi. Presidentti Gerald Ford kutsui hänet myös vierailulle Valkoiseen taloon. Ford pyrki kutsullaan parantamaan Vietnamin sodan ja Watergate-skandaalin kahtiajakamaa maata.[182] 25. helmikuuta 1975 Elijah Muhammad kuoli. Nation of Islamin johtoon nousi tämän poika Wallace, jonka johdossa Nation of Islam hylkäsi Elijahin näkemykset rodusta. Myös Alin uskonnolliset näkemykset mukautuivat maltillisemmiksi. "Aiemmin oli vaikuttanut siltä kuin Ali olisi riidellyt yleisönsä kanssa siitä, olivatko valkoiset todella pahoja vai eivät. Nyt Ali saattoi sanoa avoimesti: 'En vihaa valkoisia. Asiat ovat muuttuneet'", kertoi Herbert Muhammad elämäkerturi Hauserille.[183]

Thrilla in ManilaMuokkaa

Pääartikkeli: Thrilla in Manila
It will be a killa, and a chilla, and a thrilla, when I get the gorilla in Manila.

– Muhammad Alin kuuluisaa riimittelyä, jolla hän ivasi Joe Frazieria ja mainosti parin välistä ottelua.[184]

Ali puolusti uutta mestaruuttaan ensimmäisen kerran tuntematonta Chuck Wepneriä vastaan, josta tuli neljäs Alia kanveesissa käyttänyt ottelija.[185] Ali voitti Wepnerin tyrmäyksellä 15. erässä. Seuraavaksi Ali kohtasi Joe Bugnerin Kuala Lumpurissa 1. heinäkuuta 1975 ja voitti englantilaisen pistein.[186] Tämän jälkeen Ali nyrkkeili yhden uransa tunnetuimmista otteluista, kun hän kohtasi Joe Frazierin kolmatta kertaa. Ottelu järjestettiin lämpimissä oloissa Filippiinien Manilassa 1. lokakuuta 1975[187] ja se tunnetaan promoottori Don Kingin keksimällä Thrilla in Manila -nimellä. Alille maksettiin kohtaamisesta 4,5 miljoonaa ja Frazierille 3,5 miljoonaa dollaria.[188]

Thrilla in Manila sai runsaasti huomiota ennen ottelun alkamista, kun Ali haukkui Frazieria julkisesti lukutaidottomaksi ja sanoi häntä "gorillaksi". Frazier otti jokaisen loukkauksen henkilökohtaisesti, sillä hänen lapsensa joutuivat niiden takia koulukiusatuiksi, ja näin jo aiemmissa otteluissa kukoistanut viha vastustajien välillä syveni. Ali on myöhemmin puolustanut itseään sanomalla lausuntojensa olleen ainoastaan ottelun markkinointia.[189] Ottelun näkyvyys vain kasvoi, kun vieraillessaan Filippiinien presidentin luona Ali toi vastaanotolle mukanaan Veronica Porche -nimisen mallin, jonka Don King oli palkannut ottelun markkinointiin. Presidentti luuli naista Alin vaimoksi ja sanoi hänen olevan kaunis. Ali ei edes yrittänyt korjata virhettä. Kohun takia hän joutui järjestämään lehdistötilaisuuden, jossa hän sanoi olevansa vastuussa tyttöystävästään ainoastaan vaimolleen Belindalle, eikä kenellekään muulle. Myöhemmin Belinda matkusti Manilaan tapaamaan aviomiestään ja yhden päivän mittaisen tapaamisen aikana Belinda monien lähteiden mukaan kävi Alin kimppuun.[190] Riitely ei kuitenkaan häirinnyt Alin keskittymistä kamppailuun, joka käytiin sovittuun aikaan.[191]

Ali hallitsi ottelun alkua, vaikkei liikkunutkaan yhtä paljon, kuin aiemmissa otteluissaan. Muistelmissaan hän kertoi, ettei olisi ikinä jaksanut 15-eräistä kamppailua Frazieria vastaan, mikäli olisi liikkunut enemmän; hän sanoo myös, että avustajana ottelussa toiminut Dick Sadler (George Foremanin entinen manageri) oli auttanut häntä nimenomaan voimaharjoituksissa, ja voimanyrkkeilyyn kuuluu vähempi liikkuminen.[192] Kamppailun puolivälissä Frazier onnistui saamaan ottelun hallintaansa. Ali pyrki tämän jälkeen iskemään Frazieria jatkuvasti kasvoihin, minkä takia Frazierin silmät alkoivat turvota 11. erässä. Ottelun viimeisissä, 13. ja 14. erissä, hän ei nähnyt enää mitään.[151][193] Ali voitti ottelun teknisellä tyrmäyksellä, kun Frazierin valmentaja Eddie Futch heitti pyyhkeen kehään 14. ja 15. erän välisellä tauolla.[193] Alin mukaan Frazier luovutti juuri ennen häntä: "En uskonut, että olisin voinut jatkaa ottelua".[194] Voittonsa jälkeen Ali nousi tuoliltaan osoittaakseen riemunsa, mutta hän oli ottelupaikan kuumuuden uuvuttama ja kaatui avustajansa käsivarsille.[151]

Alin ja Frazierin viimeistä kohtaamista pidetään yhtenä kaikkien aikojen kuuluisimmista nyrkkeilyotteluista: aikakauslehti The Ring nimesi ottelun Vuoden otteluksi ja se oli ensimmäisenä Time-lehden listauksessa ”Top 10 Boxing Matches”. Ottelun jälkeen Ali sanoi Joe Frazierin olevan ”maailman paras nyrkkeilijä minun jälkeeni”, kuvaili häntä kovimmaksi vastustajakseen ja kertoi käyneensä ottelun aikana ”lähempänä kuolemaa kuin koskaan”.[151][180][195]

Muhammad Alin arvellaan saaneen vakavia vammoja jo fyysisesti raskaan Thrilla In Manilan aikana, mikä saattoi vaikuttaa hänen uransa loppupuolen otteluihin.[196] Ali ei esimerkiksi tullut lehdistötilaisuuteen heti ottelun jälkeen, vaan hänen avustajansa joutuivat ilmoittamaan mestarin olevan liian väsynyt. Kun hän lopulta ilmaantui lehdistötilaisuuteen, hän ei puhunut yhtä paljon kuin ennen.[197]

Myös Ali ilmaisi kamppailun jälkeen antamassaan haastattelussa halunsa lopettaa nyrkkeilyn todetessaan: "Tämä on liian kivuliasta, liian työlästä."[191]

Toisen mestaruuden puolustuksetMuokkaa

Ali ei kuitenkaan lopettanut uraansa vielä vaan puolusti mestaruuttaan tyrmäämällä helmikuussa 1976 belgialaisen Jean-Pierre Coopmanin.[198] Tämän jälkeen Ali otteli Jimmy Youngia vastaan. Young otteli puolustaen eikä 104-kiloisena kehään astellut Ali ollut kelvollisessa ottelukunnossa. Ali voitti ottelun pistein, mutta valmentaja Angelo Dundee arvosteli suojattinsa esiintymistä, kutsuen ottelua tämän uran huonoimmaksi.[199] Alle kuukautta myöhemmin hän voitti englantilaisen Richard Dunnin viidennen erän tyrmäyksellä, joka jäi Alin uran viimeiseksi tyrmäysvoitoksi[200].

Seuraavaksi Ali otteli Japanissa "kamppailulajien mestaruusotteluksi" mainostetussa ottelussa Antonio Inoki -nimistä vapaapainijaa vastaan. Ottelun suurin motivaattori oli raha: Alille luvattiin ottelusta 6 miljoonaa dollaria, mutta lopulta käteen jäi vain 2,2 miljoonaa. Ottelun sääntöjen vuoksi Alin piti nyrkkeillä ja Inokin painia, mikä johti siihen, että Alin vastustaja pysyi läpi ottelun maassa ja keskittyi potkimaan Alia jaloille. Ali löi vain kuusi kertaa ja sai kaksi iskua perille. Lopulta 15 erän ottelu julistettiin tasapeliksi. Ottelun jälkeen Alin vasen jalka turposi verenpurkaumien vuoksi, jotka jäivät lääkärin ohjeista huolimatta kunnolla hoitamatta.[201]

 
Muhammad Ali tapaa presidentti Jimmy Carterin vuonna 1977.

Ali otteli Ken Nortonia vastaan kolmatta kertaa syyskuussa 1976. Norton hallitsi ottelun alkua, mutta Ali onnistui viemään voiton viimeisen erän loppukirillä, joka käänsi tuomarit lopulta hänen puolelelleen.[202] Norton ei niellyt tuomiota vaan arvioi pettyneenä tuomarien "antaneen voiton Alille, koska hän tuotti nyrkkeilylle paljon rahaa."[203] Ali voitti pistein 8–7, 8–7, 8–6–1. Kamppailun jälkeen Sports Illustratedin Mark Kram arvioi, ettei Ali enää tämän ottelun jälkeen olisi "kansan mestari", jollaisena häntä oli markkinoitu. Hän myös uskoi, että Alin ura on nyt viimeistään tullut tiensä päähän: "Tällä kertaa ainoastaan rautainen kokemus pelasti hänet tappiolta".[204] Seitsemän kuukautta myöhemmin Ali voitti kokemattoman Alfredo Evangelistan pistein.[205]

29. syyskuuta 1977 Ali puolusti mestaruuttaan Earnie Shaversia vastaan, jota pidettiin George Foremanin jälkeen maailman kovimpana lyöjänä.[206] Ali voitti Madison Square Gardenissa käydyn 15-eräisen kamppailun pistetuomiolla. Shavers luonnehti Alia ottelun jälkeen huonoksi mestariksi, joka vain "poseerasi, eikä otellut kunnolla". Hänen valmentajansa Frank Luca taas sanoi tuomarien ryövänneen mestaruuden myös hänen suojatiltaan, kuten he olivat aiemmin tehneet Alin ja Nortonin välisessä ottelussa.[207] Ottelussa Eva Shain toimi historiallisesti ensimmäistä kertaa naispistetuomarina huipputason nyrkkeilyottelussa.[208] Ottelun jälkeen huoli Alin terveydestä alkoi kasvaa. Nähtyään New Yorkin nyrkkeilykomission ottamat laboratoriotulokset Alin lääkäri Ferdie Pacheco huomasi, että Alin munuaiset olivat todella heikossa kunnossa nyrkkeilijänuran jäljiltä. Pacheco kirjoitti huolestuneena kirjeen Alin tilasta Alille, hänen managerilleen, vaimolleen ja valmentajalleen kuitenkaan saamatta vastausta. Hänelle kuitenkin luvattiin, että Shaversin jälkeen Ali tulisi ottelemaan enää helppoja vastustajia vastaan.[209][210] Poikkeuksellisesti Madison Square Gardenin edustaja ilmoitti Shavers-kamppailun jälkeen lehdistötilaisuudessa, ettei se enää järjestäisi Alin otteluita vedoten ottelijan 35-vuoden ikään ja siihen liittyviin riskeihin. Viikkoa myöhemmin myös Pacheco lopetti maailmanmestarin terveydestä huolestuneena.[211]

Kolmas maailmanmestaruus: Ottelut Spinksia vastaanMuokkaa

 
Ali haastattelussa vuonna 1978.

