Taidekritiikki

Taidekritiikki eli taidearvostelu on julkisesti esitettyjen taideteosten ja teoskokonaisuuksien, taiteeseen liittyvien ilmiöiden, käsitysten, teorioiden ja taide- ja kulttuuripolitiikan ja taidehistoriallisen arvon ja merkityksen pohtimista ja määrittelemistä. Kritiikkiä harjoitetaan kaikilla taiteenaloilla, mutta tässä artikkelissa keskitytään kuvataiteiden arvosteluun.

Gabriel Cornelius von Max: Apinat taiteen tuomareina, 1889.

Arvostelu liittyy sekä taiteen tekemiseen että sen vastaanottoon. Taidekoulutuksessa opettaja esittää opiskelijoille kritiikkiä näiden harjoitustöistä. Taiteilija harjoittaa itsekritiikkiä luodessaan taidetta; onkin tapana sanoa, että teoksen luonut taiteilija on sen ensimmäinen kriitikko. Myös yleisö arvottaa taidetta, ja voidaan sanoa, että tältä osin itse kukin on kriitikko.

Kritiikkiin erikoistuneita henkilöitä, jotka tutkivat ja arvioivat taidetta kutsutaan taidearvostelijoiksi ja taidekriitikoiksi. Kaikki taidearvostelijat eivät ole koulutukseltaan taidehistorioitsijoita, mutta taidearvostelua voidaan pitää taiteentutkimuksen sovellutuksena.

Historiaa

Jean-Honoré Fragonard: Denis Diderot, 1769

Taidetta on arvotettu eri tavoin kaikkien kulttuurien historian vaiheissa. Erityisesti eurooppalaiseen perinteeseen kuuluu kuitenkin väitteiden, olettamusten ja teorioiden esittäminen ja niiden arvostelu. Kritiikki liittyi siis varhaisvaihessa keskusteluun ja teorioiden muodostukseen, ja se oli pääasiassa sanallista.

Taidekritiikkiä harjoittivat Italian renessanssin taiteesta, taiteilijoista ja arkkitehtuurista kirjoittaneet Leon Battista Alberti ja Giorgio Vasari.

Nykyisin tunnetun taidekritiikin synty liittyy lehdistön kehitykseen ja valistusajatteluun. Valistusfilosofi ja kirjailija Voltaire pohti Filosofisessa sanakirjassa taiteilijoita arvostelijoina, mutta totesi heidän olevan lähes poikkeuksetta puolueellisia:

»Erinomainen kriitikko olisi se taiteilija, jolla olisi laajat tiedot ja hyvä maku, joka olisi vailla ennakkoluuloja ja kateutta. Sellaista on vaikea löytää.»

Ranskalaista ensyklopedistia ja filosofia Denis Diderot´ta pidetään ensimmäisenä suurena taidekriitikkona. Hän kirjoitti taidekritiikkiä vuodesta 1759 alkaen yli 30 vuoden ajan ja arvosteli vuosittain järjestettyä taidenäyttelyä "Pariisin salonkia" Correspondance littraire -lehteen. Hänen maineensa kriitikkona muistetaan taiteen, taiteilijoiden ja maalaustekniikan erittelyn sekä makunsa ja tyylinsä takia. Vuonna 1796 julkaistua kirjoitusta Essai sur la peinture (Tutkielma maalaustaiteesta) ihailivat niin J. W. von Goethe kuin myöhemmin 1800-luvun runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire.

Taidekritiikki yleistyi eurooppalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuina näyttelyarvosteluina 1800-luvun kuluessa. Taidekritiikkiä alettiin julkaista, kun taidealojen ja taidehistorian asioita käsittelevät aikakauslehdet alkoivat ilmestyä niitä koskevien tieteenalojen kehityksen myötä.

Taidekirjoittelua vai kritiikkiä?

Taidekritiikkiä eivät ole harjoittaneet vain akateemisesti koulutetut oppineet. Myös taiteilijat ja kirjailijat ovat toimineet taidekriitikkoina. Joskus kritiikkiä luonnehditaan omaksi taiteenlajikseen.

James McNeill Whistler: Nocturne in Black and Gold: The Falling Rocket, 1874.

