Maaorjuus Venäjällä

Maaorjuus Venäjällä (maaorjuus ven. крепостное право, krepostnoje pravo) syntyi 1600-luvulla, kun väestömäärä kasvoi alueella voimakkaasti ja venäläisen ylhäisön eli aateliston asema alkoi vahvistua. Aatelistoa nimitettiin dvorjaneiksi eli hovimiehiksi, joiden asemaa on erittäin vaikea verrata länsimaiseen aatelistoon. Heidän sivistystasonsa oli alhaisempi kuin lännessä. Aatelisto erottui selvästi heitä alemmista, palvelusvelvollisista ihmisryhmistä.

Talonpoikaisperhe heinäpellolla vuonna 1909.

Länsi-Euroopassa maaorjuus oli jo päättynyt 1500–1600-luvuilla kun Venäjällä se vasta alkoi. Maaorjuuden syntyessä varsinainen orjuus päättyi Venäjällä.

Virallisen arvion mukaan 23 miljoonaa venäläistä oli yksityisomistuksessa, 18,3 miljoonaa valtion omistuksessa ja 900 000 maaorjaa oli keisarin suojeluksessa (udelnie krestiane) ennen vuoden 1861 maaorjien vapauttamista.[1]

Terminologiaa muokkaa

Maaorjuutta oli kahdenlaista: holop (ven. холо́п) oli eräänlainen feodaalinen maaorja, eli maahan sidottua väestöä Kiovan Rusin alueella 800-luvulta 1100-luvulle.[2] Heidän oikeudellisen asemansa Venäjällä oli lähellä orjien asemaa.[3] Heitä myytiin isäntänsä omaisuutena vuoden 1861 maaorjien vapauttamiseen saakka. Pietari I Suuri lopetti holopstvo orjuuden vuonna 1723. Termi "holop" poistettiin käytöstä asteittain vuonna 1724, mutta se on edelleen käytössä eräänlaisena loukkauksena.[4] Maaorjuus (ven. крепостное право, krepostnoje pravo) eli maaorjien (ven. крепостной крестьянин, krepostnoi krestjanin) vapauttaminen toteutui vasta Aleksanteri II:n vuonna 1861 tekemällä vapauttamispäätöksellä.

Termi mužik, "musikka" (ven. мужи́к) tarkoittaa "venäläistä talonpoikaa". Sana lainattiin venäjän kielestä länsimaisiin kieliin 1800-luvun venäläisen kirjallisuuden käännöksistä, jotka kuvasivat maaseutuelämää ja jossa sanalla "mužik" tarkoitettiin maaseudun yleisintä asukasta eli talonpoikaa.[5][6]

Yleinen käytäntö muokkaa

Orjuudesta tuli Venäjän talonpoikien ja aateliston välillä valllitseva suhde 1600-luvulla. Orjuus oli yleisintä Venäjän keski- ja eteläosissa. Maaorjuutta esiintyi yleensä harvoin Vähä-Venäjällä (nyk. Keski-Ukraina) ja kasakoiden asuttamilla mailla, Uralilla ja Siperiassa, kunnes Katariina II Suuren hallituskaudella se levisi Ukrainaan. Aateliset alkoivat lähettää maaorjiaan kasakoiden maille korjatakseen talteen laajoja, siihen asti hyödyntämättä olleita luonnonvarojaan.

Vain Venäjän valtiolla ja aatelisilla oli laillinen oikeus omistaa maaorjia, mutta käytännössä kaupalliset yritykset myivät venäläisiä orjia orjiksi – ei vain Venäjälle vaan jopa ulkomaille etenkin Persiaan ja Ottomaanien valtakuntaan "opiskelijoiksi tai palvelijoiksi". Nämä "opiskelijat ja palvelijat" olivat itse asiassa niiden rikkaiden ihmisten, joskus jopa rikkaiden maaorjien, omistuksessa, jotka eivät itse olleet aatelisia. Keisari Nikolai I kielsi afrikkalaisten orjien kaupan vuonna 1842, vaikka venäläiset eivät siihen osallistuneet juuri lainkaan. Mutta venäläisiä orjia myytiin ja ostettiin silti.[7]

