Kyttälä

kahdesta kaupnginosasta koostuva alue Tampereella
Tämä artikkeli kertoo Tampereen kaupunginosasta. Kyttälä on myös kylä Kokemäellä.

Kyttälä on kahden kaupunginosan muodostama alue Tampereen keskustassa. Se koostuu 11. ja 12. kaupunginosista. Kyttälän pohjoisrajana oli aiemmin Ronganoja, mutta nykyään Satakunnankatu. Etelässä Kyttälä rajoittuu Ratinaan Suvantokatua ja Vuolteenkatua myöten. Lännessä Kyttälä rajoittuu Tammerkoskeen ja idässä rautatiehen. Hämeenkatu jakaa Kyttälän Pohjois- ja Etelä-Kyttälään. Nimi on johdettu todennäköisesti jousiampujaa tarkoittavasta ruotsin sanasta skytte. Nimen alku on Skyttälä-nimisessä torpassa, joka sijaitsi nykyisen Suomen Pankin rakennuksen paikallalähde?. Kyttälän alue liitettiin useiden ostojen kautta 1600-luvulla Tammerkosken kartanoon, ja 1790-luvulla se siirtyi Hatanpään kartanon omistukseen.[1]

XI kaupunginosa
Pohjois-Kyttälä
Rongankatu Pohjois-Kyttälässä. Kadun paikalla sijaitsi aiemmin Tammerkoskeen laskenut Ronganoja.
Rongankatu Pohjois-Kyttälässä. Kadun paikalla sijaitsi aiemmin Tammerkoskeen laskenut Ronganoja.
Kaupunki Tampere
Suuralue Keskinen suuralue
Suunnittelualue Keskusta
Koordinaatit 61°29′57.7″N, 23°46′08.6″E
Kaupunginosa nro XI
Postinumero(t) 33100
XII kaupunginosa
Etelä-Kyttälä
Kaupunki Tampere
Suuralue Keskinen suuralue
Suunnittelualue Keskusta
Kaupunginosa nro XII
Postinumero(t) 33100

Kaupunginosan historiaa muokkaa

 
Palavaa Kyttälän kaupunginosaa Tampereen taistelun aikana keväällä 1918. Kuva on otettu Verkatehtaankadun ja Pellavatehtaankadun risteyksestä.

Alun perin Tampereen kaupunki sijaitsi kokonaan Tammerkosken länsipuolella. Kun Tampereen teollistuminen alkoi 1850-luvulla, kaupunkiin virtasi työväkeä, jolle ei riittänyt asuinsijoja. Hatanpään kartano alkoi vuokrata maapalstoja Tammerkosken itäpuolelta Messukylän puolelta. Nimensä alue sai Skyttälän talosta. Kaavaa tai rakennusjärjestystä ei ollut, ja talot rakennettiin pellolle sikin sokin. Monin tavoin puutteellisista asuinoloista johtuen Kyttälässä rehottivat erilaiset sairaudet, ja myös rikollisuus oli alueen ongelma.[1]

Hallinnollisesti alue liitettiin Tampereeseen 1. heinäkuuta 1877, jolloin kaupunki myönsi Kyttälän torpille 15 vuoden vuokra-ajan. Kun vuokra-aika läheni loppuaan, kaupunki sanoi vuokrasopimukset irti, jolloin suuri osa asukkaista jouduttiin häätämään asunnoistaan. Häädetyille osoitettiin kuitenkin uudeksi asuinalueeksi Soukanlahden vuoret, ja näin syntyi Armonkallion kaupunginosa. Vuonna 1892 aluetta ryhdyttiin purkamaan uuden asemakaavan tieltä. Kyttälän asemakaavan perusratkaisuksi valittiin sama ruutukaava, joka oli jo käytössä Tammerkosken länsipuolella. Kaavan runkona olivat kosken länsipuolelta sen yli jatkuvat Hämeenkatu ja Satakunnankatu (silloin Uudensillankatu).[1] Rongankadun nimi viittaa sen kohdalla sijainneeseen, nykyisen Litukan siirtolapuutarhan tienoilta alkunsa saaneeseen Ronganojaan, joka laski Tammerkoskeen. Ojassa oli runsaammin vettä vain kevättulvien aikana; talvisin oja oli lasten luistelupaikkana. Ronganojan länsipää putkitettiin 1800-luvun lopulla. Kyttälän etelärajalla sijaitsevan Sorin aukion nimen taustalla on paikalla aikoinaan sijainnut Sorinahde-niminen torppa; Sorinahde on myös Ratinasta Kalevankankaalle nouseva jyrkkä, joskin sittemmin loivennettu mäki.[2] Tuomiokirkonkadun nimi oli vuoteen 1936 saakka Viinikankatu; nimenmuutoksen syynä oli se, ettei katu enää asemakaavamuutosten jälkeen johtanut Viinikan kaupunginosaan.[3]

Kyttälän pohjoisosan rakennukset ovat enimmäkseen 1900-luvun alusta, jolloin Hämeenkadun puoleiset tontit rakennettiin liikerakennuksiksi. Kyttälä kärsi pahoja vahinkoja Tampereen valtauksessa 1918. Toisaalta Hatanpään valtatien pohjoispään rakentaminen tuli mahdolliseksi, kun katulinjalla sijainneet rakennukset tuhoutuivat.[4]

Rakennuksia muokkaa

Nykyisiä rakennuksia muokkaa

Entisiä rakennuksia muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Maija Louhivaara: Tampereen kadunnimet. Tampereen museoiden julkaisuja 51. Tampere: 1999. ISBN 951-609-105-9.

Viitteet muokkaa

  1. a b c Louhivaara 1999, s. 80.
  2. Louhivaara 1999, s. 84.
  3. Louhivaara 1999, s. 85.
  4. Louhivaara 1999, s. 82.

Aiheesta muualla muokkaa