Helsingin Diakonissalaitos
Diakonissalaitos, virallisesti Helsingin Diakonissalaitoksen säätiö sr (HDL),[1] on yleishyödyllinen säätiö, jonka harjoittaa kristillistä palvelutoimintaa, joka tukee heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä.[2] Diakonissalaitos toimii Suomessa ja 13 muussa maassa.[1] Se on keskittynyt auttamaan haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä, kuten lapsia, nuoria, perheitä, liikkuvaa väestöä ja maahantulijoita.[3]
| Diakonissalaitos | |
|---|---|
 |
|
| Perustettu | 1867 |
| Kotipaikka | Helsinki |
| Tarkoitus | Diakonissalaitos tuottaa monipuolisia sosiaali- ja terveysalan palveluja ja on vaikeiden yhteiskunnallisten ongelmien asiantuntija. |
| Johtaja | Olli Holmström |
| Hallitus | Diakonissalaitoksen hallintoelimet |
| Tase | 183,1 miljoonaa euroa |
| Säätiön sivut | |
|
|
|
Historia
muokkaa1867–1899
muokkaa
1860-luvulla Helsingissä elettiin katovuosia, jolloin ihmiset kärsivät sekä nälästä että kulkutaudeista.[4] Vuonna 1867 Diakonissalaitoksen perustanut aristokraatti ja kahdesti leskeksi jäänyt Aurora Karamzin (1808–1902) oli lunastanut samana vuonna itselleen Träskändan kartanon isäpuolensa kuoltua.[5] Kartanoon hakeutui monia nälkäisiä ja sairaita.[4] Yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta Karamzin oli kiinnostunut 1840-luvulla. Matkoillaan Euroopassa hän tutustui sairaaloihin ja hyväntekeväisyyslaitoksiin,[5] esimerkiksi Reininmaalle pastori Fliednerin perustamaan Kaiserwerthin diakonissalaitokseen.[4] Muutettuaan Suomeen Karamzin rahoitti Helsingin Naisyhdistyksen ylläpitämää sopankeittolaitosta, naisille suunnattuja työtupia, lastenseimiä ja orpolastenkotia. Karamzin oli kiinnostunut myös käytännön sairaanhoidosta.[4] Laitoksen perustajajäseniin kuului myös arkkiatri Otto E. A. Hjelt.[6]
Helsingin Diakonissalaitos avattiin vuonna 1867 vuokratiloihin Linderien talossa Unioninkadulla. Diakonissalaitoksen ensimmäisenä johtajana toimi Amanda Cajander[4], ensimmäinen suomalainen diakonissa.[7] Aluksi laitos toimi kulkutautisairaalana varattomille naisille ja näiden lapsille.[8] Laitos koulutti työntekijänsä ammattiinsa.[8] Naisten ammatillinen kouluttaminen oli uutta, sillä vasta vuonna 1863 seminaariin oli hyväksytty opiskelemaan ensimmäinen nainen.[9] Ensimmäinen diakonissa, Emma Wichman, valmistui laitokselta vuonna 1873.[10] Kriitikot vertasivat laitoksen toimintaa luostariin muun muassa yhtenäisten pukujen, kovan työmäärän ja hierarkian vuoksi. Laitos tarjosi sairaanhoitajille koulutusta, jota ei muuten ollut tarjolla. 1870-luvulla SPR:n edeltäjä ja Diakonissalaitos varustivat yhdessä ambulanssin, jolla laitoksen sisaret menivät auttamaan Venäjän ja Turkin välisen sodan uhreja.[8]
Vuonna 1875 Karamzin osti Diakonissalaitokselle oman talon Katajanokalta. Vuonna 1885 Karamzin esitteli laitostaan keisari Aleksanteri III:lle ja keisarinna Maria Fjodorovnalle. Kun laitoksen tilat alkoivat käydä ahtaaksi, uuden taloryhmän rakentamiseeen alettiin kerätä lahjoituksia. Rakentamista varten otettiin myös lainaa.[4]
Diakonissalaitoksesta valmistuneita sisaria työskenteli laitoksen lisäksi myös seurakunnissa ja kunnissa.[11] Träskändan päärakennus paloi vuonna 1888. Koska Aurora Karamzin ei halunnut rakennuttaa uutta päärakennusta, hän myi tilan ja käytti saamiaan varoja Diakonissalaitoksen uudisrakentamiseen. Helsingin Eläintarhassa sijaitsevan taloryhmän rakennustyöt valmistuivat vuonna 1897.[4] Kallion kaupunginosassa oli oma sairaala, kirkko ja sisarkoti.[8]
