Avaa päävalikko

Landeswehrin sota

sota Viron ja saksalaisten muodostaman vapaaehtoisen armeijakunnan välillä 1919
Landeswehrin sota
Osa Viron vapaussotaa
Päivämäärä:

3. kesäkuuta - 3. heinäkuuta 1919

Paikka:

Pohjois-Latvia

Lopputulos:

Landeswehrin tappio.

Osapuolet

 Viro

Baltic German.svg Baltian Landeswehr

Komentajat

Johan Laidoner
Ernst Põdder

Rüdiger von der Goltz

Vahvuudet

6 400[1]

5 300[1]

Landeswehrin sota käytiin Viron ja Rüdiger von der Goltzin johtamien saksalaisjoukkojen välillä Pohjois-Latvian alueella 3. kesäkuuta3. heinäkuuta 1919. Sota liittyi saksalaisten suunnitelmaan Baltian herttuakunnan muodostamisesta vasta itsenäistyneiden Baltian maiden alueelle. Sota päättyi saksalaisten tappioon ja ympärysvallat määräsivät saksalaisten vapaaehtoisjoukot palaamaan Saksaan. Sota hidasti merkittävästi puna-armeijan kukistamista Latviassa. Cēsisissä käytyä ratkaisevan taistelun päivämäärää 23. kesäkuuta juhlitaan Virossa voitonpyhänä.

TaustaMuokkaa

Saksalaiset joukot toimivat alun perin Latviassa turvaamassa maata puna-armeijan etenemiseltä. Kārlis Ulmanisin johtama Latvian väliaikaishallitus oli voimaton ja joutui tukeutumaan kokonaan saksalaisten apuun pysyäkseen pystyssä. Maaliskuussa 1919 koko Väinäjoen pohjoispuolinen Latvia oli vastaperustetun Latvian neuvostotasavallan käsissä.[2] Väliaikaishallitus yritti suorittaa joukkojen pakkomobilisaation, mikä ei sopinut saksalaisten suunnitelmiin. Saksalaiset järjestivät vallankaappauksen ja nostivat valtaan itselleen myönteisen Andrievs Niedran johtaman hallituksen. Ulmanis pakeni englantilaiseen sotalaivaan.[3] 22. toukokuuta Rüdiger von der Goltz johtamat saksalaisista vapaaehtoisista koottu rautadivisioona ja baltiansaksalaisten Baltian Landeswehr valtasivat Riian puna-armeijalta. Hyökkäystä jatkettiin edelleen, kunnes Cēsisin edustalla törmättiin virolaisiin, jotka olivat saksalaisten tietämättä vallanneet Pohjois-Latvian perääntyvältä puna-armeijalta. Tämä ei sopinut saksalaisten kuvioihin ja he päättivät ryhtyä sotaan virolaisia vastaan.[1]

Ennen taistelujaMuokkaa

Saksalaiset ryhtyivät keskittämään joukkoja Cēsisin edustalle ja vaativat virolaisia perääntymään. Virolaisten ylipäällikkönä toiminut Johan Laidoner antoi joukoille käskyn varautua hyökkäykseen 3. kesäkuuta. Seuraavana päivänä 4. kesäkuuta saksalaisten kanssa yritettiin järjestää neuvottelu, mutta saksalaiset eivät lähettäneet edustajiaan paikalle. Uusi kokous sovittiin pidettäväksi 5. kesäkuuta, mutta saksalaiset eivät taaskaan tulleet paikalle. Sen sijaan virolaisille tuli tieto, että saksalaisten edustajat odottivat rautatiesillan lähellä Cēsisin eteläpuolella. Virolaiset saapuivat paikalle panssarijunan turvaamina, mutta sitä vastaan avattiin tuli ja saksalaiset yrittivät vallata sen. Panssarijunan onnistui kuitenkin torjua hyökkäys ja palata takaisin virolaisten puolelle.[1]

Sodan ensimmäinen vaihe ja aseleponeuvottelutMuokkaa

Seuraavana päivänä saksalaiset aloittivat hyökkäyksen Cēsisiä vastaan, jota puolustivat virolaisille alistetut väliaikaishallitukselle uskolliset latvialaiset joukot. Laidoner valitti saksalaisten toimista ympärysvalloille kertoen saksalaisten hyökkäyksen uhkaavan etenemistä puna-armeijaa vastaan Latvian muissa osissa. Liittoutuneet suostuivatkin välittämään neuvottelut osapuolten välillä. Saksalaismyönteisen Latvian hallituksen Andrievs Niedra vaati neuvotteluissa virolaisten poistumista Pohjois-Latviasta. Saksalaisia joukkoja ei olisi oikeastaan saanut olla Latviassa Väinäjoen pohjoispuolella, mutta kieltoa kierrettiin siten, että Niedra palkkasi rautadivisioonan osaksi Latvian armeijaa. Ympärysvaltojen Hubert de la Poer Gough teki aselepoehdotukset, johon saksalaisten johtaja von der Goltz ei suostunut. Sen sijaan hän esitti 17. kesäkuuta uhkavaatimuksen virolaisille maasta poistumiselle. Jos vaatimusta ei noudatettaisi, aselepo rikottaisiin 19. kesäkuuta. Virolaiset eivät tähän suostuneet.[1]

Sodan toinen vaiheMuokkaa

Saksalaisten rautadivisioona aloitti uuden hyökkäyksen 19. kesäkuuta Limbažin suuntaan. Landeswehr hyökkäsi Cēsisiin ja saavutti Riika-Pihkovan maantien, joka avasi tien Valgan suuntaan. Cēsisiä puolustaneiden latvialaisten joukkojen oli pitänyt perääntyä saksalaisten tieltä. Tilanne oli virolaisille tukala, mutta sitä helpotti Pihkovasta ja Narvasta paikalle saapuneet uudet joukot. Virolaiset aloittivat vastahyökkäyksen Landeswehriä vastaan ja sen rintamaan syntyi aukko. Ankaria taisteluja käytiin Lindenhofin kartanon luona, jossa virolaisten onnistui vallata saksalaisten tykistöasema. 23. kesäkuuta Ernst Põdderin komentamat virolaiset hyökkäsivät Cēsisiin ja valtasivat sen samana päivänä[4]. Saksalaiset perääntyivät niin nopeasti, etteivät he edes räjäyttäneet siltoja mennessään. Virolaiset jahtasivat perääntyviä joukkoja ja olivat 2. heinäkuuta jo Riian esikaupungeissa.[1] He suostuivat kuitenkin ympärysvaltojen välittämään rauhaan seuraavana päivänä. Saksalaiset joukot määrättiin palaamaan Saksaan[4] ja Riikaan asettuivat väliaikaishallitukselle uskolliset joukot.[5]

SeurauksetMuokkaa

Tappio merkitsi Viron ja Latvian baltiansaksalaisten haaveileman saksalaisjohtoisen yhtenäisvaltion suunnitelmista luopumista. Sodan myötä heistä tuli vain yksi vähemmistö muiden joukossa ja he menettivät ylimystön asemansa. Latviassa ja Virossa suoritettiin maareformit, joilla saksalaisten suurtilat jaettiin alkuperäisväestöön kuuluville talonpojille. Virossa voitto saksalaisista oli henkisesti tärkeä ja ratkaisevan Cēsis taistelun päivämäärää 23. kesäkuuta julistettiin voitonpyhäksi (vir. Võidupüha), jota pidettiin pitkään jopa suuremmassa arvossa kuin varsinaista itsenäisyyspäivää.[6]

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Marjo Mela ja Lembit Vaba: Latvian historiaa ja kulttuuria. Rozentāls-seura, 2005. ISBN 951-986-71-1-2.
  • Seppo Zetterberg: Viron Historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seur, 2007. ISBN 9517465203.

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f Vaino Kallas: Sõda Landeswehriga Eesti Vabadussõda. Viitattu 10.9.2010. (viroksi)
  2. Mela ja Vaba 2005: s. 78
  3. Mela ja Vaba 2005: s. 79
  4. a b Zetterberg 2005: s.508
  5. Mela ja Vaba 2005: s. 80
  6. Zetterberg 2005: s.509