Arvostellessaan vuoden 1846 Salonkia ranskalainen runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire totesi: "Taidekritiikki syntyi taiteen kohdusta." Hän kirjoitti:

»Jotta kritiikki olisi oikeudenmukaista ja jotenkin perusteltua, sen pitää olla puolueellista, intohimoista, poliittista. Toisin sanoen kritiikki täytyy tehdä rajatusta näkökulmasta – mutta näkökulmasta, joka avaa eniten näkymiä.»

Taidekritiikkiä on kahdenlaista. Baudelairen määritelmän mukaan se voi olla subjektiivista, jolloin puhutaan usein "kriitikosta taiteilijana", jossa kriitikko kuvaa omia tunteitaan, reaktioitaan ja kontaktejaan tarkasteltavan taiteen suhteen. Toinen perinteinen kritiikin suuntaus tarkastelee taidetta taidehistorian, tieteellisen objektiivisuuden, valistuksen ja etäisyyden näkökulmasta, jolloin puhutaan tavallisesti akateemisista taidekriitikoista.

Oscar Wilde esitti esseessään ”Kriitikko taiteilijana” vuodelta 1890, että parhaan kritiikin täytyy hylätä tavalliset, erityisesti realismin ohjenuorat ja hyväksyä impressionismin estetiikka – mitä lukija kirjallisia teoksia lukiessaan tuntee, pikemminkin kuin mitä hän lukiessaan ajattelee tai järkeilee. Wilden mukaan kriitikko ei saa vain selittää taideteoksia, vaan hänen täytyy pyrkiä syventämään sen mysteeriä.

Taidehistorian erään tunnetuimman arvostelijankommentin esitti vuonna 1878 John Ruskin, joka vertasi kritiikissään amerikkalaisen James McNeill Whistlerin maalausta Nocturne in Black and Gold: The Falling Rocket (Tumma ja kultainen yötunnelma: Putoava raketti) "maalipurkin paiskaamiseen vasten yleisön naamaa".

William Blake, Suuri punainen lohikäärme ja nainen aurinkoon puettuna, 1805–1810.

Vielä jyrkemmin kirjoitti Robert Hunt, joka ainoana arvosteli William Blaken ainoaa yksityisnäyttelyä vuonna 1809 Lontoossa. Hunt valitti The Examiner -lehdessä Blaken maalausten vaikeasti ymmärrettävistä allegorioista ja turhanpäiväisistä yrityksistä esittää sekä ruumista että sielua, tahroista, läiskistä ja sekasotkuisesta hölynpölystä. Kirjoittaja väitti, että Blake ei osaa piirtää ja että esillä olevat kuusitoista maalausta ovat "vain penikkatautisten aivojen kuohahduksia" ja Blake itse "epäonninen mielisairas", joka kärsii "häikäilemätömästä turhamaisuudesta".

Taidenäyttelyiden lisääntyessä 1900-luvun kuluessa alettiin niiden yhteydessä julkaista näyttelyluetteloita, esseitä ja monografioita. Puhutaan taidekirjoittelusta, jolla tarkoitetaan kuvataiteesta kirjoittamista ilman arvottavia painotuksia. On kiistelty^lähde? siitä, edustaako taidenäyttelyjen yhteydessä julkaistava aineisto taidearvostelua vai markkinointia, koska usein niitä kirjoittavat samat henkilöt. Ainakin taiteen edistämisen ja sen kritiikin välinen raja on hämärtynyt.

Taidekritiikin alku Suomessa

Sakari Topelius oli taidekritiikin varhaisia puolustajia Suomessa.

Kotimaista taide-elämää seuraava säännöllinen taidekritiikki alkoi vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen aloittaman taidenäyttelytoiminnan yhteydessä. Morgonbladissa julkaistiin huhtikuussa 1847 Fredrik Berndtsonin kirjoittama kolmiosainen, perusteellinen arvostelu Suomen taideyhdistyksen ensimmäisestä näyttelystä Helsingissä. Sakari Topelius piti sitä tiettävästi Suomen ensimmäisenä yksityiskohtaisena, julkaistuna taidekritiikkinä.

