Cynical Theories

tietokirja

Cynical Theories: How Universities Made Everything About Race, Gender, and Identity – and Why This Harms Everybody on vuonna 2020 ilmestynyt tietokirja, jonka kirjoittajat ovat Helen Pluckrose ja James A. Lindsay. Teos käsittelee postmodernia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriaa (woke) ja sen poliittisia tavoitteita. Tekijät ilmoittavat edustavansa ”Teorian” liberaalia (eli vasemmistolaista) kritiikkiä.[1] Arvostelun kohde ei heidän mielestään edistä oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa.[2]

Cynical Theories: How Universities Made Everything About Race, Gender, and Identity – and Why This Harms Everybody
Kirjailija Helen Pluckrose ja James Lindsay
Kieli englanti
Genre filosofia, tieteenteoria
Kustantaja Swift
Julkaistu 2020
Ulkoasu sidottu
Sivumäärä 351
ISBN 978-1-80-075004-3
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

TiivistelmäMuokkaa

Kirjoittajat johtavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden liikkeen juuret 1960-luvun postmoderniin ajatteluun humanistissa tieteissä. Silloin sen pääkohteena oli torjua niin sanotut "suuret kertomukset", joihin kuuluivat kristinusko ja marxilaisuus sekä valistuksen usko tieteeseen ja edistykseen. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postmodernismin huippukriittinen, hajottava ja näköalaton vaihe poltti itsensä loppuun jo 1980-luvun puoliväliin mennessä. Sen jälkeen teoria hajosi ja kehittyi eri suuntiin omaksuen nyt myös poliittisia tavoitteita. Sellaiseksi kehittyi sorrettujen vähemmistöjen puolustaminen.[3]

Kehityksen kolmannessa vaiheessa 2000-luvulla liikkeestä kehittyi sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoria. Se ei enää jakanut varhaisen postmodernismin skeptisyyttä tiedon suhteen. Syntyi uusi suuri kertomus, jonka ydin oli tarina valtasuhteiden verkosta. Valta ilmeni kielenkäytössä, missä hallitsevat puhetavat alistivat eri vähemmistöidentiteettejä. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että teoriasta kehittyi uusi irrationaalinen ja suvaitsematon uskonto, joka käynnisti länsimaissa kulttuurisodan.[4]

Kirja seuraa postmodernin teorian kehitystä sen vaikutusvaltaisimpien teoreetikkojen kautta. Teorian sovellutuksia eri vähemmistöidentiteetteihin edustavat ainakin

Kirjoittajat katsovat, että nämä 'kriittiset tieteet' merkitsivät tiedevihamielisen dogmatismin paluuta.[6] Osoittaakseen niiden luonteen tekijät kirjoittivat yhdessä Peter Boghossianin kanssa joukon absurdeja ja valetieteellisiä huijausartikkeleita ja tarjosivat niitä arvostettuihin 'kriittistä tutkimusta' edustaviin tiedelehtiin. He saivat useita käsikirjoituksia läpi ennen kuin huijaus paljastui. Se tapahtui sosiaalisen median kautta, missä huomiota herätti julkaistu tiedeartikkeli, joka käsitteli koirien tekemiä raiskauksia.[7][8][9]

 
Michel Foucault (1926–1984) esitti muun muassa "diskurssin" ja "biovallan" käsitteet ja kuuluu postmodernin filosofian perustajiin.

Kaksi periaatetta ja neljä johtoteemaaMuokkaa

Pluckrose ja Lindsay luettelevat postmodernismin ensivaiheen tärkeimpinä niminä filosofit Michel Foucault, Jacques Derrida ja Jean-François Lyotard.[10] Kirjoittajapari katsoo, että postmoderni filosofia torjui modernismin ja valistusaatteen ihanteet, kuten ajatukset universaaleista totuuksista, objektiivisesta tiedosta ja yksilön ensisijaisuudesta. Niiden sijasta korostettiin kahta ajatusta, postmodernia tiedon periaatetta ja postmodernia politiikkaa.[11]

Skeptinen suhde tietoon + poliittinen aktivismiMuokkaa

Kirjoittajien mukaan tietoteoriassa näitä filosofeja yhdisti radikaali skeptismi objektiivisen totuuden mahdollisuuteen. Ulkoista todellisuutta ei kielletty, mutta katsottiin, että sitä koskeva tieto oli sosiaalisesti konstruoitua ja arvosidonnaista. Tiedon sosiaalinen rakentuminen tarkoitti, että tieto syntyi ihmisyhteisön arvosuuntautuneissa sosiaalisissa prosesseissa. Hylätyksi tuli totuuden korrespondenssiteoria, jossa totuus on tiedon vastaavuutta todellisuuden kanssa. Postmodernistit hylkäsivät sen, koska totuuden kriteerit olivat kulttuurisidonnaisia. Objektiivisen totuuden myötä haihtui valistuksen "suuri kertomus" edistyksestä. Postmodernistien vastattavaksi jäi kysymys miksi tietoa konstruoidaan juuri niin kuin tehdään.[12]

Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että vastaus löytyi yhteiskunnan valtasuhteista. Valta-asemat ja etuoikeudet sanelivat sen, mitä pidettiin tietona. Valta tarkoitti toisten alistamista, ja tämän sortovallan vastustamisesta nousi postmodernismin eettinen paatos. Vallankäyttöä ei nähty suoraviivaisena sortona kuten marxilaisuudessa, vaan hienovaraisena ja yhteiskunnallisiin käytäntöihin ja puhetapoihin piiloutuneena. Kun Marxin mukaan työväenluokkaa sorrettiin, postmoderni filosofia käänsi katseen toisiin alistettuihin ryhmiin ja niiden sortajiin. Sortajia olivat etenkin valkoihoiset ja heteroseksuaalit sekä patriarkaalisista arvoista hyötyvät miehet. Postmoderni politiikka oli vallan ja etuoikeuksien paljastamista ja kritiikkiä.[13]

Neljä johtoteemaaMuokkaa

 
Jean-Francois Lyotard (1924–1998) luonnehti postmodernismia skeptisyytenä "suuria kertomuksia" kohtaan.[14]

Pluckrose ja Lindsay esittävät kahden periaatteen lisäksi neljä postmodernismin johtoteemaa. Niitä ovat käsiterajojen hämärtäminen, vallan kieli, kulttuurirelativismi sekä "yksilön" ja "universaalin" häivyttäminen. Kirjoittajat katsovat, että kaksi periaatetta (skeptisimi ja poliittinen ohjelma) ja neljä johtoteemaa yhdistävät postmodernia kirjoittelua sen alkuajoista 1960-luvulta aina nykypäiviin asti.[15]

Rajojen hämärtäminen tapahtuu, kun skeptismiä ja sosiaalista konstruktionismia sovelletaan käsitteiden maailmaan. Melkein kaikki vakiintuneet käsitteet ja erottelut, kuten objektiivisuus, totuus, tiede, taide, luonto, korkeakulttuuri, sukupuoli tai terveys asetetaan kyseenalaiseksi, kun niiden yhteydet vallankäyttöön osoitetaan.[16]