1900–1959
muokkaaMaineeltaan epämääräisenä pidettyyn Alppilaan siirtynyt valtava Diakonissalaitos herätti ihmetystä. Alppikadun puoleinen seinä oli peräti 123 metriä pitkä ja rakennuksesta löytyi esimerkiksi hissi, vesiklosetti ja keskuslämmitys. Myös Keski-Euroopasta inspiraatiota saanut rakennustyyli poikkesi lähialueen matalista puutaloista.[9] Aurora Karamzin menehtyi vuonna 1902.[5]
Diakonissalaitoksen sisaret työskentelivät muun muassa vuonna 1904 Helsinkiin perustetussa Keuhkotautisten huoltolassa. Keuhkotautisia lapsia ei hoidettu missään, joten vuonna 1910 hyväntekijä Constance Montgomery ja huoltolassa työskennellyt sisar Elin Wegelius avasivat hoitokodin heille. Kodista kehittyi Pitäjänmäen lastenkoti.[12]
Yhteiskunnassa köyhyyttä pidettiin ihmisten omana syynä myös lasten kohdalla. Vaikka kuntien olisi pitänyt perustaa lastenkoteja, käytännössä niitä hoitivat lähinnä aattelliset ja uskonnolliset organisaatiot.[8] Köyhäinhoitolain myötä köyhäinhoidon tehtävät siirtyivät lopullisesti kunnille vuonna 1923.[11]
Vuonna 1926 Diakonissalaitos alkoi valmistaa ehtoollisleipää eli öylättiä sisar Aino Miettisen aloitteesta. Ehtoollisleivän kuvituksen, krusifiksin, kaiversi Ebba Masalin.[13]
Rinnekodin perustaminen kehitysvammaisille lapsille oli uusi yhteiskunnallinen avaus.[8] Se alkoi toimia vuonna 1927, kun Diakonissalaitoksen sisaret ottivat hoidettavakseen kaksi kehitysvammaista poikaa, Maurin ja Martin.[14] Rinnekoti sijaitsi J. Westerlundin vuosina 1889–1890 suunnittelemassa Linnunlaulun huvilassa.[15]
Helsingin Diakonissalaitoksen Sairaanhoitajakoulu (nykyisin Suomen Diakoniaopisto) avattiin vuonna 1932.[16]
Osa Diakonissalaitoksen sisarista, esimerkiksi sisar Aino Miettinen,[17] alkoi vaatia jo 1930-luvulla uudistuksia eli enemmän itsenäisyyttä, normaalia palkkaa ja työaikaa.[8] Vuonna 1941 laitoksen johtaja Elsa Wennervirta, entinen johtaja Hanna Masalin ja Aino Miettinen laativat ehdotuksen laitoksen sääntöjen uudistamisesta. Vuonna 1943 kirkolliskokous päätti, että seurakuntien diakonissoista tulee seurakunnan työntekijöitä, joille alettiin maksaa kuukausipalkkaa. Wennervirran komitean ehdotuksiin palattiin sodan jälkeen vuonna 1946 ja siitä äänestettiin. Suurin osa sisarkunnan vastaajista hyväksyi vanhan järjestelmän, joten sitä ei silloin purettu.[17]
Laitoksen koulutusta uudistettiin 1950-luvulla kahdesti. Vuonna 1952 koulutuksen sisältöä uudistettiin ja 1957 koulutuksen pituus harmonisoitiin 2,5 vuoteen, kuten Suomessa oli tuolloin käytäntönä. Sairaanhoitajakoulun nimeksi tuli Diakonnissakoulu.[17]
Vuonna 1957 Rinnekodin toiminta eriytettiin itsenäiseksi Diakonissalaitoksen tytärsäätiöksi.[14]
Vuonna 1958 kirkolliskokous päätti, että seurakuntasisarilla on oikeus eläkkeeseen. Seuraavana vuonna[17] Diakonissalaitoksen sisarkotijärjestelmä purettiin ja diakonissat saattoivat valita roolinsa. B-sisaret olivat tavallisia palkkatyöläisiä, A-sisaret luovuttivat osan tuloistaan laitokselle ja saivat vastineeksi lupauksen loppuikänsä huolenpidosta.[8]
1950-luvun lopussa tuberkuloosin hoito oli kehittynyt ja Pitäjänmäen lastenkotiin alettiin ottaa sosiaalisin syin sijoittettuja lapsia.[12]
1960–1999
