Wikipedia

Kirkkomusiikki

kristillisen jumalanpalvelusmusiikin perinne
(Ohjattu sivulta Kirkkolaulu)

Kirkkomusiikki tarkoittaa säveltaidetta, jonka ytimen yleisesti katsotaan olevan kristillisessä jumalanpalveluksessa. Ortodoksista kirkkomusiikkia on vain jumalanpalvelukseen liittyvä musiikki. Läntisissä kirkoissa sitä vastoin on irtauduttu liturgiasta ja alettu esittää messuja, motetteja ja passioita myös itsenäisinä musiikkiteoksina, konserttimusiikkina. ”Kirkkomusiikki” saatetaan ymmärtää musiikiksi, jollaista yleensä kuulee kirkkorakennuksessa, joten melkein mikä tahansa vuoden 1600 vaiheilla sävelletty musiikki helposti yhdistetään kirkolliseen yhteyteen. Kirkkomusiikiksi voidaan käsittää myös mikä hyvänsä musiikki, jota jokin kirkko tai seurakunta käyttää julistuksessaan.[1]

Historia muokkaa

Juutalainen tausta muokkaa

Raamatussa ei esiinny sanaa musiikki. Israelin kansasta kertovissa kirjoituksissa on kuitenkin runsaasti musiikkiin liittyviä sanoja. Keskeinen heprean jumalanpalveluskäsite on ylistäminen, hll, josta kehittyi kristillinen huudahdus halleluja (”ylistäkää Herraa”). Vanhan testamentin ajan temppelimusiikista vastasivat leeviläiset.[2]

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainitaan Jubal, josta tuli kaikkien harpun- ja huilunsoittajien kantaisä (1. Moos. 4:21). Tämä on Raamatun vanhin maininta soittimista. Aikakirjat taas mainitsevat Daavidin asettaman temppelilaulajien ja -soittajien viran.[3] Jerusalemin temppelin hävityksessä vuonna 70 musiikin harjoittaminen ammattimaisesti osana temppelin jumalanpalvelusta lakkasi. Jumalanpalveluksia ryhdyttiin viettämään synagogassa, ja laulusta tuli alusta pitäen keskeinen synagogapalveluksen osa.[4]

Alkuseurakunnan musiikki muokkaa

Alkuseurakunta lauloi kokoontumisissaan psalmeja, kiitosvirsiä ja hengellisiä lauluja. Alkuseurakunta kokoontui aluksi joka päivä, myöhemmin jumalanpalveluspäiväksi vakiintui viikon ensimmäinen päivä. Kun ehtoollinen ja sanajumalanpalvelus sulautuivat yhteen, laulun osuus lisääntyi.[5]

Varhaisten kristittyjen jumalanpalvelusmusiikissa pyhiä kirjoituksia luettiin synagogatyyliin puhelaulaen, resitoiden yksinkertaisella melodialla, mikä paransi kuuluvuutta. Ortodoksisessa perinteessä tämä on säilynyt vain hyvin vähän muuttuneena nykyaikaan. Lännen kirkon puhelaulua kutsutaan kantilloinniksi. Saman sävelen toiston ohella siinä on lauseen alkua ja loppua jäsentäviä kuvioita.[2]

Valtionuskonnon aikaan muokkaa

300–500-luvuilla kantillointi ja varsinaiset laulusävelmät vakiintuivat moniksi eri tyypeiksi, hymnin rakenne taas ei ole myöhemminkään juuri muuttunut. Uusien sävelmien tekeminen helpottui, kun kirkko saavutti vuonna 313 aseman valtionuskontona ja jumalanpalvelusmenot rikastuivat. Sävelmiä oli 600-luvulle tultaessa syntynyt niin paljon, että oli vaikeaa muistaa kirkkovuoden mittaan harvoin laulettuja sävelmiä.[6] 300-luvulla eläneet Pyhä Hilarius ja kirkkoisä Ambrosius olivat varhaisimpia kirkkomusiikkiin kuuluvien hymnien tekijöitä. Pyhä Hilarius vastusti areiolaisuutta ja ilmaisi sen hymneissään. Ambrosiuksen tapa kirjoittaa hymnejä taas oli alku uudelle musiikkityylille, ambrosialaiselle kirkkomusiikille, joka levisi Italiasta Ranskaan, Espanjaan ja Afrikan pohjoisosaan.[7]

