Diskurssi

Diskurssilla (lat. discursus, juosta ympäriinsä) tarkoitetaan yleisesti kirjoitettua ja puhuttua viestintää. Filosofiassa diskurssi tarkoittaa argumentatiivisesti välitettyä käsitteellistä ajattelua. Termin merkitys vaihtelee käyttäjän ja tarkastelun lähtökohtien (teoreettisen viitekehyksen) mukaan.

• semantiikassa ja diskurssianalyysissä: keskustelun käsitteen laajennus eri modaalisuuksiin ja asiayhteyksiin (eli konteksteihin).
• Tietyn tyyppiseen sosiaaliseen toimintaan liittyvä yhtenäinen kielenkäyttö. Esim. talousdiskurssi, lääketieteen diskurssi, uskonnollinen diskurssi. Pertti Alasuutari on käyttänyt diskurssista tässä merkityksessä sanaa puheavaruus.

• Michel Foucault'lla: implisiittinen normisto, jolla voidaan puolustaa sosiaalisten ja poliittisten käytäntöjen legitimiteettiä.

Korpuslingvistiikka tutkii diskurssia ensimmäisessä merkityksessä. Kahdessa jälkimmäisessä merkityksessä diskursseja analysoidaan eri tieteellisissä perinteissä, jotka tutkivat kielen, sen rakenteen ja toiminnan suhteita. Näitä ovat muun muassa sosiologia, feminismi, antropologia, etnografia, kulttuurintutkimus, kirjallisuusteoria ja tieteen filosofia. Näiden alojen sisällä myös itse diskurssin käsite on diskurssin kohteena, eli siitä käydään keskustelua erikoistuneen tiedon pohjalta. Diskurssia voidaan havainnoida sekä puhutussa kielessä että kirjoitetussa ja merkkien kautta välitetyssä kielessä. Esimerkkejä diskursseista ovat suullisesti välitetty historia, pikaviestikeskustelut ja oppikirjat.

Koska diskurssit ovat teksti- tai viestintäkorpuksia (esim. feministinen diskurssi, rasistinen diskurssi), niillä on sekä diskurssin itsensä sisäisiä suhteita että suhteita muihin diskursseihin. Näin ollen diskurssi ei ole koskaan eristyksissä, vaan interdiskursiivisuus kuuluu sen perusolemukseen.

Käsitteen historiaa

Diskurssi-sana tulee ranskan sanasta discours, 'puhe', 'esitelmä', 'juttelu', 'jaarittelu', joka puolestaan on peräisin latinan sanasta discursus, 'ympäriinsä juokseminen'.

1960-luvulla diskurssien tarkastelu tuli myös tieteen huomion kohteeksi. Diskurssiteoreetikoista kenties tunnetuin, ranskalainen Michel Foucault määritteli käsitteen pyykittämällä rajaa strukturaaliseen kielitieteeseen, jossa on olennaista jako kielijärjestelmään (langue) ja yksittäisiin kielen puhuntoihin (parole). Foucaultin mukaan kielessä vaikuttaa näihin perusosiin palautumattomia sääntöjä, jotka ohjaavat merkitysten muotoutumista. Foucault sijoittikin diskurssin käsitteen kielijärjestelmän ja yksittäisten puhuntojen väliin. Tutkimuksen painopistealueeksi muodostui sen selvittäminen, miten ja miksi puhunnat vaihtelevat eri aikoina ja eri paikoissa.

Diskurssien tutkimus mahdollisti sekä lingvistiikkaa että yhteiskuntatieteitä hyödyntävän ja avartavan tutkimuksen. Diskurssianalyysia kehiteltiin alun perin tietoteorian piirissä, mutta se levisi sittemmin tieteellisen tiedon kehitystä koskevasta tutkimuksesta ennen kaikkea yhteiskunnallisen tiedon ja vallan muotojen tarkastelemisen välineeksi.

Määritelmiä

Foucault tarkoitti diskurssi-käsitteellä kunkin aikakauden kielessä ilmenevää ymmärrystä todellisuudesta. Foucault'n mukaan ”diskurssit ovat käytäntöjä, jotka systemaattisesti muokkaavat puhuntansa kohteita”. Diskurssin sisäiset säännöt määrittävät, mitä jostakin aiheesta on mahdollista sanoa, miten siitä voidaan puhua. Diskurssit ovat tässä ajattelussa myös tieto-opillisia järjestelmiä, jotka sisältävät tietyt ontologiset käsitykset. Esimerkiksi länsimainen tiede tai jotkut oppijärjestelmät, kuten vaikkapa marxismi, voidaan nähdä omina diskursseinaan.

Diskurssit nähdään usein vangitsevina siten, että diskurssin omaksuneen on vaikea ajatella toisin. Diskursseihin liittyy vahvasti vallan aspekti, koska erilaiset yhteiskunnalliset diskurssit määrittelevät, mikä on totta, mistä asioista voi puhua, ja miten asioista puhutaan.

