Yhdysvaltain republikaaninen puolue

poliittinen puolue Yhdysvalloissa
Hakusana ”Republikaani” ohjaa tänne. Republikaanisuutta yleisesti poliittisena ideologiana käsittelee artikkeli Tasavaltalaisuus.

Yhdysvaltain republikaaninen puolue (engl. Republican Party, myös Grand Old Party, GOP) eli republikaanit on toinen Yhdysvaltain kahdesta pääpuolueesta. Republikaaninen puolue perustettiin vuonna 1854 ja sillä oli vuonna 2004 noin 55 miljoonaa rekisteröityä jäsentä.[12]

Yhdysvaltain republikaaninen puolue
Republican Party

Perustettu 1854
Puheenjohtaja Ronna McDaniel
Johto
Ideologia
Poliittinen kirjo oikeisto
keskusta-oikeisto[1]
Toimisto 310 First Street NE
Washington, D.C.
Jäsenmäärä Laskua 32 854 496
Värit      punainen
Senaatti
49 / 100
Edustajainhuone[11]
219 / 435
Osavaltioiden kuvernöörit
27 / 50
Kansainväliset jäsenyydet IDU
ECR (alueellinen kumppani)
Naisjärjestö Republikaanisten naisten kansallinen liitto
Nuorisojärjestö Nuoret republikaanit
Teini-ikäiset republikaanit
Opiskelijajärjestö College republikaanit
Kotisivu www.gop.com
Vuonna 1874 julkaistu pilakuva, jossa esiintyi republikaanisen puolueen norsu-symboli ensimmäistä kertaa.
Abraham Lincoln, Yhdysvaltain ensimmäinen republikaanipresidentti.

Republikaaninen puolue vastusti 1800-luvulla orjuuden laajentamista ja ajoi lopulta orjuuden täydellistä lakkauttamista. 1900- ja 2000-luvulla puolueen politiikka on yhdistynyt laissez-faire-kapitalismiin, alhaiseen veroasteeseen ja konservatiiviseen sosiaalipolitiikkaan.[13][14]

Puolue tunnetaan sanan Grand Old Party lyhenteellä GOP. Sana on peräisin 1870-luvulta. Samalta aikakaudelta on peräisin myös puolueen tunnuseläin, norsu. Puolueen ensimmäinen valittu Yhdysvaltain presidentti oli Abraham Lincoln, joka astui virkaansa vuonna 1861.[14]

Nimen alkuperä muokkaa

Republikaani-käsite otettiin käyttöön vuonna 1792 Thomas Jeffersonin kannattajien keskuudessa. Jefferson kannatti hajautettua hallintoa, jolla oli rajoitettu valta. Jeffersonin poliittinen filosofia vastaa nykyaikaisen republikaanisen puolueen näkemyksiä. Jeffersonin oma demokraattis-republikaaninen puolue kehittyi kuitenkin ironisesti 1830-luvulla demokraattiseksi puolueeksi, joka on republikaanien pääkilpailija.[14]

Historia muokkaa

Orjuuden vastustaminen ja puolueen perustaminen (1850–1865) muokkaa

Republikaanisen puolueen perustamisen juuret ovat 1850-luvulla, jolloin orjuuden vastustajat yhdistivät voimansa Kansas-Nebraska-Actin torppaamiseen. Puolue perustettiin Michiganin Jacksonissa heinäkuussa 1854 pidetyssä kokouksessa. Ensimmäiseen presidenttiehdokaskokoukseen puolue asetti ehdolle John C. Frémontin ohjelman, jossa kongressia kehotettiin lakkauttamaan orjuus alueilla. Puolue syrjäytti neljän ensimmäisen vuoden aikana Whigit demokraattien tärkeimpänä oppositiona.[14]

