Latinalaisen Amerikan historia

Latinalaisen Amerikan historia on Yhdysvaltain eteläpuolisen Meksikosta Chilen ja Argentiinan kärkeen ulottuvien Etelä- ja Keski-Amerikan maiden historiaa.

Latinalaisen Amerikan maiden itsenäistymisvuodet.

SiirtomaakausiMuokkaa

1400-luvulla Amerikan mantereen suurimmat valtakunnat olivat asteekkien valtakunta Meksikossa ja Inkavaltio Perussa. Sen jälkeen kun Kristoffer Kolumbus oli vuonna 1492 purjehtinut Karibianmeren saarille, Espanja ja Portugali perustivat Amerikkaan siirtomaita. Muutamassa vuosikymmenessä valloittajat, konkistadorit, kukistivat inkat ja asteekit. Käytännössä kivikautta eläneet inkat, asteekit ja muut intiaanit olivat espanjalaisten ylivoimaisen teknologian ja heidän levittämiensä tautien takia voimattomia. Näitä alueita alettiin myöhemmin nimittää Latinalaiseksi Amerikaksi, koska Espanja ja Portugali olivat aikoinaan latinalaisen Rooman osia, ja latinasta kehittyneet romaaniset kielet espanja ja portugali, tulivat siirtolaisuuden vaikutuksesta alueella valtakieliksi. Nykyäänkin espanja on pää­kielenä lähes kaikissa muissa Latinalaisen Amerikan maissa paitsi Brasiliassa, jossa valtakielenä on portugali.

Paavi Aleksanteri VI jakoi vuonna 1494 Tordesillasin sopimuksella koko Euroopan ulko­puolisen maailman siten, että noin 1 800 kilometriä Kap Verden saarilta länteen kulkeneen raja­linjan länsi­puolella olevat alueet kuuluivat Espanjalle, itäpuoliset Portugalille. Sopimuksen mukaisesti Portugalilille kuuluisi Etelä-Amerikasta vain sen itäinen osa, eli Brasilia, ja muu osa mantereesta kuului Espanjalle. Nämä valloittivatkin vähitellen koko mantereen lukuun ottamatta pohjoisrannikon Guayanaa, jonka Iso-Britannia, Alankomaat ja Ranska jakoivat myöhemmin keskenään. Karibianmeren saaret jaettiin vähitellen monien Euroopan valtioiden kesken.

Eurooppalaiset onnistuivat kukistamaan intiaanien kapinat, joita esiintyi varsinkin Andeilla. Näin heidän valtansa vakautui vuoteen 1700 mennessä sekä Keski- että Etelä-Amerikassa. Latinalaisesta Amerikasta tuli 1500-luvulla raaka-aineiden vientialue. Intiaanien oli tehtävä työverona maatalous- ja kaivostöitä. Varsinkin Brasiliaan kuljetettiin Afrikasta runsaasti mustia orjia Atlantin yli noin vuoteen 1850 asti.

ItsenäistyminenMuokkaa

Yhdysvaltain vapaussota 1776 ja Ranskan vallankumous 1790-luvulla johtivat siihen, että myös useimmat Latinalaisen Amerikan maat julistautuivat 1800-luvun alkupuolella itsenäisiksi. Itsenäistymistä ei kuitenkaan saanut aikaan maiden alkuperäinen intiaaniväestö, vaan emämaasta tulleiden siirtolaisten jälkeläiset, kuten Yhdysvalloissakin. Huomattavin Etelä-Amerikan maiden itsenäistymiseen vaikuttanut henkilö oli Simón Bolívar, jonka mukaan Bolivia on saanut nimensäkin. Useimmista itsenäistyneistä maista tuli tasavaltoja, mutta Brasilia ja Meksiko olivat keisarikuntia. Maiden poliittiset olot olivat epävakaita, ja 1900-luvun lopulle saakka niissä tapahtui useita sotilasvallankaappauksia.

Kuuba ja Puerto Rico jäivät kuitenkin Espanjalle Espanjan ja Yhdysvaltain sotaan saakka 1898, jolloin Kuuba virallisesti itsenäistyi, mutta Yhdysvallat sai maassa suuren vaikutusvallan. Puerto Rico liitettiin itsehallintoalueena Yhdysvaltoihin.