Kuopiolaisen Saima-lehden toimittajan J. V. Snellmanin ja Helsingfors Tidningarin toimittajan Sakari Topeliuksen näkökannat suomalaiskansallisuudesta ja sanomalehdistöstä olivat erilaisia, mutta he olivat myös samaa mieltä muun muassa siinä, että keskusteleva ja pohtiva sisältö oli lehdissä aivan liian vähäistä ja jäänyt kertovan aineksen varjoon. Kertova aines oli uutisia ja ilmoituksia, jonka he katsoivat lehden konservatiiviseksi, säilyttäväksi sisällöksi. Vain keskustelu eli kantaa ottava aines vei asioita eteenpäin.

Suomalainen taidekritiikki kehittyi osana kotimaista taide-elämää journalistisista, valituksellisista ja kansallisista syistä. Taidekriitikot olivat tavallisesti joko taiteesta kiinnostuneita toimittajia, taiteilijoita tai kulttuurin eri aloihin perehtyneitä asiantuntijoita. Esimerkiksi Jac. Ahrenberg (Johan Jacob Ahrenberg) oli monipuolisesti taiteisiin perehtynyt ja Euroopassa matkustellut suomalainen arkkitehti, taiteilija ja kirjailija. Toinen merkittävä henkilö 1800-luvulla oli kirjailija, kirjallisuudentutkija ja esteetikko Fredrik Cygnaeus, joka vaikutti Taideyhdistyksen piirissä Suomen kansalliseen herätykseen.

Carl Gustaf Estlanderin sanat Ateneumin avajaisissa vuonna 1887 luonnehtivat myös kotimaisen taidekritiikin nationalistista linjaa vielä pitkälle seuraavalle vuosisadallekin:

»Vaikka taiteemme nykyisin etsiikin aiheensa ihmisten parista ja luonnosta, katselkoon se niitä aina hyväntahtoisin ja rakastavin silmin, ja vaikka taiteemme vielä onkin pakko käytellä talttaa ja sivellintä Pariisin tai Düsseldorfin tapaan, johtakoon sen kehitys vakaasti kohti sitä hetkeä, jolloin veistokset ja maalaukset eivät ole ainoastaan sisällöltään, vaan myös muodoltaan kotimaisia.»

Taidekritiikki syntyi ja kehittyi Suomessa muihin Euroopan maihin ja Venäjään verrattuna myöhään. Kirjallisuus-, kuvataide-, teatteri- ja musiikkiarvostelut alkoivat lisääntyä vasta 1880-luvulla ja silloinkin vain muutamissa suurimmissa sanomalehdissä. Mutta jo 1900-luvun alkuun mennessä kritiikkiä julkaistiin runsaasti. Kritiikkiin tuli jatkuvuutta ja se alkoi kattaa kaikki merkittävimmät museo- ja gallerianäyttelyt.

Modernismi ja formalistinen kritiikki

Roger Fry, Omakuva, noin 1928.

Modernismin aikana syntyi käytäntö, jossa taidekriitikko saattoi ryhtyä jonkun esiintulevan uuden taidesuunnan puolestapuhujaksi. Tällaisia voimakkaasti yhden suuntauksen puolesta toimineita vaikutusvaltaisia taidekriitikoita ovat olleet esimerkiksi:

kriitikko	maa	aika	taidesuuntaus
Julius Meier-Graefe	Saksa	1890–1935	impressionismi, postimpressionismi
Roger Fry Clive Bell	Englanti	1910-luku	postimpressionismi formalismi
Guillaume Apollinaire ja André Breton	Ranska	1910 ja 1920-luku	surrealismi
Clement Greenberg ja Harold Rosenberg	USA	1950-luku	abstrakti ekspressionismi
Michel Tapié	Ranska	1950-luku	tasismi, informalismi
Lawrence Alloway	Englanti	1950-luku	pop-taide
Pierre Restany	Ranska	1961	nouveaux realistes eli uudet realistit
Donald Judd	USA	1965	minimalismi
Germano Celant	Italia	1967	arte povera
Achille Bonito Oliva	Italia	1979	transavantgarde

Modernismi korosti taideteosten muodollisia ja visuaalisia piirteitä. Formalistinen taidekritiikki kiinnitti huomiota tavallisesti teosten sisäisiin ja muodollisiin ominaisuuksiin, kuten väreihin tai sommitteluun ja pyrki tieteellisyyteen. Formalistista taidekritiikkiä on arvosteltu siitä, että se ei ota huomioon taiteen esitysympäristöä, niitä esitysfoorumeita joissa sitä esitetään tai muita taiteen konteksteja. Formalistiseen taidekritiikkiin sisältyi usein arvostelmien jyrkkyys ja se oli tavallisesti selkeää.

