Intersektionaalisuus

käsite, jolla kuvataan sitä, miten yksilön asemaan vaikuttavat sukupuolen lisäksi monet muut erot

Intersektionaalisuus on tapa kuvailla ja analysoida miten yksilön asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat sukupuolen lisäksi monet muut erot, kuten yhteiskuntaluokka, alkuperä, seksuaalinen suuntautuneisuus ja ikä. Intersektionaalisuus voidaan kääntää risteäviksi tai leikkaaviksi eroiksi yksilöiden välillä. Vierasperäisen termin sijaan käytetään myös termejä moniperusteinen/moniperustainen syrjintä ja risteävä eriarvoisuus.[1][2][3]

Intersektionaalisessa analyysissä tarkastellaan samanaikaisesti useita yksilöön liittyviä tekijöitä kuten sukupuolta, etnisyyttä ja sosioekonomista asemaa.

Tutkimuksessa intersektionaalisuuden käsitettä käytetään silloin kun pyritään ymmärtämään, miten ihmisen sosiaaliset, kulttuuriset ja poliittiset identiteetit (muun muassa sukupuoli, yhteiskuntaluokka, etninen tausta, seksuaalisuus, vammaisuus jne.) voivat yhdistyä ja luoda päällekkäisiä ja rinnakkaisia syrjimisen muotoja. Esimerkiksi tummaihoinen nainen saattaa kokea yritykseltä syrjintää, joka ei johdu nimenomaan hänen etnisyydestään (koska tämä yritys ei syrji tummaihoisia miehiä) eikä nimenomaan hänen sukupuolestaan (koska tämä yritys ei syrji valkoihoisia naisia). Tämän kaltainen syrjintä on intersektionaalisuuden käsitteen luojan Kimberlé Crenshawin usein kertoma esimerkki ja se pohjaa DeGraffenreid v. General Motors -oikeudenkäyntiin.[4]

Kimberlé Crenshaw Berliinissä vuonna 2018.
Kimberlé Crenshaw Berliinissä vuonna 2018.

Intersektionaalinen feminismi pyrkii erottamaan itsensä feminismin traditiosta, jonka keskiössä on ollut valkoinen nainen. Näin ollen rodullistetut naiset ovat usein jääneet huomioimatta myös feminismin piirissä. Laajempana käsityksenä tasa-arvosta intersektionaalinen feminismi korostaa ihmisten moniulotteisuutta myös eriarvioisuudessa. Ihmisten kokemusta ei tule palauttaa vain yhteen ulottuvuuteen, kuten sukupuoleen, vaan tulee tarkastella erilaisten tekijöiden yhteisvaikutusta ihmisten elämään. Tästä näkökulmasta tulee tarkastella myös laajempia yhteiskunnallisia rakenteita.[4][1]

Intersektionaalista ajattelua voi käyttää myös omassa elämässään ja pyrkiä tunnistamaan omia etuoikeuksiaan ja omaa asemaansa suhteessa muihin ihmisiin. Se voi myös auttaa ymmärtämään muiden ihmisten kokemuksia syrjityksi tulemisesta.[1]

Intersektionalismi ja standpoint-teoriaMuokkaa

Intersektionaalisuus on vahvasti sidoksissa standpoint-teoriaan eli näkökulmasidonnaisuuden teoriaan. Tämä johtaa Louise Antonyn (1992) näkökulmasidonnaisuuden paradoksiin. Jos eri näkökulmia ei voi vertailla, ei voi arvostella valtavirtatutkimusta. Jotta niitä voisi vertailla, pitäisi luopua näkökulmasidonnaisuudesta ja voida asettaa näkökulmat paremmuusjärjestykseen. Kristina Rolin (2015) problematisoi sen, että standpoint-teoriassa tutkija "oikeuttaa tieteellisen hypoteesin pelkästään vetoamalla omaan yhteiskunnalliseen asemaansa" ja sen mukaan "alistetuissa asemissa olevien ryhmien näkökulma on tiedollisesti parempi kuin muiden ryhmien".[5]

Patricia Hill Collins (1997: 375, 380) ei esitä standpoint-teorian olevan totuuden objektiivinen kuvaus vaan keino haastaa muita käsityksiä. Kyse ei ole yrityksestä löytää totuutta. Päinvastoin, tieto on keskeinen keino ylläpitää epäoikeudenmukaisia valtajärjestelmiä. Collinsin mukaan ei pidä keskittyä totuuteen vaan valtaan. Hänen mukaansa näkökulmia pitää arvioida sen mukaan, selittävätkö ne epäoikeudenmukaisuutta vai haastavatko ne sitä.[5]

Standpoint-teorian mukaan tieto ei ole puolueetonta, joten objektiivista, neutraalia tai puolueetonta tutkimusta ei voi tehdä. Intersektionaalisuuden mukaan tieteenteko on poliittista valtakamppailua eri teorioiden välillä.[5]

Intersektionaalinen feminismi ja muut feminismitMuokkaa

Intersektionaalisuuden katsotaan olevan radikaalisti vastakkain liberaalifeminismin kanssa.[6]

Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Aron mukaan tasa-arvofeminismi kamppailee intersektionaalista feminismiä vastaan. He esimerkiksi vaativat, että naisia pitää kätellä siinä missä miehiä, kun intersektionaalisilla feministeillä oli ymmärtämystä muslimien tavoille olle kättelemättä toisen sukupuolen edustajia.[7]

Sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin mukaan intersektionaalisuus on syntynyt tärkeistä havainnoista, alun perin siitä, että vaikka GM:ssäselvennä sekä mustat että naiset olivat tasapuolisesti edustettuina, silti mustat naiset olivat aliedustettuja. Selitys oli, että mustat miehet ja valkoiset naiset yliedustettuja.[8]

Intersektionaalinen feminismi jakaa naiset monenlaisiin ryhmiin. Esimerkiksi valkoinen feministi voi pyrkiä pörssiyhtiön hallitukseen eikä samalla huomaa olevansa osa sortavaa valtarakennetta, jota vastaan musta feministi kamppailee.[7]

Marinin hallituksen tasa-arvo-ohjelma ja intersektionaalisuusMuokkaa

Kesäkuussa 2020 heräsi keskustelua, kun vihreiden puheenjohtaja, sisäministeri Maria Ohisalo antoi ymmärtää hallituksen uuden tasa-arvo-ohjelman näkökulman olevan intersektionaalinen feminismi.[9]

Tasa-arvoministeri Thomas Blomqvist piti kritiikkiä merkillisenä, koska koko sanaparia "intersektionaalinen feminismi" ei ohjelmassa ole kertaakaan. Sen sijaan ohjelmassa "intersektionaalisuus" mainitaan seitsemästi. Blomqvistin mukaan sekään ei ole ohjelman pääviesti, ja hän toivoi, että puhuttaisiin ohjelman sisällöstä, kuten naisiin kohdistuvan väkivallan torjunnasta, eikä vaikeasti ymmärrettävistä sanoista.[10]

Kokoomuksen Atte Kaleva vaati, että keskityttäisiin yhdenvertaisuusperiaatteen vahvistamiseen eikä ismeihin, joissa yhdet ovat "tasa-arvoisempia kuin toiset".[11]

ArvosteluaMuokkaa

Haidtin mukaan nyt intersektionaalisuutta opetetaan yliopistoissa monissa pääaineissa tavalla, joka saa nuoret näkemään mustavalkoisia hyvä-paha-jaotteluita, kuten naiset-miehet, mustat-valkoiset, hedelmättömät-hedelmälliset. Tämä sytyttää ihmiselle heimosotaan kehittyneet vaistot, me-ne-jaottelut, ja täyttää nuoret merkityksen ja tarkoituksen tunteella yhteistä taistelua varten. Siksi intersektionaalisuuden valtaamilla kampuksilla on ikuinen konflikti, koska koskaan ei voi poistaa kaikkia loukkaantumisia, mikroaggressioita ja väärinkäsityksiä.[8]

Äärivasemmistolaisuus ja epäedustavuusMuokkaa

Toimittaja-tutkija Helen Pluckrosen mukaan hänen kaltaisilleen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajille esitetään intersektionaalinen feminismi avainratkaisuna, mutta siinä on kyse äärivasemmistolaisen ideologian tukemisesta ja se jättää huomiotta valtaosan naisista, värillisistä, LGBT:stä ja vammaisista - näiden ryhmien poliittiset kannat ovat hyvin moninaisia. Esimerkiksi afroamerikkalaisista 45 % katsoo olevansa konservatiiveja, eikä ole viitteitä siitä, että vammaisten poliittiset kannat olisivat vähemmän moninaisia. Brittinaisista 9 % on feministejä, ja tämä näyttää olevan riippumatonta rodusta (race). Feministeistäkin moni kuuluu intersektionaalista feminismiä vastustaviin feminismin haaroihin. Kaliforniassa 70 % afroamerikkalaisista äänestäjistä äänesti samaa sukupuolta olevien avioliiton kieltämisen puolesta. Demokraattipuolue joutuukin tasapainoilemaan kulttuuriliberaalien hyväosaisten valkoisten ja traditionalististen afroamerikkalaisten ja latinoiden välillä. Brittimuslimeista 0 % piti homoseksuaalisuutta moraalisesti hyväksyttävänä, vaikka he äänestävät yleensä vasemmistoa. 39 % heistä katsoi, että vaimon pitää aina totella miestään.[12]

Pluckrosen mukaan intersektiot pitää ottaa huomioon mutta intersektionalismia ei pidä tukea, koska se sisältää muutakin. Pluckrosen mukaan liberalismi mahdollistaa syrjinnän tuomitsemisen kaikissa muodoissaan ja kaikissa ryhmissä, kun nyt on syytetty rasismista ja islamofobiasta niitä, jotka tuomitsevat naisten käyttäytymiskoodit tai mustien muusikoiden laulut LGBT-ihmisten tappamisesta.[12]

LähteetMuokkaa