Ferdinand Marcos
Ferdinand Emmanuel Edralin Marcos (11. syyskuuta 1917 – 28. syyskuuta 1989 Honolulu, Havaiji, Yhdysvallat) oli Filippiinien kymmenes presidentti ja diktaattori. Hän hallitsi Filippiinejä vuosina 1965–1986, kunnes hänet syrjäytettiin. Yhdysvaltojen loppuun asti tukema Marcos tuli tunnetuksi paitsi valtavasta korruptiostaan ja nepotismistaan, myös vaimonsa Imelda Marcosin tuhansia pareja käsittävästä kenkäkokoelmasta.
| Ferdinand Marcos | |
|---|---|
.jpg) Ferdinand Marcos vuonna 1982. |
|
| Filippiinien 10. presidentti | |
| Edeltäjä | Diosdado Macapagal |
| Seuraaja | Corazon Aquino |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 11. syyskuuta 1917 Sarrat, Luzon, Filippiinit |
| Kuollut | 28. syyskuuta 1989 (72 vuotta) Honolulu, Havaiji, Yhdysvallat |
| Ammatti | asianajaja |
| Puoliso | Imelda Marcos |
| Tiedot | |
| Uskonto | roomalaiskatolilainen |
 Nimikirjoitus |
|
Nuoruus
muokkaaFerdinand Marcos syntyi Sarratissa, Ilocos Norten provinssissa, Luzonin saarella. Hänen isänsä Mariano Marcos oli lakimies ja äiti Josefa Quetulio Edralín oli opettaja. Suvussa oli hankiinalaista ja japanilaista verta.
Marcos palveli 3. luutnanttina Filippiinien kansallisessa poliisissa 1937. Hän opiskeli lakia Manilan yliopistossa. Hänen ollessaan vielä opiskelija, häntä syytettiin kongressimies Julio Nalundasanin murhasta. Nalundasan oli hänen isänsä vastaehdokas kongressivaalissa. Marcos tuomittiin 1939 kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Hän viimeisteli vankilassa opintonsa ja vetosi 1940 omasta tuomiostaan korkeimpaan oikeuteen, jonka jälkeen hänet vapautettiin.
Toisen maailmansodan aikana Marcos palveli armeijassa tiedustelu-upseerina. Elämäkertansa mukaan hän hyökkäsi kolmen 18-vuotiaan asevelvollisen kanssa japanilaisten linjojen läpi, surmasi 50 vihollista ja tuhosi kranaatinheittimet, jotka tulittivat kenraali Mateo Capinpinin 21. divisioonaa. Hänen väitetään myös tulleen vangituksi ja kidutetuksi, minkä jälkeen hän pakeni, keräsi joukkoja ja heitti kuusipäiväisessä taistelussa vihollisen takaisin. Sotasankarin maine oli keskeinen tekijä hänen myöhemmässä poliittisessa menestymisessään. Tosin Yhdysvaltain sotilasarkistojen mukaan hänellä ei juuri ollut osaa japanilaisten vastaisissa taisteluissa.[1]
Sodan jälkeen
muokkaaToisen maailmansodan jälkeen Filippiinit itsenäistyi Yhdysvaltojen alaisuudesta. Marcos oli presidentti Manuel Roxasin avustajana 1946–1947. Hän oli kolme kautta edustajainhuoneessa 1949–1959 ja kauden senaatissa 1959–1965, ja sen puheenjohtajana 1962–1965.
Vuonna 1954 hän nai kauneuskuningatar Imelda Romuáldezin. Heillä oli neljä lasta: Imee Marcos, Ferdinand "Bongbong" Marcos, Jr, Irene Marcos ja adoptoitu tytär Aimee Marcos. Marcosilla on myös arvioiden mukaan 17 aviotonta lasta.[2] Imelda sai suuren roolin maan yhteiskunnassa ja julkkispariskunta tuli iltapäivälehtien kansiin.
Marcos oli aluksi liberaalipuolueen jäsen ja parlamenttiedustaja vuodesta 1949, mutta sen asettaessa 1965 presidenttiehdokkaaksi istuvan presidentin Diosdado Macapagalin, Marcos vaihtoi kansallispuolueeseen. Hän esitti itsensä korruption vastustajana. Marcos sai tukea Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnsonilta ja liike-elämältä ja voitti helposti vaalit ja vannoi virkavalansa 30. joulukuuta 1965.[3]
Presidenttinä
muokkaa
Marcos piti hyvät suhteet Yhdysvaltoihin. Hänen tukijoitaan olivat muuan muassa Lyndon B. Johnson, Richard Nixon ja Ronald Reagan. Marcos tuki Yhdysvaltain käymää Vietnamin sotaa (1959–1975) ja lähetti sotilaita Vietnamiin. Filippiineillä oli Marcosin aikana Yhdysvaltain asevoimien sotilastukikohtia ja joukkojen kokooma-alueita, kuten Clark Air Base ja Subic Bay Naval Base, mikä toi Filippiinien talouteen miljardeja dollareita.
