Avaa päävalikko

Viron vapaussota

Viron ja Neuvosto-Venäjän välinen sota vuosina 1918–1920
Viron vapaussota
EstArmyHighCommnd1920.jpg
Päivämäärä:

28. marraskuuta 19182. helmikuuta 1920

Paikka:

Viro, Inkeri, Pihkovan alue, Pohjois-Latvia

Lopputulos:

Viron voitto

Vaikutukset:

Viro itsenäistyi
Pohjois-Latvia meni Latvian tasavallan hallintoon

Osapuolet

Flag of Estonia.svg Viro
Flag of Russia.svg Venäjän valkoinen armeija
Naval Ensign of the United Kingdom.svg Britannian laivasto
suomalaiset, tanskalaiset ja ruotsalaiset vapaaehtoiset

Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svg Neuvosto-Venäjä
Estonianworkerscommuneflag.gif Viron työkansan kommuuni
United Baltic Duchy flag.svg Baltian yhdistynyt herttuakunta (Baltian Landeswehr ja Rautainen divisioona)

Komentajat

Flag of Estonia.svg Johan Laidoner
Flag of Russia.svg Aleksandr Rodzjanko
Flag of Russia.svg Nikolai Judenitš
Flag of the United Kingdom.svg Walter Cowan
Flag of Finland.svg Martin Wetzer

Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svg Jukums Vācietis
Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svg Dmitri Nadjožnyi
Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svg Nikolai Henriksson
United Baltic Duchy flag.svg Rüdiger von der Goltz

Vahvuudet

74 500 (Viro)
4 000 (Suomi)
3 000 (Valkoinen Venäjä)
200–400 (ruotsalaiset ja tanskalaiset)

160 000
20 000 (Baltian yhdistynyt herttuakunta)

Tappiot

3588[1][2] kuoli
16 500 haavoittui
667 vangittiin

? kuoli
? haavoittui
10 000 vangittiin

Viron vapaussota (vir. Vabadussõda, myös Viron itsenäisyyssota) käytiin vuosina 19181920, jossa Viro taisteli Neuvosto-Venäjää vastaan. Sodan toisessa vaiheessa Viron tasavalta taisteli myös Baltian yhdistynyttä herttuakuntaa baltiansaksalaista Baltian Landeswehriä vastaan Pohjois-Latviassa. Sotatoimiin osallistui virolaisella puolella niin Britannian Kuninkaallinen laivasto kuin myös Luoteis-Venäjän armeija Viron itsenäisyyttä tunnustamatta.

Viron vapaussota on yksi suomalaisten käymistä heimosodista. Suomesta sotaan osallistui kaksi vapaaehtoisjoukkoa: I Suomalainen Vapaajoukko ja Pohjan Pojat. Edelliset taistelivat Itä-Virossa Narvan suunnalla, kun taas jälkimmäiset suuntaisivat Etelä-Viroon ja rajallisesti myös Latvian puolelle. Suomalaisten vapaaehtoisjoukko-osastojen ylipäällikkönä toimi Tartossa Suomen sisällissotaan osallistunut kenraalimajuri Martin Wetzer valtionhoitaja Gustaf Mannerheimin käskystä. Hankkeesta vastasi Viron Avustamisen Päätoimikunta.

Sisällysluettelo

TaustaaMuokkaa

Viron itsenäistymisen mahdollisti monen muun Venäjän keisarikuntaan kuuluneen alueen tavoin ensimmäinen maailmansota, joka heikensi Venäjän aiheuttaen lopulta Venäjän sisällissodan. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Venäjällä taivuttiin vaivoin perustuslailliseen hallintotapaan, minkä vuoksi keisarikuntaan ei muodostunut parlamentaarista puoluejärjestelmää korvaamaan keisarinvallan heikentymistä teollistumisen myötä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana tiedostettiin, ettei Saksa tunnustaisi Viron tai muunkaan Baltian alueen valtion riippumatonta itsenäisyyttä, suvereniteettia, vaan pyrkisi tilanteeseen, missä Saksan tuella baltiansaksalainen vähemmistö hallitsisi virolaisia. Venäjän tsaarinvalta oli tukenut 1800-luvulla uudistuksia, jotka olivat heikentäneet baltiansaksalaisen aatelin yhteiskunnallista merkitystä suurmaanomistajina.

Latvian, Liettuan ja Viron ensimmäiset valtiotoimet itsenäisinä valtioina tähtäsivät kansalliseen pienmaanomistajuuteen baltiansaksalaisten suurmaanomistusta vastaan tähdätyillä maareformeilla, jotka olivat Liettuassa lievimmät ja Latviassa ankarimmat. Myöhempi Venäjän uhka oli ensisijaisesti neuvostovallan uhkaa kansalliselle omistamiselle.

 
Viron vapaussodan aikainen propagandajuliste.

Petrogradista Moskovaan siirtynyt neuvostohallitus saksalaisten tapaan ei tunnustanut Viron, Latvian tai Liettuan itsenäisyyttä eikä sitä määritelty Brest-Litovskin rauhansopimuksessa 3. maaliskuuta 1918 niin kuin Suomen ja Ukrainan itsenäisyys. Baltian itsenäistymisen esteenä Saksan näkökulmasta oli baltiansaksalaisen vähemmistön edullisen aseman säilyttäminen ja Itämeren hallinta, Venäjän näkökulmasta Saksan etenemisen estäminen Venäjän ydinalueille ja tätä varten Itämeren hallinta.

Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina Saksan ja Venäjän välinen rintamalinja oli vakiintunut Latviaan, minkä vuoksi maailmansodalla ei ollut äärimmäisen suurta vaikutusta Viroon. Virolaisia tosin taisteli runsaasti Venäjän armeijassa, ja virolaisten toiveet kohdistuivat monien muiden kansallisuuksien, muun muassa ukrainalaisten, tapaan Venäjän keisarikunnan muuttamiseksi liittovaltioksi, missä valtion osilla olisi autonomiaa.[3]

Menetettyään Venäjän-Japanin sodassa suuren osan Itämeren laivastoaan, Venäjä oli päättänyt korvata tappioitaan perustamalla Pietari Suuren merilinnoituksen, missä raskaiden alusten puutetta korvattiin Suomenlahden molemminpuolisella rannikkotykistöllä, joka oli kykenevä ampumaan sulkutulta. Edellisen kerran Suomenlahdella olivat toimineet Krimin sodan aikana Britannian ja Ranskan laivastot, jotka olivat ylläpitäneet kauppasaartoa sekä tuhonneet Suomen rannikolla rannikkokaupunkien pääasiassa Britanniaan tarkoitetun tervan varastoja sekä hyökkäilleet rannikolla ja tuhonneet Bomarsundin merilinnoituksen Ahvenanmaalla.

Tätä tarkoitusta varten Tallinnaan perustettiin merilinnoituksen keskus 1912, ja sinne tuli runsaasti venäläistä sotaväkeä.[4], Tallinna julistettiin sotatilaan jo heinäkuussa 1914, jolloin alettiin suunnitella muun muassa 100 000 virolaisen evakuoimista siinä tapauksessa, että Saksan armeija alkaa lähestyä. Myös laitosten, kuten Tarton yliopiston, evakuointia kauas itään Venäjälle suunniteltiin.[5], [6] Käytännössä kuitenkaan saksalaiset eivät etenemisvaiheessa 1915 päässeet kuin nykyisen Latvian alueelle, jolloin rintama vakiintui Riianlahdelle Liepājalle ja Väinäjoelle.[7], [8]

Joulukuussa 1914 Viron tuleva presidentti Konstantin Päts kirjoitti lehdessä: ”Meidän kotimaamme pysyy Venäjän valtakunnan osana. – – Venäjän valtakunnan reuna-alueena ovat edessämme laajat kehitysmahdollisuudet, eikä Venäjällä ole sodan jälkeen mitään syytä pitää kansalaisiamme yleisesti epäluotettavina.”

Venäjän väliaikainen hallitus myönsi Virolle Suomen autonomiaa muistuttavan väliaikaisen autonomian 12. huhtikuuta 1917. Virosta tuli Viron autonominen kuvernementti.[9], [10]

Myös virolaisille alettiin sallia kansallisia joukko-osastoja latvialaisten tapaan Venäjän armeijaan. Virolaiset muodostivat ensiksi kansallisen rykmentin, mutta vuoden 1918 vaihteeseen asti joukko-osasto oli laajentunut jo divisioonan kokoiseksi. Viron alueella oli lisäksi syksyllä 1917 noin 200 000 venäläistä sotilasta.[11]

Viron itsenäisyysjulistus ja sitä seurannut keisarillisen Saksan miehitysMuokkaa

Viron maapäivät (maapäev) julisti Viron tasavallan itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918 Tallinnassa. Julistus oli laadittu päivää aikaisemmin Pärnussa.[12], [13] Lyhyt itsenäisyyden aika päättyi seuraavana päivänä saksalaisten joukkojen saapumiseen Tallinnaan. Saksalaisten tavoitteena ei ollut sallia Liettuan, Latvian tai Viron itsenäisyyttä, vaan painostaa Neuvosto-Venäjää Brest-Litovskin rauhaan, jotta Saksa saisi työnnettyä Venäjän idemmäs, itselleen edullisen rauhan ja suojeltavat alueet taloudelliseen vaikutuspiirinsä voidakseen jatkaa ensimmäistä maailmansotaa länsirintamalla rauhoitettuaan itärintaman. Saksalaiset lakkauttivat virolaiset joukko-osastot ja muuttivat hallinnon ja koulujen kieleksi saksan.[14], [15]

Keisarillisen Saksan valtaa kesti helmikuun lopusta 1918 marraskuun puoliväliin 1918. Saksa joutui marraskuussa 1918 tunnustamaan tappionsa ensimmäisessä maailmansodassa, ja siihen liittyen saksalaiset luovuttivat hallitusvallan virolaisille Riiassa 19. marraskuuta 1918 kirjoittamallaan sopimuksella. Se mahdollisti virolaisten oman toiminnan Saksan tappion aiheuttaman sotilaallisen tyhjiön täyttämistä. 21. marraskuuta 1918 kokoontuivat Viron maapäivät, jotka myönsivät Konstantin Pätsin johtamalle väliaikaiselle hallitukselle laajat valtaoikeudet. Oikeuksia laajennettiin rajoittamattomiksi 27. marraskuuta. Ne olivat voimassa huhtikuuhun 1919 saakka.[16] Puna-armeijaan virolaisia kuului enimmillään noin 8 500, mutta heidän osuutensa laski, kun toukokuussa 1919 puna-armeijan suurin virolaisrykmentti antautui komentajansa johdolla.[17]

11. marraskuuta 1918 oli pidetty Eesti Vabariigi Kaitseliitin perustava kokous, jossa Viron tasavallan suojeluskuntaan liittyi palokuntalaisia, entisiä sotilaita, eri koulujen vanhimpia oppilaita ja maltillista työväkeä. Kaitseliit järjestäytyi sotilaallisesti ja taistelu punakaarteja vastaan alkoi. Alussa niissä oli 11 000 miehistöön ja alipäällystöön kuuluvaa sekä 240 upseeria, mutta vain 4 000 kivääriä ja kymmenen toimivaa konekivääriä.

Saksalaisten tosiasiallisena tavoitteena ei Saksan ympärysvaltojen kanssa solmiman aselevonkaan jälkeen ollut tukea Viron tai Latvian itsenäistymistä, vaan aikaansaada tilanne, jossa saksalaisvähemmistö saa johtoaseman. Kuitenkin myös saksalaiset taistelivat neuvostojoukkoja vastaan.