Gregoriaaninen laulu keskiajan kirkkomusiikin runkona muokkaa

Messutekstejä alettiin koota ja järjestää johdonmukaisemmiksi sarjoiksi varsinkin 400-luvulta lähtien. Roomalaisen liturgian järjestelytyötä symboloi vuosina 590–604 paavina ollut Gregorius Suuri, jonka mukaan lännen kirkon latinankielistä laulua kutsutaan gregoriaaniseksi lauluksi.[6] Uudemman tutkimuksen mukaan niin sanottu gregoriaaninen kantaohjelmisto muodostui kuitenkin vasta 800-luvulla frankkien valtakunnassa.[8]

500-luvulla messun rakenne oli vakiintunut[6]. Messun eli ehtoollisjumalanpalveluksen pysyvät eli ordinarium-osat olivat Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei[9]. Proprium-osina käytettiin kunkin sunnuntain omia tekstejä[9]. Proprium-laulut kuuluivat psalmilaulun perinteeseen[9]. Ordinarium-laulut taas syntyivät vähitellen paikallisista musiikillisista käytännöistä[9].

 
Perotinus, Viderunt omnes. Notre Damen koulukunnan polyfoniaa 1100-luvun lopulta.

Gregoriaaninen laulu on yksiäänistä ja rytmiltään vapaata, toisin sanoen sitä ei voida kaavoittaa tiettyyn tahtijärjestelmään. Siitä on olemassa useita muunnoksia, joista kutakin käytetään erilaisiin liturgisiin tarkoituksiin. Niinpä lauletaan tiettyjä Raamatun tekstejä määrätyllä sävelkorkeudella ja muodostamalla pieniä melodiakuvioita lauseen alussa ja välimerkkien kohdalla (psalmodia). Toisille lauluille, kuten Hallelujalle, on ominaista koristeellinen melodia, jossa varsinkin loppuvokaaleja väritetään niin sanotuilla melismoilla.

Tärkein katolinen jumalanpalvelus on messu, johon kuuluvat laulut vaihtelevat kulloisenkin juhlapäivän mukaan. Niiden kaikkien tekstit ovat raamatullisia. Messun yhteydessä esiintyy hymnejä, joiden sanat ovat runollisia, mutta eivät raamatullisia, sekä trooppeja ja sekvenssejä. Viimeksi mainitut ovat syntyneet siten, että varsinaisten liturgisten laulujen melodiasarjoihin on sepitetty uusia, hartautta herättäviä tekstejä.

Messuun sisältyvät laulut ovat moniäänisen eli polyfonisen musiikin synnystä saakka herättäneet kiinnostusta säveltäjissä. Aluksi sovellettiin alkuperäinen liturgiamusiikki yhdelle tai useammalle äänelle, mutta säveltaiteen kehittyessä vapauduttiin tästä riippuvuudesta ja sepitettiin itsenäisesti koko melodia-aineisto. Tällä tavoin muokattiin taiteellisesti etenkin niin sanotun ordinarium missaen sisältämiä lauluja Kyrie, Gloria, Credo, Sanctus ja Agnus Dei, ja kun messusta puhutaan musikaalisessa merkityksessä, tarkoitetaan tavallisesti juuri tätä muotoa. Toinen yleinen muoto on niin sanottu moletti, jossa tekstin eri osia muokataan kutakin vuorollaan ja jossa kullakin näistä osista on oma melodiansa.

Nuottiviivastoja oli jo 800-luvun lopulla. Italialainen Guido Arezzolainen teki tunnetuksi neliviivaisen viivaston ja siihen perustuvan säveltapailumenetelmän. Viivastokirjoituksen yleisimmäksi tyyliksi vakiintui 1200-luvulla romaaninen koraalinuottikirjoitus, jota käytetään edelleen latinalaisen liturgisen laulun nuotinnuksessa.[10]

Messulaulu saavutti huippukohtansa 1400- ja 1500-luvuilla, jolloin sellaiset säveltäjät kuin Josquin Desprez, Giovanni Pierluigi da Palestrina ja Orlando di Lasso kohottivat sen ylittämättömälle tasolle. Sointien vallatessa yhä enemmän alaa alkoi 1600-luvulla syntyä todellisia konserttimessuja, jotka pian menettivät liturgisen luonteensa ja siirrettiin kirkon ulkopuolelle. Myöhäisempinäkin aikoina on silti luotu taiteellisesti arvokasta kirkkomusiikkia, mistä ovat todistuksena muun muassa Wolfgang Amadeus Mozartin Requiem ja Anton Brucknerin Te Deum.