15. helmikuuta 1978 Las Vegasissa käydyssä mestaruusottelussa Ali menetti mestaruutensa pistein Montréalin olympialaisten kultamitalistille, vasta kahdeksan ammattilaisottelua (7 voittoa, yksi tasapeli) nyrkkeilleelle Leon Spinksille ottelussa, jota pidetään yhtenä nyrkkeilyhistorian suurimmista yllätyksistä.[118][212] Ali ei ollut alun perin halunnut edes kohdata kokematonta Spinksia, koska pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Spinksin ainoa meriitti oli olympiakulta eikä häntä ollut ammattilaisena rankattu edes maailman kymmenen parhaan nyrkkeilijän joukkoon. Hän kuitenkin suostui, kun Spinks oli ensin otellut tasapelin Scott LeDoux'a vastaan.[213] Ottelusopimus takasi Alille 3,5 miljoonaa ja Spinksille vain 320 000.[214]

Kamppailu oli Alin läsnäolosta huolimatta vaikea myydä, sillä ainoastaan CBS-televisiokanava oli kiinnostunut esitysoikeuksista. Kamppailun markkinointia häiritsi myös Alin "vaitiololupaus". Hän oli yrittänyt ensin myydä ottelun yleisölle "kultamitalijahtina", sillä hänen voittamistaan nyrkkeilijöistä Patterson, Frazier ja Foreman olivat myös voittaneet olympiakultaa. Kun tämä ei herättänytkään toivottua mielenkiintoa, päätti Ali pitää julkisesti mykkäkoulua, koska uhoaminen Spinksin voittamisesta olisi saanut hänet näyttämään naurettavalta. Koska Ali ei uskonut vastustajansa voiton mahdollisuuksiin, hän jätti harjoittelunkin vähemmälle, sparraten ainoastaan parikymmentä erää harjoitusvastustajia vastaan.[214][215]

Ali aloitti ottelun tavalliseen tapaansa tanssimalla vastustajan ympärillä ja antamalla vähän iskuja. Ottelun puolessa välissä hän päätti kokeilla rope-a-dope-taktiikkaansa ja jäi köysiin makaamaan. Spinks ei kuitenkaan alkanut lyödä Alia vartaloon vaan pyrki aina tilaisuuden tullen iskemään häntä olkapäihin ja hauiksiin, jotta Alin pelätty jabi muuttuisi tehottomaksi. Viimeisissä viidessä erässä Spinks pystyi hyökkäämään suoraan kohti Alin lyöntejä, jotka Sports Illustratedin toimittajan mukaan muistuttivat ”enemmän työntämistä kuin lyömistä”.[216] Jo ottelun kahdeksannessa erässä Ali oli todennut valmentajalleen vastustajansa olevan liian nuori.[210] Tappionsa jälkeen hän myönsi otelleensa huonosti, vaikkei halunnutkaan vähätellä Spinksin kykyjä. Alin mielestä Spinks sai "minut ja monet muut näyttämään törpöiltä".[217] "Kaikista hävityistä otteluistani tappio Spinksia vastaan sattui eniten, koska se oli täysin omaa syytäni. Leon otteli puhtaasti, hän teki parhaansa. Oli kuitenkin nöyryyttävää hävitä niin kokemattomalle nyrkkeilijälle", kertoi Ali elämäkerturilleen vuosia myöhemmin. Hän koki, ettei olisi voinut lopettaa uraansa sellaisen tappion jälkeen.[218]

Spinks suostui kohtaamaan Alin ensimmäisenä uusintaottelussa, mikä sai toisen merkittävän nyrkkeilyliiton WBC:n viemään häneltä mestaruuden, koska heidän listallaan ensimmäiseksi haastajaksi oli merkitty Ken Norton. Ali siis otteli Spinksiä vastaan ainoastaan WBA:n maailmanmestarin tittelistä. Uusintaottelu käytiin 15. syyskuuta 1978 New Orleansissa ja se tuotti järjestäjilleen 4 806 675 dollarin pääsylipputulot, mikä rikkoi Jack Dempseyn ja Gene Tunneyn välisen ottelun asettaman vuosia vanhan ennätyksen.[219][220] Tällä kertaa Ali oli kunnolla valmistautunut. Hän oli treenannut kovemmin kuin vuosiin ja kertoi julkisesti, että ottelu tulisi jäämään hänen uransa viimeiseksi.[221] 36-vuotias Ali voitti Spinksin selvästi pistein, ja hänestä tuli näin ensimmäinen nyrkkeilijä, joka on onnistunut voittamaan raskaan sarjan maailmanmestaruuden kolmesti.[70][222] Itse ottelua on luonnehdittu hidastahtiseksi. Tv-toimittaja Howard Cosell piti sitä kelvottomana: "Ali voitti tuomariston yksimielisellä päätöksellä, eikä kumpikaan miehistä edes nyrkkeillyt kunnolla."[223]

Jälkipolvien silmissä Alin tappiota Spinksille on perusteltu vastustajan aliarvioimisella ja myös hetkellisellä välinpitämättömyydellä. Ottelua on myös väitetty ennalta sovituksi, sillä sen jälkeen järjestetty uusintaottelu toi järjestäjille lähes viisi miljoonaa dollaria.[224]

Viimeinen paluu ja kaksi tappiotaMuokkaa

Spinks-voittonsa jälkeen Alin lopettaminen vaikutti erittäin todennäköiseltä. Hän ilmoitti uransa lopettamisesta virallisesti 26. kesäkuuta 1979, yhdeksän kuukautta viimeisimmän ottelunsa jälkeen. Nyrkkeilyliitto WBA:n sääntöjen mukaan hänen piti puolustaa mestaruuttaan syyskuuhun mennessä tai luopua siitä. "Jokainen vanhenee joskus. Haluan keskittyä perheeseeni, lapsiini ja saavutuksiini. Olisi hölmöä jatkaa nyrkkeilemistä", kommentoi Ali syytä lopettamiseen. Huhujen mukaan promoottori Bob Arum maksoi hänelle 300 000 dollaria lopettamisesta. Ali on kiistänyt tämän, mutta Arumin mukaan summa maksettiin suoraan Alin managerille Herbert Muhammadille. Maksusta uutisoitiin laajasti Yhdysvalloissa.[225]

5. marraskuuta 1980 julkistettiin, että Muhammad Ali haastaisi John Taten raskaansarjan maailmanmestaruudesta. Ottelun piti tapahtua kesäkuussa, mutta jo kolme päivää julkistuksen jälkeen suunnitelmat äkisti muuttuivat Alin saatua sparratesssa vamman ylähuulensa kudokseen. Haavan paikkaamiseen vaadittiin kymmenen tikkiä. Tate menetti maailmanmestaruutensa maaliskuussa Mike Weaverille, jota harkittiin seuraavaksi vastustajaksi. Pian huomio kiinnittyi kuitenkin Larry Holmesiin, jota pidettiin yleisesti raskaansarjan todellisena maailmanmestarina. Holmes ja Ali tunsivat toisensa entuudestaan, sillä Holmes oli sparrannut Alin kanssa vuosina 1973-1975.[226] Kaksi vuotta viimeisimmän ottelunsa jälkeen lokakuussa 1980 Ali palasi vielä kerran ottelukehään. Ottelun panoksena oli Holmesin WBC-liiton raskaansarjan maailmanmestaruus ja Alin tavoitteena oli tulla raskaansarjan historian ensimmäiseksi nelinkertaiseksi maailmanmestariksi. Kamppailua mainostettiin nimellä The Last Hurrah.[227] Ottelusopimus takasi Alille kahdeksan ja maailmanmestari Holmesille viisi miljoonaa dollaria.[222]

Maailmanmestaruusottelua seurasi paikan päällä Las Vegasin Caesar's Palacessa 2. lokakuuta 1980 yli 24 000 katsojaa, ja se tuotti ennätykselliset 5 766 125 dollarin lipputulot.[228] Kehään astuessaan hän painoi 98 kiloa, eli vähemmän kuin kertaakaan Rumble in the Junglen jälkeen.[229] Lisäksi Ali värjäsi harmaantuneita hiuksiaan tummemmiksi ja uhosi tyrmäävänsä Holmesin. Näennäinen nuorekkuus ja itsevarmuus mahdollistivat sen, että vedonlyöntikertoimet olivat lopulta ainoastaan 13–10 Holmesin puolella.[222] Ottelu oli Alin kannalta katastrofi. Nuorempi Holmes hallitsi kehätapahtumia ja horjutti Alia yhdeksännessä erässä. Kymmenennen erän jälkeen Alin valmentaja pyysi kehätuomaria keskeyttämään ottelun.[230] "Ensimmäisen erän jälkeen tajusin olevani liemessä. Minua väsytti; en yksinkertaisesti vain jaksanut", kertoi Ali elämäkerturilleen. Hän ei olisi kuitenkaan halunnut keskeyttää ottelua. "Luultavasti hän (Angelo) toimi kuitenkin aivan oikein, sillä lopulta olisin todennäköisesti vain loukkaantunut entistä pahemmin", totesi Ali.[231] Ottelun jälkeen Holmes meni Alin pukuhuoneeseen ja kertoi olevansa todella pahoillaan hänen hakkaamisestaan ja rakastavansa häntä.[232] Voitostaan huolimatta Holmes oli masentunut ja on myöhemmin todennut olleensa ylpeämpi nuoren Alin kanssa sparraamisesta kuin vanhan Alin voittamisesta.[232][233]

TAli ei kuienkaan halunnut lopettaa. Hän syytti Holmes-tappiosta huonoa lääkitystä ja halusi päättää uransa voittajana. Tällä kertaa Nevadan urheilukomissio kieltäytyi myöntämästä Alille ottelulupaa, joten hänen ja Trevor Berbickin välinen ottelu järjestettiin Bahaman Nassaussa.[234] 11. joulukuuta 1981 käydyssä ottelussa Berbick oli selvästi Alia aktiivisempi. Ali hävisi uransa viimeisen ottelun yksimielisesti pistein.[235] Ottelun jälkeen lehdistötilaisuudessa 40-vuotias Ali ilmoitti uransa päättyneen. Hän kertoi olevansa tyytyväinen siihen, ettei häntä lyöty viimeisessä ottelussaan kanveesiin. "Tiedän, että tämä oli nyt tässä: en ole mikään idiootti. Holmesin jälkeen keksin kaikenlaisia tekosyitä. Olin liian kevyt, en hengittänyt oikein. Nyt tekosyyt eivät enää auta."[236]

Ammattilaisuransa aikana Muhammad Ali voitti 56 ottelua, joista 37 tyrmäyksellä. Hän hävisi ainoastaan 5 ottelua, joista kolme viidessä viimeisessä ottelussaan. Lisäksi Ali oli onnistunut voittamaan uusintaottelussa kolme vastustajaa, joille hän ensin oli hävinnyt.[237]

YksityiselämäMuokkaa

TerveysMuokkaa

 
Muhammad Ali vuonna 2004.