Viron puolustus loppuvuonna 1918Muokkaa

Viro oli julistanut yleisen vapaaehtoisen liikekannallepanon 16. marraskuuta 1918, mutta 28. marraskuuta 1918 mennessä oli vain 800 vapaaehtoista ilmoittautunut. Silloin liikekannallepanosta tehtiin jo pakollinen käsittäen 21–24-vuotiaat miehet. Joulukuussa tätä laajennettiin koskemaan 21–28-vuotiaita, mitä laajennettiin tammikuussa 1919 koskemaan 29–35-vuotiaita sekä toukokuussa 1919 jopa 18–19-vuotiaita. Moni kieltäytyi palveluksesta tai karkasi. Joulukuussa 1918 armeijan vahvuus oli 2 300, mutta maaliskuussa 1919 jo 75 000. Joulukuussa 1918 muutettiin suojeluskunnat pakollisiksi kaikille niille miehille, jotka eivät olleet armeijassa. Kesällä 1919 suojeluskuntaan kuului jopa 100 000 miestä.

Bolševikien puna-armeija valloitti Pihkovan marraskuussa 1918, ja valkoiset venäläiset joukko-osasto siirtyivät sieltä Viroon. Valkoiset venäläiset ja virolaiset tekivät sotilassopimuksen 6. joulukuuta 1918, joka takasi venäläisille mahdollisuuden taistella virolaisten rinnalla bolševikeja vastaan. Valkoisten venäläisten komentaja eversti Heinrich von Neff nähtiin saksalaissuuntauksen aikaiseksi komentajaksi, jonka vuoksi hänen täytyi luovuttaa komentajuus eversti, myöhempi kenraalimajuri Aleksandr Rodzjankolle.[18]

 
Brittien laivastoeskaaderi matkalla Tallinnaan joulukuussa 1918.

Ympärysvaltojen ja Saksan välinen aselepo kuitenkin velvoitti Saksaa pitämään joukkojaan idässä, kunnes ympärysvallat päättävät alueisiin liittyvistä asioista. Tämän tarkoituksena oli estää alueiden joutuminen Neuvosto-Venäjän haltuun. Virolaiset itse aloittivat neuvostojoukkojen vastustamisen. Silloisina komentajina toimivat kenraalimajurit Andres Larka ja Aleksander Tõnisson.

Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri David Lloyd Georgen johtama hallitus teki päätöksen laivasto-osaston lähettämisestä tukemaan Viron tasavaltaa. Eskaaderi lähti Britanniasta 22. marraskuuta 1918. Siihen kuuluivat Ceres-luokan keveät risteilijät HMS Cardiff ja HMS Ceres sekä Caledon-luokan keveät risteilijät HMS Cassandra, HMS Caradoc ja HMS Calypso. Eskaaderia saattoi yhdeksän 13. laivueen hävittäjää ja 3. miinanraivaajalaivueen miinantorjunta-alusta. Osastoa komensi kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair.[19]

Puna-armeijan hyökkäys Tallinnaa kohti NarvastaMuokkaa

 
Viron vapaussodan taistelut ja joukkojen eteneminen.

Puna-armeijan 7. armeija komentajanaan entinen kenraali Jevgeni Andrejevitš Iskritski aloitti laajalla rintamalla hyökkäyksen Viron itärajalla 22. marraskuuta 1918 Narvaan, jota saksalaiset pitivät hallussaan. Armeijan esikunnassa toimi suomalaistaustainen, keisarillisen Venäjän armeijan entinen kenraalimajuri Nikolai Henriksson, josta tuli Iskritskin haavoituttua Narvan taistelujen yhteydessä 7. armeijan komentaja.

Saksalaiset kuitenkin ryhtyivät puolustustaisteluun ja löivät puna-armeijan joukot. Puna-armeija onnistui kuitenkin 28. marraskuuta 1918 Narvan valtauksessa, sillä saksalaiset olivat poistuneet ja jäljelle oli jäänyt vain heikkoja virolaisjoukkoja. Puna-armeija ja virolaiset bolševikit heidän mukanaan valloittivat nopeasti virolaisalueita. Narvan valloituksen jälkeen puna-armeija jatkoi hyökkäystä 8. joulukuuta Võruun, 15. joulukuuta Rakvereen, 21. joulukuuta Tarttoon ja 24. joulukuuta Tapaan. Joulukuun 1918 loppuun mennessä suuri osa bolševikivaltaa oli palautettu, ja joukot olivat jo noin 35 kilometrin päässä Tallinnasta linjalla Paide, Viljandi ja sieltä Riianlahden rannalle Pärnun eteläpuolelle.[20], [21]

Kaivattua apua tuli aluksi 12. joulukuuta 1918, kun Tallinnaan saapui brittiläinen laivasto-osasto, joka otti tehtäväkseen torjua mereltä tulevat hyökkäykset.[22] Venäläiset miinaristeilijät Spartak ja Avroil joutuivatkin antautumaan briteille. Britit luovuttivat laivat virolaisille, ja ne muodostivat Viron merivoimien perustan Vambola- ja Lennuk-nimisinä johtajanaan myöhempi amiraali Johan Pitka.[23]

Viron hallitus kääntyi uhkaavassa tilanteessa myös sotilallisella avunpyynnöllä Suomen puoleen.[24] Suomen hallitus suhtautui pyyntöön empien, kunnes 25. marraskuuta 1918 pidetyssä istunnossa valtionhoitaja P. E. Svinhufvudin vaatimuksesta asiasta tehtiin myönteinen päätös. Svinhufvud totesi tällöin "Ystäviä on autettava". Asiaa varten Suomessa muodostettin Viron Avustamisen Päätoimikunta, joka sai hallitukselta laajat valtuudet asian hoitamiseksi.[25] Suomen luopuessa maailmansodan päättymisen myötä saksalaissuuntauksesta tilanne johti Suomessa valtiohoitajavaihdokseen eli Svinhufvudin seuraajaksi tuli joulukuussa 1918 kenraali Mannerheim. Mannerheim kannatti Viron tukemista todeten[26]:

»Suhtautumiseni Viron vapaustaisteluun ei saattanut olla muu kuin myönteinen, sillä paitsi asian inhimillistä puolta oli tietenkin Suomen etujen mukaista, että Suomenlahden eteläranta oli ystävällismielisen vallan käsissä. Lisäksi avunanto osoittaisi, että Suomi oli Pohjolassa vakauttava tekijä, jonka itsenäisyys oli tunnustamisen arvoinen. Apuretkikunnan lähettäminen ajankohtana, jolloin liittoutuneet eivät katsoneet voivansa irrottaa joukkoja bolševikejä vastaan, lisäisi aloitteen arvoa, varsinkin kun yrityksemme oli omiaan antamaan pontta sille Britannian eleelle, että se lähetti muutamia sota-aluksiaan Tallinnaan.»

Virolaisten vastahyökkäys ja maan takaisinvaltausMuokkaa

 
Kenraali Johan Laidoner, virolaisten joukkojen komentaja Viron vapaussodassa.

Käänne sodassa tapahtui tammikuun alussa 1919. Maan väliaikainen hallitus oli nimittänyt kenraali Johan Laidonerin 23. joulukuuta Viron armeijan päälliköksi ja esikuntapäälliköksi eversti Jaan Sootsin. Siihen asti virolaiset joukko-osastot olivat toimineet itsenäisesti oman komentajansa päätösten mukaan.[27]

Viron armeija aloitti vastahyökkäyksen 6. tammikuuta 1919. Pääsuunta hyökkäyksessä oli kohti Narvaa. Hyökkäys onnistuikin, ja Kunda vallattiin 11. tammikuuta, Rakvere seuraavana päivänä ja Narva 19. tammikuuta mennessä. Hyökkäyksessä näyttelivät merkittävää roolia suomalaiset vapaaehtoiset, joita saapui yhteensä 3 700 sotilasta.[20] Suomalaisten vapaaehtoisten lisäksi virolaisten tueksi tuli noin 200 vapaaehtoista niin Ruotsista kuin Tanskasta. Lisäksi poiketen saksalaisten kielteisestä asenteesta virolaisten tueksi tuli 700-miehinen baltiansaksalaisten muodostama balttipataljoona.[20] Brittiläisen laivasto-osaston HMS Cardiff, HMS Caradoc ja viisi hävittäjää siirrettiin Narvan edustalle, ja niiden tykkitulella tuhottiin Narvajoen ylittävä silta. Näin puna-armeijan ja virolaisbolshevikien joukot jäivät saarroksiin, kun yhteys joen yli oli katkaistu.

Virolaisyksiköt etenivät myös etelän suuntaan ja valloittivat panssarijunien avulla ensin tärkeän rautatiensolmukohdan Tapan ja sen jälkeen Tarton 14. tammikuuta. Valga siirtyi virolaisille 1. helmikuuta. Valgan valtausta edelsi suomalaisillekin tappioita tuottanut Pajun taistelu, jossa virolaisten joukoissa kaatui pataljoonan komentaja Julius Kuperjanov.[28] Helmikuun puoleenväliin mennessä bolševikit oli karkotettu Viron alueelta, vaikka bolševikit tekivät kevään aikana useita vastahyökkäyksiä.[29] Etelässä virolaiset joukot etenivät Latvian alueelle. Suomalaiset osallistuivat mm. Marienburgin eli Alūksnen taisteluihin.

Huhtikuussa 1919 tilanne oli jo niin vakaa, että Virossa voitiin järjestää perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit. Niissä voittajaksi selviytyi sosiaalidemokraatit, ja näin pääministeriksi tuli työpuolueen Otto Strandman.[30], [31]

Suomalaiset vapaaehtoisetMuokkaa

 
Majuri Martin Ekström ja hänen virolainen tulkki-luutnanttinsa Elmar Kirotar. Kaksikon takana tuleva Narvan valloittaja, luutnantti Anto Eskola, joka vilkaisee juuri komppaniaansa. Ensimmäisenä Tallinnaan saapunut I Suomalaisen Vapaajoukon 1. komppania on marssimassa satamasta paraatiin Pietarintorille 30.12.1918.[32]

Suomalaiset osallistuivat Viron vapaussotaan kahdella joukolla: I Suomalainen Vapaajoukko (johtaja majuri Martin Ekström) ja Pohjan Pojat (johtaja everstiluutanantti Hans Kalm). Suomalaisten joukko-osastojen yhteiseksi ylipäälliköksi nimitettiin kenraalimajuri Martin Wetzer.

I Suomalainen Vapaajoukkoa alettiin koota Suomessa joulukuussa 1918, se siirrettiin Viroon 30. joulukuuta ja se valtasi ensin Rakveren 12. tammikuuta ja sitten Narvan 18. tammikuuta[33], minkä jälkeen se siirtyi muihin tehtäviin ja reserviin. Pohjan Pojat suuntautuivat kaakkoon ja Tartosta etelään Latvian suuntaan. Suomalaiset vapaaehtoisjoukot hajotettiin ja siirrettiin maaliskuun puolesta välin lähtien toukokuun loppuun 1919 mennessä takaisin Suomeen.

Viimeinen elossa ollut suomalainen vapaaehtoinen Paavo Takula kuoli 2004.[34][35] Vapaaehtoisiin kuuluivat mm. myöhemmin akateemikoksi edennyt säveltäjä Uuno Klami ja myöhempi maaherra ja ministeri Kaarlo Hillilä, jotka molemmat osallistuivat myös Aunuksen retkikuntaan.[36]

Virolaisten hyökkäys Viron rajojen ulkopuolelleMuokkaa

 
Kenraali Johan Laidoner (toinen vasemmalta) yhdessä valkoisten venäläisten joukkojen kanssa Pihkovan valtauksen jälkeen toukokuun lopussa 1919. Vasemmalla valkoisten venäläisten joukkojen komentaja kenraali Stanisław Bułak-Bałachowicz.