Aleksanteri I halusi uudistaa järjestelmää, mutta eteni varovasti ja vapautti maaorjia vain Virossa ja Liivinmaalla vuonna 1816 ja Kuurinmaalla vuonna 1817. Uudet lait antoivat kaikille yhteiskuntaluokille paitsi maaorjille mahdollisuuden omistaa maata, mikä aiemmin oli rajoitettu aatelistolle.[8]Aleksanteri II poisti maaorjuuden vuonna 1861, muutama vuosi myöhemmin kuin Itävalta ja muut Saksan osavaltiot. Tutkijat ovat ehdottaneet useita päällekkäisiä syitä kumoamisen selittämiseksi, kuten pelko maaorjien laajamittaisesta kapinoinnista, hallituksen taloudelliset tarpeet, muuttuvat yhteiskunnalliset arvot ja armeijan tarvitsemat sotilaat.[9]

1500-1600 -luku, ilmiön tausta muokkaa

Dvorjani- eli aatelisperheisiin kuului vuonna 1678 noin 140 000 henkeä ja he olivat asemaltaan hyvin erilaisia. Huippua edustivat pajarit ja muut duumassa mukana olleet ryhmät, joita laskettiin olevan kaikkiaan 100 sukua.

Dvorjanit (ven. дворянство, dvorianstvo, aatelisto) omistivat vanhastaan kahden tyyppistä maata. Vottšina oli suvun omaa maata, joka kulki suvussa perintönä ja siihen liittyi 1550-luvulta lähtien palveluvelvollisuus. Pomestje oli taas suuriruhtinaan maata, jonka dvorjani sai käyttöönsä ja se siirtyi aina palvelusta jatkavalle henkilölle. Vottšina oli huomattavasti halutumpi omistusmuoto. Lopulta omistusmuodot alkoivat kuitenkin sulautua yhdeksi ja samaksi.

Vanha ongelma oli talonpoikien pakeneminen dvorjanien omistamilta mailta heille asetettujen rasitusten kasvaessa. Dvorjanit vaativat karkaamisen estämistä ja saivat vaatimuksensa läpi vuonna 1649, jolloin säädettiin Sobornoje uloženi (ven. Соборное уложение) säädös. Säädöksen mukaan dvorjanit saivat noutaa karkulaiset takaisin ilman vanhenemisrajoituksia. Samassa yhteydessä pomestjetkin eli suuriruhtinaan maat tulivat perinnöllisiksi eikä kirkko saanut enää hankkia lisää maata. Maan panttaaminen kiellettiin veronkiertona. Uusista määräyksistä kärsivät erityisesti "valkoisten hovien" omistajat eli kirkko ja pajarit, sekä talonpojat, jotka menettivät täydellisesti muuttovapautensa.

Maaorjuus muutti talonpoikien aseman tsaarin työvelvollisiksi, jotka työskentelivät tsaarin välittömien palvelijoiden välityksellä tsaarin hyväksi. Talonpoikia hyödyttäviä säännöksiä ei tunnettu lainkaan. Talonpoikien myyminen ilman maata sallittiin 1670- ja 1680-lukujen säännöksillä. Niiden talonpoikien perintöoikeuksia rajoitettiin, jotka vielä omistivat verotettavaa omaa maata. 1670-luvulla vapaita talonpoikia oli jäljellä vielä 20 %, heistä 50 % oli sidoksissa dvorjaneihin.

Talonpoikien rasitusten kasvaessa heidän alapuolelleen syntyi populien ryhmä, jolla tarkoitetaan maaseudun kaikkien köyhimpiä ihmisiä. Populien ryhmään putosi muun muassa talonpoikia, jotka eivät selvinneet veroista.[10]

1700-luku ja talonpoikien kapinat muokkaa

1700-luvulle tultaessa talonpoikien asema heikentyi entisestään samaan aikaan kun aateliston asema vahvistui. Kun aateliston palveluvelvollisuutta helpotettiin, talonpoikien palveluvelvollisuutta heikennettiin. Näin maanomistajille jäi enemmän aikaa vaatia entistä täsmällisemmin päivätöitä ja verosuorituksia (ven. барщина, barštšina; ven. боярщина, bojarštšina). Vuonna 1760 tilanomistajat saivat oikeuden karkottaa maaorjia Siperiaan, viisi vuotta myöhemmin niskuroijat voitiin karkottaa pakkotyöhön kaivokseen tai tehtaaseen.

Maaorjuus kattoi käytännössä lähes koko Venäjän, lukuun ottamatta pohjoisia ja Uralin takaisia alueita. Maaorjien kohtelu vaihteli suuresti riippuen maanomistajasta. Joskus heille suotiin hyvinkin suuria vapauksia ja vaadittiin ainoastaan henkirahan maksua. Jotkut talonpojat kykenivät jopa lunastamaan itsensä vapaiksi jonkin elinkeinon turvin. Yleisesti talonpoikien asema kuitenkin heikkeni, ja se aiheutti tyytymättömyyttä, joka alkoi purkautua kapinointina.

Talonpoikien kapinoita alkoi esiintyä 1750-luvulta lähtien. Vakavin ja tunnetuin on Jemeljan Pugatšovin aloittama Pugatšovin kapina vuonna 1773, joka kasvoi sodaksi Katariina II Suuren hallinnon joukkoja vastaan. Pugatšovin joukko koostui kasakoista ja talonpojista, jotka voittivat hallituksen joukot talvella 1773–1774. Sota oli laajentunut niin ettei Pugatšov enää kyennyt hallitsemaan omia joukkojaan. Hallituksen joukot saivat lopulta yliotteen ja voittivat taistelun. Voiton jälkeen Katariina Suuri ei enää haaveillut talonpoikien vapauttamisesta ja kapinan kukistumisen jälkeen kapina-alueille lähetettiin rangaistusjoukkoja.[10]

1800-luku ja olojen vapautuminen muokkaa

1800-luvun puoliväliin mennessä talonpojat muodostivat enemmistön väestöstä, ja vuoden 1857 väestönlaskennan mukaan yksityisesti omistettuja maaorjia oli 23,1 miljoonaa Venäjän keisarikunnan 62,5 miljoonasta kansalaisesta eli 37,7 % väestöstä. Tarkat luvut virallisten tietojen mukaan olivat: koko väestö 60 909 309; kaikkien luokkien talonpojat 49 486 665; valtion talonpojat 23 138 191; maanomistajien talonpojat 23 022 390; apanaasien ja muiden kuvernementtien talonpojat 3 326 084.[11] Valtion talonpoikia olivat henkilökohtaisesti vapaita, mutta heidän liikkumisvapauttaan rajoitettiin.[12]

Vuonna 1859 noin 1-3 % maaorjia omistavista hallitsi yli 1 000 - 500 maaorjan omaisuutta, noin 80 % omisti alle 100 maaorjaa.[13] Yli 100 maaorjan omistajien määrä väheni hiljalleen vuodesta 1777 lähtien, jolloin se oli 83 % ja oli vuonna 1858 enää 78 % maaorjien omistajista.[14] Vuonna 1700 26 % tiloista sisälsi yli 500 maaorjaa, vuonna 1861 42 %; vuonna 1700 alle 100 maaorjan tiloja oli 41 % ja vuonna 1861 vastaavasti 20 %.[15]

Maaorjien vapauttamista alettiin suunnitella Aleksanteri I:n aikana keisaria lähellä olevassa korkea-arvoisessa epävirallisessa komiteassa. Aleksanteri I ei enää osallistunut sen toimintaan jo 1805, koska komitea suunnitteli myös keisarin oman vallan kaventamista osana laajempaa hallinnon uudistamista. Maaorjien ja aateliston asemaa tsaarin työvelvollisina käsiteltiin myös toisella reformikaudella vuosina 1807-1812 Mihail Speranskin toimiessa mielipidejohtajana.

Aleksanteri I:n aikana maaorjuus lakkautettiin Baltian maissa, mutta talonpojat eivät saaneet viljelemäänsä maata omakseen. Vuonna 1803 säädettiin laki, jolla tilanomistajat saattoivat vapauttaa maaorjansa vapaaehtoisesti, mutta heidän tuli luovuttaa myös viljelysmaa talonpoikien omistukseen. Näillä toimenpiteillä vapautettiin vain 100 000 maaorjaa vuoteen 1861 mennessä.[10]

Maaorjien vapautuminen alkoi Aleksanteri II:n puheesta, jonka mukaan uudistus oli parempi aloittaa ylhäältä, kuin odottaa sen alkavan alhaalta. Ajatus oli lainattu Nikolai I:n erityiskomission mietinnöstä vuodelta 1840, jota Nikolai ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä itse toteuttamaan. Käynnistyvää reformia valmisteltiin huolellisesti. Keisari ilmoitti tahtonsa vapauttaa talonpojat ja antaa heille maata. Enemmistö aatelistosta hyväksyi vapautuksen, mutta pyrki saamaan itselleen mahdollisimman edulliset ehdot. Vapauttamisen yksityiskohdissa alkoi esiintyä kuitenkin eripuraa aateliston välillä. Etelä-Venäjän mustanmullan alueen maanomistajat halusivat vapauttaa maaorjat ilman maata. Aleksanteri II allekirjoitti Vapausmanifestin 3. maaliskuuta 1861.[10]

Reformin pääkohdat:

  • Talonpojat saivat henkilökohtaisen vapauden, muuttorajoitukset poistettiin. Vapautus koski 52 miljoonaa talonpoikaa.
  • Talonpoikien oli lunastettava maa, jota he olivat viljelleet tai he saivat ¼ maasta ilman lunastusta. Lunastus koski myös päivätöitä ja veroja.
  • Kyläyhteisö eli mir säilyi ja maa jäi sen hallintaan Ukrainaa lukuun ottamatta.[10]

Reformi oli luonteeltaan juridinen, joskin puutteellinen, koska talonpojat havaitsivat että heihin sovellettiin vanhaa tapaoikeutta. Talonpojat jäivät sidotuiksi kyläyhteisöön, jonka omistuksessa olevaa maata heillä ei ollut rahaa ostaa omakseen. Valtio ryhtyi kuitenkin rahoittamaan lunastuksia 49 vuoden lainoilla, joihin sisältyi korko. Korkoa pidettiin uutena verona maan omistamisesta. Näin syntyi näennäinen maanomistus, joka oli ollut hallinnon alkuperäisenä tarkoituksenakin.

Jaettavasta maasta alkoi kuitenkin syntyä pulaa ja hinta nousi ajan myötä. Talonpojat kykenivät lunastamaan vain osan viljelemästään maasta, jolloin tilakoko jäi hyvin pieneksi eikä aina kyennyt elättämään talonpoikaisperhettä. Uudistus osoittautui myöhemmin epäonnistuneeksi, koska se oli toteutettu liian nopeasti. Nikolai I oli alun perin suunnitellut sitä asteittain toteutettavaksi. Reformilla oli kuitenkin hyvin laaja-alaiset vaikutukset, jotka poikivat lisää uudistustarpeita, muun muassa paikallishallintoa ryhdyttiin kehittämään sen seurauksena.[10]

1900-luku muokkaa

Seuraavan kerran talonpoikien asemaa pyrittiin parantamaan Stolypinin reformissa vuonna 1906, jossa mir-kyläyhteisöstä eroaminen sallittiin ja talonpoika saattoi ryhtyä itsenäiseksi maanviljelijäksi. Tällä pyrittiin luomaan varakkaiden talonpoikien eli kulakkien ryhmä. Uudistuksen läpivieminen edellytti 20 vuoden rauhaa, mutta se päättyi Venäjän tuleviin vallankumouksiin ja jäi siten viimeiseksi kerraksi parantaa Venäjän talonpoikien yhteiskunnallista asemaa.[10]

Itsenäiset talonpojat eli kulakit tuhottiin yhteiskuntaluokkana Venäjällä Neuvostoliiton maatalouden pakkokollektivisioinnissa vuosina 1929-1937. Miehitetyssä Baltiassa vastaava toteutettiin 2. maailmansodan päätyttyä laajoina kyydityksinä Siperiaan.[16] Talonpojat siirrettiin Venäjällä mir-järjestelmästä kolhoosien ja sovhoosien työvelvollisiksi, jolloin syntyi uusi turpeeseen sidottu maaorjuuskausi (Vtoroje Krepostnoje Pravo) eli toinen maaorjuus. Entisille talonpojille ei myönnetty edes sisämaanpassia.[17]

Katso myös muokkaa

 
Wikiaineisto
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:

Lähteet muokkaa

  1. Marie, Jean-Jacques: "Le règne réformateur d'Alexandre II". Cairn, 1997.
  2. Šemšutsenko, Juri: "ХОЛОПИ". Legal Encyclopedia (Юридична енциклопедія) [ru]
  3. Perrie, Maureen, 1946- & Lieven, D. & Suny, C. B. & Grigor, Ronald: The Cambridge history of Russia. Cambridge University Press, Cambridge 2006. s. 576. ISBN 9780521812276. OCLC 77011698.
  4. Hellie, Richard: Slavery in Russia, 1450-1725. University Of Chicago Press, 1982. s. 85. ISBN 9780226326474
  5. The Durham University journal, Vol. 45–46, s. 237: "Thus a Russian–English dictionary will give the Russian word muzhik as 'peasant'. Yet the English word 'peasant' brings to mind a being far different from the Russian muzhik who, unlike his Western counterpart, is presented to us in literature ..."
  6. The World Book Dictionary. World Book.com. 1.1.2003. ISBN 9780716602996
  7. Kuznetsova, Svetlana: «Наиболее сильный запрос был на красивых девушек» Как в России торговали соотечественниками (The greatest demand was for pretty girls: How they traded compatriots in Russia). Komersant 5.7.2017. "20 мая 1842 года в России был опубликован указ «О предании суду и наказании Российских подданных, которые будут изобличены в каком-либо участии в торге неграми»."("20. toukokuuta 1842 Venäjällä julkaistiin asetus "Venäjän kansalaisten oikeudenkäynnistä ja rankaisemisesta, jotka joutuvat paljastamaan mustien ihmisten kauppaan osallistumisen.") [ru]
  8. McCaffray, Susan P. : "Confronting Serfdom in the Age of Revolution: Projects for Serf Reform in the Time of Alexander I", Russian Review 64#1, 2005. Ss. 1-21.
  9. Domar, Evsey D. & Machina, Mark J. : "On the Profitability of Russian Serfdom", 1984. s. 919.
  10. a b c d e f g Heikki Kirkinen: Venäjän historia, s. 117, 169, 239. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-15799-1 ISBN 951-1-15799-X.
  11. Mackenzie Wallace, Donald: "CHAPTER XXVIII. THE SERFS". Russia, 1905. Arkistoitu 7.5.2009.
  12. Assigned, Church and Crown Peasants. University of Toronto. 16.8.2016.
  13. Pipes, Richard: Russia under the old regime, s. 178.
  14. Skocpol, Theda: States and Social Revolutions, s. 87.
  15. Moon, David: The Russian Peasantry 1600–1930: The World the Peasants Made. Longman, London 1999. Ss. 204–205.
  16. A-Talk: Viron historia. 28.11.2011. Youtube tallenne. Tutkija Oula Silvennoinen
  17. Osmo Jussila: [Helsinki.fi Miksi Venäjä on erilainen?] (s.61) Idän tutkimus 3/2012. Viitattu 29.12.2019.