Tom Wolfe vuonna 2004.

Kriitikoita on usein arvosteltu liian suurten valta-asemien hankkimisesta. Esimerkiksi Tom Wolfe herjasi kirjassaan The Painted Word (Maalattu sana, 1975), että Clement Greenberg oli "kulttuurilinnan kuningas". Wolfe väitti, että keskeisten kriitikoiden ja teorian valta oli liian suuri taidemaailmassa. Hän totesi satiirisesti, että "...ilman sopivaa teoriaa ei nykyaikana pysty edes näkemään maalausta."

Journalistinen kritiikki

Taidekritiikki oli 1950-luvulle asti autoritääristä asiantuntijakritiikkiä. Uusi, niin sanottu journalistinen taidekritiikki syntyi 1960-luvulla. Se korosti kritiikin luettavuutta, ajankohtaisuutta ja informatiivisuutta, sekä arvioi myös taiteen taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ja taloudellisia tekijöitä ja instituutioita. Myös taiteilijahaastattelut tulivat osaksi taidetta koskevaa journalismia.

Aikaisemmin eri kulttuurialat mainittiin sanomalehdissä omina palstoinaan. Sanomalehtien kulttuuriosastojen yleistyttyä 1960-luvulla myös kritiikkiä alettiin julkaista omilla kulttuurisivuilla. Samanaikaisesti alkoi kehittyä myös valtiollinen ja kunnallinen kulttuurihallinto.

Useissa länsimaissa vaikutti niin sanottu uusi journalismi (engl. New Journalism), joka toi sekä sanomalehtikirjoittamiseen että kritiikkiin radikaaleja, avantgardistisia piirteitä. Uusien taiteen "ismien" seuratessa toinen toistaan 1960-luvulla, toistui taidekritiikin historiassa aikaisemminkin havaittu piirre: taiteen avantgardea vastasi uusimuotoinen kritiikki.

Taide ja kritiikki muutoksessa

Performanssi hämmensi niin arvostelijoita kuin suurtakin yleisöä 1980-luvulla, mutta tuli myöhemmin osaksi normaalia taide-elämää. Performanssitaiteilijat Laura Curry, Lori Dillon ja Pamela Gregory Seattlen taidemuseossa toukokuussa 2007.

Veikko Hirvimäen teoksesta Kuningasajatus (1985) käytiin voimakas julkinen keskustelu 1980-luvulla.

Pekka Kauhasen UKK-muistomerkistä Kajaanissa (1990) keskusteltiin paljon.

Nykytaiteen keinot ja esitystavat alkoivat muuttua 1960-luvulta alkaen. Tultaessa 1980-luvulle kansainvälisestä, länsimaisesta nykytaiteesta omaksutut vaikutteet yleistyivät myös Suomessa. Maalaukset ja veistokset olivat muodostaneet aikaisemmin melko yhtenäisen muoto- ja merkkikielen, joiden arvosteleminen oli usein tarkkaa ja havainnollista. Nyt performanssit, installaatiot ja videot aiheuttivat sen, että taideteosten vertailu tuli vaikeammaksi.

Esimerkiksi Ars 83 näyttelyn yhteydessä käytiin poikkeuksellisen laaja yleisökeskustelu uudesta taiteesta. Myös Veikko Hirvimäen Kuningasajatus – Mika Waltarin muistomerkki (1985) Helsingissä ja Pekka Kauhasen Urho Kekkosen muistomerkki Suuri aika (1990) Kajaanissa herättivät voimakkaita yleisön reaktioita.

1980-luvulla yleistyneen postmodernismin myötä alettiin arvostella valistuksen rationalismin ja tekniikan ylivaltaa yhteiskunnassa. Taidekritiikki tuli yksilöllisemmäksi ja samalla kuvailevammaksi. Kulttuuri- ja taidetarjonnan lisääntyessä sanomalehdissä julkaistun taidekritiikin määrä väheni huomattavasti. Kun kriitikot alkoivat valita satojen taidenäyttelyiden joukosta muutamia, joista he kirjoittivat, kritiikki muuttui äärimmäisen valikoivaksi ja strategiseksi. Se menetti aikaisemman kattavuutensa ja konkreettisuutensa.

