Resitatiivi

Resitatiivi (it. recitativo, lat. sanasta recitare, esittää, lukea ääneen) on puheen ja laulun väliltä oleva ilmaisun muoto, jota käytetään oopperassa, mutta myös uskonnollisessa musiikissa. Resitatiivi on laulusävellys joka tarkkaa rytmiä noudattamatta jäljittelee puheen luonnollista kulkua.

Resitatiivi taidemusiikissaMuokkaa

Resitatiivi on puheenomaista laulua, oopperassa osio joka enemmän puhutaan kuin lauletaan, eroaa musiikista muistuttaen luonnollisen puhetta ja sen rytmiä. Resitatiiviin liittyy yleensä soitinsäestys. Stile recitativon, resitoivan tyylin, kehitti vuoden 1600 tienoilla Florentine Camerata, ja siitä tuli yksi varhaisen oopperan tärkeimmistä elementeistä. 1600-luvun loppupuolella resitatiivi alkoi vähitellen erottua aariasta omaksi laulumuodokseen. 1700-luvun italialaisissa oopperoissa (opera seria) varsinaiset tapahtumat etenivät resitatiivien kautta, kun taas aarioiden tarkoituksena oli tunteiden välittäminen. Oopperassa resitatiivi esitetään vähäisellä musiikin säestyksellä, ja se toimii juonellisena siirtymänä. Teatterissa resitatiivit olivat suosittuja erityisesti Ranskassa 1600-luvulla lyyrisissä tragedioissa.[1] Resitatiivit kuuluvat keskeisenä osana kirkollisiin kantaatteihin, passioihin ja oratorioihin.

Resitatiiveja on kahta lajia: recitativo secco (it. kuiva resitatiivi), jota säestää pelkkä basso continuo, sekä orkesterin säestämä recitativo accompagnato (it. säestetty resitatiivi), jota käytetään draamallisesti merkittävissä kohdissa.Johann Sebastian Bachin Matteuspassiossa on Jeesuksen osat accompagnato-resitativeja, kun taas evankelistan osuudet ovat secco-resitatiiveja.[2] Myös ranskalainen barokkiooppera (tragédie lyrique) sisältää pitkiä resitoivia lauluosuuksia, mutta ne muistuttavat enemmän monodiaa kuin resitatiivia. Läpisävelletyn oopperan syrjäytettyä numero-oopperan myös resitatiivi menetti asemansa oopperassa. Resitatiiveja esiintyi 1800-luvulla lähinnä opéra-comique -teoksissa ja 1900-luvulla uuklassisissa oopperoissa.[3]

Resitatiivin kirkollinen käyttöMuokkaa

Nykyään länsimaisessa kirkollisessa kielenkäytössä ei yleensä käytetä sanaa resitatiivi, vaan puhutaan kantillaatiosta, kantilloimisesta.

Länsimaisessa kirkollisessa sanastossa kantillointi tarkoittaa esimerkiksi psalmin, lukukappaleen tai rukouksen säestyksetöntä laulamista sävelmäkaavaa käyttäen. Myös ehtoollisen asetussanat voidaan kantilloida. Suomen ev. lut. kirkossa kantillointisävelmät ovat Jumalanpalvelusten kirjassa.[4] Vuonna 1986 hyväksytyssä Jumalanpalveluksen oppaassa liturgisen puhelaulun nimitykseksi esitettiin resitoinnin tilalle kantillointia.[5]

Kantilloinnin juuret ovat juutalaisessa jumalanpalveluskäytännössä. Myös kristillisessä perinteessä jumalanpalvelustekstit on yleensä kantilloitu. Esimerkiksi Martti Lutherin molempiin messuihin, Deutsche Messe ja Formula Missae sisältyi suuri määrä kantilloitavia raamatuntekstejä ja rukouksia. Luterilaisessa perinteessä kantillointia alettiin korvata vähitellen lukemisella vasta valistuksen vaikutuksesta 1700-luvulla. Nykyisin kantillointi on jälleen yleistynyt myös luterilaisissa kirkoissa.[6]

Ortodoksisen kirkon sanastossa resitatiivi on puheen ja laulamisen välimuoto, laulava lukutapa, jolla ilmaistaan ortodoksisessa kirkossa eräitä jumalanpalvelusten tekstejä. Restatiivisen lukutavan eli resitoinnin tarkoitus on estää pyhien tekstien henkilökohtaista värittämistä omalla tunteenomaisella äänensävyllä tai henkilökohtaisilla painotuksilla ilman että lukija ei voi antaa teksteille omaa yksipuolista tulkintaansa.[7]

Resitointi on peräisin juutalaisuudesta ja sitä käytetään myös muissa uskonnoissa. Esimerkki resitatiivista on myös islaminuskoisten (muslimien) rukouskutsu, joka lauletaan moskeijan tornista, minareetista.

LähteetMuokkaa

  1. resitatiivi tieteentermipankki.fi. Viitattu 19.4.2020.
  2. J. S. Bach: Matteus-passio Matteus-passionen (Pdf tiedosto, s.. 3) cantoresminores.fi. Viitattu 19.4.2020.
  3. Resitatiivi ranneliike.net. Viitattu 19.4.2020.
  4. Palvelkaa Herraa iloiten Jumalanpalveluksen opas, s. 130. Kirkkohallitus Jumalanpalveluselämä ja musiikkitoiminta, 2009.
  5. Reijo Pajamo, Erkki Tuppurainen: Kirkkomusiikki, s. 455. Suomen musiikin historia. Werner Söderström Osakeyhtiö. Helsinki ISBN 951-0-27707-x, 2004.
  6. Kantillointi evl.fi. Viitattu 19.4.2020.
  7. Resitatiivi ortodoksi.net. Viitattu 19.4.2020.
Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.