Nyrkkeilyuran loppupuolella Muhammad Alin puherytmi alkoi hidastua ja hän alkoi sammaltaa. Vuonna 2017 Arizonan osavaltion yliopiston tekemässä laajassa tutkimuksessa tämän todettiin alkaneen vuonna 1978, kun Ali oli 36-vuotias. Tutkimuksessa Alin puheessa havaittiin selvä ero ennen ja jälkeen ottelun Earnie Shaversia vastaan. Ali otti 15-eräisen ottelun aikana vastaan 266 iskua, enemmän kuin koskaan aiemmin uransa aikana, ja ottelun jälkeen hänen puheensa havaittiin hidastuneen 16 prosenttia. Myös Alin pitkäaikainen lääkäri Ferdie Pacheco oli huomannut Alin puheen hidastumisen ja sammaltamisen vuonna 1978. Kaksi vuotta myöhemmin saman olivat noteeranneet julkisesti Alin isä ja promoottori Bob Arum.[238]

Ferdie Paccheco on toistanut eri lähteissä toivoneensa, että Ali olisi lopettanut uransa Thrilla in Manilan jälkeen.[147][210] Nähtyään New Yorkin nyrkkeilykomission Alista ottamat laboratoriotulokset Shavers-ottelun jälkeen Pacheco huomasi, että Alin munuaiset olivat todella heikossa kunnossa. Hän kirjoitti asiasta huolestuneena kirjeen ja postitti sen Alille, hänen managerilleen, vaimolleen ja valmentajalleen kuitenkaan saamatta keneltäkään vastausta. Hänelle kuitenkin luvattiin, että Shaversin jälkeen Ali tulisi ottelemaan enää helppoja vastustajia vastaan.[239][210] Poikkeuksellisesti Madison Square Gardenin edustaja ilmoitti Shavers-kamppailun jälkeen lehdistötilaisuudessa, ettei se enää järjestäisi Alin otteluita vedoten ottelijan ikään ja siihen liittyviin riskeihin. Viikkoa myöhemmin myös Pacheco lopetti maailmanmestarin terveydestä huolestuneena.[240]

Kun Muhammad Ali kohtasi Larry Holmesin vuonna 1980, oli yhtenä ehtona otteluluvan saamiseen kaksipäiväinen lääkärintarkastus, johon Ali lähetettiin 23. kesäkuuta 1980. Mayo-klinikan arvio toimitettiin Nevadan urheilukomissiolle, joka myönsi sen perusteella Alille luvan. Päätöstä arvosteli muun muassa Alin entinen lääkäri Ferdie Pacheco. Alin munuaisissa ei havaittu minkäänlaisia vaurioita, mutta neurologisissa tutkimuksissa Alilla havaittiin lieviä ongelmia puheen, muistin ja jossain määrin myös koordinaatiokyvyn alueilla.[241] Muutamia viikkoja ennen ottelua Ali kävi Herbert Muhammadin henkilökohtaisen lääkärin Charles Williamsin vastaanotolla. Hän totesi Alin kärsivän kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja määräsi hoidoksi tyroksiinikuurin. Kuuri kiihdytti Alin aineenvaihduntaa, sai hänen painonsa putoamaan ja aiheutti nestehukkaa sekä lisääntynyttä virtsaamisen tarvetta.[242] Lääkityksen vuoksi Alin kehon jäähdytysmekanismit lakkasivat toimimasta ja hän tunsi olonsa väsyneeksi ottelun ensimmäisestä erästä lähtien. Tästä syystä hänen kehonsa lämpötila nousi ja kehittyi lämpöhalvaukseksi. Elämäkerturi Thomas Hauserin mukaan lääkitys yhdistettynä ottelurasitukseen olisi voinut tappaa Alin.[243] Lääkärien mukaan tyroksiinikuuri ei kuitenkaan jättänyt Aliin mitään pysyviä vaurioita.[244]

Muhammad Alilla todettiin lieviä Parkinsonin syndroomaan viittaavia oireita vuonna 1984. Hän oli itse hakeutunut sairaalaan väsymyksen, käsien vapinan ja sammaltavan puheen vuoksi. Kahdeksanpäiväisten tutkimusten jälkeen Alia tutkinut lääkäri teki julkaisemassaan tiedotteessa selväksi, ettei Alilla todettu Parkinsonin tautia. Hän ei myöskään löytänyt näyttöä siitä, että päähän kohdistuneet iskut olisivat aiheuttaneet hänelle aivovauriota (dementia pugilistica).[245] Oireet eivät olleet hengenvaarallisia ja rajoittuivat Alin motoriikkaan, kuten liikkumiseen, puheeseen ja ilmeisiin. Fyysiset oireet hidastivat Alin toimia, mutta hänen älykkyytensä ja muistinsa katsottiin toimivan normaalisti.[246] Sairauden tultua julkisuuteen Ali harkitsi hetken aikaa lääketieteellistä toimenpidettä, jossa hänen aivoihinsa olisi istutettu lisämunuaiskudosta. Aluksi hän hyväksyi ehdotuksen, mutta päätti lopulta luopua suunnitelmista. Kuoleman todennäköisyys operaation yhteydessä olisi ollut kymmenen prosenttia.[247]

Alin lääkärinä vuosia toiminut Ferdie Pacheco uskoo Alin vammautuneen, koska hän jatkoi nyrkkeilemistä liian pitkään.[248] Myös Alin useita kertoja tutkinut lääkäri Dennis Cope ja Alin vuonna 1984 tutkinut Stanley Fahn ovat katsoneet Alia vaivanneiden neurologisten oireiden johtuvan nyrkkeilyurasta[244]. Parkinsonin syndroomaa lukuun ottamatta Alia hoitaneet lääkärit kuvailivat hänen terveydentilaansa hyväksi vuonna 1991 ilmestyneessä elämäkerrassa[244]. Ali on itse sanonut sairaudestaan: ”Hän (Jumala) antoi minulle Parkinsonin taudin näyttääkseen, että Hän on minua suurempi ja minä olen heikko niin kuin muutkin ihmiset.”[249]

Helmikuussa 2013 brittilehti The Sun uutisoi Alin veljen Rahmanin sanoneen Alin terveydentilan olevan erityisen heikko ja epäili hänen kuolevan lähipäivinä. Alin perhe kuitenkin kumosi lehden väitteet nopeasti perättöminä.[250]

Muhammad Ali kuoli 3. kesäkuuta 2016 sairaalassa Arizonan Scottsdalessa,[3] jonne hänet oli viety edellisenä päivänä hengitysongelmien takia.[251] Kuolinsyyksi todettiin bakteeriperäinen verenmyrkytys eli septinen shokki.[252] Hänet haudattiin 10. kesäkuuta kotikaupunkiinsa Kentuckyn Louisvilleen.[253]

VarallisuusMuokkaa

Ali tienasi ammattilaisuransa aikana enemmän rahaa pelkkinä ottelupalkkioina kuin kaikki aiemmat raskaansarjan maailmanmestarit yhteensä. Hänelle maksettiin parhaimmillaan useita miljoonia yksittäisistä otteluista.[254]

Voitettuaan olympiamitalin Cassius Clay palasi Louisvilleen tarkoituksenaan ryhtyä ammattilaisuralle. Hän neuvotteli sponsorisopimuksesta Reynolds Metals Companyn vastaavan varajohtajan Billy Reynoldsin kanssa, mutta neuvottelut katkesivat Clayn isän puututtua niihin. Reynolds oli ehdottanut, että Clayn entinen valmentaja, poliisi Joe E. Martin voisi olla mukana hänen valmentamisessaan, mutta poliiseja vihannut Cassius Clay Sr. ei tätä hyväksynyt. Clay teki lopulta sopimuksen Bill Favershamin johtaman sijoittajaryhmän kanssa. Faversham oli innokas nyrkkeilyn seuraaja, joka oli huomannut Clayn ensimmäisen kerran, kun tämä voitti amatöörien Golden Gloves -palkinnon raskaassa sarjassa vuonna 1960. Hän päätti koota yhdentoista sijoittajan ryhmän nuoren ammattilaisen tukemiseksi kuultuaan neuvottelujen Billy Reynoldsin kanssa katkenneen.[27] Sijoittajaryhmä tunnettiin nimellä Louisville Sponsoring Group. Siihen kuului yksitoista valkoista miestä, joista kymmenen oli miljonäärejä. Kaikki yhtiön osakkaat Favershamia lukuun ottamatta sijoittivat toimintaan 2 800 dollaria. Faversham maksoi 1 400 dollaria vähemmän, koska hän oli tehnyt töitä yhtiön organisoimiseksi. Clay tienasi 10 000 dollarin allekirjoitusbonuksen. Muiden palkkioiden lisäksi Claylle taattiin 333 dollarin kuukausipalkka.[28] Ensimmäisten neljän vuoden ajan tuotot jaettiin tasan, mutta sen jälkeen Clay saisi sopimuksen mukaan 60 prosenttia ja sijoittajat 40 prosenttia hänen voitoistaan. Sopimusta pidettiin omana aikanaan oikeudenmukaisena, ja se oli yhtä suuri kuin Reynoldsin tarjoama.[27][28]

Vuonna 1966 Alin ja lousvillelaisten miljonäärien välinen sopimus umpeutui. Sopimuksen päättymisen syynä on pidetty Alin Nation of Islam -jäsenyyttä, mitä vanhojen liikemiesten oli todennäköisesti vaikea suvaita.[91] Alin uudeksi manageriksi valittiin Nation of Islamin johtaja Elijah Muhammadin poika Jabir Herbert Muhammad.[92] Herbert Muhammad neuvotteli ottelusopimusten lisäksi kaikki Alin sponsorisopimukset 25 vuoden ajan. Käsitykset Herbertin ammattitaidosta vaihtelevat.[255]