Vallan kieli viittaa siihen, että kielellä on suuri merkitys vallankäytössä. Teoria pitää monia aikaisemmin objektiivisina totuuksina nähtyjä asioita vain kielellisinä konstruktioina. Foucaultilla kielelliset "diskurssit" rakentavat tietoa, Lyotard puhuu "kielipeleistä". Jacques Derrida torjuu ajatuksen, että sanat viittaisivat todellisuuteen. Sen sijaan ne viittaavat toisiin sanoihin. Tämän osoittaminen on sanoihin liittyvien merkitysten dekonstruktiota. Puhujan tarkoitus ja vastaanottajan tulkinta hänen sanoistaan ovat siksi samalla viivalla. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että tuloksena on loputon saivartelu ja pääasioiden tahallinen sivuuttaminen. Käsitys tieteestä sortavana voimana on peräisin Foucaulta, jolta on myös peräisin käsite "biovalta".[17]

Kulttuurirelativismi seuraa Teoriaan kuuluvasta ajatuksesta, että tieto liittyy sanoihin eli on diskursiivista, eikä kielen rajoja ole mahdollista ylittää. Siksi on mahdoton todistaa, että jotkut kulttuurinormit olisivat parempia kuin toiset. Todellisuudessa kaikki ovat samalla viivalla, diskursseja diskurssien joukossa.[18] Standpoint-teorian mukaisesti kullakin identiteettiryhmällä on oma todellisuutensa ja totuutensa, jotka nousevat sen jakamista kokemuksista.[19] Etenkin hallitsevia valtadiskursseja on syytä epäillä, sillä niiden esittämä kritiikki muita vastaan on sokeaa sorrolle ja omalle valta-asemalle.[18]

Yksilön ja universaalin häivyttäminen tarkoittaa sitä, että postmodernissa teoriassa yksilön autonomia on myytti. Yksilö on muiden tavoin valtadiskurssin tuote ja sosiaalinen konstruktio. Sama koskee yleiskäsitteitä. Ne ja universaalit arvot ovat valtadiskurssin pyrkimystä pakottaa muut omaan muottiinsa. Niinpä yksilön ja toisaalta ihmiskunnan sijaan korostetaan identiteettiä tiedon, arvojen ja diskurssien tuottajana.[20] Ellei yksilö kuulu etuoikeutettuun ryhmään, hän löytää identiteettinsä jostain marginaalisesta ryhmästä.[19]

Henkilöä kutsutaan nimellä woke, kun hän tiedostaa, että kaikkialla vaikuttava, tiedettä hyväkseen käyttävä ja diskursseihin kätkeytynyt vallankäyttö sortaa vähemmistöjä.[21]

Postmodernismin käänne useiksi TeorioiksiMuokkaa

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postmodernismi koki 1980-luvun lopulla käänteen, jossa sen alkuperäinen nihilistinen sanoma korvautui poliittisella taisteluohjelmalla epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa vastaan. "Teoria" muuntui joukoksi erillisiä Teorioita, kuten postkolonialistinen teoria, queer-teoria tai kriittinen rotuteoria. Niiden ytimenä oli vaatimus yhteiskunnallisesta muutoksesta "sosiaalisen oikeudenmukaisuuden" nimissä.[22] Käänne aktivismiin tapahtui kuitenkin vasta, kun Yhdysvalloissa erilaiset vähemmistöt olivat jo saaneet yhdenvertaisen aseman lainsäädännössä. Taistelu suuntautui siksi lainsäädännön sijasta pääosin "ennakkoluuloihin", "asenteisiin", "sosiaalisiin odotuksiin" ja kielenkäyttöön.[23] Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian mukaan tietyt ihmiset kärsivät syrjinnästä ja epäoikeudenmukaisuudesta vain sen takia mitä he olivat. Skeptismistä huolimatta päädyttiin uskomaan, että jotkut identiteetit olivat etuoikeutettuja ja epäoikeudenmukaisuus objektiivinen asiantila, ei vain sosiaalinen konstruktio. Parempi maailma saavutettaisiin dekonstruoimalla pahat diskurssit ja korvaamalla ne hyvillä.[24]

Teoriassa tapahtunut käänne teki siitä avoimesti kriittisen, päämääräsuuntautuneen ja moralisoivan. Siinä kuitenkin säilyivät edelleen Teorian perusolettamukset, joihin kuului se, että tiedon tuottaminen oli sidoksissa valtaan, hallitsevat käsitteet palvelivat etuoikeuksia, kieli oli epäluotettavaa, kulttuurit olivat samanarvoisia ja yksilön sijaan tuli korostaa kollektiivisia kokemuksia.[25]

Postkolonialistinen teoriaMuokkaa

 
Edward Said (1935–2003) esitti postkolonialistisen teoriansa kirjassaan "Orientalismi".[26]

Ensimmäinen postmodernismin käänteen tuottama sovellettu oppi oli postkolonialistinen teoria perustajanaan Edward Said. Tämän pääteos Orientalism (1978)[27] nojautui vahvasti Foucaultiin. Tavoitteeksi muodostui dekonstruoida läntinen kertomus idästä, jotta ääneen voisivat päästä kolonialismista kärsineet ihmiset. Postkolonialistinen teoria alkoi kehittyä pian sen jälkeen, kun kolonialismi oli jo romahtanut 1900-luvun puolivälissä. Se keskittyi kirjaamaan diskursiivisia tapoja, joilla kolonialistit olivat oikeuttaneet valtaansa ja etuoikeuksiaan.[26]

Peruskäsitteeksi kohosi toiseuttaminen. Said nimitti tällaista asennetta ”orientalismiksi”. Länsi määritteli itsensä vastakohtana idälle sellaisilla käsitepareilla kuin sivistynyt–barbaarinen, rationaalinen–taikauskoinen, rehellinen–petollinen ja normaali–eksoottinen.[28] Gayatri Chakravorty Spivak kirjoitti strategisesta essentialismista. Sillä hän tarkoitti kielenkäyttöön perustuvaa hallintaa, joka tapahtuu niputtamalla alistettu ryhmä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi halveksunnan ja ennakkoluulojen pohjalta.[29]

KritiikkiMuokkaa

 
Gayatri Chakravorty Spivak

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postkolonialismin teoreetikot sivuuttavat yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot keskittyessään vain puhetapoihin. Niitä eritellessään he itse syyllistyvät ennakkoluuloiseen essentialismiin luodessaan kielteistä kuvaa läntisestä "orientalismista". Vaikka kolonialistinen puhetapa oli rasistista, se kuuluu jo menneisyyteen. Kun kolonialistinen puhetapa on jo korvautunut liberaalilla tasa-arvolla, postkolonialistinen teoria katsoo, että myös länsimainen rationaalisuus ja tiede ovat tapoja marginalisoida muut kulttuurit. Sen takia läntinen tietämisen tapa täytyy purkaa ja korvata muilla, jotta voitaisiin päästä tasa-arvoisempiin valtasuhteisiin. Todellisuudessa postkolonialistinen teoria uusintaa vanhaa vastakkainasettelua kääntäen asetelman ylösalaisin siten, että länsi esiintyy nyt halveksunnan kohteena.[30]

