Elsa Turakainen

suomalainen näyttelijätär

Elsa Mercedes Turakainen (8. elokuuta 1904 Helsinki7. helmikuuta 1992 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Hän teki huomattavan uran Helsingin Kansanteatterissa, joka alkoi vuonna 1965 toimia nimellä Helsingin kaupunginteatteri. Niin teattereissa kuin valkokankaillakin Turakainen saavutti taiteellisia voittoja tiheä­tunnelmaisissa, dramaattisissa rooleissa kuten myös tulkinnoissaan koomisista ”kansan­nais­tyypeistä”. Eräitä rooleja hän näytteli sekä puhe­teatterissa että elo­kuvissa. Niitä on muun muassa professorskan osa teoksessa Ruma Elsa.

Elsa Turakainen
Elsa Turakainen 1930-luvun alussa
Elsa Turakainen 1930-luvun alussa
Henkilötiedot
Koko nimi Elsa Mercedes Turakainen
Syntynyt8. elokuuta 1904
Helsinki, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut7. helmikuuta 1992 (87 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Artturi Laakso (1935–1976†)
Lapset 1
Näyttelijä
Aktiivisena 1928–1979
Merkittävät roolit ”äiti Aino Suominen”
(Suomisen perhe)
”Niskavuoren emäntä Loviisa”
(Niskavuori)
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas

Elo­kuva­taiteessa Turakainen – ystävien kesken ”Turri” – tunnettiin varsinkin lukuisista äiti-rooleistaan. Aikakirjoihin ovat jääneet eritoten Aino Suominen eli Suomisen perhe -elo­kuva­sarjan äiti ja jyhkeän matriarkaalinen Loviisa Edvin Laineen ohjaamissa Niskavuori-elo­kuvissa. Näyttämö­taiteessa Turakainen painotti inhimillisen yhteyden mahtia, ja hänen näyttelijän­työtään luonnehdittiin groteskin parodiseksi. Elo­kuvissa hänen roolinsa vaihtelivat äiti­hahmoista iloisiin kaupunkilais­rouviin ja akka­tyyppeihin. Hänet palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 1955.

UraMuokkaa

AlkuvaiheetMuokkaa

Elsa Turakainen syntyi ensimmäisen sorto­kauden aikana Suomen suuri­ruhtinas­kunnan pää­kaupungissa kauppias Oskar Viljam Turakaisen ja Anna Matilda Rosen­bergin perheeseen.[1] Turakainen opiskeli ensin laulun­opettajaksi, mutta isä-Oskarin kehotuksesta hakeutui Suomen Näyttämöopistoon, jossa hän opiskeli 1926–1928.[1] Hän teki 1930-luvulla useita opinto­matkoja Ruotsiin ja Keski-Eurooppaan.[2] Turakainen toimi lisäksi plastiikan opettajana Viipurin Näyttämöopistossa 1930–1933.[3]

Turakaisen näyttelijän­ura alkoi oopperasta Kaarle-kuninkaan metsästys, jossa hän näytteli nimiroolin. Hänen ensimmäinen teatteri­kiinnityksensä oli Viipurin Näyttämö 1928–1934, missä hän saavutti niin sanotun first ladynselvennä aseman.[4] Turakainen näytteli muun muassa Leo Tolstoin näytelmässä Ylös­nousemus, jossa hänellä oli Katinkan rooli. Viipurista hän siirtyi Tampereen Teatteriin kaudeksi 1934–1937.

Helsingin Kansanteatterin kausiMuokkaa

Turakainen aloitti 1937 työnsä Helsingin Kansanteatterissa, josta hän jäi eläkkeelle 1974. Sinä aikana teatterin nimi vaihtui ensin Kansanteatteri-Työväenteatteriksi ja myöhemmin Helsingin kaupunginteatteriksi. Pää­kaupunkilais­teatterissa Turakaisella oli pääosat muun muassa Hella Wuoli­joen näytelmissä Justiina ja Vihreä kulta. Näytelmässä Tulitikkuja lainaamassa hän tulkitsi Ihalaisen emännän osan. Lisäksi Turakaisen taiteellisiin saavutuksiin kuuluivat kuningatar Gertrude näytelmässä Hamlet ja Markurellien perheen rouva Markurell, jota on luonnehdittu yhdeksi hänen parhaista suorituksistaan. Komediassa Ruma Elsa hän teki onnistuneen tulkinnan lemmen­kipeästä professorin leskestä vasta­näyttelijänään Arvo Lehesmaa.[4]

Tragediennena Turakainen saavutti voiton muun muassa Franz Grillparzerin runo­muotoisessa näytelmässä Meren ja lemmen aallot, jossa hän näytteli maallisen ja taivaallisen välissä taisteluaan käyvää papitar Heroa. August Strindbergin Aave­sonaatissa Turakainen näytteli muumiota ja Lauri Kokkosen näytelmässä Laahus hän puolestaan tulkitsi verevän kukka­kauppiaan roolin. Niska­vuoren Loviisa-emäntää Turakainen esitti näytelmissä Niska­vuoren Heta ja Entäs nyt, Niskavuori.lähde?