Viime aikoina on keskusteltu siitä, tuleeko taidekritiikki säilymään nykyisessä muodossaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että taidekritiikkiä ei tarvita. Toiset näkevät, että kritiikistä on tullut taiteen ja taiteilijoiden markkinointiviestintää. Jotkut taas väittävät, että kritiikkiä on niin kauan kuin on taidettakin, koska kritiikki syntyi samanaikaisesti taiteen kanssa, eikä voida edes puhua taiteesta ilman kritiikkiä.

Myös eri taiteenalojen kritiikin siirtyminen tietoverkkojen julkaisuihin on herättänyt keskustelua.

Päivittäisen, niin sanotun ajankohtaiskritiikin lisäksi taidekritiikkiä luetaan taide- ja kulttuurihistoriallisina dokumentteina. Eri taiteenalojen kritiikkiä ovat perinteisesti tallentaneet niin sanotut muistiorganisaatiot, ja uudet arkistointimenetelmät saattaisivat helpottaa kritiikin lukemista, vertailua, tarkastelua ja tutkimista.

Vaikutusvaltaisimpia ulkomaisia kuvataidekriitikoita

Ilja Repin, Ivan Kramskoi, 1882.

Leon Battista Alberti, Italia, 1400-luku Lawrence Alloway, Englanti 1950-luvun loppu – 1960-luku Guillaume Apollinaire, Ranska 1900-luvun alku Charles Baudelaire, Ranska 1800-luku Vissarion Belinski, Venäjä, ennen vuotta 1848 Clive Bell, Englanti 1900-luvun alku John Berger, Englanti 1970-luvulta alkaen André Breton, Ranska 1910–1960-luku Germano Celant, Italia 1960-luvulta Arthur Danto, Yhdysvallat 1960-luvulta Denis Diderot, Ranska 1759–1784 Roger Fry, Englanti 1900-luvun alku Clement Greenberg, Yhdysvallat 1930–1960-luku Robert Hughes, Yhdysvallat 1960-luvulta Hilton Kramer, Yhdysvallat 1960-luvulta

Ivan Kramskoi, Venäjä 1860–1880-luku Achille Bonito Oliva, Italia 1960-luvulta José Ortega y Gasset, Espanja ennen 1955 Herbert Read, Englanti 1940–1960-luku Pierre Restany, Ranska 1940–1990-luku Barbara Rose, Yhdysvallat 1960-luvulta Harold Rosenberg, Yhdysvallat 1950-luku Aline Saarinen 1934 alkaen Yhdysvallat Susan Sontag, Yhdysvallat, 1960-luvulta vuoteen 2004 Vladimir Stasov, Venäjä 1847–1906 Leo Steinberg, Yhdysvallat 1970-luvulta Michel Tapière, Ranska 1950-luku Giorgio Vasari, Italia 1500-luku Oscar Wilde, Irlanti, Englanti 1800-luvun loppu Tom Wolfe, Yhdysvallat 1960-luvulta

Merkittäviä kuvataidekriitikoita Suomessa

Taidemaalari Sigrid Schauman toimi taidekriitikkona vuodesta 1922 lähes kolmenkymmenen vuoden ajan.