Tiedon dekolonisaatio vaatii postkolonialistisen teorian mukaan sitä, että läntinen ja valkoinen "positivistinen", "arvovapaa" ja "objektiivinen" tieto korvataan alistettujen, kuten mustien edustamalla tiedolla. Koska tieto syntyy identiteettiryhmien keskuudessa ja eletyssä elämässä, näiden ryhmien asema yhteiskunnassa tuottaa erilaisen näkökulman takia erilaista tietoa. Juuri tämä näkökulmasidonnainen tieto on väline vapautumiselle alistussuhteesta. Se ei teeskentele olevansa arvovapaata ja universaalia, vaan on avoimesti arvosidonnaista. Eri maissa onkin vaadittu yliopistojen dekolonisaatiota siten, että lisätään opiskelijoiden etnistä ja rodullista monipuolisuutta ja vähennetään valkoisen tiedon osuutta opetussuunnitelmissa. Pluckrose ja Lindsay arvostelevat vaatimuksia siitä, että objektiivisen tiedon kriteerit, kuten pätevät tutkimusmetodit, empiirinen näyttö ja tieteellinen kritiikki halutaan korvata oikean näkökulman ja toisin tietämisen kaltaisilla fraaseilla. Niitä ei perustella oikealla tiedolla vaan oikeudenmukaisuudella.[31]

Teorian haitallisuus ilmenee Pluckrosen ja Lindsayn mielestä siinä, että "arvovapaa" läntinen teknologinen tietämys on todellisuudessa juuri sitä, mitä köyhien maiden talouden kehittäminen tarvitsee narratiivisen, perinteisen ja kokemuksellisen näkökulmatiedon sijaan. Kulttuuristen arvojen alueella postkolonialistinen teoria on johtanut katsomaan ihmisarvoloukkauksia läpi sormien, kun kyseessä on ollut ei-valkoisten kulttuurien tavat. Esimerkiksi Saudi-Arabian feministinaisten yritykset saada tukea lännestä on torjuttu. Vaikka asia voi näyttää ristiriitaiselta, se sopii teoriaan, jossa universaalisten ihmisoikeuksien tilalla on vastakohta läntisten sortajien ja heidän uhriensa välillä. Valkoisten ihmisoikeusarvojen vieminen muualle olisi muiden maiden kolonisaatiota. Lisäksi havaitut ongelmat ovat teorian mukaan seurausta siirtomaasorrosta. Naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet islamilaisissa maissa ovat muuttuneet tabuiksi, joita ei tohdi käsitellä. Näin Teoria todellisuudessa kääntyy sosiaalista oikeudenmukaisuutta vastaan.[31]

Queer-teoriaMuokkaa

 
Gayle Rubin (s. 1949) kuuluu queer-teorian perustajiin. Hän torjui ”seksuaalisen essentialismin” eli seksin yhteydet biologiaan.[32]

Queer-teorian mukaan jäykät käsitykset sukupuolesta (mies, nainen), sukupuolirooleista (maskuliinisuus, feminiinisyys) ja seksuaalisuudesta (heteroseksuaalisuus, homoseksuaalisuus jne.) ovat sosiaalisia konstruktioita vailla objektiivista biologista pohjaa. Ne ovat luonteeltaan sortavia, ja siksi niistä on päästävä eroon. Se tapahtuu kielenkäyttöä koskevan kritiikin avulla.[33]

Queer-teoria oli uusi askel seksuaalisuutta koskevien käsitysten nopeassa muutoksessa 1900-luvulla. Käsitys homoseksuaalisuudesta rankaisua vaativana rappiona korvautui ensin medikalistisella ajatuksella homoudesta hoitoa vaativana häpeällisenä vaivana. Se teki edelleen tilaa näkemykselle homoseksuaalisuudesta yhtenä taipumuksena muiden joukossa. Rajoittavien seksuaalisuutta koskevien käsitysten vaihtuminen liberaaliin yhdenvertaisuuteen ei kuitenkaan riittänyt queer-teoreetikoille. Diskurssien kokema muutos oli heille todistanut oikeaksi käsityksen, etteivät käsitykset sukupuolesta perustuneet lainkaan biologiaan vaan olivat luonteeltaan sosiaalisia.[34]

Queer-teoria halusi kyseenalaistaa kaikki vallitsevat kategoriat, koska ne palvelivat vallankäyttöä. Tämän takia teoria itsekin on vaikean oloinen, sillä myös itsensä kuvauksessa se suhtautui epäluuloisesti kielellisiin luokitteluihin. "Normaalin" vaihtoehdoksi teoria nosti käsitteen queer (outo, kummallinen, omituinen). Sen alla kaikki vähemmistöt (LGBTQ) saattoivat liittoutua vapauttaakseen ihmiset valtadiskurssin sorrolta.[35]

Queer-teorian klassikkoja ovat Pluckrosen ja Lindsayn mukaan kolme naista: Gayle Rubin, Judith Butler ja Eve Kosofsky Sedgwick.[36] Rubin tunnetaan siitä, että hän tuomitsi ”seksuaalisen essentialismin” eli käsityksen, että seksillä olisi jotain tekemistä biologian kanssa.[36]

KritiikkiMuokkaa

Pluckrose ja Lindsay ovat sitä mieltä, että queer-teoria on epälooginen ja absurdi. Olemattomasta arvostaan huolimatta se on silti vaikuttanut merkittävästi postmodernin teorian kehitykseen muillakin aloilla.[33] Biologisten tekijöiden jyrkkä kieltäminen ”seksuaalisena essentialismina” ja ”biovaltana” muutti queer-teorian tieteenvastaiseksi. Todellisuudessa kuitenkin ymmärrys sukupuolen, roolien ja seksuaalisuuden biologisesta pohjasta oli edistänyt hyväksyvän asenteen yleistymistä. Tuomitessaan alistamiseksi kaiken yleisen ja vallitsevan, queer-teoria virheellisesti samaisti toisiinsa käsitteen ”normaali”, joka tarkoittaa tavallista tai yleistä ja käsitteen ”normatiivinen”, joka tarkoittaa jonkin säännön mukaista. Näin kaikki, mikä oli yleistä, muuttui kuvitteellisesti myös normin mukaiseksi.[37] Pluckrosen ja Lindsayn mielestä queer-teorian väitteet seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen epäaitoudesta eivät voi koskaan saada yleistä kannatusta. Sama koskee väitettä, ettei biologialla olisi mitään tekemistä seksin kanssa.[38]

 
Judith Butler katsoo, että sukupuolirooleilla ei ole yhteyttä ihmisen biologiaan.[39]

Pluckrose ja Lindsay väittävät, että queer-teoria teki biologisesta essentialismista liioitellun vastustajan. Vain harvat uskovat, että sukupuolirooleissa tai seksissä kaikki olisi biologiaa. Vielä 1800-luvulla voitiin ajatella, että miehen ja naiset ”oikeat” roolit olivat jäykästi luonnon sanelemia, mutta 1900-luvulla oli jo vakiintunut käsitys, joka näki ne luonnon ja kulttuurin yhdistelminä. Queer-teoria hylkäsi biologian kokonaan, mikä muutti teorian hölynpölyksi.[37] Foucaultin ”biovallan” käsite korosti biologiaan vetoamista vallankäyttönä. Biovaltaa oli se, että biologisia tieteitä käytettiin muurinmurtajana osoittamaan, että seksuaalivähemmistöt ovat epänormaaleja.[40]