Vuonna 1860 demokraatit jakautuivat orjuuskysymykseen. Republikaanien ehdokas Abraham Lincoln voitti presidentinvaalit saamalla taakseen 18 pohjoista osavaltiota ja 60 prosenttia valitsijamiehistä. Lincolnin ohjelman mukaisesti republikaanit aloittivat rohkean uudistusohjelman, johon kuului kansallispankin perustaminen, paperirahan käyttöönotto, korkeat suojatullit, rautateiden rakentaminen ja maanjako lähde?. Lincolnin virkaanastujaisiin mennessä seitsemän eteläistä osavaltiota erosi unionista ja Yhdysvallat ajautui pian sisällissotaan (1861–1865). Vuonna 1863 Lincoln allekirjoitti vapautusjulistuksen, jossa orjat julistettiin vapaiksi. Orjuuden lakkauttaminen kirjattiin virallisesti Yhdysvaltojen perustuslakiin 1864 kolmantenatoista lisäyksenä.[14]

Ennen ensimmäistä maailmansotaa (1865–1918) muokkaa

Pitkittyneen sisällissodan rauhoittamiseksi Lincoln valtisi varapresidentikseen Tennesseen demokraatin, Andrew Johnsonin. Lincoln ja Johnson voittivat vaalit selvästi. Lincolnin salamurhan jälkeen Johnson suosi maltillista ohjelmaa etelän jälleenrakentamiseksi. Radikaalit republikaanit saivat vuden 1866 vaaleissa kongressin vallan ja järjestivät Johnsosin viraltapanon. Radikaalit republikaanit onnistuivat toteuttivat rangastusluonteisemman ohjelmansa, joka herätti vastenmielisyyttä puoluetta kohtaan koko entisessä Konfederaatiossa. Pohjoisessa puolueen samaistuminen unioniin takasi kuitenkin useimpien maanviljelijöiden uskollisuuden. Puolueen tuki suojatulleille ja yritysten eduille toi puolueelle vaikutusvaltaisten teollisuus- ja talouspiirien tuen.[14]

Republikaanit ja demokraatit olivat liittovaltion vaaleissa 1870-luvulta 1890-luvulle suurin piirtein tasaväkisiä. Ainoastaan etelävaltioista tuli vankaasti demokraattisia. Molemmat puolueet hallitsivat kongressia lähes yhtä kauan. Kriittisenä pidetyissä vuoden 1896 vaaleissa republikaanit voittivat sekä presidentin viran, että kongressin molemmat kamarit. Lisäksi puolue sai enemmistön useimmissa osavaltioissa etelävaltioita lukuunottamatta. Konservatiivinen William McKinley kannatti korkeita suojatulleja sekä kullan arvoon sidottua rahaa.[14]

Presidentti McKinley murhattiin vuonna 1901 ja presidentiksi nousi edistyksellinen Theodore Roosevelt. Roosevelt omaksui sovittelevan asenteen työläisiä kohtaan ja kehotti luonnonvarojen säilyttämiseen. Roosevelt ja Robert M. La Follette ajoitvat suuryritysten ja rautatie-alan sääntelyä, sekä vahvoja ammattiliittooja. Roosevelt valittiin uudelleen 1905, muta vuonna 1908 hän kieltäytyi ehdokkuudesta. Roosevelt tuki William Howard Taftia, jonka konservatiiviseen, ammattiliittoja heikentävään ja yrityksiä tukevaan, politiikkaan Roosevelt kuitenkin pettyi ja haastoi tämän ehdokkuuden 1912. Roosevelt pyrki presidentiksi Taftia ja demokraattien Woodrow Wilsonia vastaan. Republikaanien äänten jakautuessa Wilson voitti presidentinvaalit.[14]

Kultainen 1920-luku ja suuri lama (1918–1945) muokkaa

Kultaisen 1920-luvun huikean vaurastumisen aikana republikaanien konservatiivinen ja liiketoimintamyönteinen politiikka osoittautui selvästi äänestäjiä puhuttelevammaksi kuin Wilsonin idealismia ja internationalismia edustava linja. Republikaanit voittivat helposti vuosien 1920, 1924 ja 1928 presidentinvaalit.[14]