Monet pääasiassa brittiläiseen imperiumiin kuuluneet Karibianmeren pienet saarivaltiot itsenäistyivät vasta 1960- ja 1970-luvuilla, samoin manterellakin Britannialle kuuluneet Guyana ja Belize sekä Alankomaille kuulunut Suriname. Guadeloupe, Martinique ja Ranskan Guayana kuuluvat Ranskalle edelleenkin, mutta niitä ei enää pidetä siirtomaina vaan merentakaisina departementteina.

Myöhemmät vaiheetMuokkaa

 
Poliittiset valtasuuntaukset Latinalaisessa Amerikassa vuonna 2010.

Yhdysvaltain, Ranskan ja Englannin vaikutus lisääntyi 1800-luvulla Latinalaisessa Amerikassa. Espanjankielisissä maissa oli konservatiivien ja liberaalien välillä ristiriitaa. Näissä maissa kehittyi suurmaaomistus 1800-luvulla. Vientiin pohjautunut alkutuotanto synnytti Latinalaisen Amerikan maihin 1800-luvulla talouselämää ja politiikkaa johtavan eliitin, jota sanotaan monesti oligarkiaksi. Joillain alueilla olivat taas merkittäviä vahvat sotilasjohtajat, caudillot. Syntyi valtava ero rikkaiden ja köyhien välille.

Maiden välillä käytiin sotia, ja niiden rajat muuttuivat muutamaan otteeseen. Maiden sisäiset sodat olivat 1800-luvulla monesti maiden hajottajien ja koossa pitämisen kannattajien välisiä. Yhdysvallat alkoi useasti puuttua Latinalaisen Amerikan maiden asioihin lähettämällä joukkoja 1840-luvulta lähtien. Alkuperäisasukkaiden asema oli 1800-luvulla erittäin huono. Jonkin­laista demokratiaa esiintyi Argentiinassa, Chilessä, Costa Ricassa ja Kolumbiassa.

Jotkut maat menestyivät taloudellisesti erittäin hyvin. Vuosina 1880–1930 Argentiina kuului maailman kymmenen rikkaimman maan joukkoon. Uruguay sai demokratiansa ja hyvinvointivaltion omaisen yhteiskuntansa ansiosta 1920- ja 1930-luvuilla lempinimen ”Amerikan Sveitsi”.

1900-luvun alussa alkoi selvästi näkyä Etelä-Amerikan maiden halu vastustaa Yhdysvaltain vaikutusta alueellaan.

1910-luvulla tapahtui Meksikossa maan pitkään sisällissotaan vienyt vallankumous, johon liittyi 1920-luvulla maareformi. Muiden maiden maareformit alkoivat 1950-luvulla. Tällöin alkoivat toden teolla nousta demokraattiset ja taistellen toimivat kommunismiin ja sosialismiin tähtäävät puolueet ja sissiliikkeet. Kuuban vallankumous onnistui 1950-luvun lopussa ja innoitti muissa maissa toimivia liikeitä. Ne saivat kaikupohjaa yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, joka monesti katsottiin ja monilla alueilla olikin osin Yhdysvaltain harjoittaman julkisen ja peitetyn taloudellisen ja poliittisen toiminnan syytä. Esimerkiksi Keski-Amerikan maat suuntautuivat pääosin Yhdysvaltain vientiin, ja maat tuottivat pääosin muutamaa suhdanneherkkää tuotetta.

Toisen maailmansodan jälkeen monen Latinalaisen Amerikan maan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys taantui vähitellen. Kuuban johtoon tullut Fidel Castro muutti 1960-luvun alussa maan yhteiskuntarakenteen sosialistiseksi, mutta mitään yleistä vasemmistolaisten vallankumousten aaltoa ei Väli- ja Etelä-Amerikan maissa syntynyt. Yhdysvallat piti kiinni vanhasta periaatteestaan, jonka mukaan se ei suvainnut muiden maanosien valtioiden puuttumista omana takapihanaan pitämänsä Latinalaisen Amerikan asioihin. Vaikka yhdysvaltalaiset suurvaltasuhteiden liennytyksen vastustajat syyttivät Neuvostoliittoa tunkeutumisesta Väli- ja Etelä-Amerikkaan, näiden maiden vasemmistolaiset sissiliikkeet olivat yleensä kotoperäisiä eivätkä saaneet tukea itäblokin mailta. Sen sijaan Brasilian, Argentiinan ja monen pienemmän maan oikeistolaiset diktatuurit saivat taloudellista ja sotilaallista apua Yhdysvalloilta, ja Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA tuki diktatuurien vastustajia terrorisoineita ”kuolemanpartioita”.[1]