Turakaisen näyttämö­tehtäviä olivat edellä mainittujen ohella muun muassa:[2][5]

  • Katon rajassa (rooli: Germaine)
  • Kaunis Veera (Tolka)
  • Kissat (Magda)
  • Kulta vai kunnia (neiti Nobel­mann)
  • Kun lesket lempivät (Suso)
  • Kuolleet sielut (leskirouva Korobotska)
  • Laita­puolella (Anna)
  • Laulu valkoiselle miehelle (Mamma Henry)
  • Pygmalion (Eliza)
  • Regina von Emmeritz (Regina)
  • Sade (Sadie)
  • Sisään­pääsy­tutkinto (Lude)
  • Vanhan naisen vierailu (Claire)
  • Vihreä papu­kaija (Irene Blake Holt)

ElokuvauraMuokkaa

Turakaisen elo­kuva­ura alkoi sisällis­sotaan sijoittuvasta mykkäelokuvasta Miekan terällä (1928). Hän näytteli ensimmäisen elo­kuva­roolinsa maalais­tyttönä Helsingin Sanomien mukaan ”elävästi, uskottavasti ja koruttoman luontevalla tavalla”. Kymmenen vuoden tauon jälkeen Turakainen esiintyi noin 60 elo­kuvassa suomalaisen elo­kuvan kulta­kaudelta lähtien aina vuoteen 1979.[3]

Turakainen näytteli Aino Suomista kaikissa kuudessa Suomisen perhe -elo­kuvassa. 1940-luvulla yleisö samaisti hänet voimakkaasti Ainon osaan, kuten myös Lasse Pöysti ja Maire Suvanto samaistettiin Suomisen perheen lapsi­hahmoihinsalähde?. Edvin Laineen elo­kuvissa Niskavuoren Aarne ja Niskavuori taistelee Turakainen näyttelee vahvoin vedoinlähde? suurtilan vanhaa emäntää Loviisa Niska­vuorta. Elo­kuvassa Opri hän tulkitsi liikunta­kyvytöntä Akvi­liina-kunnia­mummoa, joka on kolmesta kohtalo­toverista kaikkein äkäisinlähde?. Suoritus palkittiin Jussi-patsaalla.[3]

Eräs Turakaisen kepeistä filmi­rooleista oli elo­kuvassa Pekka ja Pätkä miljonääreinä, jossa hän näytteli leski­rouvaa, kauppa­neuvoksetar Gunilla Lillukkaa, joka viettelee Pätkää. Vahvasti karrikoidutlähde? hienosto­rouvat saivat Turakaisesta väkevän tulkitsijansa myös esimerkiksi komedioissa Ruma Elsa (1949) ja Älä nuolase...lähde? (1962). Yksi hänen kiitetyimpiä rooli­suorituksiaan oli ärhäkkä naapuri Saariska elo­kuvassa Musta rakkaus (1957). Jack Witikan ohjaamassa Aapeli-filmatisoinnissa Pikku Pietarin piha (1961) Turakainen näytteli Jormalaisten talouden­hoitaja Karoliinaa.[3]

Turakaisen viimeiset elo­kuva­roolit olivat maa­seudun naisia. Laineen Väinö Linna -filmatisoinneissa Täällä Pohjan­tähden alla sekä Akseli ja Elina hänellä oli sivu­osa Leppäsen Hennana. Leppäskän rooli poikkesi merkittävästi Turakaiselle ominaisista hienosto­rouvan rooleista, kuten myös vahvaa murretta puhuva kursailematon Sammal­suon Maija vuoden 1979 elo­kuvassa Ruskan jälkeen. Turakainen itse koki niin suuret kuin pienetkin tyyppi­roolit omikseen, mutta totesi haastattelussa olleensa Suomisen perheen äitinä ”eniten itseään”. Hän painotti myös, että sanomaltaan vakuuttavan käsi­kirjoituksen avulla pienestäkin roolista saa luotua hyvän. Esi­merkkinä hän mainitsi osansa ruhtinattarena elo­kuvasta Kaunis Veera (1950).[3]

KuunnelmatMuokkaa

Radiossa Turakaisen iki­muistoinen rooli on Hanna Harva­hammas Noita Nokinenä -kuunnelmissa.[3]

YksityiselämäMuokkaa

Turakaisen avio­puoliso oli näyttelijä Artturi Laakso vuodesta 1935 aina tämän kuolemaan vuonna 1976. Paris­kunnalla oli yksi tytär, vuonna 1936 syntynyt Varpu.[1] Turakainen kävi mielellään teatterissa myös vapaa-aikanaan. Hän viihtyi koti­oloissa ja suorastaan rakasti saunomista. Hänen luonnettaan on kuvailtu valoisaksi.lähde?

