Kuolleet sielut
Kuolleet sielut (ven. Мёртвые души, Mjortvye duši) on Nikolai Gogolin romaani vuodelta 1842, joka kertoo salaperäisen päähenkilön kollegineuvos Tšitšikovin ostosmatkoista ja niistä koituvista tapahtumista. Tšitšikov ostaa matkoillaan maanomistajilta kuolleita 'sieluja' eli kuolleita maaorjia, joita ei ole vielä poistettu henkikirjoitusluettelosta. Motiivikseen hän selittää ostavansa talonpoikia saadakseen arvostusta ja vakuuttaakseen morsiamensa vanhemmat.
| Kuolleet sielut | |
|---|---|
| Мёртвые души | |
_Nikolai_Gogol_1842_title_page.jpg) |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Nikolai Gogol |
| Kieli | venäjä |
| Genre |
satiiri huumori |
| Julkaistu | 1842 |
| Suomennos | |
| Suomentaja | useita suomennoksia: ks. luettelo alla |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Gogol itse luonnehti Kuolleita sieluja sen alkuperäisen alaotsikon mukaan runoelmaksi. Kirjailija piti hyvää ystäväänsä runoilija Puškinia innoittajanaan sekä Reviisoriin että Kuolleisiin sieluihin.[1]
Gogol suunnitteli kirjoittavansa kolmiosaisen venäläisen vastineen Danten Jumalaiselle näytelmälle. Kuolleet sielut vastaa Danten Helvettiä.[2] Kiirastulta vastaava toisen osan, jossa kuvataan kristillis-moralisoivaan sävyyn Tšitšikovin kehitystä positiiviseksi sankariksi, käsikirjoituksen kirjailija poltti ennen kuolemaansa. Hän kirjoitti sitä kymmenen vuoden ajan. Tarinasta on olemassa muutaman sivun mittainen runko ja se on suomennettu vuonna 1966 ilmestyneessä Valitut teokset II -kirjassa.[3]
Teos on ilmestynyt useina suomennoksina. Kirja on Gogolin pääteos ja kirjallisuuden klassikko.
Kirjan henkilöitä
muokkaa- Pavel Ivanovitš Tšitšikov – kollegineuvos, miellyttävä ja huomiota herättämätön keskinkertaisuus
- Petruška – Tšitšikovin palvelija
- Selifan – Tšitšikovin ajuri
- Manilov – tunteileva ja makeileva hienostelija, maanomistaja
- Sobakevitš – öykkärimäinen ahmatti, maanomistaja
- Nozdrev – kerskaileva tuhlari ja paatunut peluri, maanomistaja
- Nataša Petrovna Korobotška – leskirouva, maanomistaja
- Pljuškin – itara leskimies, maanomistaja
- Kaupungin virkamiehiä: kuvernööri, prokuraattori, provosti
- Kuvernöörin vaimo ja tytär
- seurapiirirouvia: Anna Grigorjevna, Sofia Ivanovna, Praskovja Fjodorovna
Suomennokset
muokkaa- Kuolleet sielut. Suom. Samuli S. Helsinki: Edlund, 1882. (W. Churberg'in romani-kirjasto; 2 vsk.). – Suom. Samuli Suomalainen. Otava, 1977 (Delfiinikirjat.). ISBN 951-1-04280-7.
- Kuolleet sielut. Suom. Jalo Kalima ja Juhani Konkka; kuv. P. Boklevskij. WSOY, 1939. (Kuuluisia romaaneja; 9.). – Söderström, 1945 – WSOY, 1951– WSOY, 1962. (Taskukirjasto; 12.). – WS, 1968 – WSOY, 1977 (Taskukirjasto; 12.). ISBN 951-0-01570-9. – WSOY, 1984 ISBN 951-0-12610-1. – WSOY, 1992 (Laatukirjat.). ISBN 951-0-17902-7.
- Kuolleet sielut. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1952.
- Kuolleet sielut. Suom. Jalo Kalima; kuvittanut P. Boklevski. WSOY, 2009 ISBN 978-951-0-35006-5. – BTJ, 2008 (Klassikko-Kipinä.). ISBN 978-951-692-716-2.
- Kuolleet sielut. Suom. Juhani Konkka. – Kuvitus: TIM. Otava, 1970 – Kuvitus: TIM. Helsinki: Ex libris: 1970 – kuvitus: Tim. Ex libris, 1972 (Suuret venäläiset kertojat.) Otava, 2010 ISBN 978-951-1-24839-2. – Otava, 2000. ISBN 951-1-17101-1.
- Kokoelmissa
- Kuolleet sielut sekä Riita, Nenä, Päällystakki, Hullun päiväkirja. Suom. Juhani Konkka, Reino Silvanto & Esa Adrian. Otava, 1975 (Suuret venäläiset kertojat; 1.). ISBN 951-1-01331-9.
- Valitut teokset. 2. toim. Juhani Konkka; Suom. Juhani Konkka, Eino Kalima & Jalo Kalima. WSOY, 1959. – WSOY, 1966. – WSOY, 1994. ISBN 951-0-01576-8. (sis: Reviissori, Kuolleet sielut)
Lähteet
muokkaa- ↑ Nikolai Gogol – Ortodoksi.net www.ortodoksi.net. Viitattu 2.4.2022.
- ↑ Nikolai Gogol Kuolleet sielut Kiiltomato.net. Viitattu 2.4.2022.
- ↑ Onko olemassa toista osaa Gogolin romaaniin Kuolleet Sielut. Jos on niin mistä saa luettavaksi. Siis onko käännetty ym. ym.? Kysy kirjastonhoitajalta. 20.9.2007. Viitattu 2.4.2022.
Aiheesta muualla
muokkaa