Johan Jacob Ahrenberg, kirjallisuus- ja kuvataidekritiikki, Helsingfors Dagblad, Nya Pressen, Finsk Tidskrift, Hufvudstadsbladet, Dagligt Allehanda 1900, Teknikern H. Ahtela (Einar Reuter), Uusi Suomi 1921–1959, Tulenkantajat 1925, 1928 Eliel Aspelin-Haapkylä, Kirjallinen Kuukausilehti, Morgonbladet, Uusi Suometar, Valvoja, Aika Fredrik Berndtson, kirjallisuus-, kuvataide-, ja teatterikriitikko, Helsingfors Morgonblad 1847–1849, 1851, Finlands Allmänna Tidning 1852–1881 Arttu Brummer, taide- ja taideteollisuuskriitikko, Helsingin Kaiku ja Helsingin Kuvalehti 1910-luku, eri julkaisut Hannu Castrén, Keskisuomalainen Fanny Churberg, Morgonbladet, Finland 1880 alkaen Ragnar Ekelund, Hufvudstadsbladet 1943–1950 Carl Gustaf Estlander, kuvataide ja kirjallisuus, Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Dagblad, Finsk Tidskrift, Helsingfors Tidningar, Åbo Underrättelser 1850 alkaen Sigurd Frosterus, Nya Pressen, Finsk Tidskrift, Nya Argus Carl Axel Gottlund (Kaarle Akseli), Suomalainen 1846, Suomi 1847–49 Nils-Gustav Hahl, Nya Argus, Domus, Tulenkantajat, taide- ja taideteollisuuskriitikko Mika Hannula, eri julkaisut Aaro Hellaakoski, kuvataide- ja kirjallisuuskriitikko, Ylioppilaslehti 1916, Aamulehti, Aika, Karjalan Aamulehti, Iltalehti noin 1910–1950 Bertel Hintze, Nya Argus 1923, Finsk Tidskrift, eri julkaisut Paula Holmila, Uusi Suomi, Yleisradio, eri julkaisut Kasper Järnefelt, taide- ja kirjallisuuskriitikko, Keski-Suomi 1886, Savo 1887–1903 Otso Kantokorpi, Taide 1998–, Ilkka 1998–2013, Uusi Suomi 2007–08, Kauppalehti 2006–13, Kirkko ja kaupunki 2013–, Kansan Uutiset 2014– Heikki Kastemaa, Kaleva, eri julkaisut Marja-Terttu Kivirinta, Helsingin Sanomat, eri julkaisut Tapani Kovanen, Suomen Sosialidemokraatti Erik Kruskopf, Hufvudstadsbladet 1954 alkaen Altti Kuusamo, eri julkaisut Osmo Laine, Taide (vanh.) 1946–48, Taide 1965–71, Turun Sanomat 1949 alkaen Kuutti Lavonen, Helsingin Sanomat Kasimir Leino, kirjallisuus-, teatteri- ja kuvataidearvostelija, Hämeen Sanomat, Uusi Suometar 1989, Päivälehti 1890–1897, Nykyaika 1897–1899 Leo Lindsten, Uusi Suomi, Kansan Uutiset 1964–1971 Jaakko Lintinen, Taide Edwin Lydén, Uusi Aura 1928–1944 J. O. Mallander, Hufvudstadsbladet, Dagens Nyheter, Komposti, Uuden Ajan Aura, Suomi

Onni Okkonen, Uusi Suometar, Uusi Suomi 1916–1920, 1926–1945 Olavi Paavolainen, kirjallisuus- ja kulttuurikriitikko, Tulenkantajat 1930, eri julkaisut 1920–1960 Eila Pajastie, Ilta-Sanomat, Suomalainen Suomi, Nya Pressen Severi Parko, Suomen Sosialidemokraatti 1961–1964 Erkki Pirtola, Vihreä Lanka, Uuden Ajan Aura, Komposti 1979–1982, Ylioppilaslehti, Ilta-Sanomat 1980–1992, Aktivisti, Taide Pessi Rautio, Helsingin Sanomat, Taide Raimo Reinikainen, kuvataidekriitikko, 1965–1982 Kansan Uutiset, Suomen Sosialidemokraatti, Päivän Sanomat, Terä, Iiris 1967v1968 Edvard Richter, Helsingin Sanomat 1904–1952 Antero Rinne, Uusi Aura 1925–1930, Suomen Sosialidemokraatti 1933–1950 Anne Rouhiainen, Helsingin Sanomat A. I. Routio, Kauppalehti, Uusi Suomi Sakari Saarikivi Helsingin Sanomat 1951–1961 Tom Sandqvist, Hufvudstadsbladet, Nya Argus Kimmo Sarje, Helsingin Sanomat Sigrid Schauman, Dagens Press (Svenska Pressen, Nya Pressen) 1920–1947 Göran Schildt, Svenska Dagblad 1950–1995 Gösta Stenman, Dagens Tidning 1912 Gustav Strengell, arkkitehtuuri- ja taidekriitikko, Nya Pressen, Hufvudstadsbladet, Euterpe 1902–1905, eri julkaisut 1918 alk. Pekka Suhonen, Ylioppilaslehti 1958–1961, Uusi Suomi 1961–1964, Helsingin Sanomat Dan Sundell, Huvfudstadsbladet Ahti Susiluoto, kuvataide ja kirjallisuus, Aikalainen, Ylioppilaslehti 1960–1962, Kymen Sanomat 1963–1964, Kaleva 1967–1969, Kansan Uutiset 1969 alkaen Mika Suvioja, Etelä-Suomen Sanomat Signe Tandefelt, Hufvudstadsbladet 1912–1943, Nya Pressen 1913–1914 J. J. Tikkanen, Finsk Tidskrift, 1879 alkaen, Hufvudstadsbladet 1905 asti Maila-Katriina Tuominen, Aamulehti 1972–2009 Markku Valkonen, Uusi Suomi 1966–1970, Helsingin Sanomat 1970 alkaen Olli Valkonen, Helsingin Ylioppilaslehti 1950–1952, Suomen Sosialidemokraatti 1952–1958, Helsingin Sanomat 1961–1963, Aamulehti 1963–1964 E. J. Vehmas, Suomalainen Suomi 1937–1945, Tulenkantajat, Taide (vanh.) 1945 Uusi Suomi 1945–1967 Ludvig Wennervirta, Suomalainen Kansa 1908–1911, Uusi Suometar/Uusi Suomi 1912–1924, Iltalehti 1925–1927, Suomenmaa 1929–1932, Ajan Sana/Ajan Suunta 1932–1944

Katso myös

• Elokuvakritiikki
• Kritiikki
• Kriitikko
• Kirjallisuuskritiikki
• Kritiikkiportti
• Suomen arvostelijain liitto SARV

Lähteet

• Mira Frieman: On Diderot´s Art Criticism.(pdf) (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Pekka Vähäkangas: Snellmanin taidekritiikin luonne. (pdf) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kansainvälinen kuvataidearvostelijoiden yhdistys AICA (englanniksi)(espanjaksi)(ranskaksi)
• Sven Sandström (toim.): Konstkritik 1. Från hellenism till impressionism. 2. De moderna konsten. 1968.
• Riitta Ojanperä (toim.): Taide, aika, ajatus. Suomen taiteilijaseura, Helsinki 1989.
• Malcolm Geed (toim.): Art Criticism since 1900. Mancherster University Press, 1993.
• James Elkins: What Happened to Art Criticism? Chicago: Prickly Paradigm Press, 2003.
• James Elkins ja Michael Newman (toim.): The State of Art Criticism. Routledge, New York and London, 2008.
• Thomas Anderberg: Alla är vi kritiker. Atlas, 2009.

Kirjallisuutta

Yleistä

• Heikkilä, Martta (toim.): Taidekritiikin perusteet. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-212-5.

Kuuluisia kirjoituksia taidekritiikistä

• Giorgio Vasari: Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon, Kustannus Oy Taide 1994 (2001). ISBN 951-608-006-5
• Charles Baudelaire: Salon de 1845, 1845 ja Salon de 1846, 1846
• Oscar Wilde: Kriitikko taiteilijana ja Kriitikko taiteilijana II. Kirjassa Oscar Wilde, Naamioiden totuus ja muita esseitä (suom. Timo Hännikäinen). Savukeidas, Turku 2008. Esseet alkuperäiskielellä Oscar Wilde, The Critic as Artist, 1890 (englanniksi)
• Clement Greenberg: Avantgarde ja kitsch. Teoksessa Lintinen, Jaakko (toim.): Modernin ulottuvuuksia: Fragmentteja modernista ja postmodernista. Helsingissä: Taide, 1989. ISBN 951-891-210-6.
• Walter Benjamin: Taideteos teknillisen uusinnettavuutensa aikakaudella. Kirjassa Messiaanisia sirpaleita. KSL/Tutkijaliitto 1989. ISBN 951-9297-71-5
• Rosalind E. Krauss: The Originality of the Avant-Garde and Other Modernist Myths. 1985

Aiheesta muualla

Taidekritiikkiä verkossa:

• Mustekala.info
• Mark Harden's Artchive: Art Theory and Criticism (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• The Journal of Aesthetics and Art Criticism (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)