Larry Holmes
Larry Holmes (s. 3. marraskuuta 1949 Cuthbert, Georgia[1]) on yhdysvaltalainen ammattilaisnyrkkeilijä ja raskaansarjan maailmanmestari, joka tunnettiin lempinimellä The Easton Assassin kotipaikkakuntansa Pennsylvanian Eastonin mukaan. Hän hallitsi uransa aikana WBC:n ja IBF:n maailmanmestaruuksia, ja otteli voittamattomana peräti 48 ottelua (yhden vähemmän kuin ainoa voittamaton raskaansarjan maailmanmestari Rocky Marciano). Holmesilla on hallussaan 21 menestyksekästä tittelinpuolustusta raskaassa sarjassa, toiseksi eniten Joe Louisin jälkeen (25).
Larry Holmes  |
|
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Larry Holmes |
| Syntynyt | 3. marraskuuta 1949 Cuthbert, Georgia, Yhdysvallat |
| Kansalaisuus |
 Yhdysvallat |
| Nyrkkeilijä | |
| Lempinimi | The Easton Assassin |
| Pituus | 191 cm |
| Paino | 115 kg |
| Painoluokka | Raskassarja |
| Kätisyys | Oikeakätinen, eli nyrkkeilytermein orthodox |
| Valmentaja | Eddie Futch |
| Ammattilaistilastot | |
| Ottelut | 75 |
| Voitot | 69 |
| – tyrmäysvoitot | 44 |
| Tappiot | 6 |
| Ratkaisemattomat | 0 |
| Aiheesta muualla | |
| www.larryholmes.com | |
Ura muokkaa
Nousu WBC:n maailmanmestariksi muokkaa
Amatööriurallaan Holmes otteli 22 ottelua ja saavutti 19 voittoa. Hän toimi raskaansarjan maailmanmestari Muhammad Alin harjoituskumppanina ennen siirtymistään ammattilaiseksi vuonna 1973. Voitettuaan 27:nnessä ammattilaisottelussaan Las Vegasissa 25. maaliskuuta vuonna 1978 Earnie Shaversin 12-eräisessä kamppailussa kaikin tuomariäänin hän pääsi haastamaan maailmanmestari Ken Nortonin WBC-liiton raskaansarjan mestaruudesta.
Holmes lähti 9. kesäkuuta 1978 Las Vegasissa käytyyn kamppailuun altavastaajana ja voitti mestaruuden 15-eräisen kamppailun jälkeen jaetuin tuomariäänin 2–1. Holmesin ja Nortonin välistä ottelua pidetään tasoltaan yhtenä vuosikymmenen parhaimmista mestaruusotteluista.[2]
Aika WBC:n maailmanmestarina muokkaa
Holmes puolusti WBC-mestaruuttaan ensimmäistä kertaa Alfredo Evangelistaa vastaan. Tämän jälkeen hän voitti haastajansa Ossie Ocasion, Mike Weaverin, Earnie Shaversin, Lorenzo Zanonin, Leroy Jonesin ja Scott LeDoux'n, jonka jälkeen hän kohtasi paluun tehneen Muhammad Alin lokakuussa 1980.
Kaksi vuotta viimeisimmän ottelunsa jälkeen Ali harjoitteli kovasti ja laihdutti kertyneitä kiloja päästäkseen ottelukuntoon. Kun ottelu alkoi, paljastui 30-vuotias Holmes kuitenkin nopeammaksi kuin 38-vuotias Ali, joka joutui luovuttamaan ottelun ennen 11. erän alkua silmäkulmiensa auettua. Ensimmäistä kertaa urallaan Muhammad Ali ei kyennyt jatkamaan ottelua loppuun asti. Ottelun tuomari, Alin valmentaja ja jopa Holmes ovat myöhemmin sanoneet toivoneensa ottelun loppuvan jo aiemmin.[3] Ottelun jälkeen Holmes meni Alin pukuhuoneeseen tapaamaan häntä ja kertoi olevansa todella pahoillaan hänen hakkaamisestaan ja rakastavansa tätä.[4] Voitostaan huolimatta Holmes oli masentunut ja hän on myöhemmin sanonut olevansa ylpeämpi ”nuoren Alin kanssa sparraamisesta kuin vanhan Alin voittamisesta”.[4]
Alin jälkeen Holmes puolusti mestaruuttaan menestyksekkäästi vielä Trevor Berbickiä, Leon Spinksiä, Renaldo Snipesia, Gerry Cooneya, Randall ”Tex” Cobbia, Lucien Rodriguezia, Tim Witherspoonia ja Scott Frankia vastaan.