Loppukeväästä 1919 tilanne sodassa muuttui, kun virolaiset työnsivät bolševikijoukot etäämmälle Viron alueelta. Taisteluun Venäjän maaperällä olivat liittyneet mukaan myös valkoiset venäläiset johtajanaan kenraalimajuri Aleksandr Rodzjanko. Joukot aloittivat hyökkäyksen Narvasta itään 13. toukokuuta 1919 ja etelämpänä Petserin alueella 24. toukokuuta. Vastuu sodasta bolševikeja vastaan siirtyi virolaisilta ja sen komentajalta Johan Laidonerilta 16. kesäkuuta valkoisten venäläisten Alexander Rodzjankolle. Rintama oli tällöin siirtynyt Viron ulkopuolelle, ja vapaussodan tavoitteet oli itäisellä Narvan ja Petserinmaan rintamilla saavutettu.[37], [38]

Inkeriläisten sotajoukko osana virolaisten sotavoimia Rodzjankon operaatiossaMuokkaa

Inkeriläisten kansallinen järjestäytyminen tapahtui kevään 1919 aikana. Sen seurauksena Viron väliaikaisen hallituksen ja Inkerin Väliaikaisen Hoitokunnan kesken solmittiin 26. maaliskuuta 1919 sopimus, jonka mukaan vapaaaehtoisista inkeriläisistä voitiin muodostaa Virossa joukko-osasto. Siihen liittyi inkeriläisten lisäksi hieman päällystöä majuri Kalmin lakkautetusta suomalaisesta Pohjan Pojat-joukko-osastosta. Toukokuussa puolivälissä 1919 Tallinnaan kokoontuneista inkeriläisistä muodostettiin Inkerin pataljoona, jonka komentajaksi tuli kapteeni Aleksanteri Tynni, Kaapre Tynnin veli. [39]

Valkoisten venäläisten hyökkäyksen osana Inkerin pataljoona osallistui hyökkäykseen pohjoisessa Viron armeijan yhteydessä. Inkeriläiset virolaisjoukkojen osana nousivat maihin Länsi-Inkerin Laukaanjoen suistossa Viron ja brittien laivaston tukemana. Käydyissä taisteluissa inkeriläisjoukot kokivat tappioita, mm. komentaja Tynni kaatui niissä. Tämän jälkeen inkeriläisjoukko-osastoa huollettiin ja laajennettiin Inkerin rykmentiksi eli vahvuus kesäkuun puolivälissä oli 2 258 miestä. Taistelujen jatkuessa inkeriläisjoukot lähestyivät Yhinmäen (ven Gransaja Gorkan) linnoitusta, joka yllättäen antautui inkeriläisille 15. kesäkuuta, sillä siellä oli vallan saanut valkoisten upseerien salaliitto. Muutamaa päivää myöhemmin Pietarin bolshevikijoukot valloittivat linnoituksen takaisin tykistön tukemana. Ristiriidat komentaja Rodzjankon ja inkeriläisrykmentin välllä johtivat siihen, että rykmentti hajosi. Vain vajaat 400 venäläistyneintä inkeriläistä siirtyi Rodzjankon venäläisyksikköihin. [40]

Sota saksalaisia vapaaehtoisia vastaanMuokkaa

Pääartikkeli: Landeswehrin sota
 
Kenraalimajuri Ernst Põdder (keskellä) yhdessä alaistensa kanssa neuvotteluissa Baltian Landeswehrin kanssa.

Neuvosto-Venäjän joukkojen peräännyttyä Viron rajojen ulkopuolelle Viron vapaussota jatkui taisteluna Baltian herttuakuntaa kannattavia saksalaisia vapaaehtoisjoukkoja vastaan, jotka muodostuivat ns. Baltian Landeswehrista ja saksalaisista vapaaehtoisista eli ns. Rautaisesta divisioonasta, joita johti kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz.[41] Huhtikuussa 1919 saksalaiset tekivät Latviassa vallankaappauksen, jossa Latvian kansallinen johtaja Kārlis Ulmanis syrjäytettiin ja korvattiin saksalaisten nukkehallituksella.

Virolaiset tukivat tällöin Ulmanisin joukkoja saksalaisia vastaan. Kesäkuun alussa 1919 suomalaisilta pyydettiin myös apua sotatoimiin osallistumisessa saksalaisia vastaan. Valtionhoitaja, kenraali Mannerheim ja sotaministeri Rudolf Waldén kuitenkin suhtautuivat kielteisesti suomalaisten osallistumiseen.[42] Virolaiset joukot komentajanaan kenraalimajuri Ernst Põdder löivät saksalaisjoukot Cēsisissä (vir. Võnnu) 21.–23. kesäkuuta 1919. Virolaiset seurasivat perääntyviä saksalaisia kohti Riikaa, mutta länsivaltojen puuttuminen sotaan pysäytti sotatoimet. Aselepo solmittiin 3. heinäkuuta 1919.[43]

Sotatoimet Viron läheisyydessä ennen rauhaaMuokkaa

Vaikka Viron valtioalue oli heinäkuun aselevon jälkeen virolaisten käsissä, sotatoimet Viron lähialueilla – idässä Venäjällä ja etelässä Latviassa sitoivat virolaisten sotavoimia aina vuoden 1919 loppuun asti.

Saksalaiset vapaaehtoisjoukot hajotettiin heinäkuun aselevon jälkeen, mutta osa heistä siirtyi tukemaan valkoisten venäläisten länsiarmeijaa, jota johti kenraali Pavel Bermondt-Avalov. Valkoisten venäläisten länsiarmeija hyökkäsi lokakuun alussa Kuurinmaalla Latvian armeijaa vastaan. Lokakuun puolessavälissä latvialaiset joukot ryhtyivät vastahyökkäykseen Ranskan, Britannian ja Viron tukemana, ja marraskuuhun 1919 mennessä Bermondt-Avalovin joukot olivat perääntyneet Latvian eteläpuolelle Liettuaan saakka.

Kun saksalaiset vapaaehtoisjoukot kokivat tappion, liittoutui Viro Luoteis-Venäjän armeijan kanssa, joka tähtäsi 1919 hyökkäykseen Petrogradia vastaan Viron Inkerinmaalta käsin. Luoteis-Venäjän armeijan hyökkäys käynnistyi 12. lokakuuta 1919 jalkaväenkenraali Nikolai Judenitšin johdolla, josta oli tullut Rodzjankon seuraaja valkoisten venäläisten joukkojen komentajana. Joukot etenivät 20. lokakuuta Tsarskoje Seloon ja olivat näin aivan Petrogradin esikaupungeissa Pulkovon kukkuloilla. Kymmenen päivän taistelujen jälkeen 2. marraskuuta 1919 Luoteis-Venäjän armeija viimeisen komentajansa kenraaliluutnantti Pjotr Glazenapin johdolla joutui kuitenkin perääntymään takaisin Viroon. Viron armeija riisui Viron maaperälle perääntyneet valkoisten venäläisten joukot sen jälkeen aseista.[44][45]

Virolaisilla ei ollut sopimusta osallistua Judenitšin sotaretkeen kohti Pietaria. Kuitenkin virolaiset johtajanaan kontra-amiraali Johan Pitka yhdessä inkeriläisten kanssa käyttivät tilannetta hyväkseen ja aloittivat 11. lokakuuta hyökkäyksen Suomenlahden rannikkokaistaleella kohti Yhinmäen (ven. Grasnaja Gorka) linnaketta. Britit tukivat hyökkäystä alueella liikkuvalla laivastollaan. Suomalaiset tukivat hyökkäystä pommittamalla Inon pattereista Kronstadtia. Alunperin oli tarkoitus, että suomalaiset Suomen hallituksen suostumuksella kuljettavat Pohjois-Inkeristä Kannaksen puolelta inkeriläissotilaita tähän hyökkäykseen, mutta inkeriläisten keskinäiset ristiriidat kaatoivat suunnitelman. Hyökkäys Yhinmäen linnakkeen valtaamiseksi kuitenkin epäonnistui.[46]

Puna-armeija komentajanaan kenraali Dmitri Nadjožnyi jatkoi marraskuussa 1919 edelleen hyökkäystä 160 000 sotilaalla, ja ankarat taistelut Narvan omistuksesta käytiin virolaisten ja puna-armeijan välillä joulukuun alussa. Virolaisilla oli tässä vaiheessa aseissa 100 000 sotilasta. Virolaisten onnistui kuitenkin torjua puna-armeijan hyökkäykset kenraalimajuri Aleksander Tõnissonin johdolla.[47]

Tarton rauhan rajasopimusMuokkaa

 
Viron vapaussodan muistomerkki, joka pystytettiin vasta vuonna 2009 Tallinnaan.
Pääartikkeli: Tarton rauha

Rauha Viron tasavallan ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittiin Tartossa 2. helmikuuta 1920. Neuvosto-Venäjä oli tarjonnut rauhanneuvotteluja jo elokuussa 1919, mutta tarjous ei ollut käynyt virolaisille.[48] Syyskuussa neuvottelut aloitettiin, jota Neuvosto-Venäjä tehosti hyökkäämällä samanaikaisesti valkoisten venäläisten peräännyttyä Viroon. Maiden välillä solmittiin aselepo vasta 31. joulukuuta 1919, ja rauha solmittiin 2. helmikuuta 1920.[49]

Viron 431 päivää kestänyt vapaussota vaati noin 5 000 kaatunutta. Haavoittuneita oli kaikkiaan 13 700.[50] Luonteeltaan sota oli jokseenkin puhdas vapaussota, sillä suurin osa Viron puolesta taistelleita oli virolaisia ja vastustajan puolella sotineista suurin osa oli muita kuin virolaisia.[51]

Viron vapaussodan muistoMuokkaa

 
Viron vapaussodan muistomerkki Suure-Jaanissa. Se kuvaa ”muinaisen vapaustaistelun” sankaria Lembitua, mutta samalla symboloi Viron vapaussodan osaksi Viron ikiaikaista taistelua vapaudestaan.
 
Viron vapaussodassa kaatuneiden suomalaisten hautamuistomerkki Vanhankirkon puistossa Helsingissä (2019). Muistomerkki pystytettiin toukokuussa 1923.
 
Viron vapaussodassa 1919 kaatuneiden muistomerkki Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.
 
Valgan pohjoispuolella sijaitsevan Pajun taistelun muistomerkki. Suomalainen Pohjan Poikien -vapaajoukko otti osaa tähän taisteluun.
 
Rakveressä paljastettiin vapaussodan muistomerkki 1925. Neuvostovallan alussa syksyllä 1940 patsas hävitettiin, mutta uudelleenpystytettiin entisen patsaan kopiona elokuussa 1992. Patsaan jalustaan on kiinnitetty vuonna 1999 kivilaatta, jossa on 31 suomalaisen kaatuneen taistelijan nimet ja kivilaatan otsikkotekstinä lukee "Ensimmäinen suomalainen vapaajoukko taisteli pohjoisrintamalla 1919".