Maan talous kehittyi suotuisasti kehittyvän infrastruktuurin ja tehostuneen verojen keräyksen ansiosta. Marcos vapautti kauppaa ja maan teollisuus kehittyi. Marcos väitti hänen ansiotaan olevan maan omavaraisuus riisin tuotannossa, mikä on tosin kiisteltyä. Hän kehitti ulkomaansuhteita ja Filippiineillä pidettiin lokakuussa 1966 seitsemän vallan kokous Etelä-Vietnamin kriisistä.
Vuonna 1969 Marcos kampanjoi sloganilla ”riisiä ja teitä”, ja hänet valittiin uudelleen 74 prosentilla äänistä. Hän oli maan ensimmäinen presidentti, joka valittiin perustuslain sallimalle toiselle kaudelle.[3] Myös parlamenttivaalit menivät Marcosin tukijoiden kannalta hyvin.
Yliopisto-opiskelijat ja monet filippiiniläiset vastustivat entisen siirtomaaisännän Yhdysvaltain joukkojen läsnäoloa maassa ja Marcosin tukea Vietnamin sodalle. Marcosin toista kautta varjosti niin sanottu ensimmäisen neljänneksen myrsky, levottomuudet tammikuusta maaliskuuhun 1970. Myös työläiset liittyivät protesteihin korruptiota ja öljyn hinnan nousun aiheuttamaa talouden taantumaa vastaan. Myrsky päättyi kyynelkaasun ja aseiden käyttöön mielenosoittajia vastaan. Filippiinien viidakoissa, lähinnä Mindanaon ja muilla pikkusaarilla, toimi kommunistisia liikkeitä kuten Uusi kansanarmeija sekä Moron islamistien vastarintaa.
Vuonna 1971 Marcos muodosti perustuslakia säätävän kokouksen, jonka oli tarkoitus uudistaa vuoden 1935 perustuslakia. Marcos itse kannatti parlamentaarista mallia, jossa voisi pysyä maan johdossa pääministerin asemassa. Perustuslakia säätävä kokous ei ikinä viimeistellyt työtään. 21. syyskuuta 1972 Marcos julisti koko maan sotatilaan käskyllä #1081. Perustuslain voimassaolo kumottiin ja Marcos sai jäädä presidentiksi sotatilan ajaksi.
Vuonna 1973 Marcos julisti uuden perustuslain, joka otti käyttöön parlamentaarisen järjestelmän. Hän sai olla sekä presidenttinä että pääministerinä sotatilan ajan. Vuonna 1976 hän teki perustuslain lisäyksen, joka salli hänen olla asemassaan kunnes väliaikainen kansalliskokous koottaisiin.
Marcosin visiona oli Bagong Lipunan, uusi yhteiskunta. Hänen mukaansa koko kansan oli työskenneltävä yhteisen päämäärän eteen. Hän takavarikoi business-oligarkian yritykset, jotka kuitenkin usein päätyivät Marcosin suvun ja ystävien haltuun. Riippumaton lehdistö lakkautettiin ja maanomistajien maat jaettiin talonpojille. Marcos vetäytyi vähitellen päivittäisestä asioiden hoidosta, jonka hän jätti puolustusministeri Juan Ponce Enrilelle. Asevoimien koko kolminkertaistettiin, ja poliisivoimien esikuntapäällikkö Fidel Ramos ja asevoimien esikuntapäällikkö Fabian Ver huolehtivat sotatilalain järjestyksenpidosta 1972–1981.
7. huhtikuuta 1978 pidettiin ensimmäiset vaalit väliaikaista kansalliskokousta (Batasang Pambansa) varten. Imelda Marcosin johtama Kilusang Bagong Lipunan (uuden yhteiskunnan liike) sai 161 paikasta 151. Oppositio boikotoi vastedes epärehellisinä pitämiään vaaleja. Marcos piti edelleen sekä presidentin että pääministerin asemia.
17. tammikuuta 1981 sotatilalaki kumottiin virallisesti paavi Johannes Paavali II:n vierailun vuoksi. Tiukimpia määräyksiä kumottiin vähitellen. Vuonna 1980 liberaalipuolueen oppositiojohtaja Aquino sai lähteä maanpakoon Yhdysvaltoihin. Myös katolilainen Radio Veritas sai lähettää hallitukselle kriittistäkin ohjelmaa. Lähinnä katolinen kirkko Manilan arkkipiispa Jaime Sinin johdolla oli vastustamassa Marcosia.