Vuoden 1929 pörssiromahduksella ja sitä seuranneella suurella lamalla oli vakavia seurauksia republikaanien kannalta. Tämä johtui erityisesti haluttomuudesta torjua laman vaikutuksia valtion suoralla väliintulolla. Vuoden 1932 vaaleissa republikaanien presidentti Herbert Hoover hävisi selvästi demokraattien Franklin D. Rooseveltill ja republikaanit jäivät vähemmistöpuolueeksi. Roosevelt valittiin uudelleen kolme kertaa.[14]

Toisen maailmansodan jälkeen (1945–1964) muokkaa

Rooseveltin kuoltua kuoltua Harry S. Truman nousi presidentiksi ja republikaanit olivat poissa Valkoisesta talosta kahden vuosikymmenen ajana. Vielä 1930-luvulla useimmat republikaanit vastustivat Rooseveltin New Deal-sosiaaliohjelmaa. 1950-luvull tultaessa puolue oli pitkälti hyväksynyt liittovaltion laajentuneen roolin ja sääntelyvaltuudet.[14]

Vuonna 1952 republikaanien ehdokkaana oli Dwight D. Eisenhower joka voitti presidenttiyden keskustalaisella, konservatiivisella ja kommunisminvastaisella ohjelmallaan. Eisenhowerin ohjelmassa vaadittiin valtion talouden sääntelyn vähentämistä, verojen alentamista ja vastustettiin kansalaisoikueslaki. Eisenhower lähetti liittovaltion joukkoja Arkansasiin 1957 valvomaan Little Rockin rotuerottelun päättmistä. Eisenhower asetti myös sosiaaliturvan laajentamisen, vähimmäispalkan korottamisen sekä terveys-, koulutus- ja hyvinvointiministeriön perustamisen.[14]

1950-luvulla Wisconsinin senaattori Joseph McCarthysta tuli kasvot puolueen kiihkeälle kommunisminvastaisuudelle. McCarthy pyrki paljastamaan kommunisteja Yhdysvaltain hallinnossa. Puolue säilytti aiakakaudella tukensa niin pienten kuin suurten yritysten keskuudessa saaden uutta kannatusta yhä useammilta keskiluokkaisilta esikaupunkiasukkailta. Erityisesti etelän valkoiset asukkaat olivat järkyttyneitä Trumanin ja muiden johtavien demokraattien integraatiopolitiikasta. Eisenhower valittiin uudelleen vuonna 1956, mutta vuonna 1960 Richard Nixon hävisi niukasti John F. Kennedylle.[14]

Yhteiskunnallinen muutos (1964–1980) muokkaa

Vuoden 1964 puoluekokouksessa maltilliset ja konservatiivit taistelivat puolueen hallinnasta. Konservatiivit saivat ehdolle Barry Goldwaterin, joka hävisi selvästi Lyndon B. Johnsonille. Vuonna 1968 maltilliset saivat ehdolle Richard Nixonin, joka voitti presidenttiyden niukasti. Vuosien 1964 ja 1968 vaaleissa demokraattinen etelä menetti lopullisesti merkityksensä. Sekä Goldwater että Nixon saivat etelässä vahvan aseman.[14] 1960-luvun mustien kansalaisoikeustaistelun myötä mustien ja latinoiden ylivoimainen enemmistö siirtyi demokraatteihin ja etelävaltioiden valkoiset republikaaneihin.[15] 1950- ja 1960-luvulla republikaanipuolue käänsi demokraattipuolueen lähes satavuotisen ylivoiman Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa, jolloin ”Deep Southin” eli ”Solid Southin” enemmistö vaihtui kansalaisoikeusliikkeen ja väestönmuutoksen myötä republikaaneille.[16] Rotukysymyksen ohella puolueen ”eteläiseen strategiaan” kuului feminismin vastustaminen ja kristillinen oikeistolaisuus.[17]

Vaikka Nixon valittiin uudelleen 1972, republikaanit saavuttivat kongressi-, osavaltio- ja paikallisvaaleissa vain vähän voittoja. Watergate-skandaalin seurauksen Nixon luopui virasta elokuusa 1974 ja hänen seuraajaksi valittiin Gerald R. Ford. Ford oli ensimmäinen presidentiksi nimitetty varapresidentti. Ford kuitenkin hävisi niukasti Jimmy Carterille 1976.[14] Vuoden 1972 Roe vastaan Wade–oikeustapauksen jälkeen republikaanit ryhtyivät järjestelmällisesti vastustamaan aborttia. Aikaisemmin aborttia olivat tukeneet monet näkyvät republikaanipoliitikot.[18]

Reaganin aika ja aktiivinen ulkopolitiikka (1980–1991) muokkaa

 
Ronald Reagan vuonna 1982.