Gayle Rubin torjuu ”seksuaalisen essentialismin”. Pluckrose ja Lindsay sanovat käsitystä kyyniseksi, koska perusteluna oli poliittinen hyöty. Rubinin mukaan oli helpompaa politisoida keskustelu ja vaatia muutosta, kun sukupuoli käsitettiin sosiaaliseksi konstruktioksi, vaikka väite ei olisikaan totta. Rubin asetti näin poliittiset tavoitteet faktojen edelle. Samalla hän hylkäsi liberaalin vaihtoehdon, joka biologiaa puolustaessaan ei edellyttänyt LGBT-ihmisten syrjintää.[41]

Judith Butler katsoo, että sukupuoliroolit ovat sosiaalisesti konstruoituja ja vailla yhteyttä biologiaan. Ne ovat vain opittua käyttäytymistä. Ihmiset eivät luonnostaan määrittele itseään miehiksi tai naisiksi, heteroiksi tai homoiksi, vaan vastaavat sosiaalisiin odotuksiin. Roolit eivät liioin ole pysyviä ja absoluuttisia. Butler katsoo, että tehtävänä on vapauttaa ihmiset hallitsevassa asemassa olevasta maskuliinisuudesta ja pakollisesta heteroseksuaalisuudesta. Hallitsevaa diskurssia ei tosin ole mahdollista voittaa, mutta sen virheellisyys voidaan tehdä näkyväksi parodian avulla, kuten yliampuvalla drag- tai ”queer-camp” -estetiikalla. Pluckrose ja Lindsay luonnehtivat Butlerin teorioita naurettaviksi.[39]

Eve Kosofsky Sedgwick korosti pluralismia, jolla hän tarkoitti myös keskenään ristiriitaisten katsomusten hyväksymistä sekä epäjohdonmukaisuutta, joka tarkoitti rationaalisuuden hylkäämistä. Sedgwick katsoi, että hetero–homo-kahtiajako oli kaikkien niiden mustavalkoisten ajatustottumisten äiti, joista on tullut sorron välineitä. Pluckrose ja Lindsay ovat kuitenkin sitä mieltä, että objektiivisen totuuden ja konkreettisten käsitteiden hylkääminen ei johda liberaalin ajattelun mukaiseen vapauteen.[42]

Kriittinen rotuteoriaMuokkaa

 
Kimberlé Crenshaw on kriittisen rotuteorian kehittäjä, joka loi käsitteen ”intersektionaalisuus”.[43]

Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että kriittinen rotuteoria on alkuaan amerikkalainen ilmiö, ja sitä edelleen hallitsevat amerikkalaisen yhteiskunnan erikoispiirteet. Teorian mukaan biologisen rodun käsite ihmisiin sovellettuna on sosiaalinen konstruktio, joka on luotu ylläpitämään valkoisia etuoikeuksia ja valkoista ylivaltaa. Ihmisryhmien erot ovat todellisuudessa sosiaalisia ja kulttuurisia. Niiden biologisointi auttaa ikuistamaan eri ryhmiin kohdistuvan sorron.[44]

Kriittinen rotuteoria kehittyi 1970-luvulla, kun Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen vaatimukset afroamerikkalaisen väestön oikeuksien puolesta alkoivat täydentyä uusilla vaatimuksilla, jotka koskivat kielellisiä diskursseja eli tapoja, joilla asioista puhutaan.[45] Sen teoreetikot, kuten Richard Delgado ja Jean Stefancic katsoivat, että liikkeen on aika ylittää liberaalin yhdenvertaisuuden vaatimukset, missä kaikkien yhdenvertainen kohtelu oli ihanteena.[45] Teorian esittämään kielelliseen diskurssiin kuuluivat sellaiset uudet käsitteet kuin mikroaggressio, vihapuhe, kulttuurinen omiminen, turvallisempi tila ja valkoisuus.[45]

Delgado ja Stefancic määrittelivät kriittisen rotuteorian ydinajatukset seuraavasti: 1) rasismi on sääntö, ei poikkeus; 2) valkoinen ylivalta on järjestelmällistä ja palvelee valkoista väestöä; 3) rodut ovat sosiaalisia konstruktioita; 4) yhteinen kokemus sorrosta antaa sorretuille yhteisen näkökulman puhua roduista ja rasismista.[46]

KritiikkiMuokkaa

Pluckrose ja Lindsay toteavat, että kriittinen rotuteoria kuulostaa itsessään rasistiselta kuvatessaan ”valkoiset” epämoraalisina. Teorian mukaan ainoastaan valkoiset ihmiset voivat olla rasisteja, sillä rasismi on ylivaltaa + ennakkoluuloja. Siksi vain värillisillä ihmisillä on oikeus puhua rasismista, ja valkoisten tehtävänä on kuunnella. Edes värisokeuden vaatiminen ihonvärin suhteen ei riitä, sillä se on vain yritys kieltää kaikkialla rehottava rasismi.[47] Näin kriittinen rotuteoria on hylännyt myös liberalismiin kuuluvan yksilöiden tasa-arvoisuuden.[45]

IntersektionaalisuusMuokkaa

Käsitteen "intersektionaalisuus" esitti Kimberlé Crenshaw vuonna 1989. Hän tarkoitti sillä moniperustaista syrjintää, jota ei voinut jakaa osiin. Esimerkiksi musta nainen saattoi kohdata sellaista syrjintää, joka poikkesi sekä mustien miesten että valkoisten naisten kokemasta. Intersektionaalista sortoa voitiin Crenshawn mukaan parhaiten vastustaa identiteettipolitiikalla. Sen sijaan, että kuuluminen alistettuun ryhmään pyrittäisiin häivyttämään ja näkemään kaikki ihmiset samanlaisina, piti päinvastoin korostaa omaa identiteettiä alistetun ryhmän jäsenenä. Näin ryhmäidentiteetistä muodostuisi yhteisöön kuulumisen keino ja voimaantumisen väline. Intersektionaalisuuden käsitteestä muodostui sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian avainsana, joka herätti uudelleen henkiin "rodun", joka käsitteenä oli ehditty jo tuomita.[48]

Syrjinnän eri muotojen yhdistelmät johtivat hahmottelemaan eräänlaisen kastijärjestelmän, jossa joudutaan punnitsemaan etuoikeuksien aste-eroja ja väistämisvelvollisuutta eri ryhmien välillä, esimerkkeinä valkoiset, mustat tai siltä väliltä olevat homoseksuaaliset tai transsukupuoliset miehet tai naiset. Hierarkkinen kastijärjestelmä korvasi yhdenvertaisuuden, joka oli valheellista "värisokeuden" teeskentelyä. Yksilöiden tilalle tuli ryhmäidentiteetti ja sen puolustaminen. Pluckrose ja Lindsay katsovat, että seurauksena oli vainoharhainen loukkaantumisen kulttuuri, joka pani etsimään vihamielisyyttä ja mikroaggressioita joka asiassa. Intersektionaalisen teorian hyökkäävyys johti Pluckrosen ja Lindsayn mukaan siihen, että loppujen lopuksi asenteet vähemmistöjä kohtaan alkoivat kiristyä sen sijaan, että ne olisivat muuttuneet suopeammiksi.[48]

Feminismi ja sukupuolentutkimusMuokkaa

 
bell hooks (1952–2021) katsoi, että valkoiset naiset olivat panneet feminismin palvelemaan omia pyrkimyksiään.[49]
 
Sukupuolensa korjannut Raewyn Connell on kriittisen miestutkimuksen klassikkoja.[50]

Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että vuosituhannen vaihteessa feminismi koki nopean muodonmuutoksen, kun intersektionaalisuus tuli sen johtavaksi aatteeksi, ja feminismi sulautui melkein kokonaan osaksi sukupuolentutkimusta.[51] Tämä feminismin kolmas aalto hylkäsi radikaalin feminismin puheen yhteiskuntaluokista ja keskittyi sen sijaan identiteetteihin, jotka rakentuivat rodun ja seksuaalisuuden ympärille. Keskustelu siirtyi aineellisista epäkohdista ja luokkaeroista puheaktien eli diskurssien sortavaan luonteeseen.[52] Luokkaerojen sijaan tärkeiksi tulivat "etuoikeudet" (privilege), jotka yhteiskuntaluokan sijaan määrittyivät ihonvärin tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.[53]

Judith Lorber (s. 1931) tiivisti paradigman muutoksen kolmeen asiaan: 1) sosiaalinen sukupuoli korvasi biologisen sukupuolen; 2) seksuaalisuus ja sosiaalinen sukupuoli ymmärrettiin sosiaalisesti konstruoiduiksi; 3) näkymätön valtasuhteiden verkko oli näiden konstruktioiden takana, ja 4) tärkeintä oli näkökulma (standpoint) eli henkilön ryhmäidentiteetti.[54]

Intersektionaalisuus tarjosi aktivisteille uusia merkityksen kokemuksia, sillä se avasi uusia ongelmia ja loputtoman taistelun aiheita varsinkin toisia ryhmiä vastaan, kuten valkoiset ja mustat naiset tai queer-feministien LGBTQ-jaot.[55] Biologisen sukupuolen hylkääminen johti naistutkimuksen uudelleenmäärittelyyn "sukupuolentutkimuksena", missä eri seksuaaliset vähemmistöt löysivät toisensa sorron kohteina.[55] Koska yksilö oli aina ryhmän jäsen, myös valtasuhteiden korjaamisen tuli tapahtua ryhmätasolla. Sen sijaan liberaali ajatus yksilöiden tasa-arvosta johti vain enemmistön ylivaltaan.[56] Periaate nojasi standpoint-teoriaan ja totuusrelativismiin: kullakin marginaaliryhmällä oli oma totuutensa.[57]

KritiikkiMuokkaa

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että feminismin uudessa käänteessä tavoitteena ei enää ollut oikeudenmukaisuus, joka toteutui yksilötasolla vaan "sosiaalinen oikeudenmukaisuus" (social equity), joka ilmeni ryhmien valtasuhteissa. Tämä oli luopumista liberaalin tasa-arvoajattelun perinteestä.[58]

Pluckrose ja Lindsay katsovat myös, että feminismin "sofistikoituminen" 2000-luvulla johtui siitä, että se oli jo toteuttanut tavoitteensa ja sukupuolten tasa-arvo oli pääosin toteutunut. Väite naisten alistetusta asemasta, jos siitä haluttiin edelleen pitää kiinni, oli sen takia muotoiltava uudelleen sellaisten hämärien teesien avulla, joiden totuusarvoa oli mahdoton punnita. Puuttuvat todisteet todellisesta epätasa-arvosta korvattiin diskursseilla, sosiaalisilla konstruktioilla, näkymättömillä esteillä ja sosialisaatioprosesseilla.[59] Pluckrose ja Lindsay väittävät myös, että kriittinen miestutkimus (mm. Raewyn Connell) käsitteli vain vähän oikeita miesten asioita ja sen sijaan keskittyi feministiseen standpoint-näkökulmaansa.[50]

Sosiaalinen vammaistutkimusMuokkaa

Pluckrose ja Lindsay toteavat, että vammaisaktivismi alkoi USA:ssa 1960-luvulla rinnan kansalaisoikeusliikkeen kanssa. Sen tavoitteena oli tehdä yhteiskunnasta vammaismyönteisempi ja parantaa vammaisten henkilöiden elämänlaatua. Tämä tavoite alkoi muuttua jo 1980-luvulla, kun sosiaalinen vammaistutkimus omaksui postmodernin teorian ajatuksia ja alkoi kehittyä radikaaliksi ja todellisuuspakoiseksi. Vammaisuus alettiin nyt tulkita sosiaaliseksi konstruktioksi. Muitakin ideoita omaksuttiin intersektionaalisuudelta ja queer-teorioilta, ja niiden mukaisesti vammaiset alettiin nähdä sorrettuna ja marginaalisena identiteettiryhmänä. Ihmiset olivat vammaisia (disabled) vain, koska yhteiskunta ei mukautunut ja vastannut heidän tarpeisiinsa.[60]

Alkuvaiheen ajatuksia luonnehti medikalismin ja sosiaalisen mallin vastakkaisuus. Lääketieteellisen ajattelun mukaan vammaisen henkilön asemaa parannettiin hoitamalla vammaa. Sosiaalisessa mallissa vaadittiin ympäristön muuttamista vammaiselle henkilölle sopivaksi. Michael Oliverin mukaan vauriosta (impairment) oli seurauksena vammaisuus (disabillity). Näin tapahtui kuitenkin ainoastaan, jos yhteiskunnan normit laiminlöivät vammaisen ihmisen tarpeet. Yhteiskunnan tuli siksi mukautua vammaisuuden asettamiin vaatimuksiin eikä päinvastoin.[61]

Vaatimus vammaisystävällisestä ympäristöstä ei vielä ollut kovin radikaali, sillä esteettömyyden periaatetta oli jo alettu soveltaa.[62] Vaatimuksesta kuitenkin kehittyi postmodernin filosofian avustamana radikaali Disability Studies -teoria, joka vei vammaisuuden sosiaalisen konstruoinnin uudelle, absurdille tasolle.[63] Uuden Teorian mukaan ableismi oli sortava yhteiskunnallinen diskurssi, koska sen mukaan oli parempi olla normaali (neurotyypillinen, työkykyinen) kuin vammainen. Ableismissa vammaisuus mielivaltaisesti konstruoitiin "epänormaaliksi" asiaksi ja huonommaksi kuin vammattomuus. Ableistista maailmankuvaa tuettiin lääketieteellä, mikä oli biovallan käyttöä ja sortoa. Työkykyisyyden kohottaminen ihanteeksi edusti tutkija Dan Goodleyn mukaan uusliberaalia arvomaailmaa, jossa ihminen oli kapitalistin työvoimaa. Goodleyn mukaan vammaisuus oli myönteinen identiteetti, joka auttoi muuttamaan yhteiskunnan arvoja pois ableismista.