Suurista ansioista huolimatta Alin taloudellinen tilanne oli yllättävänkin heikko vuonna 1979, kun hän toisen Spinks-ottelun jälkeen ilmoitti uransa lopettamisesta. Suurin osa oli kulunut ylelliseen elämäntyyliin, mutta rahaa oli uponnut myös hyväksikäyttöön, jota Alin ympärillä liikkuneet harrastivat, sekä huonoihin sopimuksiin.[254] Ali oli allekirjoittanut sopimuksia, jotka eivät olleet hänen kannaltaan edullisia. Ali ei esimerkiksi hallinnut kaikkia oikeuksia oman nimensä käyttämiseen.[256] Hän oli esimerkiksi antanut oikeudet nimeensä Harold Smith -nimiselle miehelle, joka oli käyttänyt niitä kahden amatöörinyrkkeilyjärjestön nimessä. Myöhemmin kävi ilmi, että Smith oli järjestöjen kautta kavaltanut yli 21 miljoonaa dollaria Wells Fargo -pankista. Kyseessä oli suurin pankkikavallus Yhdysvaltain historiassa, ja Smith tuomittiin siitä viiden vuoden vankeusrangaistukseen. Seurannut kohu tahrasi Alin mainetta, vaikka hän ei erikoissyyttäjän mukaan ollutkaan rikoksista tietoinen. Hän ei myöskään kärsinyt suoraan rikoksesta, mutta seuranneen kohun vuoksi häneen kohdistunutta taloudellista hyväksikäyttöä ei voinut enää peitellä.[257]

Vuonna 1991 Thomas Hauserin kirjoittamassa elämäkerrassa Alin kerrottiin elävän taloudellisesti vakaata elämää, mutta hänen tilanteensa olisi voinut olla parempikin. Tuossa vaiheessa perheen taloudenpidosta vastasi Lonnie-vaimo, joka oli suorittanut taloustieteen tutkinnon Kalifornian yliopistossa.[258] Lonnie kertoi USA Today -lehdelle vuonna 2010 olleensa alkuun yllättynyt siitä, missä tilassa hänen miehensä talousasiat olivat: "Ottaen huomioon, kuka hän oli — ja ne, joista hän piti huolta — se oli ymmärrettävää.[259]

Avioliitot ja lapsetMuokkaa

Ali oli neljä kertaa naimisissa ja hänellä oli yhdeksän tunnustettua lasta.[260]

Ensimmäinen avioliitto oli nopea. 3. heinäkuuta 1964 Ali tapasi tarjoilijana ja valokuvamallina työskennelleen Sonji Roin, jonka kanssa hän meni naimisiin jo kaksi viikkoa myöhemmin 21. elokuuta 1964. Roin mukaan Ali kosi häntä jo heidän ensitapaamisensa aikana.[261] Avioliitto päättyi eroon jo yhdentoista kuukauden kuluttua. Ali teki Floridassa Daden piirikunnan oikeuteen valituksen, jonka mukaan Roi oli muun muassa kieltäytynyt noudattamassa Nation of Islamin sääntöjä, joita hän oli avioliiton alkaessa vannonut noudattavansa. Roi ei esimerkiksi suostunut noudattamaan järjestön pukeutumiskoodia. Lopullinen ero astui voimaan 10. tammikuuta 1966. Ali määrättiin maksamaan Roille 15 000 dollaria vuodessa 10 vuoden ajan sekä korvaamaan 22 500 dollarin edestä Roin oikeudenkäyntikuluja. Ennen eron voimaan astumista Ali lähetti Roille viestin, jossa hän kertoi naisen vaihtaneen taivaan helvettiin. Myöhemmin Roi kuvaili Alia "erinomaiseksi aviomieheksi" ja sanoi eron johtuneen siitä, että hän kyseenalaisti Elijah Muhammadin opetuksia eikä suostunut tottelemaan muslimijärjestön valtaapitäviä, joilla oli vaikutusta Aliin.[262]

17. elokuuta 1967 Ali meni naimisiin 17-vuotiaan Belinda Boydin kanssa, joka työskenteli yhdessä Nation of Islamin leipomoista[263]. He saivat avioliittonsa aikana neljä lasta[264][265]. Avioliiton aikana Ali oli uskoton, mitä Belinda katsoi aluksi läpi sormien[266]. "Jahtasin naisia kaiken aikaa. En väitä, että se olisi ollut oikein, mutta houkutuksia oli niin valtavasti", kertoi Ali elämäkerturilleen[267] Ali tutustui kolmanteen vaimoonsa Veronica Porcheen, kun hänet oli valittu julistetytöksi Alin ja Foremanin otteluun. Belinda myös yllätti aviomiehensä Veronican kanssa hotellilla Zairessa.[268] Porche kulki tämän jälkeen Alin mukana matkoilla, joilla hänen perusteltiin olevan serkku tai lastenhoitaja[269] Lopullinen käänne tuli Alin ja Frazierin Thrilla in Manila kolmannen kohtaamisen yhteydessä Filippiinien Manilassa, jossa Ali ja Porche osallistuivat yhdessä presidentti Ferdinand Marcosin juhlaillalliselle. Paikalla oli myös toimittajia, jotka kuulivat Marcosin kutsuvan Porchea Alin vaimoksi ilman, että Ali olisi korjannut häntä.[270] Asiasta nousi kohu. Ali kommentoi asiaa toimittajille sanoen vastaavansa teoistaan vain Belindalle, joka matkusti Manilaan, jossa heillä tuli iso riita.[271] Belinda jätti avioerohakemuksen 2. syyskuuta 1976. Ali ja Veronica Porche avioituivat 19. kesäkuuta 1977. Parin ensimmäinen yhteinen lapsi oli syntynyt jo kymmenen kuukautta aiemmin.[272] He saivat avioliittonsa aikana kaksi lasta.[260] Ali ja Porche erosivat virallisesti kesällä 1986[273]

19. marraskuuta 1986 Ali meni naimisiin Yolanda "Lonnie" Alin kanssa, jonka hän oli tavannut ensimmäisen kerran 21-vuotiaana Lonnien ollessa kuusivuotias. He olivat naimisissa Alin kuolemaan saakka.[70] Lonnie oli nuorena roomalaiskatolilainen, mutta kääntyi islamiin 20-vuotiaana.[274] Alin tytär Laila Ali (s. 30. joulukuuta 1977) aloitti myös uransa nyrkkeilijänä. Lonnie Ali on sanonut olleensa ennen uran aloittamista huolissaan Muhammadin reaktiosta tyttärensä näkemiseen kehässä.[274]

Viimeiset vuotensa Muhammad Ali asui Arizonassa ja vietti aikaansa rukoilemalla ja lukemalla Koraania. Hän levitti uskoaan allekirjoittamalla useita uskonnollisia pamfletteja päivittäin toimitettavaksi ympäri maailmaa.[247] Lonnie Ali sanoi haastattelussa vuonna 2007 syyskuun 11. päivän iskuja seuranneen vihan islamia vastaan surettavan Alia, koska hänestä viha ei ratkaise mitään.[274]

OttelutyyliMuokkaa

Alin nyrkkeilytekniikka oli omaperäinen. Hän otteli usein kädet alhaalla ja jätti suojauksen kokonaan pois, mikä tuotti vaikeuksia hänen vastustajilleen.[275] Nyrkkeilyvalmentaja Eddie Futch on sanonut Alin hioneen oman ottelutyylinsä täydelliseksi ja hyödyntäneen vahvuuksiaan. Hänen mielestään Ali ei ollut kummoinen lähiottelija, mutta hän teki kehässä asioita, joihin kukaan muu ei kyennyt.[276]

Ali ei välittänyt suojauksesta, koska hän luotti nopeuteensa ja siihen, että hän pystyi väistämään iskuja niiden torjumisen sijaan. Alia onkin kuvailtu teknisesti huonoksi raskaansarjan nyrkkeilijäksi, jolla oli välisarjan nyrkkeilijän nopeus.[5] "Ihmisten mielestä pidin käsiäni liian alhaalla ja tein muitakin asioita väärin, mutta nuorempana jalkani toimivat puolustuksenani", kertoi Ali elämäkerturilleen[277]. Nuorella Alilla oli jo amatöörinä otellessaan samat refleksit, joista hän tuli myöhemmin tunnetuksi: "Cassius vain seisoi paikoillaan, liikutti päätään muutamia senttejä, käänsi vartaloaan hieman ja liukui iskun ohi. Se oli aivan uskomatonta", sanoi Amatööriliiton tuomari Bob Surkein.[21] Valmentaja Angelo Dundeen mukaan tyyli oli Alille ominainen, sillä kokeilut perinteisen suojauksen kanssa varhaisissa ammattilaisotteluissa eivät onnistuneet erityisen hyvin.[33]

Menestyksestä huolimatta valmentaja Dundeen mukaan monet arvostelivat Alin nyrkkeilytyyliä hänen uransa alkuvaiheessa, koska he uskoivat, ettei Ali osaa lyödä.[278] Urheilutoimittaja Billy Conn jatkoi Alin nyrkkeilytyylin arvostelemista vielä vuonna 1965, jolloin Ali oli jo noussut raskaansarjan maailmanmestariksi. Ali kuittasi kritiikin viittaamalla saavutuksiinsa: "Sanokaa mitä sanotte. En osaa lyödä, pidän suojaukseni liian alhaalla, nojaan taaksepäin. Mutta olen edelleen täällä".[279] Raskaansarjan maailmanmestari Larry Holmes, joka toimi Alin harjoitusvastustajana ja otteli häntä vastaan kerran vuonna 1981 kuvaili Alia suureksi mieheksi, mutta yliarvostetuksi nyrkkeilijäksi. Hän on sanonut Alin lyöneen "kuin perhonen".[147] "Joe Louis löi kovempaa, mutta toisaalta niin löi moni sellainenkin nyrkkeilijä, joka hävisi Alille kehässä", huomautti nyrkkeilyselostaja Al Bernstein[280].