Marcos luopui pääministerin asemasta ja pidettiin uudet presidentinvaalit, joita lähes koko oppositio boikotoi. Marcos sai 91,4 % äänistä ja kansallispuolueen ehdokas, kenraali Alejo Santos 8,6 %. Marcosin terveys alkoi vähitellen pettää. Hänellä oli lupus erythematosus, joka johti munuaisten pettämiseen ja Marcos joutui dialyysiin ja munuaisensiirtoon.
Oppositiojohtaja Benigno Aquino surmattiin vuonna 1983 Manilan lentoasemalla hänen palatessaan maanpaosta. Tämän salamurhan Marcos tuomitsi, ja sitä väitettiin armeijan salaliitoksi, mutta ketään ei tuomittu. Aquinon murhan jälkeen Yhdysvallat alkoi Ronald Reaganin johdolla aluksi varovasti, mutta vähitellen yhä julkisemmin tukea Filippiinien oppositiota.
Kun Marcos yllättäen järjesti presidentinvaalit helmikuussa 1986, vuotta ennen kautensa päättymistä, oppositio kerääntyi Aquinon lesken Corazon Aquinon taakse Marcosia vastaan. Marcosin ilmoitettiin voittaneen, mutta vaaleja pidettiin laajasti järjestettyinä. Levottomuudet alkoivat Manilan kaduilla ja armeija yritti kukistaa kapinaa, mutta luopui verilöylystä ja joukot kapinoivat. Molemmat ehdokkaat julistautuivat voittajiksi ja pitivät virkaanastujaiset 25. helmikuuta. Marcos pakeni lopulta maasta laajojen mielenosoituksien jälkeen sen jälkeen kun armeija oli kieltäytynyt tulemasta hänen puolelleen.
Marcoksen perhe ja osa heidän kannattajistaan pakenivat Havaijille. Vuonna 1988 häntä vastaan järjestettiin Yhdysvalloissa oikeudenkäynti, mutta hän ehti kuolla ennen tuomiota.
Marcos kuoli maanpaossa Honolulussa Havaijilla syyskuussa 1989. Hänen ruumiinsa palsamoitiin, ja se oli näytteillä hänen syntymäkaupungissaan Batacissa vuodesta 1993. Rouva Marcos kampanjoi hänen hautaamisekseen kansallissankarien hautausmaalle, mutta joutui tyytymään hautaamiseen suvun huvilalle Bataciin, Ilocos Norteen.[4] Filippiinien presidentti Rodrigo Duterte lupasi vaalikampanjassaan Marcosille valtiolliset hautajaiset, ja 18. marraskuuta 2016 hänen ruumiinsa siirrettiin hautausmaalle ja haudattiin 21 kunnialaukauksen saattelemana.[5]
Lähteet
muokkaa- ↑ "U.S. Army documents made public in 1986 revealed that Marcos had fabricated his claim of being a highly decorated guerrilla leader.[1] (Arkistoitu – Internet Archive) (Encarta)
- ↑ http://www.smh.com.au/articles/2004/07/03/1088488200812.html
- ↑ a b Salonen, Lippo & Salonen, Sirkka (suom.) & Väänänen, Juha (toim.): ”Marcos, Ferdinand Edralin”, Kuka teki mitä, Kuvitettu elämäkerrallinen hakuteos, s. 167. (Alkuteos Howat, Gerald & Wallis, Frank (toim.): Who Did What? Mitchell Beazley Illustrated Biographical Dictionary. Mitchell Beazley 1985) Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1986. ISBN 951-643-251-4
- ↑ Romeo Ranoco: Marcos to be buried at home 12.9.2006. Times Online. Viitattu 17.9.2006.[vanhentunut linkki]
- ↑ Outrage as Marcos gets hero's burial in the Philippines Al Jazeera. 18.11.2016.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ferdinand Marcos Wikimedia Commonsissa
Aguinaldo (1899–1901) | Quezon (1935–1944) | Laurel (1943–1945) | Osmeña (1944–1946) | Roxas (1946–1948) | Quirino (1948–1953) | Magsaysay (1953–1957) | Garcia (1957–1961) | Macapagal (1961–1965) | Marcos (1965–1986) | Aquino (1986–1992) | Ramos (1992–1998) | Estrada (1998–2001) | Arroyo (2001–2010) | Aquino III (2010–2016) | Duterte (2016–2022) | Marcos (2022–)