Virossa vapaussodan muistoa oli vaalittu useilla muistomerkeillä. Vuosina 1921–1940 pystytettiin eri puolille maata 166 suurehkoa vapaussotaan liittyvää monumenttia, neljä pienimuotoisempaa monumenttia sekä 115 muistotaulua, joissa oli kaatuneiden nimiä.[52] Neuvostotulkinnan mukaan Virossa oli käyty vuosina 1918–1920 sisällissota (kodusõda) – ei vapaussota, kuten sitä oli vuoteen 1940 asti nimitetty.[53] Neuvostovallan myötä syksystä 1940 alkaen kaadettiin, hävitettiin tai peitettiin 130 muistomerkkiä.[54]

Vapaussota sai korostetun keskeisen roolin osana vuosien 1987–1991 historian uudelleensynnyttämistä. Muistomerkkien uudelleenpystytys nousi tällöin muistamisessa tärkeimmälle sijalle. Viron Muinaismuistoyhdistykselle (vir. Eesti Muinsuskaitse Selts) muistomerkkien uudelleenpystyttämisestä muodostui vuosien 1988–1991 keskeisin toimintamuoto. Ensimmäinen tapahtuma oli toukokuussa 1988, kun yhdistyksen edustajat veivät Vigalan kirkossa sijainneet vapaussodan muistotaulut takaisin alkuperäisille paikoilleen.[55] Suurempaa julkisuutta sai seuraavaksi kesällä 1988 Viljannin maakunnan Lalsissa uudelleenpystytetty Vapaussodan vuonna 1926 alunperin pystytetty muistopaasi. Viljannista saapuneet miliisit ja kommunistiaktivistit olivat kaataneet muistomerkin kesäkuussa 1941.[56] Suurinta julkisuutta sai ”muinaisen vapaustaisteluun” yhdistetty Suure-Jaanin vapaussodan muistomerkki, joka kuvasi muinaista virolaisruhtinas Lembitua, joka oli legendan mukaan kaatunut vuonna 1217 taistelussa saksalaisritareita vastaan. Vuonna 1926 pystytetty virolaisen kuvanveistäjän Amandus Adamsonin tekemä muistomerkki kunnioitti vapaussodan muistoa, vaikka se kuvastikin ”muinaista vapaustaistelijaa”. Muistomerkki oli tuhottu vuonna 1950, mutta siitä irrotettu Lembitun patsasfiguuri säilyi ehjänä paikallisen kotiseutumuseon kokoelmissa. Uudelleenpaljastaminen tapahtui kesällä 1990 vapaussodan voitonpäivänä. Tilaisuus oli luonteeltaan poliittisesti jännittynyt, sillä paikalla olivat niin kansallismielisten Tunne Kelam kuin hallituksen uudistusmielinen Edgar Savisaar.[57]

Vapaussodan muistomerkkien uudelleenpystytys sai päätöksensä, kun lähes 90 vuotta sodan päättymisen jälkeen Tallinnassa paljastettiin voitonpäivänä 21. kesäkuuta 2009 vapaussodan päämuistomerkki, joka kuvasi Viron vapaudenristiä. Suunnitelmia vastaavan muistomerkin pystyttämisestä oli laadittu jo 1930-luvulla.[58]

Suomessa Viron vapaaehtoisten kaatuneiden muistoa on vaalittu myös muistomerkeillä. Niistä tunnetuin sijaitsee Vanhankirkon puistossa. Siihen on haudattu 31 suomalaista vapaaehtoista. Valtaosa haudattiin kahdessa surujuhlassa 16. helmikuuta ja 5. maaliskuuta 1919. Arkkitehti J. S. Sirénin ja kuvanveistäjä Into Saxelinin suunnitteleman muistomerkin paljasti Viron ulkoministeri Aleksander Hellat 27. toukokuuta 1923.[59]

Viimeisimpänä muistomerkkinä voi pitää tammikuussa 2019 paljastettua suomalaisen vapaaehtoisen pohjalaisen Aukusti Tuomisen muistokiveä. Tuomisesta tuli ensimmäinen Viron vapaussodan suomalaisuhri. Hän kaatui Kosun kylässä punaisia vastaan järjestetyllä tiedusteluretkellä 5. tammikuuta 1919 ehdittyään olla Virossa vasta viikon. Tuomisen ruumis löydettiin seuraavana päivänä ilman varusteita ja henkilöpapereita. Tuomisen jäljille päästiin ensimmäisen kerran vuonna 2013, kun virolainen Vapaussodan historiaseura alkoi tehdä kirjaa sodassa ansioituneiden Vapaudenristi-kunniamerkin saaneista sotilaista. Kirjan tekijät huomasivat, että yksi kunniamerkin saanut suomalainen oli kadonnut.[60]

Nimet marmoritaulussa on Viron vapaussotaa kuvaava Elmo Nügasen ohjaama elokuva (2002), jonka tekemiseen suomalaisetkin ovat osallistuneet.

LähteetMuokkaa

  1. Pihlak, Jaak: Pilistvere kihelkond ja vabadussõjas langenud Viljandi Muuseumi. Viitattu 27.11.2018.
  2. Krillo, Ain & Strauss, Mati: Vabadussõjas langenud Vas.muuseum.ee. Viitattu 27.11.2018.
  3. Zetterberg:Viron historia, s. 487.
  4. Zetterberg:Viron historia, s. 487.
  5. Zetterberg:Viron historia, s. 488.
  6. Tannberg et. al 2000: History of Estonia, s. 196.
  7. Raun 1989: Viron historia, s. 124.
  8. Tannberg et. al 2000: History of Estonia, s. 195.
  9. Raun 1989: Viron historia, s. 128.
  10. Zetterberg:Viron historia, s. 492–493.
  11. Raun 1989: Viron historia, s. 129–130.
  12. Estonian Declaration of Independence 24 February 1918
  13. Zetterberg:Viron historia, s. 500-501.
  14. Raun 1989: Viron historia, s. 135–136.
  15. Tannberg et. al 2000: History of Estonia, s. 210.
  16. Zetterberg:Viron historia, s. 504.
  17. Raun 1989: Viron historia, s. 138.
  18. Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi -2, p. 100–101
  19. Kinvig, Clifford: Churchill's Crusade: The British Invasion of Russia 1918–1920, s. 310. London: Hambledon Continuum, 2006. ISBN 1-85285-477-4. (englanniksi)
  20. a b c Maide, Jaan: Ülevaade Eesti Vabadussõjast (1918–1920) Kaitseliidu kirjastus. Viitattu 18.5.2019. (viroksi)
  21. Zetterberg:Viron historia, s. 505.
  22. Raun 1989: Viron historia, s. 137.
  23. Gardiner, Robert: Conway's All the World's Fighting Ships 1906–1921, s. 310. London: Conway Maritime Press, 1985. ISBN 0-85177-146-7. (englanniksi)
  24. Raun 1989: Viron historia, s. 137–138.
  25. Zetterberg:Viron historia, s. 507.
  26. Polvinen:Venäjän vallankumous ja Suomi 2, s. 115–116.
  27. Traksmaa, August: Lühike vabadussõja ajalugu, p. 10
  28. Traksmaa, August: Lühike vabadussõja ajalugu, p. 102–109
  29. Traksmaa, August: Lühike vabadussõja ajalugu, p. 98
  30. Raun 1989: Viron historia, s. 138.
  31. Zetterberg:Viron historia, s. 521–522.
  32. Suomalaisten vapaaehtoisten saapuminen Tallinnaan Fotis, Rahvusarhiivi fotoinfosüsteem. 30.12.1918. Tallinna: Viron kansallisarkisto. Viitattu 21.7.2019. (viroksi)
  33. Anto Eskola Estofilia. 2018. Tallinna: Suomen suurlähetystö. Viitattu 14.12.2018. (viroksi) (suomeksi)
  34. Kosonen, Juha: Veljeskansan auttajien muistolle kukat Viron itsenäisyyspäivänä (tilaajille) Akaan Seutu. 27.2.2018. Viitattu 27.11.2018.
  35. Kurkivuori, Nyyrikki: Pohjan Pojat saapuivat Viroon 90 vuotta sitten. Yhteensä 3700 suomalaista taisteli Viron vapaussodassa 11.6.2009. Pro Estonia. Viitattu 27.11.2018.
  36. Tyrväinen, Helena: Säveltäjäelämän kiintopisteitä Uuno Klami -Seura. Viitattu 27.11.2018.
  37. Traksmaa, August: Lühike vabadussõja ajalugu, p. 141
  38. Zetterberg:Viron historia, s. 508.
  39. Nevalainen:Rautaa Inkerin rajoilla, s. 49–50.
  40. Nevalainen:Rautaa Inkerin rajoilla, s. 56–61.
  41. Traksmaa, August: Lühike vabadussõja ajalugu, p. 147
  42. Jägerskiöld, Stig: Valtionhoitaja Mannerheim, s. 178. Otava, 1969.
  43. Zetterberg:Viron historia, s. 508–5091.
  44. Raun 1989: Viron historia, s. 140.
  45. Zetterberg:Viron historia, s. 509–510.
  46. Nevalainen: Rautaa Inkerin rajoilla', s. 119–120.
  47. Zetterberg:Viron historia, s. 510.
  48. Traksmaa, August: Lühike vabadussõja ajalugu, p. 174
  49. Zetterberg:Viron historia, s. 510–513.
  50. Zetterberg:Viron historia, s. 511.
  51. Raun 1989: Viron historia, s. 138, 141.
  52. Zetterberg:Viron historia, s. 504–511.
  53. Zetterberg:Viron historia, s. 627, 709–711.
  54. Strauss, Mati: Eesti Kodu-uurimise Seltsi ja Eesti Muinsuskaitse Seltsi Aastaraamat, s. 127. Eesti Kodu-uurimise Selts, 2005. 1736-3861. (viroksi)
  55. Viljat:Eesti Vabadussõja mälestusmärgid, s. 144.
  56. Rull, Ivo: Esimesed taastatud ausambad. Muinsuskaitse Seltsi Sõnumid, Syyskuu 1988. Artikkelin verkkoversio.
  57. Viljat:Eesti Vabadussõja mälestusmärgid, s. 190.
  58. Lõhmus, Alo: Vabadusmonumendi ajalugu: verine kaklus kunstimaitse üle. Postimees, 1.9.2007. (viroksi)
  59. Pekka Linnainen: Nimet graniittipaasilla – Viron vapaussodan vapaaehtoisten veljeshaudat Helsingissä Estofennia. 7.3.2019. Helsinki. Viitattu 26.5.2019.
  60. Silja Massa: Suomalainen tuntematon sotilas sai viimein muistomerkin Virossa – sata vuotta kuolemansa jälkeen yle.fi. 3.1.2019. Viitattu 26.5.2019.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Jägerskiöld, Stig: Valtionhoitaja Mannerheim. Otava, 1969.
  • Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 : I–II. WSOY, 1971.
  • Raun, Toivo U.: Viron historia. Otava, 1989. ISBN 951-1-10610-4.
  • Traksmaa, August: Lühike vabadussõja ajalugu. Tallinna: Olion, 1992. 5-450-01325-6. (viroksi)
  • Nevalainen, Pekka: Rautaa Inkerin rajoilla – Inkerin kansalliset kamppailut ja Suomi 1918-1920. Helsinki: SHS, 1996. 978-951-710-030-2.
  • Tannberg, Tönu & Mäesalu, Ain & Lukas, Tönis & Lauri, Mati & Pajur, Ago: History of Estonia. Tallinn: Avita, 2000. ISBN 9985-2-0324-0. (englanniksi)
  • Mattila, Jukka I. & Kemppi, Jarkko: Viron vapaussota 1918–1920. Sotilasperinteen seuran julkaisusarja nro 13. Helsinki: Nimox, 2006. ISBN 952-5485-02-1.
  • Zetterberg, Seppo: Viron historia. Helsinki: SKS, 2007. 978-951-746-520-5.
  • Viljat, René: Eesti Vabadussõja mälestusmärgid. Tänapäev, 2008.

Aiheesta muuallaMuokkaa