Palattuaan takaisin nyrkkeilykehään ottelukiellon jälkeen huomattiin, että Ali oli poissaollessaan kasvattanut iskuvoimaa mutta hänen nopeutensa oli hidastunut. Lääkäri Ferdie Pachecon mukaan "Ali menetti jalkansa ottelukiellon aikana" ja alkoi tästä syystä luottaa entistä enemmän iskunkestävyyteensä.[281] Alin valmentaja Angelo Dundee sekä Alia vastaan sekä ennen että jälkeen ottelukiellon otelleet nyrkkeilijät Floyd Patterson ja George Chuvalo ovat sanoneet, että Ali oli ennen ottelukieltoaan parempi nyrkkeilijä. Dundee on myös harmitellut sitä, että kolmen vuoden ottelukiellon vuoksi Alin uran parhaat vuodet jäivät näkemättä. Ottelukieltonsa jälkeen hänen liikkumisensa katsottiin vähentyneen. Ali itse arvioi, että kehässä nuorempi Ali olisi nopeampana mukiloinut vanhempaa Alia samalla kun vanhempi versio olisi keskittynyt puolustautumaan köysissä hakiessaan tyrmäystä.[282] Vanhempana Ali alkoi käyttää voimakkaita nyrkkeilijöitä vastaan kehittämäänsä rope-a-dope-taktiikkaa. Hän ei yrittänyt liikkua karkuun vaan asettui nojaamaan köysiin, suojasi päätään ja otti samalla suurimman osan iskuista vartaloonsa. Hän hyödynsi kovuuttaan ja käytti tätä taktiikkaa tunnetusti ottelussaan George Foremania vastaan.[5]

Merkitys urheilijanaMuokkaa

Alin arvostus nyrkkeilijänä ja urheilijana pysyi korkeana uran jälkeenkin. Arvostettu kamppailulajien erikoislehti The Ring arvioi Muhammad Alin ”parhaaksi nyrkkeilijäksi” ja ”parhaaksi taistelijaksi” vuonna 1997 ja Sports Illustrated valitsi hänet ”vuosisadan urheilijaksi” vuonna 1999.[6][283] Kun Ali nousi lavalle hakemaan Illustratedin myöntämää palkintoa Madison Square Gardenissa järjestetyssä tilaisuudessa näennäisen vaivalloisesti ja hitaasti liikkuen, alkoi merkittävistä urheilijoista koostunut yleisö osoittaa suosiotaan ja huutaa hänen nimeään.[247] Vuonna 1999 L’Equipe asetti Alin toiseksi, Helsingin Sanomat kolmanneksi ja Dagens Nyheter seitsemänneksi listoillaan vuosisadan urheilijoista.[7] Vuonna 1999 kansainvälinen urheilujohtajaraati valitsi hänet vuosisadan parhaaksi urheilijaksi.[196] Vuonna 2007 ESPN asetti hänet 1900-luvun parhaista pohjoisamerikkalaisista urheilijoista kootulla listallaan sijalle kolme; ainoastaan Michael Jordan ja baseball-pelaaja Babe Ruth sijoittuivat hänen edelleen.[284]

Sekä BBC:n (2005) että ESPN:n (2009) toimittajat ovat asettaneet Muhammad Alin kaikkien aikojen toiseksi parhaimmaksi nyrkkeilijäksi Sugar Ray Robinsonin jälkeen.[285][286] Vuonna 2012 WBC-liiton kokoama erityiskomitea nimesi Alin nyrkkeilyn kuninkaaksi liiton 50-vuotiasjuhlagaalassa. Juhlapuheen piti hänen puolestaan vaimo Lonnie.[8]

Alin merkitys nähdään usein nyrkkeilyä laajempana. Urheilutoimittaja Bert Sugarin mukaan Ali oli ensimmäinen amerikkalainen huippu-urheilija, joka nousi kansainväliseksi supertähdeksi myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Hän on sanonut Alin edustavan kokonaista aikakautta Yhdysvaltojen historiassa, koska hän uskalsi lausua mielipiteensä ääneen. Hän nostaa esiin Alin päätöksen kieltäytyä kutsunnoissa astumasta palvelukseen, minkä katsotaan maksaneen hänelle nuoruuden huippuvuodet. "[H]än halusi käyttää lahjojaan muuhunkin kuin vain ihmisten mätkimiseen.[287] Urheilusosiologi ja kansalaisoikeusaktivisti Harry Edwardsin mukaan Ali oli 1900-luvun merkittävimpiä urheilijoita, koska hän kumosi perinteiset mustiin urheilijoihin liitetyt ennakkoluulot. "Urheilulla on aina ollut suuri merkitys amerikkalaiselle yhteiskunnalle, ja Alin teot innoittivat miljoonia tummaihoisia ympäri Yhdysvaltoja", tiivisti Edwards.[288]

Alia esikuvanaan pitävä koripallovalmentaja John Thompson sanoo, että Ali tarjosi tummaihoisille uudenlaisen roolimallin. Thompsonin mukaan hän oli lahjakas ja itsevarma, ja tarvittaessa valmis puolustamaan aatteitaan, mikä poikkesi aiemmista tummaihoisista urheilutähdistä, jotka olivat oppineet esiintymään julkisuudessa nöyränä.[289] Baseball-tähti Reggie Jackson kutsui Alia huippu-urheilijoiden kuninkaaksi ja sanoi tämän kuuluvan samaan ryhmään Jim Brownin, Bill Russellin, Wayne Gretzkyn, Jack Nicklausin, Kareem Abdul-Jabbarin, Michael Jordanin ja Willie Maysin kanssa. "Nämä ovat kaikki miehiä, jotka aikoinaan hallitsivat omaa lajiaan samalla tavalla kuin Ali hallitsi nyrkkeilykehiä. Näidenkin miesten rinnalla Ali olisi silti kuningas. Hänestä kasvoi nyrkkeilyä suurempi ilmiö. Hän edusti paljon muutakin kuin vain urheilua."[290] "Kun puhutaan urheilusta, kun puhutaan historiasta, Muhammad Alia ei voi jättää mainitsematta. Kouluissa lapsille pitäisi opettaa, kuinka Ali seisoi aina aatteidensa takana. Hän oli persoona, josta jokainen voi olla ylpeä ihonväriin tai synnyinmaahan katsomatta", sanoi baseball-tähti Hank Aaron.[291]

 
Muhammad Ali kuvattuna azerbaidžanilaisessa postimerkissä vuonna 1996.

Saavutustensa ansiosta Ali valittiin vuonna 1996 sytyttämään Atlantan olympialaisten olympiatuli.[152][292] Edellisenä yönä Ali oli valvonut useita tunteja pitäen soihtua kädessään. Hänen vaimonsa Lonnie sanoi, että ”Alista tuntui kuin hän olisi voittanut MM-tittelin neljännen kerran”.[293] Sytyttäjän henkilöllisyys pidettiin viimeiseen asti salaisuutena, eikä Alia otettu monissakaan veikkauksissa vakavasti hänen Parkinsonin tautinsa takia.[70] Samana vuonna Alille annettiin myös uusi olympiakultamitali Rooman olympialaisissa 1960 voittamansa tilalle, sillä hän oli omien sanojensa mukaan heittänyt alkuperäisen mitalin jokeen.[70][294]

PopulaarikulttuurissaMuokkaa

Omat työtMuokkaa

Ali esiintyi myös laulajana ja näyttelijänä. Jo vuonna 1963, ennen maailmanmestaruutta ja nimen vaihtoa, Ali levytti LP-levyn I Am the Greatest, jossa on cover-versioita sellaisista kappaleista kuin Ben E. KinginStand By Me” ja Sam Cooken ”The Gang’s All Here”.[295] Levy sisälsi myös monologeja ja runoja, joissa Ali hehkutti omia kykyjään. Kirjailija Tom Wolfe kirjoitti levystä Esquire-lehdessä lokakuussa 1963: "Ei tunnu erityiseltä sanoa, että nyrkeilijän pitäisi nähdä urheilu myös viihteenä, mutta harva osasi tehdä sitä kunnolla ennen Alia".[296] Vuonna 1969 ottelukieltonsa aikana Ali esiintyi Broadway-musikaalissa Buck White, joka kuitenkin lopetettiin jo seitsemän esityksen jälkeen.[127]

Vuonna 1972 Ali kävi neuvotteluja Warner Bros. -studion kanssa pääroolista elokuvassa Taivas saa odottaa, joka olisi ollut uusintaversio vuoden 1941 elokuvasta Henki etsii asuntoa. Elokuvassa Ali olisi esittänyt menehtynyttä nyrkkeilijää, joka herätetään uudelleen henkiin ja voittaa jälleen raskaansarjan maailmanmestaruuden. Alustavan käsikirjoituksen laati Francis Ford Coppola. Hanke kuitenkin kaatui Elijah Muhammadin vastustukseen, sillä hän piti elokuvan juoneen kuulunutta jälleensyntymiselementtiä islamin oppien vastaisena.[297] Vuonna 1977 Ali antoi äänen häntä itseään esittävälle hahmolle NBC:n tuottamassa animaatiosarjassa I Am the Greatest, jota tuotettiin 13 jakson verran.[298] Ali esitti itseään myös ensimmäisessä elämästään kertovassa elokuvassa, Suurin (The Greatest, 1977), jonka tekijäluetteloon hänet on merkitty myös toisena käsikirjoittajana. Elokuva käy läpi Alin uran vaiheita Rooman olympialaisten kultamitalista aina Rumble in the Jungle -otteluun ja mestaruuden uusimiseen asti.[299] Vuonna 1979 Ali näytteli Gideon Jacksonia TV-elokuvan Vapaustaistelija pääosassa. Toista pääroolia näytteli Kris Kristofferson.[300]

26. syyskuuta 1997 sai ensi-iltansa Rumble in the Jungle -ottelusta kertova arvostettu dokumenttielokuva Kehäkuninkaat (When We Were Kings), joka kertoo ottelun lisäksi Alin ja Foremanin valmentautumisesta kyseiseen kohtaamiseen, sekä käy läpi analyysejä kamppailusta.[301] Kehäkuninkaat voitti Parhaan dokumentin Oscar-palkinnon, jota noutamassa olivat elokuvantekijöiden lisäksi myös Ali ja Foreman.[70]

ElokuvaMuokkaa

Pääartikkeli: Ali (elokuva)

Oliver Stone suunnitteli jo 1980-luvun lopulla elokuvaa Alista, mutta hanke ei toteutunut. Sen jälkeen elokuvaa suunnittelivat useat nimekkäät ohjaajat, kuten Barry Sonnenfeld ja Spike Lee, mutta lopulliseksi ohjaajaksi nousi Michael Mann. Elokuvassa Alia esittää Will Smith, joka valmistautui rooliinsa vuoden ajan nyrkkeilemällä, harjoittamalla lihaksiaan ja opiskelemalla islamin kulttuuria. Ali on sanonut, että Smith on ”ainoa henkilö koko maailmassa, joka voisi näyttää minulta ja näytellä minua”.[299] Lopullinen elokuva Ali sai ensi-iltansa 25. joulukuuta 2001.[302] Elokuva alkaa Alin ja Sonny Listonin ensimmäisestä kohtaamisesta, kertoo hänen ottelukiellostaan ja huipentuu Rumble in the Jungle -otteluun ja toiseen maailmanmestaruuteenlähde?.