Yksinkertaistetusti diskurssilla voidaan tarkoittaa kiteytynyttä ajattelutapojen, käsitysten (kuten arvot, normit ja asenteet) ja olettamusten kokonaisuutta, jota pidetään yllä erilaisten yhteiskunnallisten laitosten avulla. Diskursseista käydään aina kamppailua. Tämän vuoksi esiin saattaa nousta erilaisia vastadiskursseja, vaihtoehtoisia ajattelutapoja. Ajan myötä vastadiskurssi voi yleistyä ja jopa muodostua yleiseksi valtadiskurssiksi.

Diskurssien tutkimusta kutsutaan diskurssianalyysiksi. Se sisältää kirjavan joukon tutkimuskäytäntöjä eikä muodosta mitään yhtenäistä menetelmällistä kokonaisuutta. Tavallisesti puhutaan kahdesta pääsuuntauksesta, anglosaksisesta ja ranskalaisesta.

Esimerkkinä Suomi-kuva

Suomessa diskurssianalyysia on sovellettu kansallisten suurmiesten, kuten J. V. Snellmanin ja Z. Topeliuksen Suomi-kuvien tutkimukseen. Diskurssianalyyttisesta näkökulmasta suurmiesten tekstit eivät muodosta mitään yhtenäistä kansallista ohjelmaa, vaan heidän teksteihinsä kirjoittautuu useita aikansa diskursseja ja vastadiskursseja. Ne ovat areenoita, joissa suomalaisuudesta käydään kamppailua. Suomalaisuuteen perinteisesti liitetyt ja kansallista itsetuntoa kohottavat merkitykset, kuten ”suomalaiset ovat työteliäitä” muodostavat vain osan suurmiesten Suomi-kuvista. Esimerkiksi Topeliuksen teksteissä suomalaiset ovat päinvastaista: laiskajaakkoja, jotka makaavat päivät pitkät uuninpankolla. ^{lähde tarkemmin?}

Arvostelua

Diskurssianalyysia on sovellettu monin eri tavoin. Sen on toisinaan tullut merkitsemään mitä tahansa kielenkäytön alaan kuuluvaa tutkimusta, puhetta tai ylipäätään kielellistä esittämistä. Osa diskurssianalyytikoista on ajatellut käsitteen kantavan kielteisiä mielleyhtymiä ja siirtynyt tekemään tutkimustaan paljastamatta auliisti lähtökohtiaan. Diskurssien sijasta puhutaan esimerkiksi ajattelumalleista tai -tavoista, formaateista ja tulkintarepertuaareista.

Foucault-kriitikoiden mielestä Foucault ei tuottanut sellaista tarkoin määriteltyä käsitteistöä, jota voidaan soveltaa hedelmällisellä tavalla. Arvostelu kohdistuu Foucault'n ajattelun dynaamisuuteen. Hänen diskursseja koskevat käsitteensä ja teoriansa olivat jatkuvassa muutoksessa. Arvostelijoiden mielestä tämä dynaamisuus johtaa voittamattomiin ristiriitoihin, jopa tarkoitukselliseen hämäryyteen. Foucault ironisoi itse ajatusta, jonka mukaan hän olisi halunnut vaihtuvilla käsityksillään naruttaa lukijoita kuten dekonstruktionistit, joille vaikeaselkoisuudesta on tullut monesti jopa kunnia-asia.

Epäilemättä Foucault'n teorioita ei voi soveltaa yhdellä ainoalla tavalla. Tutkijan on työstettävä niitä edelleen ja määriteltävä keskeinen, omaa tutkimuskohdettaan palveleva käsitteistö. Valmiin käsitepakin puuttumista ei Päivi Kanniston (2007) mukaan kuitenkaan tarvitse nähdä esteeksi, vaan haasteeksi. Diskursseja tutkittaessa valmis menetelmäpaketti voi palvella korkeintaan tyydyttävästi, sillä analyysissa painottuu kulloisenkin aineiston erityisyys, sen selvittäminen, miksi jotkut lausumat, pikemmin kuin jotkut toiset, saavat sijaa esiintyä.

Lähteet

• Fairclough, Norman: Language and Power. Longman, London, 1989.
• Fairclough, Norman: Discourse and Social Change. Polity Press, Cambridge, 1992.
• Fairclough, Norman: Miten media puhuu. ((Media discourse, 1995.) Suomentaneet Virpi Blom & Kaarina Hazard. 2. painos 2002) Tampere: Vastapaino, 1997. ISBN 951-768-017-1
• Foucault, Michel: Tiedon arkeologia. (Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Alkuteos L'archéologie du savoir vuodelta 1969) Vastapaino, Tampere, 2005.
• Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen Eero: Diskurssianalyysin aakkoset. Vastapaino, Tampere, 1993.
• Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen Eero: Diskurssianalyysi liikkeessä. Vastapaino, Tampere, 1999.
• Pietikäinen, Sari & Mäntynen, Anne: Kurssi kohti diskurssia. Tampere: Vastapaino, 2009. ISBN 978-951-768-243-5 (suomeksi)