Vuonna 1980 presidentiksi valittiin Ronald Reagan, joka oli republikaanien konservatiivien karismaattinen johtaja. Reaganin johdolla republikaanit saivat vallan myös senaattiin, jota he pitivät hallussaan vuoteen 1987 saakka. Reaganin kaudella toteutettiin suuria veronalennuksia ja Yhdysvaltojen asevoimia kasvatettiin. Reaganin henkilökohtainen suosio ja talouden elpyminen veivät Reaganin jatkokaudelle 1984. Reaganin varapresidentti George H. W. Bush valittiin presidentiksi 1988. Bushin kaudella kylmä sota päättyi, kun kommunismi romahti Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa.[14]

Kylmän sodan jälkeen (1991–2008) muokkaa

Bush johti kansainvälistä liittoumaa, joka ajoi Irakin armeijan pois Kuwaitista Persianlahden sodassa. Kongressi oli kuitenkin demokraattien halinnassa ja Bush hävisi uudelleenvalinnan 1992 etelän demokraatille Bill Clintonille. Clintonin laskeneen suosion vuoksi republikaanit voittivat vuoden 1994 välivaalit ja saivat kongressin molemmat kamarit hallintaansa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1954. Republikaanit ryhtyivät välittömästi toimeen maan hyvinvointijärjestelmän uudistamiseksi ja budjettivajeen pienentämiseksi.[14]

 
George W. Bush puhumassa Dick Cheneylle 11. syyskuuta 2001.

Vuonna 2000 Texasin kuvernööri George W. Bush voitti presidentinvaalit. Republikaanit saivat myös enemmistön kongressin molempiin kamareihin. Syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen vuonna 2001 Bushin suosio kasvoi, minkä ansiosta republikaanit saivat senaatin takaisin ja voittivat edustajainhuoneen 2002. Vuonna 2004 Bush valittiin uudelleen. Vuoden 2006 välivaaleissa republikaanit menestyivät kuitenkin huonosti, mikä johtui suurelta osin Irakin sodan kasvaneesta vastustuksesta. Vuoden 2008 vaaleissa republikaanien ehdokas John McCain hävisi demokraattien Barack Obamalle ja demokraatit saivat vuorostaan enemmistön kongressin molempiin kamareihin.[14]

Puolueen lähihistoria (2008–) muokkaa

Donald Trumpin puhe puoluekokouksessa 2016.

Republikaanit saivat vuoden 2010 välivaaleissa edustajainhuoneen hallinnan ja pienensivät selvästi demokraattien enemmistöä senaatissa. Vaaljea pidettiin laajalti kansanäänestyksenä Obaman hallinnon poliittisesta ohjelmasta. Vaaleja leimasi huoli talousvaikeuksista ja korkeasta työttömyydestä sekä kasvava teekutsuliike, jonka kannattajat vastustavat yleisesti liiallista verotusta ja suurta hallintoa. Teekutsuliikkeen ehdokkaat menestyivät vaihtelevasti vaaleissa. Osa liikkeen ehdokkaista syrjäytti puolueen suosimat ehdokkaat.[14]

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Mitt Romney ei onnistunut syrjäyttämään Obamaa. Kongressissa tilanne pysyi suhteellisen muuttumattoman. Vuodne 2014 välivaaleissa republikaanit saivat senaatin takaisin hallintaansa. Vuoden 2016 presidentinvaaleissa liikemies ja tv-persoona Donald Trump voitti helposti republikaanien valtavirran ehdokkaat Jeb Bushin ja Ted Cruzin. Trumpin kannanotot saivat monet puolueen vakiintuneet hahmot huolestumaan mahdollisesta vaalituloksesta. Trump sai kuitenkin valitsijamiesten enemmistön taakseen ja tuli valituksi presidentiksi, samalla kun puolueella oli lisäksi valta kongressin molemmissa kamareissa. Trump jatkoi vakiintuneiden poliittisten tapojen haastamista presidenttikaudella ja saavutti suositun aseman republikaanien keskuudessa.[14]