Elokuva oli taloudellinen pettymys, sillä sen tuotto ei kattanut edes tuotantokuluja. Näyttelijätyötä kuitenkin kiitettiin, ja vuoden 2002 Oscar-gaalassa Will Smith ja TV-toimittaja Howard Cosellia esittänyt Jon Voight olivat ehdokkaina parhaan miespääosan ja miessivuosan palkintoihin. Elokuva sai myös 22 muuta ehdokkuutta ja voitti niistä seitsemän: esimerkiksi Will Smith sai MTV Movie Awards -gaalassa parhaan miespääosan esittäjän palkinnon.[302]

Muut esiintymisetMuokkaa

Vuonna 1978 DC Comics -sarjakuvakustantamo julkaisi tarinan Teräsmies vastaan Muhammad Ali[303]. Siinä scrubbien avaruuskansa hyökkää Maahan ja uhkaa tuhota sen, jos planeetan paras taistelija ei kykene voittamaan heidän mestariaan. Sekä Teräsmies että Muhammad Ali ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi, ja Maan mestari ratkaistaan heidän välisessään ottelussa. Alin hahmo sai tarinassa myös perinteistä poiketen kuulla Teräsmiehen salaisen henkilöllisyyden.[70]

Vuonna 1995 EA Sports julkaisi Foes of Ali -nimisen nyrkkeilypelin. Pelille ei tehty jatko-osaa, mutta sen jälkeen Ali on esiintynyt EA Sportsin tuottamissa Knockout Kings ja Fight Night -sarjan nyrkkeilypeleissä.[304]

HuomionosoituksetMuokkaa

 
Ali vastaanottamassa Presidential Medal of Freedom -mitalia presidentti George W. Bushilta vuonna 2005.

Vuonna 1978, jo ennen kuin Ali oli lopettanut uransa, hänen kotikaupunkinsa Louisvillen koulutoimikunta esitti, että Jefferson County Public School nimettäisiin uudelleen Alin mukaan. Idea ei saanut kannatusta, mutta myöhemmin samana vuonna kaupungin johto päätti pitkän väittelyn jälkeen nimetä Walnut Streetin uudelleen Muhammad Ali Boulevardiksi. Kaupunki teetti sitä varten 70 katukylttiä, joista kaksitoista varastettiin ensimmäisen viikon aikana. Vuonna 2005 Louisvillessä avattiin Muhammad Ali Center, joka on omistettu sovittelulle ja maailmanrauhalle.[91] Vuonna 2009 Ali nimettiin irlantilaisen Ennisin kaupungin kunniakansalaiseksi, koska hänen isoisänsä isä Abe O’Grady oli kotoisin paikkakunnalta. O’Grady oli lähtenyt siirtolaisena Yhdysvaltoihin ja mennyt siellä naimisiin orjan kanssa.[70]

Vuonna 1970, kun Ali oli otellut nyrkkeilykehässä ensimmäistä kertaa kolmeen ja puoleen vuoteen, hänelle myönnettiin Martin Luther King Freedom Medal -kunniamitali. Martin Luther Kingin leski Coretta Scott King sanoi palkinnon myöntämisen yhteydessä, ettei Ali ole vain nyrkkeilyn vaan myös rauhan ja yhtenäisyyden mestari.[14] Vuonna 2005 Ali sai presidentti George W. Bushilta Presidential Medal of Freedom -kunniamitalin, joka on korkein Yhdysvaltain hallinnon siviilille myöntämä kunniamerkki.[305]

Muhammad Alin takki ja käsineet, joita hän oli käyttänyt vuonna 1975, lahjoitettiin Smithsonian-instituutin kokoelmiin vuonna 1976. Lahjoitustilaisuudessa Ali totesi, että hänen Everlast-merkkisistä käsineistään tulee todennäköisesti näyttelyn kuuluisin nähtävyys.[306] Vuonna 2002 hän sai oman tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Kunnianosoitusta perusteltiin hänen elämällään, joka oli ”elävää teatteria”. Tähti on ainoa Hollywood Walk of Famen laatta, jota ei ole sijoitettu jalkakäytävälle vaan Dolby-teatterin seinään – Ali ei halunnut kenenkään kävelevän ylitseen.[307]

AmmattilaisottelutMuokkaa

56 voittoa (37 tyrmäystä/teknistä tyrmäystä, 19 pistevoittoa), 5 tappiota (4 pistetappiota, 1 tekninen tyrmäys), 0 tasapeliä[237]
KO = Tyrmäys, TKO = Tekninen tyrmäys, PTS = Pisteillä
Tulos Vastustaja Tuomio Erä Päivä Paikka Huomio
Voitto Tunney Hunsaker PTS (yksimielinen) 6 29.10.1960   Louisville, Kentucky Debyyttiottelu ammattilaisena
Voitto Herb Siler KO 4 8 27.12.1960   Miami Beach, Florida
Voitto Tony Esperti TKO 3 8 17.1.1961   Miami Beach, Florida
Voitto Jimmy Robinson KO 1 8 7.2.1961   Miami Beach, Florida
Voitto Donnie Fleeman TKO 7 8 21.2.1961   Miami Beach, Florida
Voitto LaMar Clark KO 2 10 19.4.1961   Louisville, Kentucky
Voitto Duke Sabedong PTS (yksimielinen) 10 26.6.1961   Las Vegas, Nevada
Voitto Alonzo Johnson PTS (yksimielinen) 10 22.7.1961   Louisville, Kentucky
Voitto Alex Miteff TKO 6 10 7.10.1961   Louisville, Kentucky
Voitto Willi Besmanoff TKO 7 10 29.11.1961   Louisville, Kentucky
Voitto Sonny Banks TKO 4 10 10.2.1962   New York City, New York
Voitto George Logan TKO 4 10 23.4.1962   New York City, New York
Voitto Billy Daniels TKO 7 10 19.5.1962   Los Angeles, Kalifornia
Voitto Don Warner TKO 4 10 28.3.1962   Miami Beach, Florida
Voitto Alejandro Lavorante KO 5 10 20.7.1962   Los Angeles, Kalifornia
Voitto Archie Moore TKO 4 10 15.11.1962   Los Angeles, Kalifornia
Voitto Charley Powell KO 3 10 24.1.1963   Pittsburgh, Pennsylvania
Voitto Doug Jones PTS (yksimielinen) 10 13.3.1963   New York City, New York
Voitto Henry Cooper TKO 5 10 18.6.1963   Lontoo, Englanti
Voitto Sonny Liston TKO 7 15 25.2.1964   Miami Beach, Florida Voitti WBC:n/WBA:n maailmanmestaruuden
Menetti WBA:n maailmanmestaruuden 19.6.1964
Voitto Sonny Liston KO 1 15 25.5.1965   Lewiston, Maine Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Floyd Patterson TKO 12 15 22.11.1965   Las Vegas, Nevada Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto George Chuvalo PTS (yksimielinen) 15 29.3.1966   Toronto, Kanada Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Henry Cooper TKO 6 15 21.5.1966   Lontoo, Englanti Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Brian London KO 3 15 6.8.1966   Lontoo, Englanti Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Karl Mildenberger TKO 12 15 10.9.1966   Frankfurt am Main, Saksa Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Cleveland Williams TKO 3 15 14.11.1966   Houston, Texas Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ernie Terrell PTS (yksimielinen) 15 6.2.1967   Houston, Texas Puolusti WBC:n maailmanmestaruutta;
Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Voitto Zora Folley KO 7 15 22.3.1967   New York City, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Menetti nyrkkeilylisenssinsä ja mestaruutensa 28.4.1967 kieltäydyttyään astumasta palvelukseen kutsunnoissa.
Voitto Jerry Quarry TKO 3 15 26.10.1970   Atlanta, Georgia
Voitto Oscar Bonavena TKO 15 15 7.12.1970   New York City, New York Voitti NABF:n mestaruuden;
Luopui mestaruudesta 1971
Tappio Joe Frazier PTS (yksimielinen) 15 8.3.1971   New York City, New York Fight of the Century;
Ottelu oli WBA/WBC:n maailmanmestaruudesta
Voitto Jimmy Ellis TKO 12 12 26.7.1971   Houston, Texas Voitti avoimen NABF:n mestaruuden
Voitto Buster Mathis PTS (yksimielinen) 12 17.11.1971   Houston, Texas Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Jürgen Blin KO 7 12 26.12.1971   Zürich, Sveitsi
Voitto Mac Foster PTS (yksimielinen) 15 1.4.1972   Tokio, Japani
Voitto George Chuvalo PTS (yksimielinen) 12 1.5.1972   Vancouver, Kanada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Jerry Quarry TKO 7 12 27.6.1972   Las Vegas, Nevada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Alvin Lewis TKO 11 12 19.7.1972   Dublin, Irlanti
Voitto Floyd Patterson TKO 7 12 20.9.1972   New York City, New York Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Bob Foster KO 7 12 21.11.1972   Stateline, Nevada Puolusti NABF:n mestaruutta
Voitto Joe Bugner PTS (yksimielinen) 12 14.2.1973   Las Vegas, Nevada
Tappio Ken Norton PTS (jaettu) 12 31.3.1973   San Diego, Kalifornia Menetti NABF:n mestaruuden
Voitto Ken Norton PTS (jaettu) 12 10.9.1973   Inglewood, Kalifornia Voitti NABF:n mestaruuden
Voitto Rudi Lubbers PTS (yksimielinen) 12 20.10.1973   Jakarta, Indonesia
Voitto Joe Frazier PTS (yksimielinen) 12 28.1.1974   New York City, New York Super Fight II;
Puolusti NABF:n mestaruutta;
Luopui mestaruudesta 1974
Voitto George Foreman KO 8 15 30.10.1974   Kinshasa, Zaire Rumble in the Jungle
Voitti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto Chuck Wepner TKO 15 24.5.1975   Richfield, Ohio Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Joe Bugner PTS (yksimielinen) 15 30.6.1975   Kuala Lumpur, Malesia Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Joe Frazier TKO 14 15 1.10.1975   Quezon City, Filippiinit Thrilla in Manila;
Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ron Lyle TKO 11 15 16.5.1975   Las Vegas, Nevada Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Jean-Pierre Coopman KO 5 15 20.2.1976   San Juan, Puerto Rico Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Jimmy Young PTS (yksimielinen) 15 30.4.1976   Landover, Maryland Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Richard Dunn TKO 5 15 24.5.1976   München, Saksa Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Ken Norton PTS (yksimielinen) 15 28.9.1976   Bronx, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Alfredo Evangelista PTS (yksimielinen) 15 16.5.1977   Landover, Maryland Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Voitto Earnie Shavers PTS (yksimielinen) 15 29.9.1977   New York City, New York Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta
Tappio Leon Spinks PTS (yksimielinen) 15 15.2.1978   Las Vegas, Nevada Menetti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden
Voitto Leon Spinks PTS (yksimielinen) 15 15.9.1978   New Orleans, Louisiana Voitti WBA:n maailmanmestaruuden
Luopui WBA:n maailmanmestaruudesta 6.9.1979 ja lopetti uransa ensimmäisen kerran.
Tappio Larry Holmes TKO 10 15 2.10.1980   Las Vegas, Nevada Ottelu oli WBC:n maailmanmestaruudesta
Tappio Trevor Berbick PTS (yksimielinen) 10 11.12.1981   Nassau, Bahama Viimeinen ottelu

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Vuosisatamme kronikka, s. 572
  2. Laine, Sami: Nyrkkeilysuuruus Muhammad Ali on kuollut 4.6.2016. Yle. Viitattu 4.6.2016.
  3. a b Perez, A. J. & Peter, Josh: Boxing legend Muhammad Ali dies at 74 USA Today. 4.6.2016. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  4. a b c Rogin, Gilbert: Cautious Comes Of Age Sports Illustrated. 16.10.1961. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  5. a b c d Acevedo, Carlos: Was Ali the Greatest Heavyweight? boxinginsider.com. 14.7.2008. BoxingInsider.com. Viitattu 14.9.2010. (englanniksi)
  6. a b Salonen, s. 19
  7. a b Salonen, s. 320, 322
  8. a b Palomäki, Ilkka: Muhammad Alille kunniaa – "Tästä tulee osa perintöä" yle.fi. 4.12.2012. Viitattu 10.12.2012.
  9. a b c d e f g h Hauser, s. 12–24
  10. Suurin ja kaunein, s. 30
  11. a b c d e f g h i Schwartz, Larry: 'A Great Champion' ESPN.com. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  12. a b c d e Lounasheimo, s. 368
  13. Suurin ja kaunein, s. 36
  14. a b c d e f g Sport: Bull v. Butterfly: A Clash of Champions Time. 8.3.1971. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  15. Collins, Nigel: A little (or a lot) on the trashy side ESPN. 17.4.2018. Viitattu 29.10.2018. (englanniksi)
  16. Crouse, Karen: Muhammad Ali Remembered, by Those Who Knew Him as Cassius The New York Times. 5.6.2016. Viitattu 29.10.2018. (englanniksi)
  17. Suurin ja kaunein, s. 37
  18. Nyrkkeilyn MM-ottelu: Ali–Chuvalo (Elävä arkisto) 8.9.2006. Yle. Viitattu 6.8.2008.
  19. a b Hauser, s. 20
  20. a b c Schwartz, Larry: He is simply ... The Greatest ESPN. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  21. a b c Hauser, s. 17–19
  22. a b Hauser, s. 19–20
  23. a b Hauser, s. 20–24
  24. a b Fanning, Evan: 50 stunning Olympic moments No17: Cassius Clay wins gold in 1960 The Guardian. 7.3.2012. Viitattu 6.11.2018.
  25. Hauser, s. 25
  26. Hauser, Thomas: Muhammad Ali: the man behind the icon The Guardian. 4.6.2016. Viitattu 13.10.2017.
  27. a b c d Horn, Huston: The Eleven Men Behind Cassius Clay Sports Illustrated. 11.3.1963. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  28. a b c d Hauser, s. 27
  29. Hauser, s. 28
  30. Hauser, 28–29
  31. Suurin ja kaunein, s. 21
  32. a b Lounasheimo, s. 369
  33. a b c Dokumentti: I Am Ali: The Man Behind the Legend - An Intimate Portrait, A Fisheye Film Production 2014
  34. Hauser s. 30–31
  35. Hauser, s. 31–32
  36. Hauser, s. 32–33
  37. Hauser, s. 34–36
  38. Hauser, s. 39
  39. Goldstein, s. 26.
  40. Hauser, s. 41–43
  41. Hauser, s. 43–44
  42. They Said It (Näköislehti, s. 11: "I can be found for the next couple of months trying to perfect my new punch – the lip-buttoner") Sports Illustrated. 13.8.1962. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  43. Hauser, s. 44–45
  44. Hauser, s. 44
  45. Hauser, s. 45–48
  46. C. Marcellus Clay Esq. Sports Illustrated. 10.6.1963. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  47. a b Hauser, s. 48.
  48. a b Goldstein, s. 33
  49. Hauser, s. 49–50
  50. a b c Goldstein, s. 35
  51. a b c d Hauser, s. 55
  52. a b Bellfield, Lee: This Month In Boxing History: Muhammad Ali vs. Sonny Liston II; May 1965 22.5.2005. SaddoBoxing.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  53. a b Vuosisatamme Kronikka, s. 906.
  54. Hauser, s. 61–62
  55. a b Prizefighting: Playing Grownups Time. 13.11.1964. Time.com. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  56. Hauser, s. 64–67
  57. Hauser, s. 65
  58. Hauser, s. 69–72
  59. a b Lounasheimo, s. 372
  60. a b Prizefighting: Cassius X Time. 13.5.1964. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  61. Gregory, Sean: Exclusive: The Real Reason Muhammad Ali Converted to Islam Time. 2.6.2017. Viitattu 3.11.2018. (englanniksi)
  62. a b Hauser, s. 82
  63. Roberts, Randy & Smith, Johnny: How Muhammad Ali became a champion for Muslims in America The Washington Post. 8.6.2016. Viitattu 1.11.2018. (englanniksi)
  64. Hauser, s. 84
  65. Smith, Johnny & Roberts, Randy: This Is What Happened When Muhammad Ali Met Malcolm X Time. 2.2.2016. Viitattu 1.11.2018. (englanniksi)
  66. Hauser, s. 90
  67. Hauser, s. 97–99
  68. Hauser, s. 89
  69. a b Hauser, s. 58–61
  70. a b c d e f g h Muhammad Ali: A Legendary Life Life. Viitattu 5.12.2010. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  71. Hauser, s. 94–95
  72. a b c Hauser, Thomas: Ali: The Legacy Guardian. 2.11.2003. Observer.Guardian.co.uk. Viitattu 19.9.2010. (englanniksi)
  73. Muhammad Ali In Africa Sports Illustrated. 1.6.1964. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  74. Hauser, 96
  75. Hauser, s. 89–93
  76. Hauser, s. 95–97
  77. a b Vuosisatamme Kronikka, s. 947
  78. a b c Lounasheimo, s. 374
  79. Hauser, s. 108
  80. Hauser, s. 115–117
  81. a b Hauser, s. 118–119
  82. Hauser, s. 130
  83. Floyd Patterson; McMahon, Jack: Cassius Clay Must Be Beaten (Näköislehti, s. 79–83) Sports Illustrated. 11.10.1965. Viitattu 8.2.2021. (englanniksi)
  84. Hauser, s. 131
  85. Kane, Martin: The Greatest Meets The Grimmest Sports Illustrated. 15.11.1965. Viitattu 30.10.2018. (englanniksi)
  86. From the Champ's mouth: The best of Muhammad Ali quotes Sports Illustrated. 16.6.2010. Viitattu 30.10.2018. (englanniksi)
  87. Vuosisatamme kronikka, s. 929
  88. Hauser, s. 132
  89. Goldstein, s. 48.
  90. Hauser, s. 132–133
  91. a b c Hill, Bob: Ali stirs conflicting emotions in hometown Courier-Journal. 19.11.2005. Louisville, Kentucky. Viitattu 21.9.2010. (englanniksi)
  92. a b c d e f Boyle, Robert H.: Champ In The Jug? Sports Illustrated. 10.4.1967. Viitattu 7.11.2018. (englanniksi)
  93. Suurin ja kaunein, s. 9–10
  94. Hauser, s. 137–139
  95. Vuosisatamme Kronikka, s. 933
  96. Hauser, s. 144–145
  97. Vuosisatamme kronikka, s. 937
  98. Vuosisatamme kronikka, s. 939
  99. Vuosisatamme kronikka, s. 940
  100. Lounasheimo, s. 376
  101. Vuosisatamme Kronikka, s. 942
  102. Kane, Martin: You Watch Out, Ali! Sports Illustrated. 14.11.1966. Viitattu 8.2.2021. (englanniksi)
  103. Hauser, s. 151–152
  104. Kane, Martin: The Massacre Sports Illustrated. 21.11.1966. Viitattu 8.2.2021. (englanniksi)
  105. Hauser s. 153
  106. a b Maule, Tex: Cruel Ali With All The Skills Sports Illustrated. 13.2.1967. Viitattu 8.2.2021. (englanniksi)
  107. Prizefighting: Hate & Love Time. 17.2.1967. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  108. Hauser, s. 154.
  109. Hauser, s. 154–155
  110. Vuosisatamme Kronikka, s. 946
  111. Kram, Mark: After Muhammad, A Graveyard Sports Illustrated. 3.4.1967. Viitattu 8.2.2021. (englanniksi)
  112. Hauser, s. 134–135
  113. Shrake, Edwin: Taps For The Champ Sports Illustrated. 8.5.1967. Viitattu 9.2.2021. (englanniksi)
  114. Hauser, s. 136–137
  115. Fatsis, Stefan: “No Viet Cong Ever Called Me Nigger” (I ain’t got no quarrel with them Viet Cong) Slate. 8.6.2016. Viitattu 12.12.2018. (englanniksi)
  116. Furlong, William Barry: The Wind That Blew In Chicago Sports Illustrated. 7.3.1966. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  117. Hauser, s. 146–147
  118. a b c d ”The Greatest” is Gone 27.2.1978. Time. Viitattu 26.5.2011. (englanniksi)
  119. Hauser, s. 165
  120. Hauser, s. 164
  121. Hauser, s. 170–171
  122. Vuosisatamme Kronikka, s. 993.
  123. Hauser, s. 137–138
  124. Hauser, s. 160
  125. Hauser, s. 174
  126. Hauser, s. 189
  127. a b Buck White INDb (Internet Broadway Database). Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  128. Hauser, s. 185–186
  129. Vuosisatamme kronikka, s. 950
  130. Vuosisatamme Kronikka, s. 988
  131. Hauser, s. 186
  132. a b Hauser, 188
  133. a b Show Business: The Super Fight Time. 19.1.1970. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  134. Goldstein, s. 62.
  135. Nation: Let Irving Decide Time. 2.2.1970. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  136. Hauser, s. 199
  137. Vuosisatamme kronikka, s. 999.
  138. Hauser, s 202-204
  139. Hauser, s- 205
  140. Hauser, s. 206
  141. Vuosisatamme Kronikka, s. 1003
  142. Hauser, s. 210-211
  143. a b Lounasheimo, s.378
  144. Hauser, s. 208
  145. Hauser, s. 213
  146. Hauser, s. 208
  147. a b c d e Dokumentti: Frazier vastaan Ali (Thrilla in Manila, 2009), HBO
  148. Hauser, s. 210
  149. Hauser, s. 218-220
  150. a b The Battered Face Of A Winner Sports Illustrated. 15.3.1971. Viitattu 16.10.2010. (englanniksi)
  151. a b c d Bellfield, Lee: Boxing Classics – The Muhammad Ali v Joe Frazier Trilogy – 1971–1975 SaddoBoxing.com. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  152. a b Mallozzi, Vincent M.: Fire Still Burns Inside Smokin' Joe Frazier The New York Times. 18.10.2006. Viitattu 2.9.2010. (englanniksi)
  153. Hauser, s. 229
  154. Hauser, s. 229-230
  155. Hauser, s. 231-232
  156. Hauser, s. 232
  157. Hauser, s. 238
  158. Hauser, s. 239
  159. Goldstein, s. 96.
  160. Suurin ja kaunein, s. 14–15
  161. Hauser, s. 240
  162. Hauser, s. 241-242
  163. Suurin ja kaunein, s. 15–16
  164. a b Hauser, s. 244
  165. Vuosisatamme kronikka, s. 1048
  166. Hauser, s.245-247
  167. Lounasheimo, s. 379
  168. Hauser, s. 247
  169. Hauser, s. 249
  170. a b Vuosisatamme kronikka, s. 1059
  171. a b c d e Goldstein, s. 108.
  172. Hauser, s. 263
  173. a b c Goldstein, s. 109.
  174. Hauser, s. 261
  175. Hauser, s. 256-257
  176. Hauser, s. 259-260
  177. Hauser, s. 255-256
  178. Hauser, s. 266-267
  179. Hauser, s. 267
  180. a b Goldstein, s. 129.
  181. Goldstein, s. 6–7.
  182. Hauser, s. 270-271
  183. Hauser, 283-285
  184. Davies, Gareth A.: The Thrilla In Manila: Muhammad Ali and Joe Frazier's final meeting 'may have been the greatest fight of all time' Telegraph. 1.10.2015. Viitattu 31.10.2018. (englanniksi)
  185. Lounasheimo, s. 380
  186. Vuosisatamme kronikka, s. 1069
  187. Vuosisatamme kronikka, s. 1073.
  188. Lounasheimo, s.380
  189. Goldstein, s. 122
  190. Goldstein, s. 122–123
  191. a b Goldstein, s. 123
  192. Suurin ja kaunein, s. 440
  193. a b Kram, Mark: 'Lawdy Lawdy He's Great' Sports Illustrated. 13.10.1975. CNN. Viitattu 17.10.2010. (englanniksi)
  194. Hauser, s. 313
  195. Levy, Glen: Top 10 Boxing Matches of All Time: Muhammad Ali vs. Joe Frazier III Time. 17.4.2010. Viitattu 12.9.2010. (englanniksi)
  196. a b Muhammad Ali oikeudessa (Elävä arkisto) 8.9.2006. YLE. Viitattu 6.8.2008.
  197. Andersson, Dave: Sports of The Times; For Ali, What Price the Thrilla in Manila? New York Times. 23.11.1984. Viitattu 13.9.2010. (englanniksi)
  198. Hauser, 319-322
  199. Hauser, s. 322-323
  200. Hauser, s. 323, 326
  201. Hauser, s. 326-328
  202. Hauser s. 329-330
  203. Goldstein, s. 133.
  204. Kram, Mark: Not The Greatest Way To Go Sport Illustrated. 11.10.1976. CNN. Viitattu 10.2.2021. (englanniksi)
  205. Hauser, s. 331-332
  206. Hauser, 334-335
  207. Goldstein, s. 138
  208. Lounasheimo, Ilmo: Mitä Missä Milloin 1979, s. 417. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2.
  209. Hauser, 339-340
  210. a b c d Goldstein, s. 135
  211. Hauser, s. 339
  212. Vuosisatamme Kronikka, s. 1107.
  213. Hauser, s. 340-341
  214. a b Goldstein, s. 134
  215. Hauser, s. 341
  216. Putnam, Pat: e's The Greatest, I'm The Best Sports Illustrated (SIVault). 27.2.1978. CNN. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  217. Goldstein, s. 143
  218. Hauser, s. 344
  219. Vuosisatamme Kronikka, s. 1114.
  220. Lounasheimo, s. 383
  221. Hauser, s. 347
  222. a b c Goldstein, s. 148.
  223. Hauser, s. 350
  224. Lounasheimo, s. 447
  225. Hauser, s. 352-353
  226. Hauser, s. 390-391
  227. Lounasheimo, s. 385
  228. Hauser, s. 402
  229. Hauser, s. 402
  230. Hauser, s. 402-403
  231. Hauser, s. 403-404
  232. a b Goldstein, s. 150.
  233. Hauser, s. 404
  234. Hauser, s. 417-418
  235. Hauser, s. 421
  236. Hauser, s. 422
  237. a b boxer: Muhammad Ali BoxRec. Viitattu 20.5.2008. (englanniksi)
  238. Weinbaum, William: Muhammad Ali exhibited slowed, slurred speech well before Parkinson's diagnosis, study finds ESPN. 22.8.2017. Viitattu 14.2.2021. (englanniksi)
  239. Hauser, 339-340
  240. Hauser, s. 339
  241. Hauser, s. 394-397
  242. Hauser, s. 400
  243. Hauser, s. 404
  244. a b c Hauser, s. 480
  245. Hauser, s. 423-424
  246. Hauser, s. 485
  247. a b c Goldstein, s. 155
  248. Hauser, s. 435-436
  249. Goldstein, s. 165.
  250. Palomäki, Ilkka: Alin lähipiiri kumoaa huhut – "Hän voi erinomaisesti" Yle.fi. 4.2.2013. Viitattu 4.2.2013.
  251. Almasy, Steve & Sutton, Joe: Muhammad Ali dies at 74 Cnn.com. 4.6.2016. Cable News Network. Viitattu 4.6.2016. (englanniksi)
  252. Muhammad Alin kuolinsyy selvisi Ilta-Sanomat. 5.6.2016. Viitattu 5.6.2016.
  253. Muhammad Alin hautajaiset järjestetään perjantaina Ilta-Sanomat. 4.6.2016. Viitattu 6.6.2016.
  254. a b Hauser, s. 357
  255. Hauser, s. 368
  256. Hauser, s. 376-377
  257. Hauser, s. 414-417
  258. Hauser, s. 384
  259. Saraceno, Jon: Muhammad Ali, from the woman who knew him 40 years: His wife Lonnie Ali (I was somewhat stunned. I thought he should have been better off. Given the nature of who he was — and the people he was taking care of — it was understandable. Muhammad is not a businessperson. Muhammad did what he wanted to do. That is the nature of the man; that is how he got to be who he is. Fortunately, as he got older, a little bit smarter and wiser, he has been more prudent and frugal.) USA Today. 2010. Viitattu 12.2.2021. (englanniksi)
  260. a b Helmore, Edward: Muhammad Ali leaves behind a tangled family legacy – and finances The Guardian. 5.6.2017. Viitattu 12.2.2021. (englanniksi)
  261. Hauser, s. 105–108
  262. Hauser, s. 120–124
  263. Hauser, s. 174
  264. Lounasheimo, s. 382
  265. Hauser, s. 177
  266. Hauser, s. 296-297
  267. Hauser, s. 299
  268. Hauser, s. 299-300
  269. Hauser, s. 301
  270. Hauser, s. 304
  271. Hauser, 306-308
  272. Hauser, s. 332-333
  273. Hauser, s.427
  274. a b c Sheridan, Patricia: Patricia Sheridan's Breakfast With ... Lonnie Ali Pittsburgh Post-Gazette. 3.12.2007. Viitattu 12.5.2011. (englanniksi)
  275. Kram, Mark: Smashing Return Of The Old Ali Sports Illustrated (SIVault). 2.11.1970. CNN. Viitattu 28.5.2011. (englanniksi)
  276. Hauser, s. 448
  277. Hauser, s. 37
  278. Hauser, s. 37–38
  279. Rogin, Gilbert: Not A Great Fight, But It Was A Real One Sports Illustrated. 6.12.1965. Viitattu 1.11.2018. (englanniksi)
  280. Hauser, s. 448-449
  281. Hauser, s. 204–205
  282. Hauser, s. 446-447
  283. Leading Off Sports Illustrated. 13.12.1999. Viitattu 7.12.2010. (englanniksi)
  284. Top N. American athletes of the century ESPN.com. 2007. CNN. Viitattu 12.5.2011. (englanniksi)
  285. Trickett, Alex; Dirs, Ben: Who is the greatest of them all? BBC Sport. 13.6.2005. Viitattu 25.9.2010. (englanniksi)
  286. Who's the greatest? ESPN.com. 2009. Viitattu 13.12.2010. (englanniksi)
  287. Hauser, s. 444-445
  288. Hauser, s. 441-442
  289. Hauser, s. 441
  290. Hauser, s. 439
  291. Hauser, s. 440
  292. Muhammad Ali sytyttää Atlantan olympiatulen Yle (Elävä Arkisto). Viitattu 13.9.2010.
  293. Goldstein, s. 156.
  294. Goldstein, s. 158.
  295. Top 10 Unlikely Celebrity Albums Time. 22.10.2009. Viitattu 28.10.2018. (englanniksi)
  296. Hauser, s. 51
  297. Hauser, s. 233-234
  298. I Am the Greatest Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  299. a b Ali: The Lord of the Ring Time Magazine. 17.12.2001. Viitattu 18.9.2010. (englanniksi)
  300. Vapaustaistelija (TV 1979) Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  301. Kehäkuninkaat Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  302. a b Ali Internet Movie Databasessa (englanniksi)
  303. http://www.antikvariaattimakedonia.fi/moog/index.php?sivu=lehti&moog_lehti_id=23191
  304. Fight Night: Round 4: Boxers, EA Sports, Viitattu 18.10.2010
  305. Presidential Medal of Freedom Recipients Valkoisen talon kotisivut (arkistoitu sivusto). 3.11.2005. Viitattu 16.9.2010. (englanniksi)
  306. Gloves and robe worn by Muhammad Ali, three-time heavyweight boxing champion, about 1975 Smithsonian Institute Press. Smithsonian Institute. Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)
  307. Muhammad Ali Hollywood Walk of Fame Database HWOF.com. Viitattu 14.10.2010. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa