Henkikirja
Henkikirja oli maan väestöstä ja kiinteistöistä kutakin kuntaa varten erikseen pidetty väestöluettelo. Sen laati henkikirjoittaja vuosittain pidetyn henkikirjoituksen perusteella ja sen tietoihin perustui maan väkiluku, verovelvollisuuden täyttäminen ja äänioikeuden käyttämismahdollisuus.
Henkikirjojen alkuna voidaan pitää Ruotsin vuoden 1556 voutijärjestystä, jonka perusteella voudit laskivat väkiluvun kylittäin ja taloittain. Nimi henkikirja tuli käyttöön 1620-luvun lopulla, jolloin luetteloja alettiin ylläpitää henkirahan perimistä varten. Aluksi henkikirjoihin merkittiin 15–65-vuotiaat henkilöt, ei kuitenkaan aatelisia, sotilaita tai niitä, jotka työkyvyttömyyden tai köyhtymisen vuoksi eivät voineet henkirahaa maksaa. Vuodesta 1766 lähtien niihin merkittiin koko väestö, myös veroista vapautetut.[1] Henkikirjoittajan tehtäväksi henkikirjan laatiminen tuli 1779.[2][3]
Vuonna 1894 annetun henkikirjoitusasetuksen mukaan henkikirjaan merkittiin ristimänimi, sukunimi, ammatti, syntymävuosi, syntymäpäivä, viimeinen henkikirjoituspaikka, kuuluuko henkilö ei-luterilaiseen uskontokuntaan ja haluaako henkilö tulla vapautetuksi henkirahan maksamisesta. Henkikirja tehtiin maalla kustakin kihlakunnasta siten, että kihlakuntaan kuuluvat seurakunnat tai seurakunnan osat merkittiin erikseen. Kaupunkien väestö merkittiin henkikirjaan erottelematta seurakuntia, joita kaupungissa ehkä oli.[4]
Henkiraha lakkautettiin vuonna 1924, mutta henkikirjoja ylläpidettiin sen jälkeenkin väestö- ja kiinteistöluetteloina.[5] Vuoden 1950 henkikirjoitusasetuksen mukaan henkikirjaan merkittiin kiinteistöt kylittäin ja kaupunginosittain, kiinteistön omistaja ja omistajan kotipaikka. Kunkin kiinteistön kohdalle merkittiin kaikki siellä asuvat henkilöt. Lisäksi kunkin kiinteistön kohdalle merkittiin ne henkilöt, yhdyskunnat, yhtiöt, muut yhteisöt, laitokset ja säätiöt, jotka pitivät hallussaan huoneistoa, myymälää tai työhuonetta kiinteistössä. Henkikirjaan merkittiin myös jokaisen henkilön täydellinen nimi, syntymäpäivä ja -paikka, ammatti ja siviilisääty. Kaikista 15 vuotta täyttäneistä henkilöistä laadittiin aakkosellinen luettelo, johon merkittiin nimi, syntymävuosi ja asunto-osoite. Kukin henkilö oli henkikirjoitettava siinä kunnassa, jossa hänellä oli tammikuun 1. päivänä kotipaikka. Kotipaikkarekisteri tarkistettiin vuosittain henkikirjoituksessa, minkä perusteella laadittiin henkikirja. Henkikirja oli päätettävä henkikirjoitusvuoden toukokuun 31 päivänä. Henkilöllä tammikuun ensimmäisenä päivänä olleen henkikirjoituskunnan perusteella määräytyi hänen verotuskuntansa, eikä henkikirjoituskuntaa voinut vaihtaa kesken vuotta.[6]
Vuotuiset henkikirjoitukset lopetettiin vuoden 1990 alusta lukien, ja henkikirjat poistuivat kokonaan käytöstä vuonna 1993 uuden väestötietojärjestelmän aloittaessa toimintansa.[5]
Henkikirjoja Suomesta säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä ja niitä sisältyy jossain määrin myös Arkistolaitoksen Internetissä julkaisemaan Kansallisarkiston digitaaliarkistoon. Henkikirjat ovat myös eräänä lähdesarjana 1900-luvun alkupuolella kirjailija Jalmari Finnen aloitteesta osasta Suomea kerätyssä Suomen asutuksen yleisluettelossa.
Lähteet muokkaa
- ↑ Nenonen, Kaisu-Maija; Teerijoki, Ilkka: Historian suursanakirja, s. 150, hakusana Henkikirja. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, Otava 1962
- ↑ Iso tietosanakirja, Otava 1932
- ↑ Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus henkikirjoituksesta, 20/1894
- ↑ a b Henkikirjat, Portti Arkistolaitos. Viitattu 2.11.2011.
- ↑ Asetus henkikirjoituksesta, 562/1950
Aiheesta muualla muokkaa
- Henkikirjat, Arkisto.fi (Arkistoitu – Internet Archive)
- Tietoa henkikirjoista ja niiden tutkimisesta (Arkistolaitos)
- Henkikirjat Kansallisarkiston digitaaliarkisto. Kansallisarkisto.