Politiikka muokkaa

Republikaanisen puolueen politiikan juuret ovat 1850-luvulla, jolloin orjuuden vastustajat yhdistivät voimansa vastustaakseen orjuuden laajentamista Kansasiin ja Nebraskaan. Puolue ajoi lopulta orjuuden täydellistä lakkauttamista.[14]

Nykyisin republikaanisen puolueen politiikka perustuu veronalennuksiin talouden elvyttämisen ja yksilön taloudellista vapautta ajavana keinona. Republikaanit kannattavat yleensä konservatiivista sosiaalipolitiikkaa. Republikaanit vastustavat yleensä myös talouden laajaa sääntelyä, valtion rahoittamia sosiaaliohjelmia ja tukitoimia.[14]

Ulkopolitiikasssa republikaanit ovat perinteisesti kannattaneet vahvoja asevoimia ja puolustanut Yhdysvaltain kansalliseen turvallisuuteen liittyviä etuja. Republikaanit kannattavat useimmiten vahvoja osavaltioita liittovaltiotason valtaa vastaan.[14]

Talouspolitiikka muokkaa

Useat republikaanit kannattavat niin sanottua tarjontapuolen taloustiedettä (supply-side economics). Ronald Reaganin tähän nojaavaa talouspolitiikkaa kutsuttiin aikoinaan nimellä ”reaganomics”. Republikaanit uskovat veronalennusten tukevan talouskasvua, mikä johtaa pidemmällä aikavälillä myös valtion verotulojen kasvuun. Puolue suhtautuu myönteisesti vapaakauppaan ja tuki esimerkiksi NAFTA:n ja CAFTA:n syntyä. Ammattiliittoihin se puolestaan suhtautuu varauksellisesti. George W. Bushin kaudella puolue toteutti merkittäviä veronalennuksia parantaakseen Yhdysvaltain taloudellista tilannetta. Se purki liiketoimintaa hankaloittavaa byrokratiaa ja edisti erityistalousalueiden syntyä. Erityistalousalueilla on köyhiä alueita, joille koetetaan houkutella yritystoimintaa alhaisilla veroilla. Puolue vastustaa minimipalkkojen nostoa.[19][20]Yhdysvaltain valtionvelka kasvoi ainakin Reaganin ja George W. Bushin aikana tuntuvasti heidän tekemiensä veronkevennysten johdosta.[21][22][23] Yhdysvalloille lainaus on tosin valuuttariskitöntä velan ollessa dollareissa, ja korkomenojen osuus verotuloista pysyy samana, mikäli talous kasvaa riittävän nopeastilähde?.

Ulkopolitiikka muokkaa

Republikaanipuolue on yleensä ajanut vahvaa kansallista puolustusta.lähde? Viime aikoihin asti se on kuitenkin suhtautunut kielteisesti interventioihin. Republikaanit esimerkiksi vastustivat Woodrow Wilsonin suunnitelmaa ensimmäiseen maailmansotaan liittymisestä ja Kansainliittoa, ja osa vastusti Naton perustamista ja Yhdysvaltojen interventiota Korean sodassa.[24] Republikaanit vastustivat esimerkiksi Somalian ja Balkanin rauhaanpakottamista ja George W. Bush valittiin presidentiksi ulkomaisia operaatioita vastustavalla kampanjalla.lähde?

Republikaanipuolue tukee unilateralismia kansallisen turvallisuuden takaamisessa ja uskoo Yhdysvaltain oikeuteen ja kykyyn toimia ilman ulkomaista tai kansainvälistä tukea. Tämä liittyy Yhdysvaltoja sitovien kansainvälisten yhteisöjen kuten Yhdistyneiden kansakuntien ja kansainvälisten sopimusten vastustukseen. Puolueen ulkopoliittisiin teemoihin on 2000-luvulla kuulunut terrorisminvastainen sota.[25]

Ympäristö muokkaa

Vuonna 2008 republikaaninen puolue käsitteli ensimmäistä kertaa ilmastonmuutosta, jolloin puolueen ohjelmassa todettiin, että ihmisen toiminta lisää hiilidioksidia ilmakehässä.[26] Ohjelmavedoksessa todettiin myös, että hiilidioksidin lisäys ilmakehässä lämmittää ilmastoa, mutta valmiissa ohjelmassa ei ollut jälkimmäistä lausetta, vaan hiilidioksidin pitkäaikaisten vaikutusten todettiin olevan ”tieteellisen tutkimuksen kohteena”.[26][27] Vuoden 2012 puolueohjelmassa ilmastonmuutosta ei juuri enää edes mainita, ja siinä vastustetaan esimerkiksi kasvihuonekaasujen rajoitusten tiukennuksia.[28] Puolue pitää kuitenkin tärkeänä energiaomavaraisuuden lisäämistä ja saasteiden vähentämistä. Republikaanit kannattavat ydinvoimaa ja tukevat vanhojen energiamuotojen rinnalla myös vaihtoehtoisten energialähteiden kehittämistä.[28]

Yksilön oikeudet ja sosiaalipolitiikka muokkaa

Republikaaninen puolue korostaa tyypillisesti yksilön oikeuksia.

Sosiaalipolitiikassa enemmistö puolueesta vastustaa aborttia. Merkittävä osa vastustaa myös homoseksuaalien avio-oikeutta[29]. Suuri osa vastustaa myös julkista terveydenhuoltoa, jollainen on olemassa muodossa tai toisessa Euroopassa ja Kanadassa. Puolue vastustaa sukupuolikiintiöitä ja vähemmistöjen suosimista esimerkiksi opiskelupaikoissa ja työnhaussa.[30][31]

Suuri osa republikaaneista tukee laajaa aseenkanto-oikeutta, osittain koska se on tärkeä kysymys äänestäjille alueilla, joilla republikaanit ovat perinteisesti olleet vahvoja. Suuri osa republikaaneista tukee myös kuolemanrangaistusta ja yleensäkin tiukkoja rangaistuksia keinona vähentää rikollisuutta.lähde?

Puolueorganisaatio muokkaa

Puoluekokous muokkaa

 
Donald Trump Floridasssa heinäkuussa 2023.

Republikaaninen puolue muotoilee poliittisen ohjelmansa joka neljäs vuosi pidettävässä kansallisessa puoluekokouksessa. Samassa kokouksessa nimetään puolueen presidenttiehdokas. Puoluekokous pidetään kunkin presidentinvaalivuoden kesällä. Vallassa oleva puolue pitää puoluekokouksensa yleensä toisen jälkeen. Republikaanien puoluekokoukseen osallistuu yleensä noin 2 000 edustajaa, jotka valitaan vaalivuonna talven ja kevään aikana. Ennen 1970-lukua puoluekokouksen edustajavalintaa koski vain havat säännöt. Republikaanit otti osavaltioiden esivaaleihin ja vaalikokouksiin perustuvan järjestelmän demokraattien esimerkin mukaisesti. Yli 40 osavaltiota valitsee nykyään puoluekokousedustajat esivaalien kautta.[14]

Kansallinen komitea muokkaa

Presidenttiehdokaan vahvistamisen ja puolueohjelman hyväksymisen lisäksi puoluekokous valitsee kansallisen komitean johtamaan puoluetta seuraavaan puoluekokoukseen saakka. Republikaanien kansallinen komitea koostuu noin 150 puoluejohtajasta, jotka edustavat kaikkia Yhdysvaltojen osavaltioita ja alueita. Kansallisen komitean puheenjohtajan nimittää yleensä puolueen presidenttiehdokas.[14]

Kongressin ryhmät muokkaa

Kongressin edustajainhuoneen ja senaatin republikaanijäsenet järjestäytyvät puolueryhmiin, jotka valitsevat kunkin kamarin puoluejohtajat. Puolueen hajautetun luonteen mukaisesti kumpikin kamari perustaa myös erilliset komiteat keräämään ja jakamaan varoja edustajainhuoneen ja senaatin vaalikampanjoihin. Vaikka republikaanien kongressiryhmät pitävät läheistä ja epämuodollista yhteyttä kansalliseen komitean, ne toimivat muodollisesti erillään kansallisesta komiteastasta eivätkä ole sen valvonnan alaisia. Myöskään osavaltioiden puoluejärjestöt eivät ole kansallisen komitean suorassa valvonnassa.[14]

Kannattajakunta muokkaa

Puolueen sisällä toimii kaksipuoluejärjestelmille tyypilliseen tapaan useita erilaisia ryhmittymiä. Merkittäviä ryhmiä ovat muun muassa kristillinen oikeisto, libertaarit, uuskonservatiivit sekä niin sanotut maltilliset republikaanit. Republikaanien sisäinen valtataistelu oikeiston ja maltillisten välillä on lisääntynyt Barack Obaman presidenttikausilla, sillä oikeistolainen siipi ei halua tehdä kompromisseja demokraattien kanssa. Maltilliset taas pelkäävät oikeistolaisten vahingoittavan puolueen kannatusta seuraavissa vaaleissa[32].

Republikaaninen puolue ei ole vähemmistöjen suosiossa; esimerkiksi vuoden 2006 vaaleissa se sai 37 % aasialaisten, 30 % latinoiden ja vain 10 % afroamerikkalaisten äänistä[33]. Vuonna 2020 vaaleissa republikaanit saivat entistä suuremman kannatuksen latinoilta[34] ja suurimman afroamerikkalaisen kannatuksen yli 20 vuoteen eli noin 12 prosenttialähde?.

Merkittäviä poliitikkoja muokkaa

Puolueen edustajisto muokkaa

Republikaanipuolue kärsi tappion Yhdysvaltain vaaleissa 2020. Puolueella on 211 edustajaa Yhdysvaltain edustajainhuoneessa eli vähemmistö ja tällä hetkellä 50 senaattoria Yhdysvaltain senaattissa, Yhdysvaltojen 117. kongressissa. Republikaanipuolue hallitsee 27/50 osavaltion kuvernöörin asemaa.[35][36][37]

Puoluejohto muokkaa

Presidentit muokkaa

Presidentti Toimikausi
Abraham Lincoln 1861–1865
Ulysses S. Grant 1869–1877
Rutherford B. Hayes 1877–1881
James A. Garfield 1881
Chester A. Arthur 1881–1885
Benjamin Harrison 1889–1893
William McKinley 1897–1901
Theodore Roosevelt 1901–1909
William Howard Taft 1909–1913
Warren G. Harding 1921–1923
Calvin Coolidge 1923–1929
Herbert Hoover 1929–1933
Dwight D. Eisenhower 1953–1961
Richard Nixon 1969–1974
Gerald Ford 1974–1977
Ronald Reagan 1981–1989
George H. W. Bush 1989–1993
George W. Bush 2001–2009
Donald Trump 2017–2021