Bysanttilainen kirkkomusiikki muokkaa

Itä-Rooman alueella vallinneen Bysantin valtakunnan aikana keskiajalla musiikki ja kirkollinen elämä olivat sidoksissa toisiinsa siinä määrin, että kaikki Bysantin ajalta peräisin oleva tunnettu musiikki on kirkkomusiikkia. Bysanttilainen kirkkomusiikki perustui kahdeksan säveliseen musiikkijärjestelmään.[11] Bysantin aikana syyrialainen munkki Johannes Damaskolainen kehitti kirkkomusiikkiperinteen, joka on pääosin käytössä ortodoksisessa kirkossa edelleen.[12] Bysanttilainen kirkkolaulu perustui Bysantin aikana vallinneisiin teologisiin näkemyksiin. Tuona aikana kirkkolaulajia pidettiin suuressa arvossa. Bysantin aikana kehitettiin neumikirjoitus, joka on musiikkitermien kirjoitusjärjestelmä.[13]

Protestanttinen kirkko muokkaa

 
Kuoro ja orkesteri.

Reformaation aikana Martti Luther noudatti musiikin alalla katolisia esikuvia ja säilytti useissa tapauksissa jumalanpalveluksessa gregoriaanisen laulun. Kun tekstit käännettiin saksaksi, elpyi Saksan vanha kirkkolaulu, joka oli syntynyt latinalaisten hymnien esikuvien mukaan. Sen luonne seurakunnan lauluna säilytettiin, ja se painoi oman leimansa protestanttisiin kirkonmenoihin.

Protestanttinen kirkkomusiikki ei sekään välttynyt taiteellisilta sovituksilta, ja pian alkoi esiintyä säveltäjien kirkkolauluista tekemiä moniäänisiä muunnelmia. Muita protestanttisen kirkkomusiikin muotoja ovat hengellinen konsertto, jossa esiintyy 1–5 laulusolistia urkujen säestäessä ja jota 1600-luvulla harrasti muun muassa säveltäjä Heinrich Schütz, sekä evankeliumimotetti ja passio. Viimeksi mainittu on Jeesuksen kärsimyshistorian dramaattinen kuvaus, jonka tekstit ovat peräisin evankeliumeista ja joka on sävelletty solisteille, kuoroille ja orkesterille. Sen kohotti korkealle tasolle Johann Sebastian Bach etenkin teoksillaan Matteuspassio ja Johannespassio.

Protestanttisessa kirkkomusiikissa on uruilla ollut tärkeä osuus. Urkuja käytettiin tosin jo keskiajan katolisessa kirkossa, mutta vasta reformaation jälkeen tulivat näyttämölle urkumusiikin suuret mestarit, vaikkakin viime aikoina tämän alan suurimmat nimet vaikuttivat katolisen kirkon puolella. Urkumusiikki käsitti aluksi kirkkolaulujen sovituksia ja kehittyi itsenäiseksi vasta uruille tyypillisten muotojen kuten preludin, toccatan ja fuugan synnyttyä. Tämänkin alan huippua merkitsevät J. S. Bachin urkusävellykset.

Saksasta käsin levinneen luterilaisuuden piirissä moniäänistä ja niin latinan- kuin kansankielistäkin kirkkomusiikkia sävellettiin niin Böömissä, Unkarissa, Pohjoismaissa kuin Baltian maissakin. 1600- ja 1700-lukujen sodat ja poliittiset mullistukset kuitenkin estivät näiden alueiden kirkollista musiikkia nousemasta kukoistukseen.[14]

Kun anglikaaninen kirkko syntyi 1500-luvulla, Englannissa alkuun soitettiin välillä katolisen kaltaista kirkkomusiikkia, välillä protestanttisena aikana syntynyttä uuden laista kirkkomusiikkia. Anglikaaniseen kirkkomusiikkiin tuli 1600-luvulla barokin aikakaudella italialaisia ja ranskalaisia piirteitä ja musiikin lajeja olivat Service, joka oli pääasiallinen musiikkityyli ja kuoromusiikkina käytetty Anthem.[15]

