Eila Pajastie
Eila Pajastie-Havia[1] (vuoteen 1942 Paischeff;[2] 16. tammikuuta 1918 – 9. toukokuuta 1994)[3] oli suomalainen kuvataidekriitikko.
Pajastie opiskeli Helsingin yliopistossa vuodesta 1936 taidehistoriaa, yleistä valtio-oppia, kansantaloustiedettä ja englantilaista filologiaa. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1942 ja harjoitti vuosina 1946–1948 jatko-opintoja Lontoossa, missä hän suoritti taidehistorian Bachelor of Arts -tutkinnon. Hän aloitti Ilta-Sanomien taidekriitikkona 1940-luvun taitteessa. Hän oli Nya Pressen -lehden kuvataidekriitikko vuosina 1953–1967 ja kirjoitti myös muihin lehtiin, kuten Taide- ja Arkkitehti-lehtiin sekä suomenkielisiin päivälehtiin. Pajastie kirjoitti kuvataiteen ohella kritiikkejä myös taideteollisuudesta, arkkitehtuurista ja viimeksi baletista.[2] Taideteollisuudesta hän kirjoitti Kaunis Koti -lehteen vuosina 1949–1964.[4]
Pajastien vanhemmat olivat taidemaalari Alexander Paischeff ja tekstiilitaiteilija Eva Anttila. Hänen tätinsä oli balettitanssija Mary Paischeff ja hän tanssi nuorena itsekin. Pajastie oli 1950-luvun alussa muutaman vuoden naimisissa toimittaja Ilmari Havian kanssa.[2]
Pajastie luopui kriitikon urasta 1970-luvun alussa, minkä jälkeen hän työskenteli kääntäjänä muun muassa Suomen Kansallismuseossa. Hän ruotsinsi näyttelyluettelojen artikkeleita ja suomensi salapoliisiromaaneja.[5] Hän suomensi Agatha Christien teoksen Kuolema ilmoittaa lehdessä.
Teokset muokkaa
- Vuosi Lontoossa : pakinoita ja esseitä. WSOY, 1948.
Lähteet muokkaa
- Liisa Lindgren: "Eila Pajastie. Journalisti modernismin ’kenttätyöläisenä’", s. 147–173 teoksessa Kirjoituksia taiteesta. Suomalaista kuvataidekritiikkiä. Toim. Ulla Vihanta ja Hanna-Leena Paloposki. Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto 1997
Viitteet muokkaa
- ↑ Suomen kuvataiteen bibliografia viitattu 5.1.2017
- ↑ a b c Lindgren 1997, s. 148–152.
- ↑ Hietaniemen hautausmaa, kortteli U25B, rivi 4, hauta 40
- ↑ Satu Kähkönen: Kunnia sille kelle se kuuluu : Annikki Toikka-Karvonen taideteollisuuskriitikkona. Tahiti: Taidehistoria tieteenä, 2014 (3) viitattu 5.1.2017
- ↑ Lindgren 1997, s. 172.