KritiikkiMuokkaa

Pluckrose ja Lindsay toteavat, että radikaalin vammaistutkimuksen teesit olivat paitsi järjettömiä, myös postmodernin filosofian jälkivaiheen suoria sovelluksia.[64] Sen identiteettejä korostava päähänpinttymä vaati vammaisia ihmisiä identifioitumaan vammaansa ja ylistämään sitä. Pluckrosen ja Lindsayn mielestä vammaiset eivät hyötyneet väitteestä, että heidän vammansa oli vain sosiaalinen konstruktio. Oli myös väärin vaatia heitä ylistämään vammaisuutta ja arvostelemaan "ableismia". Erityisen huolestuttavaa oli lääketieteen ja kuntoutuksen kieltäminen, kuten esimerkiksi tekivät ne kuurot, jotka torjuivat kuulemista helpottavan teknologian käytön.[65]

Fat StudiesMuokkaa

 
Susie Orbachin kirjaa Fat is a Feminist Issue (1978) pidetään laajalti ensimmäisenä feministisenä läskin analyysina.[66]

Postmodernin teorian pohjalta oli luotavissa loputon joukko sorrettuja identiteettejä, mistä esimerkkinä on Yhdysvalloissa 1960-luvulla alkanut läskiaktivismi. Se on 2000-luvulla muodostunut omaksi tieteenhaarakseen julkaisukanavineen. Vuonna 2012 alkoi ilmestyä akateeminen Fat Studies -lehti. Vertaisarvioitu lehti puolustaa kaikkien yhdenvertaisuutta ruumiinpainoon katsomatta ja tutkii tapoja, joilla lihavia sorretaan, selvittää, ketkä siitä hyötyvät ja tutkii, miten lihavat ihmiset voidaan vapauttaa sorrosta.[67] Suuntaus katsoo, että lihavuuteen kohdistuu kielteisiä ennakkoluuloja, jotka tekevät lihavat ihmiset omaksi sorretuksi identiteettiryhmäkseen, jota intersektionaalinen sorto alistaa vielä enemmän. Suuntaus torjuu lääketieteellisen tiedon lihavuuden haitoista ja kutsuu kannattajia poliittiseen taisteluun, jotta kielteinen mielikuva ylipainoisuudesta voitettaisiin ja lihavuus hyväksyttäisiin positiivisena identiteettinä.[68]

KritiikkiMuokkaa

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että liike on avoimesti tiedevastainen ja torjuu lääketieteellisen tiedon ylipainoisuuden haitoista. Sellaisena se on kannattajilleen vahingollinen ja mainostaa vääriä asenteita terveyttä kohtaan. Kriitikkojen mukaan ylipaino ei ole sosiaalinen konstruktio vaan johtuu siitä, että syödään liikaa.[69]

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus 'suurena kertomuksena'Muokkaa

Pluckrose ja Lindsay erottavat postmodernin liikkeen kehityksessä kolme vaihetta. Ensimmäistä, dekonstruktiivista vaihetta (1965–1990) määritteli tietämiseen kohdistuva skeptismi ja suurten kertomusten hylkääminen. Se oli reagointia pettymykseen, jota alettiin tuntea marxismia kohtaan. Pettymystä seurasi toivottomuuden tunne ja uusi, ironinen ja näköalaton tapa lähestyä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta.[70]

Dekonstruktiota seurasi soveltava vaihe (1990–2010), jolloin postmodernit ajatukset levisivät eri aloille. Punaisena lankana oli teoria vallan ja etuoikeuksien verkoista. Tässä verkostossa tietoa konstruoitiin puhetavoilla, jotka sortivat alistettuja identiteettiryhmiä. Sorrettuja ryhmiä varten alkoi nyt kehittyä omia 'tieteenalojaan'.[71] Marxilaisuudesta postmodernismi erosi siinä, että työväenluokka ei päässyt alistetun identiteettiryhmän rooliin. Sen sijaan huomiota saivat sukupuoli, rotu (ymmärrettynä ihonväriksi), seksuaalinen identiteetti, vammaisuus ja vastaavat ominaisuudet. Vaikka liike oli lähtökohdiltaan vasemmistolainen, se alkoi vieraannuttaa joitakin vasemmistolaisia liian porvarillisena, sillä liikkeen teoreetikot olivat ylempää keskiluokkaa, jolle taloudelliset eturistiriidat olivat toissijaisia. Heitä kiinnostivat enemmän puhetavat eli diskurssit kuin luokkataistelu.[72]

Kolmatta vaihetta 2010-luvulta eteenpäin Pluckrose ja Lindsay luonnehtivat sanoilla reifioitunut postmodernismi. Reifikaatiota merkitsi se, että postmodernismin opinkappaleet olivat nyt muuttuneet kumoamattomiksi totuuksiksi, eivätkä enää olleet vain mielipiteitä muiden joukossa. Tiedollisena totuutena oli periaate, että tietoa konstruoidaan vallan verkostoissa palvelemaan hallitsevien identiteettiryhmien, kuten valkoisten heteromiesten etuja. Poliittisen aktivismin opinkappaleena oli, että valta-asetelmien purkaminen tapahtuu arvostelemalla hallitsevia puhetapoja. Tämän kritiikin avulla tuodaan esiin se tuhovaikutus, joka on sellaisilla aatteilla kuin patriarkaatti, valkoinen ylivalta, imperialismi, cisnormatiivisuus, heteronormatiivisuus, ableismi tai läskifobia.[73] Heräämällä (woke) tiedostamaan näiden aatteiden vahingollisuus voitiin edetä kohti identiteettiryhmien yhdenvertaisuutta, ihannetta tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Tasa-arvo toteutuisi identiteettiryhmien välillä eikä liberaalin mallin mukaisesti yksilöiden välillä.[71]

Liberaalin ajattelutavan mukainen tasapuolisuus yksilöitä kohtaan ei siten riittänyt tavoitteeksi sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle, sillä standpoint-ajattelun mukaisesti sorrettujen näkökulma oli oikea ja antoi oikean kuvan todellisuudesta, kun taas etuoikeutettujen identiteettiryhmien tieto oli virheellistä, ja sen tuli väistyä. Koska etuoikeutetut ryhmät katsoivat asioita omien silmälasiensa läpi, heidän väitteensä olivat vääriä. Myös pyrkimys puolueettomaan 'värisokeuteen' palveli todellisuudessa etuoikeutettujen asiaa, sillä henkilön identiteetillä oli merkitystä siinä, miten hänen näkemyksiinsä tuli suhtautua.[74] Jotta alistettujen ryhmien näkemykset pääsisivät esiin, oli pyrittävä vaientamaan etuoikeutettujen ääni.[75] Toisinajattelijoiden puheenvuoroja alettiin kuvata sanoilla episteeminen väkivalta, episteeminen sorto tai episteeminen riisto.[76]

Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postmodernin teorian kolmas kehitysvaihe ja muutos sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoriaksi täytti uskonnon tunnusmerkit. Suurten kertomusten dekonstruktiosta liike oli päätynyt rakentamaan uuden, irrationaalisen ja poikkeaville mielipiteille vihamielisen 'suuren kertomuksen', jonka totuusarvo oli siirtynyt uskontojen tavoin epäilysten ulkopuolelle.[77]

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus käytännössäMuokkaa

 
Émile Durkheim (1857–1917) päätteli teoksessa Sosiologian metodisäännöt, että pyhimysten muodostamassa yhteiskunnassa kohuttaisiin erilaisista pikkurikkeistä.[78]
 
Robin DiAngelo (s. 1956) loi käsitteen 'valkoinen hauraus' (white fragility). Se tarkoitti sitä, että valkoiset eivät heikkouttaan hyväksyneet sitä, että heitä syytettiin rasismista.[79]