1700-luvulla yleistyi kantionaalityylinen kirkkomusiikki, jota esiintyi myös reformoiduissa kirkoissa eli kalvinistien keskuudessa. Kantionaalityylisen musiikin edeltäjä oli hugenottipsalttari. Kantionaalityylisessä musiikissa käytettiin koraalimomentin sijaan urkukoraalia. Samoihin aikoihin kalvinistisessa kirkkomusiikissa käytettiin sellaisia motetteja, jotka olivat saaneet mallinsa virsien teksteistä.[16]

Kirkollinen nykymusiikki muokkaa

 
Kirkkourut.

1900-luvun alkupuoliskolla uusklassismin aikaan romantiikan tunteikkuuden tilalle haluttiin klassista yksinkertaisuutta. Paul Hindemithin ajatus ”käyttömusiikista” innoitti saksalaisia kirkkomusiikin säveltäjiä.[17]

Johann Nepomuk Davidin, Hugo Distlerin, Ernst Peppingin ja Siegfried Redan esikuvia olivat Bachia edeltäneet säveltäjät, kuten Heinrich Schütz. Heidän sävellyksissään polyfoniaan, koraalisävelmiin ja vanhoihin muotoihin yhdistyivät viileys ja objektiivisuus.[18]

Pohjoismaisessa kirkkomusiikissa uusklassismin vaikutteet näkyivät tanskalaisten Carl Nielsenin ja Bernhard Lewkowitchin sekä ruotsalaisen Hilding Rosenbergin tuotannossa.[19] Uusklassisia sävyjä on myös Frank Martinin, Igor Stravinskyn ja Benjamin Brittenin sävellyksissä. Uutta ilmaisua Stravinskyn tavoin ovat etsineet lisäksi muiden muassa puolalaiset Henryk Górecki ja Krzysztof Penderecki. Lähinnä ortodoksisen kirkon perinteestä ovat ammentaneet englantilainen John Tavener ja virolainen Arvo Pärt, joiden teokset ovat yksinkertaisen meditatiivisia.[19]

Olivier Messiaen tunnetaan ennen kaikkea urkumusiikistaan, jossa katolinen mystiikka yhdistyy sarjallisuuteen, intialaisiin rytmeihin ja lintujen lauluun. Tšekkiläinen Petr Eben on yhdistänyt moderneja keinovaroja liturgiseen perinteeseen, kuten Suomessa Jouko Linjama. Joonas Kokkosen ooppera Viimeiset kiusaukset käyttää johtoaiheenaan kansankoraalia. Saksalainen Heinz Werner Zimmermann hyödyntää jazzia liturgisen musiikin uutena elementtinä.[20]

1900-luvun lopulta alkaen taidemusiikissa on painotettu yhä enemmän kuulijaa ja katsojaa välittömästi koskettavia ilmiöitä, kuten melodian laulullisuutta, kolmisointua ja rytmin yksinkertaistamista. Myös kirkollisessa käyttömusiikissa sijaa ovat saaneet oman ajan ilmiöt. ”Kansanomaiset musiikkityylit” olivat esillä esimerkiksi Suomen vuoden 2000 kirkkokäsikirjan valmisteluissa.[21]

Afroamerikkalaisessa musiikkikulttuurissa on korostuneesti esillä rytmi. Musiikin mukaansatempaavia ominaisuuksia on puolestaan eurooppalaisen kristillisen liturgian yhteydessä perinteisesti varottu. Afroamerikkalaisen musiikin rytmiikka saattaakin palauttaa liturgista musiikkia sen vanhatestamentillisille juurille.[22]

Kirkkosävellajit muokkaa

Kirkkosävellajit ovat ne keskiajan kirkkolaulun sävellajit, joista uuden ajan alussa nykyiset duuri- ja mollisävellajit ovat johtuneet. Kirkkosävellajien erikoisominaisuudet ovat todennäköisesti peräisin ikivanhasta taidekäytännöstä. Länsimaissa tulivat 800-luvulla käytäntöön niiden nykyiset nimet: doorinen, fryyginen, lyydinen ja miksolyydinen.

Selvitys kirkkosävellajien tonaalisuudesta:

  • Doorinen: Molli, perus-sävel päätössävelenä, 6:s aste usein korotettuna.
  • Fryyginen: Molli, dominantti päätössävelenä.
  • Lyydinen: Duuri, perussävel päätössävelenä, 4:s aste usein korotettuna.
  • Miksolyydinen: Duuri, dominantti päätössävelenä.
 
Kirkkomusiikin sävellajit.


1500-luvun teoreetikot lisäsivät kirkkosävellajien lukuun tavallisen mollin ja duurin (niin sanotun ”aiolisen” ja ”joonisen” sävellajin). Sen jälkeen ovat kirkkosävellajit sulautuneet yhä enemmän näihin. Oltuaan 1700-luvun keskivaiheilta saakka miltei muinaismuistojen asemassa, alkoivat kirkkosävellajit 1900-luvulla uudelleen herättää mielenkiintoa.

Virret muokkaa

Pääartikkeli: Virsi
 
Arvid Liljelund, Virttä veisaava mies, 1884.

Virsi on ensisijaisesti yhteislauluksi tarkoitettu runomittainen hengellinen laulu. Virrellä tarkoitetaan erityisesti kirkolliskokouksen hyväksymän virsikirjan sisältämiä lauluja, mutta myös monien herätysliikkeiden lauluja kutsutaan virsiksi.[23] Suomessa tunnetuin virsien kokoelma on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirja. Virren laulamista on kutsuttu myös veisaamiseksi ja sitä säestetään kirkoissa uruilla. Virsien sävelmiä nimitetään yleisesti nimellä koraali. Koraalisävelmät kehittyivät reformaation myötä kun seurakunta alkoi osallistua jumalanpalveluksen lauluihin. Koraali ei ole ainoa virsisävelmän muoto.[24]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Erkkilä, Lasse & Tuovinen, Ulla & Tuppurainen, Erkki (toim.): Kirkkomusiikin käsikirja. Helsinki: Kirjapaja, 2003. ISBN 951-625-851-4.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 37.
  2. ↑ a b Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 39.
  3. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 71.
  4. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 73.
  5. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 74.
  6. ↑ a b c Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 41.
  7. ↑ Murtomäki, Veijo: Laulun vapauden kehitys ennen Ars Antiquaa Musiikin historiaa. 3.10.2005. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia. Viitattu 12.6.2023.
  8. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 41, 42.
  9. ↑ a b c d Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 42.
  10. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 42, 43.
  11. ↑ Aden, Philson: Taidemusiikki peda.net. Viitattu 12.6.2023.
  12. ↑ Kirkkomusiikki Pyhät perinteet. 2023. Opetushallitus. Viitattu 12.6.2023.
  13. ↑ Seppälä, Hilkka: Bysantin laulutaiteesta ja laulajista Musiikin historiaa. 9.12.2005. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia. Viitattu 12.6.2023. [vanhentunut linkki]
  14. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 50.
  15. ↑ Murtomäki, Veijo: Anglikaaninen kirkkomusiikki barokissa 6.3.2019. Taideyliopiston Sibelius-Akatemia. Viitattu 12.6.2023.
  16. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 46-52.
  17. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 55.
  18. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 55, 56.
  19. ↑ a b Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 56.
  20. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 56, 57.
  21. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 58.
  22. ↑ Erkkilä & Tuovinen & Tuppurainen 2003, s. 58, 59.
  23. ↑ Palvelkaa Herraa iloiten. Jumalanpalveluksen opas, s. 105–106. Suomen ev. lut. kirkon kirkkohallituksen julkaisuja 2009:9. Helsinki: Kirkkohallitus, Jumalanpalveluselämä ja musiikkitoiminta, 2009. ISBN 978-951-789-300-8. Teoksen verkkoversio (PDF).
  24. ↑ Pajamo, Reijo: Hymnologian peruskurssi, s. 9, 30, 44. Kirkkomusiikin osaston julkaisuja 2. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 1991. ISBN 952-9658-01-X.

Kirjallisuutta muokkaa

  • Bohlin, Folke: Musik i kristen tradition (1996)
  • Moberg, Carl-Allan: Kyrkomusikens historia (1932)
  • Wilson-Dickson, Andrew: The Story of Christian Music (1992) (englanniksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kirkkomusiikki&oldid=22194441”