Aika IBF:n maailmanmestarina muokkaa
Holmes luopui voittamattomana WBC-liiton mestaruusvyöstään jouduttuaan erimielisyyksiin promoottori Don Kingin kanssa. Hänet kuitenkin tunnustettiin uuden IBF-liiton mestariksi, ja tätä titteliään hän puolusti vielä James Smithiä, David Beytä ja Carl Williamsia vastaan, kunnes menetti mestaruutensa 21. syyskuuta vuonna 1985 Las Vegasissa haastaja Michael Spinksille. Hävitessään ensimmäistä kertaa oli Holmes ehtinyt otella 48 kertaa ammattilaisena voittamattomana. Ring Magazine nimesi ottelun vuoden yllätykseksi. Holmes kohtasi Spinksin uudelleen 19. huhtikuuta 1986 Las Vegasin Hilton Hotelissa, jolloin voitto meni tuomariäänin 2–1 Spinksille. Tappion jälkeen hän ilmoitti lopettavansa uransa.
Paluuyritykset muokkaa
Oltuaan 1,5 vuoden ajan eläkkeellä Holmes palasi kehiin Mike Tysonia vastaan otteluun haastajana WBC-, IBF- ja WBA-liittojen maailmanmestaruudesta. Ottelu päättyi jo neljännessä erässä Tysonin voittoon teknisellä tyrmäyksellä Holmesin käytyä erän aikana kolmesti kanveesissa. Jälleen kerran Holmes ehti lopettaa uransa, mutta palasi vielä vuonna 1991 takaisin. Voitettuaan kuusi ottelua, joukossa muun muassa entinen WBO-liiton raskaansarjan maailmanmestari Ray Mercer, hän otteli 19. kesäkuuta vuonna 1992 Caesars Palacessa Evander Holyfieldiä vastaan WBC:n, WBA:n ja IBF:n mestaruudesta. Ottelu kesti täydet 12 erää, mutta voitto meni kaikin tuomariäänin Holyfieldille. 8. huhtikuuta 1995 Holmes otteli Oliver McCallia vastaan WBC-liiton maailmanmestaruudesta, mutta tälläkin kertaa hävisi tuomariäänin 3–0. Vielä 24. tammikuuta vuonna 1997 hän otteli uuden IBO-liiton mestaruudesta Brian Nelseniä vastaan Kööpenhaminassa, mutta hävisi myös tällä kertaa.
18. kesäkuuta 1999 Holmes sai nimiinsä Legends of Boxing Heavyweight -tittelin voitettuaan James Smithin kahdeksannen erän teknisellä tyrmäyksellä. Tätä titteliään hän puolusti seuraavan vuoden marraskuussa Mike Weaveriä vastaan. Hän palasi nyrkkeilykehään vielä heinäkuussa 2002 ja voitti 10-eräisessä kamppailussa Eric Eschin 3–0.
Lähteet muokkaa
- Lounasheimo, Ilmo: Kehän sankarit. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-13981-5.
- Ammattilaisottelutilastot BoxRec-tietokannassa
Viitteet muokkaa
- ↑ Larry Holmes Encyclopedia Britannica. 30.10.2022. Viitattu 2.11.2022. (englanniksi)
- ↑ Lounasheimo, s. 467
- ↑ Sport: Requiem for a Heavyweight (Arkistoitu – Internet Archive) Tima Magazine, kirjoittaneet B.J Phillips & Peter Ainslie, 13.10.1980, Viitattu 18.9.2010
- ↑ a b Goldstein, Alan: Muhammad Ali – legendaarisen nyrkkeilijän tarina, s. 150. Suomentanut Marianna Kurtto. Jyväskylä: Gummerus, 2007. ISBN 978-951-20-7653-6.