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  1. a b Kansainvälisen keskusta-oikeistolaisen allianssin jäsenet idu.org. Viitattu 12.6.2020. (englanniksi)
  2. No Country for Old Social Conservatives? thecrimson.com. Viitattu 22.12.2018. (englanniksi)
  3. Josh Siegel: Centrist Republicans and Democrats meet to devise bipartisan healthcare plan The Washington Examiner. 18.7.2017. (englanniksi)
  4. Hill, Kenneth L.: An Essential Guide To American Politics And The American Political System, s. 172. AuthorHouse, 2012.
  5. Donald Devine: A New Birth of Fusionism The American Conservative. 16.4.2015. (englanniksi)
  6. Fusionism, 60 Years Later National Review. 5.11.2015. (englanniksi)
  7. a b Miller, William J.: The 2012 Nomination and the Future of the Republican Party, s. 39. Lexington Books, 2013.
  8. Gregory Schneider: Conservatism in America Since 1930: A Reader, s. 387. NYU Press, 2003.
  9. John Cassidy: Donald Trump is Transforming the G.O.P. Into a Populist, Nativist Party The New Yorker. 29.2.2016. (englanniksi)
  10. J.J. Gould: Why Is Populism Winning on the American Right? The Atlantic. 2.7.2016. (englanniksi)
  11. Five takeaways from New York's special election to replace George Santos NBC News. Viitattu 15.2.2024. (englanniksi)
  12. Why politics is fun from catbirds' seats USA Today. 22.1.2004. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  13. Grigsby, Ellen: Analyzing Politics: An Introduction to Political Science, s. 106–107. Florence: Cengage Learning, 2008. ISBN 0495501123.
  14. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Republican Party Encyclopaedia Britannica. 18.5.2024. Viitattu 18.5.2024. (englanniksi)
  15. Demokraatit on vähemmistöjen ja hipsterien puolue HELSINGIN SANOMAT. 29.7.2016.
  16. The History of the GOP theskimm.com. 23.2.2020. The Skimm. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)
  17. Southern strategy Taegan Goddard’s Political Dictionary. Viitattu 14.2.2022. (englanniksi)
  18. Enemmistö Yhdysvaltain republikaaneista kannatti aborttia – Sitten tuli vuosi 1973, ja kysymyksestä tehtiin poliittinen ase Helsingin Sanomat. 22.9.2018.
  19. Brittany De Lea: Republicans slam Democrats' $15 minimum wage bill: It would 'eviscerate' US jobs FOXBusiness. 10.7.2019. Viitattu 7.1.2021. (englanniksi)
  20. Alexia Fernández Campbell: The $15 minimum wage bill has all but died in the Senate Vox. 16.8.2019. Viitattu 7.1.2021. (englanniksi)
  21. Kimberly Amadeo: Which President Increased U.S. Debt the Most? The Balance. 5.11.2020. thebalance.com. Viitattu 7.1.2021. (englanniksi)
  22. US Debt by President, Chart & Per President Deficit www.self.inc. Viitattu 7.1.2021. (englanniksi)
  23. Bob Bryan: The US national debt just pushed past $22 trillion Business Insider. Viitattu 7.1.2021. (englanniksi)
  24. Jean Edward Smith: Eisenhower in War and Peace, s. 495-496. Random House, 2012.
  25. Our Party gop.com. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  26. a b 2008 Republican Party Platform presidency.ucsb.edu. Arkistoitu 28.1.2017. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  27. GOP Platform Draft: Global Warming is Man-Made cnsnews.com. 28.8.2008. Arkistoitu 17.4.2014. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  28. a b Republican Platform 2012 gop.com. Viitattu 16.4.2014. (englanniksi)
  29. NPR Cookie Consent and Choices choice.npr.org. Viitattu 8.3.2022.
  30. http://articles.cnn.com/2003-01-15/politics/bush.affirmativeaction_1_affirmative-action-university-of-michigan-case-150-point-system?_s=PM:ALLPOLITICS (Arkistoitu – Internet Archive)
  31. Eilperin, Juliet: Watts Walks a Tightrope on Affirmative Action Washington Post, 12.5.1998. (englanniksi)
  32. Saarikoski, Laura: Yhdysvaltojen republikaanien valtataistelussa uusi käänne Helsingin Sanomat. 8.10.2015. Arkistoitu 22.1.2016. Viitattu 9.10.2015.
  33. Exit polls CNN. Viitattu 14.8.2007. (englanniksi)
  34. What the 2020 election reveals about Latino voters. CNN.com marraskuu 2020.
  35. Tied Senate: Who Controls a 50-50 Chamber? bipartisanpolicy.org. Bipartisan Policy Center. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)
  36. Alan Fram: Pelosi narrowly reelected speaker, faces difficult two years Washington Post. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  37. Abigail Abrams: Even With 51 Votes, Senate Democrats Will Still Be Stymied Time. Viitattu 13.1.2021. (englanniksi)

Aiheesta muualla muokkaa