Elsa Turakainen kuoli 87-vuotiaana Helsingissä 7. helmi­kuuta 1992.[3]

FilmografiaMuokkaa

Vuosi Elokuva Rooli
1928 Miekan terällä Marja Tanhua
1939 Seitsemän veljestä Männistön Venla
Punahousut rouva Alma Korpio
1941 Suomisen perhe äiti, Aino Suominen
1942 Suomisen Ollin tempaus
Oi, aika vanha, kultainen...! Agnes Kataja
1943 Tyttö astuu elämään kanslialotta
Syntynyt terve tyttö talon­miehen rouva
Synnitön lankeemus Sofia Blom, Ailin täti
Suomisen taiteilijat äiti, Aino Suominen
Varuskunnan ”pikku” morsian Kaisa Kankkunen, koti­apulainen
1944 Sylvi Alma Halling, Viktorin sisar
Suomisen Olli rakastuu äiti, Aino Suominen
1945 Tähtireportterit tulevat nainen Mr. Brownin juhlissa
Suomisen Olli yllättää äiti, Aino Suominen
Matkalla seikkailuun keskus­neiti Lehtonen, Fredrikin sisar
1947 Kultamitalivaimo toimittaja ”Pampula”
1948 Toukokuun taika kauppa­neuvoksetar Adler­feldt
Onnen-Pekka Hedvig Björn
Neljästoista vieras musteri
1949 Ruma Elsa Vivi Kassel
Prinsessa Ruusunen kehrääjä-Liisa
Isäntä soittaa hanuria Josefiina Pakarinen, tivoli­taiteilija
1950 Kaunis Veera eli Ballaadi Saimaalta ruhtinatar Tolka Prtsjenski
1951 Kenraalin morsian matka­kirjailija Sofia Tissari, ”Tussari”

Vuosi Elokuva Rooli
1952 Noita palaa elämään Leena, karjakko
Lännen lokarin veli Hilkka
Komppanian neropatit everstinna Hilda Kantola
1954 Opri Akvi­liina
Niskavuoren Aarne Loviisa, Niska­vuoren vanha emäntä
Kunnioittaen
Kasarmin tytär rouva Viiki, sotilaskodin johtajatar
1957 Vääpeli Mynkhausen neiti Maalin, talouden­hoitaja
Pikku Ilona ja hänen karitsansa rouva Orpana
Niskavuori taistelee Loviisa, Niska­vuoren vanha emäntä
Musta rakkaus Saariska
1958 Pekka ja Pätkä miljonääreinä kauppa­neuvoksetar Gunilla Lillukka
1959 Vatsa sisään, rinta ulos! Hildur, sisä­oppi­laitoksen rehtori
Taas tapaamme Suomisen perheen äiti, Aino Suominen
1960 Skandaali tyttökoulussa neiti Hilja Eufrosyne Forslund
Myöhästynyt hääyö Lilli Sorjanen, anoppi
1961 Pikku Pietarin piha Karoliina
1962 Pinsiön parooni Lyyti Holopainen, oik. Saara Lydia Lind­fors
Älä nuolase... kreivitär Agda von Sadel­heim
1963 Turkasen tenava! Maijan äiti
1966 Johan nyt on markkinat! rouva Lilje­ström, Heikki Liljan äiti
1968 Täällä Pohjan­tähden alla Leppäsen Henna
1973 Pohjan­tähti
1977 Viimeinen savotta Havukan Reeta
1979 Ruskan jälkeen Maija Sammal­suo

[3]

LähteetMuokkaa

  • Mäkelä-Alitalo, Anneli et al.: Suomen kansallis­bio­grafia 10. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2.
  • Teatterin maailma – maamme teatterit ja niiden taiteilijat. Helsinki: Tammi, 1950.
  • Teatterin maailma 1965 – Suomen teatteri­laitos ja teatteri­väki. Helsinki: Tammi, 1965.
  • Koski, Pirkko & Velt­heim, Katri: Valo­kiilassa näyttelijä. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-11006-4-5.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c Teatterin maailma 1965, s. 391
  2. a b Teatterin maailma, s. 237, 238.
  3. a b c d e f g h Rytkönen, Sisko: Elsa Turakainen Elonetissä. Viitattu 12.3.2020.
  4. a b Valo­kiilassa näyttelijä, s. 94, 95
  5. Teatterin maailma 1965, s. 391, 392

Aiheesta muuallaMuokkaa

  • Elsa Turakainen (maksullinen muisto­kirjoitus) Helsingin Sanomat. 7.2.1992.