muokkaaHyvinvointivaltio alkoi voimistua Suomessa 1960-luvulla sosiaalipolitiikan myötä. Diakonissalaitoksen piti miettiä roolinsa uudestaan, kun kaikista ihmisistä alettiin pitää huolta verovaroin.[8] Diakonissalaitos myi Linnunlaulun huvilan Näkövammaisten ammattikoululle.[15]
1980-luvulla Diakonissalaitos omisti parhaimmillaan yli 100 kiinteistöä, joiden joukossa oli muun muassa yksityissairaala, lääkäriasemia, vanhusten palvelutaloja ja lastensuojelulaitoksia. Laitoksen tarjoama koulutuksesta tuli osa normaalia ammatillista koulutusjärjestelmää. Osa laitoksen työntekijöistä koki, että maksimaalisen taloudellisen voiton tavoittelusta oli tullut liian tärkeää. Kapinoinnin seurauksena alettiin harjoittaa radikaalidiakoniaa, ja Diakonissalaitos palasi juurilleen, auttamaan ihmisiä, joita hyvinvointivaltion tuki ei tavoittanut. Näitä olivat esimerkiksi narkomaanit, asunnottomat, alkoholistit ja eri syistä syrjäytyneet ihmiset. Työtä alettiin tehdä myös yhteistyössä alan muiden toimijoiden kanssa. Alkoholistien yömajan kävijöiltä oli tähän asti voitu kysyä päihteettömyydestä tai uskonnosta, mutta näistä kyselyistä luovuttiin.[8]
Vuonna 1988 Diakonissalaitos osti Lauttasaaren Tutkimuskeskus Oy:n, josta oli jo aiemmin omistanut kaksi kolmasosaa. Siitä muodostettiin Diacor terveyspalvelut Oy, johon yhdistettiin myös laitoksen muut lääkäriasemat. [6]
1990-luvun laman myötä myös Diakonissalaitoksella käytiin yt-neuvotteluita. Autettavien joukoon liittyi turvapaikanhakijat ja liikkuva väestö. Syrjäytymisvaarassa olevia nuoria varten perustettiin Vamos[8] ja kodittomille miehille Alppitupa vuonna 1993.[18] Vuonna 1996 Diakonissalaitos myi Diacorille sairaalansa ja laboratoriotoimintonsa.[6]
2000–
muokkaa
Hiv-positiivisille narkomaaneille perustettiin palvelukeskus Helsingin Kluuviin vuonna 2000. Jo aiammin laitos oli perustanut Kurvin huumepoliklinikan Munkkisaareen.[19]
Vuonna 2003 Diakonissalaitoksella työntekijöitä ja opiskelijoita oli yhteensä yli 2000. Alppilassa sijaitsi sairaala, Diakoniaopisto ja Diakonia-ammattikorkeakoulun yksikkö, kirkko, apteekki, henkilökunnan ja opiskelijoiden asuinrakennus ja hotelli. Lisäksi siellä tarjottiin tukiasuntopalveluita alkoholisteille ja HIV- ja mielenterveyspotilaille.[9]
Helsingin Diakonissalaitoksen Hoiva Oy perustettiin vuonna 2004.[20]
Vuonna 2011 Hoiva Oy perusti ikääntyvien hoitoon ja saattohoitoon keskittyneen sairaalaosaston, Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalan, joka lakkautettiin vuonna 2014.[20]
Vuonna 2013 Diakonissalaitoksen asiakkaisiin kuului esimerkiksi Helsingin kaupunki, joka osti siltä palveluja lähes 22 miljoonalla eurolla. Sen työhön kuului esimerkiksi päihde- ja mielenterveystyö, lastensuojelu ja tukiasuntojen tarjoaminen.[21]
Vuonna 2017 Terveystalo osti Diakonissalaitoksen Diacor-terveyspalveluyrityksen. Samalla Diakonissalaitos sai noin kymmeneksen Terveystalon osakkeista.[2] Diakonissalaitoksella oli noin tuhat työntekijää ja satoja vapaaehtoisia.[8]
Kesällä 2019 Diakonissalaitos kertoi yhdistyvänsä Rinnekoti-säätiön kanssa. Rinnekoti oli Suomen suurin yksityinen toimija, joka tarjosi kehitysvamma-alan palveluja.[14] Joulukuussa Diakonissalaitoksen säätiö myi osuutensa Terveystalosta.[2]
Tammikuussa 2020 noin 1100 henkilöä työllistänyt Rinnekoti-Säätiö yhdistettiin Diakonissalaitokseen. Yhdistymistä perusteltiin osaamisen vahvistamisella ja toiminnan tehostamisella. Rinnekoti jatkoi omana liiketoiminta-alueenaan säilyttän muun muassa oman brändinsä, henkilöstönsä, toimintamallinsa ja toimipaikkansa. Sen lisäksi konserniin kuului myös kaksi muuta toimialaa, Diakonia ja sosiaalinen vastuu ja Diakonissalaitoksen Hoiva Oy.[14] Laitos osti CaritasPalvelut Oy:n.[20]
Helmikuussa 2023 Rinnekoti, Diakonissalaitoksen Hoiva Oy, Caritas Palvelut Oy ja Diakonissalaitoksen lapsille ja perheille tarjotut palvelut yhdistettiin. Aluksi markkinointinimenä käytetystä Rinnekodit-nimestä tuli yhtiön virallinen nimi marraskuussa.[22]
Organisaatio
muokkaa
Diakonissalaitoksen konsernin muodostavat Helsingin Diakonissalaitoksen säätiö sr ja sen omistama yhteiskunnallinen yritys Rinnekodit Oy. Konserni on omistajana myös osan Suomen Diakoniaopistossa ja Diakonia-ammattikorkeakoulussa. Vuonna 2023 Diakonissalaitoksen säätiö tytäryhtiöineen työllisti noin 3 400 ihmistä 14 hyvinvointialueella ja 13 maassa. Konsernin yhteenlaskettu liikevaihto oli noin 258 miljoonaa euroa. Liikevoitto käytetään kokonaisuudessaan henkilöstön ja asiakkaiden hyvinvoinnin kehittämiseen ja haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten auttamiseen.[1]
Diakonissalaitoksen pääkortteli on Helsingissä, Kallion kaupunginosasssa Alppikadulla, jossa se on toiminut vuodesta 1897 alkaen. Korttelin laajuus on mahdollistanut lisärakentamisen.lähde? Korttelia rajaavat Helsinginkatu, Kolmas linja ja Alppikatu sekä korttelin ja Linnunlaulun huvila-alueen välitse kulkeva jalankulku- ja pyörätie.
Diakonissalaitoksella on toimintaa pääkaupunkiseudun lisäksi myös Lahdessa, Jyväskylässä, Kuopiossa, Tampereella, Turussa, Oulussa ja Rovaniemellä.lähde? Rinnekodilla on kymmeniä toimipaikkoja ympäri Suomea.[23]
Toiminta
muokkaaDiakonissalaitos on kolmannen sektorin toimija, ja sen tarjoamat palvelut täydentävät kuntien toimintoja sekä hyvinvointiyhteiskunnan palveluja. Diakonissalaitos toimii yhteistyössä esimerkiksi valtion, kuntien ja yritysten kanssa. Lisäksi Diakonissalaitos järjestää kansalaistoimintaa sekä toteuttaa monenlaisia kehittämishankkeita. Diakonissalaitos on erikoistunut vaativien erityisryhmien palveluihin, joita kehitetään yhdessä asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden kanssa.lähde? Vuonna 2024 konsernin arvoja olivat ihmisarvo, lähimmäisenrakkaus ja vastuullisuus.[25] Laitos kunnioittaa kaikkia uskontoja.[8]
Diakonissalaitos on esiintynyt mediassa esimerkiksi silloin, kun käydään keskustelua syrjäytymisestä, Itä-Euroopan liikkuvasta väestöstä ja asunnottomuudesta, päihteiden käytöstä koituvista ongelmista ja niiden ratkaisemisesta.lähde?
Sisarkotijärjestelmänä aloittaneella Diakonissalaitoksella oli vuonna 2024 kolme elossaolevaa A-sisarta, jotka saavat laitokselta elinikäisen turvan vastineeksi sille tekemästään työstä.[17]
Historianäyttely
muokkaaDiakonissalaitoksella on historiallinen esine- ja valokuvakokoelma. Vanhimmat esineet ovat 1860-luvulta. Päärakennuksessa sijaitseva näyttely kuvaa Diakonissalaitoksen vuonna 1867 alkaneen kehityskaaren pienestä kulkutautisairaalasta ja diakonissojen kasvatuspaikasta yhteiskunnalliseksi konserniksi.[26]
Historiallista kuva-aineistoa on myös esillä Seinätön museo -verkkosovellutuksessa. [27]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b c Diakonissalaitos on yleishyödyllinen säätiö ja puolustaa ihmisarvoa Diakonissalaitos. Viitattu 16.5.2024.
- ↑ a b c Jarno Hartikainen HS: Diakonissalaitos luopuu omistuksestaan Terveystalossa Helsingin Sanomat. 4.12.2019. Viitattu 16.5.2024.
- ↑ Yleishyödyllinen toiminta Diakonissalaitos. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ a b c d e f g Karamzin, Aurora(1808 - 1902) kansallisbiografia.fi. Viitattu 16.5.2024.
- ↑ a b c Seura: Helsingin Diakonissalaitoksen perustaja Aurora Karamzin oli hyvää tekevä ruhtinatar – Kestitsi tasapuolisesti köyhiä ja kaikkein ylhäisimpiä Seura.fi. 3.9.2022. Viitattu 20.5.2024.
- ↑ a b c Jaana af Hällström: Sote-Suomen kehitys - Diakonissalaitos mukana alusta lähtien Diakonissalaitos. 1.1.2023. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ Jaana af Hällström: Ensimmäinen suomalainen diakonissa Diakonissalaitos. 8.2.2022. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Maija Aalto: Lavantaudista ja nälkävuosista ”minkkiturkkiväen yksityissairaalan” aikoihin – Diakonissalaitoksen historia on myös kertomus hyvinvointivaltiosta Helsingin Sanomat. 18.4.2017. Viitattu 20.5.2024.
- ↑ a b c Laitinen Jaana: Museossa kohtaavat naisen, Helsingin ja sairaanhoidon historia Helsingin Sanomat. 12.2.2003. Viitattu 20.5.2024.
- ↑ Jaana af Hällström: Ensimmäinen diakonissa vihittiin 1873 Diakonissalaitos. 25.10.2018. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ a b Kuusimäki Kalle: Diakonia suomalaisen yhteiskunnan murroksissa EVL Plus. 19.2.2024. Viitattu 20.5.2024.
- ↑ a b Pitäjänmäen Lastenkodin Vaiheita Pitäjänmäki Muistelee. 29.5.2017. Viitattu 30.5.2024. (englanniksi)
- ↑ Seurakunnissa valmistaudutaan kokeilemaan itsetehtyä, murrettavaa ehtoollisleipää Diakonissalaitos leipoo öylätit luterilaisille Helsingin Sanomat. 8.4.1993. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ a b c d Eeva-Stiina Pesonen: Kaksi sote-alan merkittävää toimijaa yhdistyivät vuoden alussa, kun Rinnekoti palasi Diakonissalaitoksen luo Kauppalehti. 8.1.2020. Viitattu 16.5.2024.
- ↑ a b Kommentti | Harva tietää, millaisen perinnön Aulis Junes todellisuudessa jätti Helsingin Sanomat. 6.10.2023. Viitattu 16.5.2024.
- ↑ Jaana af Hällström: Diakonissa - sote-alan ammattilainen Diakonissalaitos. 16.1.2018. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ a b c d e Jaana af Hällström: Sisarkotijärjestelmä ei ole vielä päättynyt Diakonissalaitos. 17.4.2019. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ Jenni Sarolahti: Tulevaisuus ilman asunnottomuutta – utopia vai järkevä tavoite? | Diakonissalaitos. 17.10.2022. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ Kaija Aho: Hiv-narkomaanien palvelukeskus aloittaa toiminnan Helsingin ydinkeskustassa Helsingin Sanomat. 25.11.2000. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ a b c Jaana af Hällström: Helsingin Diakonissalaitoksen sairaala Diakonissalaitos. 15.1.2018. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ Jyri Hänninen HS: Diakonissalaitos ei juokse voittojen perässä Helsingin Sanomat. 25.1.2014. Viitattu 16.5.2024.
- ↑ Sote-palvelut Diakonissalaitoksen konsernissa Diakonissalaitos. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ Toimipisteet Rinnekodit. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ Helsingin Diakonissalaitoksen säätiö sr Soste. 28.11.2018. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ Arvomme ja strategia - olemme yhdessä rohkein Diakonissalaitos Diakonissalaitos. Viitattu 30.5.2024.
- ↑ Museo tallentaa diakonissojen historiaa Diakonissalaitos. Arkistoitu 22.10.2020. Viitattu 26.5.2020.
- ↑ Diamus - Diakonissalaitoksen museo tarinasoitin.fi. Viitattu 26.5.2020.
Kirjallisuutta
muokkaa- Jyrki Paaskoski: Ihmisen arvo - Helsingin Diakonissalaitos 150 vuotta, Edita Publishing, 2017
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helsingin Diakonissalaitos Wikimedia Commonsissa
- Helsingin Diakonissalaitos
- Diakonissalaitoksen historiaa 1867-2023, YouTube-video
- Suomen Diakoniaopisto
- Paikan kertomaa: Diakonissalaitoksen vanha museo, Yle Areena, 2003 (tätä museota ei ole enää)