Viimeistään 1970-luvulla näkyi taloudessa aikaisemmin hyvin pärjänneiden Argentiinan ja Uruguayn selvä köyhtyminen. Köyhyys näkyi Latinalaisessa Amerikassa suurkaupunkien slummiutumisena. Kaikki Latinalaisen Amerikan maat luettiinkin yleensä kehitysmaiden joukkoon.[2]

Yhdysvaltain vaikutus oli kahtalainen: se toisaaita horjutti, toisaalta vakautti Etelä-Amerikan maita. Kommunistien sissiliikkeet loivat vastareaktiona moniin maihin sotilasdiktatuureja, jotka valtakautensa aikana vangitsivat, kiduttivat ja murhauttivat vasemmistolaisia, niiksi epäiltyjä ja muita hallituksen vastustajia sekä sissisodissa monia siviilejäkin. Erityisen räikeä esimerkki sosialismin ja Yhdysvaltain kamppailusta oli Chilen sotilaskaappaus 1973, jossa Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta kaatoi CIA:n tuella presidentti Allenden. Toisaalla Yhdysvallat lopetti aseiden viemisen Guatemalaan 1970-luvulla. 80-luvulla syntyi Latinalaiseen Amerikkaan Yhdysvaltain ohjaama konsensus niihin maihin, joissa oikeisto tai vastaavat tahot olivat vallassa.

Vuonna 1979 Daniel Ortegan johtamat vasemmistolaiset sandinistit kaatoivat Somozan suvun diktatuurin Nicaraguassa. Yhdysvallat tuki avoimesti ja voimakkaasti sandinistihallitusta vastaan taistelleita contra-sissejä käytännössä koko 1980-luvun ajan. CIA kävi myös omaa salaista sotaansa Nicaraguan rannikolla olleita kohteita vastaan ja tuki Hondurasista käsin toimineita sissejä, vaikka tällainen toiminta oli kielletty lailla.[3] Paraguayta 35 vuotta kovaotteisesti johtanut diktaattori Alfredo Stroessner syöstiin vallasta helmikuussa 1989.[4]

Intiaanien oikeuksia alettiin tunnustaa esimerkiksi Brasiliassa vasta 2000-luvulla. Latinalainen Amerikka vapautui sotilashallituksista 1980- ja 1990-lukujen edetessä. Kommunistisissit heikkenivät muun muassa Itä-Euroopan kommunistimaiden romahduksen synnyttämän ideologisen tyhjiön takia. 2000-luvulla on silti esimerkiksi Kolumbiassa nähty kommunistisissien toimivan, ja Meksikossa on ollut raju huumekartellien välinen sota. Vielä 2000-luvun alussa noin 50 000 maatyöläistä eli Brasiliassa orjuutta muistuttavissa oloissa. Yhä jatkuvat ongelmat nostivatkin monissa maissa vasemmistopoliitikot näkyvään asemaan 2000-luvulla. Esimerkiksi Venezuelan melko itsevaltainen sosialistijohtaja Hugo Chávez asettui avoimesti vastustamaan Yhdysvaltoja.

Latinalaisen Amerikan vasemmiston voittokulku kuitenkin päättyi viimeistään vuonna 2015 ja monet vasemmistolaiset hallitukset ovat vaihtuneet keskusta-oikeistolaisiksi tai oikeistolaisiksi. [5]

LähteetMuokkaa

  1. Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 247. Helsinki: Otava, 2006.
  2. Otavan Suuri Ensyklopedia, 4. osa (Juusten - Kreikka), art. Kehitysmaat, Otava 1978, ISBN 951-1-04658-6
  3. Visuri 2006, s. 247.
  4. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 52. Helsinki: Otava, 1989.
  5. Punaisesta siniseksi – Etelä-Amerikan poliittinen kartta meni nopeasti uusiksi Yle Uutiset. Viitattu 30.11.2019.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Valtonen, Pekka: Latinalaisen Amerikan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-843-5.
  • Virtanen, Rauli: Latinalainen Amerikka huomisen varjossa. Helsinki: Kirjayhtymä, 1979. ISBN 951-26-1728-5.