Teoksen yhdeksäs luku käsittelee sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian siirtymistä käytäntöön. Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että vaikka sen ajatukset tiedosta, vallasta ja kielestä vaikuttavat akateemisilta, postmodernismin ideat ovat levinneet yliopistosta muuhun yhteiskuntaan ja synnyttäneet kulttuurisodan. Yhdysvalloissa on syntynyt uusi kasvava ammattikunta, yhdenvertaisuuskoordinaattorit. Kirjoittajat antavat esimerkkejä siitä, miten tiedemaailmassa ovat yleistyneet adressit ja joukkokokoukset, joissa tuomitaan tiedelehdissä julkaistuja artikkeleita vääräoppisina ja vaaditaan niiden kirjoittajien erottamista akateemisista viroistaan. Nämä kohut ovat ulottuneet myös julkisuuden henkilöihin, kuten taiteilijoihin ja urheilijoihin, jotka ovat sanoneet jotain väärää, ja siten joutuneet cancel-kulttuurin kohteiksi, missä tavoitteena on hyökkäyksen kohteena olevan henkilön uran tuhoaminen. Vaatimukset oppiaineiden opetussisältöjen muuttamisesta ovat levinneet myös matematiikkaan ja insinööritieteisiin. On esimerkiksi väitetty, että matematiikka on olemukseltaan seksististä ja rasistista, koska se perustuu objektiiviseen todisteluun kokemuksellisuuden asemesta, ja koska rodulliset vähemmistöt ovat oppiaineessa aliedustettuja.[80]

Yliopistojen haavoittuvuus on lisääntynyt, kun valta niissä on valunut yhä enemmän professoreilta byrokratian käsiin. Arvostelu on kohdistunut myös yritysmaailmaan. Se on taipunut anteeksipyyntöihin vaikkapa työntekijöittensä lausuntojen (Google, BBC) tai mainoskampanjoittensa takia (Macy's, Gucci). Anteeksipyyntöihin on taivuttu, koska suuryritysten tarkoitus on tuottaa voittoa eikä puolustaa liberaaleja arvoja. Sosiaalisen median kanavat Youtube, Facebook ja Twitter ovat samasta syystä alistuneet woke-yleisön painostukseen. Woke-liikkeen kritiikki on kohdistunut myös lääketieteeseen, kun autismi, kuurous, mielenterveysongelmat tai lihavuus on todisteltu biovallan käytöksi, missä normaalisuuden rajat on vedetty etuoikeutettujen ryhmien etujen mukaan.[80]

Pluckrose ja Lindsay lainaavat Lukianoffin ja Haidtin näkemystä, että nuorten ihmisten kestokyky ja tunteiden hallinta on kärsinyt, kun vallalle on päässyt sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian käsitys siitä, että ihmiset ovat emotionaalisesti hauraita, tunnevaltaisia ja jakautuvat hyviin ja pahoihin. Emotionaalisen haurauden takia tarvitaan turvallisempia tiloja. Pyrkimys objektiivisuuteen ja hyväntahtoisuuteen on korvattu ihanteella, jossa ihmisen tulee järjen sijaan luottaa mieluummin tunteisiinsa. Seurauksena on ollut uhriutumiskulttuuri, jossa tavoitteena on kerätä sympatiapisteitä julistautumalla etuoikeutettujen tahojen sortamaksi uhriksi.[81] Uhriutumiskulttuurissa omaa statusta voi nostaa esiintymällä uhrina. Apua ei kuitenkaan haeta virallisia kanavia pitkin lainsäädännöstä, joka takaa kaikille yhdenvertaisen kohtelun, vaan yleisestä mielipiteestä, sillä kritiikki kohdistuu harmaaseen asenteiden ja stereotypioiden alueeseen, joka ei sinänsä sisällä mitään rikollista.[82]

Woke-kulttuurin ristiriita on, että se nousi siivilleen vasta sen jälkeen, kun sen puolustamat vähemmistöt, kuten mustat, homoseksuaalit ja muut seksuaalivähemmistöt olivat jo saavuttaneet lain edessä tasa-arvoisen aseman, ja vähemmistöjen sorto oli jäänyt historiaan. Liike joutui sen takia turvautumaan sorron jäännöseriin, joita olivat yksittäiset kielteisten asenteiden ilmaukset tai sellaisiksi kuvitellut. Tätä varten luotiin uusia ongelmia kuten mikroaggressiot tai 'pronominisota'. Pluckrose ja Lindsay viittaavat sosiologian klassikko Émile Durkheimin ajatuskokeeseen pyhimysten muodostamasta yhteiskunnasta, missä ei ole lainkaan syntejä. Durkheimin mukaan tällaisessa yhteiskunnassa syntyisi valtavia kohuja erilaisista pikkurikkeistä.[81]

Robin DiAngelon (s. 1956) esitti vuonna 2011 käsitteen white fragility (valkoinen hauraus), jolla hän tarkoitti valkoisen ylivallan edustajien heikkoutta. Se ilmeni siinä, että he kielsivät heitä vastaan esitetyt syytteet rasismista.[79] Kriittisen rotuteorian ja valkoisen haurauden ideat johtivat Evergreenin valtionyliopistossa väkivaltaisia muotoja saaneeseen rotumellakkaan, kun mustat ja ruskeat opiskelijat syyttivät oppilaitostaan rasistiseksi laitokseksi, joka pitää yllä valkoista ylivaltaa (white supremacy).[83]

Pluckrose ja Lindsay kirjoittavat, että teoriat usein näyttävät hyviltä paperilla, mutta käytäntö on toista. Esimerkiksi ajatus kommunismista sisälsi ihanteen kaikkien ihmisten yhteistyöstä, jossa toteutuisi tasa-arvo, kun riisto oli lakkautettu. Käytännössä ihanteen toteutukset johtivat hirmutekoihin ja kurjuuteen. Postmodernismi alkoi ihannekuvana yhteistyön yhteiskunnasta, mistä on poistettu kiihkoilu, sorto, marginalisointi ja epäoikeudenmukaisuus. Hyvältä näyttänyt teoria on tässäkin johtanut epäonnistumiseen, joka on alkanut tuottaa huomattavaa vahinkoa.[84]

Vaihtoehtona liberalismiMuokkaa

Kirjan viimeisessä luvussa Pluckrose ja Lindsay tarjoavat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teorian vaihtoehdoksi perinteistä liberalismia, jossa ihanteena on yksilöiden tasa-arvoisuus ryhmäidentiteettien tasa-arvon sijaan, ja jossa luotetaan itseään korjaavaan tieteeseen pelkän sydämen äänen kuuntelun sijaan. Kirjoittajat katsovat, että liberalismin avulla ihmiskunta on saavuttanut merkittäviä edistysaskeleita. Sen takia näistä aatteista ei tulisi luopua.[85] Heidän mielestään postmoderni teoria on monissa asioissa ollut oikeilla jäljillä, mutta vienyt näkemyksensä äärimmäisyyksiin, jolloin ne ovat muuttuneet absurdeiksi. Esimerkiksi valtasuhteet ovat yhteiskunnallisen elämän yksi ulottuvuus, mutta postmodernismi teki niistä kaikenkattavan selityksen jokaiseen vääryyteen. Kirjoittajien mielestä kriittisiä teorioita voi tämän takia kutsua myös kyynisiksi teorioiksi: sen mukaan etuoikeutetut identiteetit ovat vain omalla asiallaan, ja kaikki perustuu valtaan ja etuoikeuksien hamuamiseen.[86]

Kirjan arvostelujaMuokkaa

MyönteisiäMuokkaa

Steven Pinkerin mukaan kirja osoittaa postmodernismin älyllisen latteuden, eli sen aatesuunnan latteuden, joka kuitenkin on lähes nielaisemassa läntisen kulttuurin. Matematiikan professori Alan Sokal pitää kirjaa tärkeänä ja ajankohtaisena. Biologi Jerry Coyne kirjoittaa: "kirja auttaa tunnistamaan Teorian, kun sellaiseen törmää, ja pian sitä alkaa nähdä kaikkialla". Andrew Sullivanin mukaan "älyllinen taistelu herännäisyyttä (wokeness) vastaan on nyt tosissaan alkanut.[87]

The Times -lehden arvostelussa Douglas Murray kirjoittaa: "Harvoin lukee niin hyvän tiivistelmän siitä, miten postmodernismi kehittyi 1960-luvulta eteenpäin". Murray toteaa, että kirja paljastaa yliopistomaailman aivottomuuden, mutta "valitettavasti - - tämä dekonstruktionismin dekonstruktio on voinut tulla -- liian myöhään."[88]

Julkaisussa The Times Literary Supplement Simon Jenkins kirjoittaa muuttaneensa käsityksiään kirjan luettuaan. Hän toteaa, että kirjan tekijät kuvaavat totalitaarista kulttia, joka on vihamielinen järjelle, ja joka on tunkeutunut Yhdysvalloissa ja Britanniassa akateemisiin ja muihin kulttuuri-instituutioihin. Sen kannattajat vainoavat toisinajattelijoita ja sensuroivat akateemista keskustelua.[89]

Lontoolainen filosofian opettaja Stephen Anderson suosittelee kirjaa helppolukuisena tekstinä kaikille, jotka tuntevat kiinnostusta sosiaalista oikeudenmukaisuusteoriaa kohtaan. Hänen mielestään kirja sisältää perusteellisen ja tasapainoisen kuvauksen koko liikkeen historiasta, ja siksi sen tulisi kuulua lukemistona alan akateemisiin opintoihin.[90]

NeutraalejaMuokkaa

Filosofian professori Janna Thompson kirjoittaa, että kirja tarjoaa syvällistä analyysia, joka tulee ottaa vakavasti. Hän katsoo silti, että kirjan tekijät liioittelevat sosiaalisen oikeudenmukaisuusteorian antiliberalismia ja sen vaikutuksia kulttuurikeskusteluun. Problemaattisinta on yliopistojen humanistisiin laitoksiin kohdistettu syyte cancel-kulttuurista ja kulttuurisodan lietsomisesta. Tällainen syyte tarjoaa aseita niille, jotka haluavat vähentää humanististen tieteiden rahoitusta.[91]

KielteisiäMuokkaa

Kirjallisuuskriitikko Tim Smith-Laing katsoo, että teoksen kirjoittajat "hyppäävät historiasta hysteriaan" eivätkä itse noudata rationaalisen ja näyttöön perustuvan argumentaation keinoja, joita ylistävät.[92] Väitöskirjaopiskelija Samuel Hoadley-Brill pitää monia teoksen esimerkkejä harhaanjohtavina ja epäedustavina. Tämä koskee etenkin väitteitä, että eräät kirjassa esitellyt kirjoittajat olisivat skeptikkoja objektiivisen totuuden suhteen.[93]

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  • Haidt, Jonathan: The Righteous Mind: Why Good People are Divided by Politics and Religion. Penguin Books, 2012. ISBN 978-141-03916-9.
  • Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity – and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3. (englanniksi)
  • Said, Edward: Orientalismi. Suomentanut Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-198-2.

ViitteetMuokkaa

  1. "In the United States, the word liberal refers to progressive or left-wing ppolitics" (Jonathan Haidt 2012, s. xvi)
  2. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 20
  3. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 42–43
  4. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 12, 16–17, 207–208
  5. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 7–8
  6. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 210
  7. Alanne, Joonas: Skandaali tiedemaailmassa: Tutkijoiden tekaistut artikkelit päätyivät vakavasti otettaviin tiedejulkaisuihin Iltalehti. 3.10.2018.
  8. Whipple, Tom: Journals publish hoaxers’ absurd gender studies The Times. 4.10.2018. (englanniksi)
  9. Gustavsson, Joonas: Hitlerin ”Taisteluni” feministisenä manifestina? Tekniikan maailma. 3.10.2018.
  10. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 21
  11. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 31
  12. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 32–35
  13. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 35–39
  14. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 35
  15. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 30–31
  16. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 39
  17. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 40–41, 97
  18. a b Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 41–42
  19. a b Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 159
  20. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 42
  21. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 98
  22. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 45–46
  23. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 47
  24. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 48
  25. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 49
  26. a b Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 52
  27. Said, 2011
  28. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 70
  29. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 72–73
  30. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 74–76
  31. a b Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 77–82
  32. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 99
  33. a b Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 89–90
  34. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 90–93
  35. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 94–95
  36. a b Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 99
  37. a b Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 89–110
  38. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 110
  39. a b Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 101–104
  40. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 97–98
  41. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 99–100
  42. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 104–108
  43. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 123
  44. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 111
  45. a b c d Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 114–115
  46. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 119
  47. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 121
  48. a b Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 123–134
  49. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 151
  50. a b Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 154–155
  51. Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 135, 156
  52. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 136–138
  53. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 152–154
  54. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 138
  55. a b Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 139
  56. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 149, 261
  57. Pluckrose & Lindsay 2020, s. 195
  58. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 149–152
  59. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 145–146
  60. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 160–161
  61. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 161–162
  62. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 160, 169
  63. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 160–162
  64. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 162–166
  65. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 169–171
  66. Wilson, Emily: A quick reminder ... Fat is a Feminist Issue The Guardian. 11.10.2005. (englanniksi)
  67. Fat Studies tandfonline.com. (englanniksi)
  68. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 171–175
  69. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 171–175
  70. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 182, 184
  71. a b Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 182
  72. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 185
  73. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 182
  74. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 207
  75. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 195
  76. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 188–190
  77. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 210
  78. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 230
  79. a b Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 205
  80. a b Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 215–222
  81. a b Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 220–230
  82. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 229
  83. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 231–232
  84. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 234–235
  85. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 237–269
  86. Pluckrose & Lindsay, 2020, s. 253–254
  87. Cynical Theories (kotisivut)
  88. Murray, Douglas: Cynical Theories by Helen Pluckrose & James Lindsay review – woke warriors are conquering academia The Times. 4.9.2020. (englanniksi)
  89. Jenkins, Simon: The new intolerance. On the rise of an authoritarian ideology ‘hostile to the rule of reason’ TLS. 2.12.2020. (englanniksi)
  90. Anderson, Stephen: Cynical Theories by James Lindsay & Helen Pluckrose Philosophy Now. 2021. (englanniksi)
  91. Thompson, Janna: Friday essay: a new front in the culture wars, Cynical Theories takes unfair aim at the humanities The Conversation. 5.11.2020. (englanniksi)
  92. Smith-Laing, Tim: "Postmodernism gone mad": is academia to blame for cancel culture?" The Telegraph. 19.9.2020. Viitattu 9.5.2021. (englanniksi)
  93. Hoadley-Brill, Samuel: The Cynical Theorists Behind Cynical Theories LiberalCurrents. 19.8.2020. Viitattu 9.5.2021. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa