Wikipedia

Suomen kansanvaltuuskunta

punaisten hallitus Suomen sisällissodassa
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 14. huhtikuuta 2011 kello 17.56 käyttäjän Gopase+f (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.

Suomen kansanvaltuuskunta oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen piiristä muodostettu elin, joka toimi Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallituksena. Se perustettiin 28. tammikuuta 1918 ja se asettui johtamaan samana aamuna aloitettua kapinaa Suomen senaattia eli hallitusta vastaan. Jo edellisenä päivänä Suomen työväen toimeenpaneva keskuskomitea oli määrännyt punakaartit pidättämään senaattorit ja joukon johtavia porvarillisia poliitikkoja, mikä kuitenkin epäonnistui täydellisesti[1]. Kansanvaltuuskunnan perustamisesta tiedotettiin Työmies-lehdessä 29. tammikuuta[2]. Se otti käyttöönsä entiset senaatin tilat Helsingissä (nykyinen Valtioneuvoston linna), samoin Suomen Pankin käteisvarat (henkilökunnan kieltäytyessä avaamasta holveja ne jouduttiin murtamaan auki[3]). Kansanvaltuuskunta antoi lakeja ja asetuksia, jotka punaisessa Suomessa lisättiin asetuskokoelmaan. Niistä tiedotettiin myös Suomen Kansanvaltuuskunnan Tiedonantoja -lehdessä. Porvarilliset lehdet kansanvaltuuskunta lakkautti ensi töikseen "toistaiseksi" ja asetti maaliskuussa jäljellä oleville lehdille sotasensuurin.[4]

Valtuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner.

Valtuuskunnan kokoonpano

Kansanvaltuuskunnan kokoonpano[5]
Titteli Henkilö
Puheenjohtaja Kullervo Manner
Ulkoasiain valtuutettu Yrjö Sirola
Sisäasiain valtuutetut Eero Haapalainen
Adolf Taimi
Matti Airola (maaliskuun puolivälistä)
Hanna Karhinen (maaliskuun puolivälistä)
Oikeusasiain valtuutetut Lauri Letonmäki (lainvalmistelu ja oikeuslaitos)
Antti Kiviranta (vankeinhoito)
Valistusasiain valtuutettu Otto Wille Kuusinen
Raha-asiain valtuutetut Jalo Kohonen
Edvard Gylling (helmikuun alusta)
Maatalousasiain valtuutettu Evert Eloranta
Elintarvikeasiain valtuutettu Oskari Tokoi
Liikenneasiain valtuutettu Konsta Lindqvist
Posti- ja Tiedotusasiain valtuutettu Emil Elo
Työasiain valtuutettu Jussi Lumivuokko
Sosiaaliasiain valtuutetut Hilja Pärssinen (maaliskuun alusta, kouluasiat)
J. O. Arjanne (maaliskuun alusta)
Prokuraattori Matti Turkia

Kansanvaltuuskunnan jäsenet koottiin eri työväenliikkeen järjestöistä (SDP, SAJ) ja he edustivat pääasiassa SDP:n vasenta laitaa. Nimilista pohjautui pitkälti Suomen työväen toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja Eero Haapalaisen ehdotukseen, jonka hän esitteli suljetussa kokouksessa 25. tammikuuta[6]. Edellisvuoden eduskunnan puhemies, Kullervo Manner, nimettiin puheenjohtajaksi. Mukana oli myös entinen senaatin puheenjohtaja Oskari Tokoi "elintarvikeministerinä". Sisäasiainvaltuutetut Haapalainen ja Adolf Taimi vastasivat alkuun myös sota-asioista, koska erillistä "sotaministeriötä" ei ollut. Maaliskuussa heitä varten perustettiin erillinen sota-asiain osasto ja siviiliasioita hoitamaan nimitettiin uudet valtuutetut.[7]

Maaliskuun alussa kansanvaltuuskuntaan kutsuttiin Hilja Pärssinen, josta tuli näin tavallaan Suomen ensimmäinen naisministeri, yli kahdeksan vuotta ennen puoluetoveriaan Miina Sillanpäätä. Pärssisen ura kansanvaltuutettuna jäi tosin lyhyeksi, sillä hän pakeni Helsingistä ja Suomesta miehensä kanssa jo maaliskuun lopussa.[8]

Monet sosialidemokraattisen puolueen keskeiset poliitikot, kuten Väinö Tanner ja Matti Paasivuori, tuomitsivat vallanoton ja pysyttelivät sivussa punaisesta hallinnosta – Wäinö Wuolijoki joutui jopa piileskelemään punakaartilta. Tämä mahdollisti heidän nousunsa SDP:n johtomiehiksi sodan jälkeen.[9] Työväenliikkeen vanhoista johtajista Eetu Salin ja Edvard Valpas kieltäytyivät osallistumasta vallankumoushallintoon, mutta Salin toimi jonkin aikaa komennettuna Kansanvaltuuskunnan Tiedonantajan päätoimittajana ja Valpas jatkoi Työmiehessä. Yrjö Mäkelinin asennoituminen oli hyväksyvämpi, mutta hänkään ei lopulta osallistunut punaiseen hallitukseen.[10]

Kansanvaltuuskunnan alaisuuteen järjestettiin punainen keskushallinto, johon rekrytoitiin noin 500 henkilöä sosialidemokraattisesta puolueesta ja ammattijärjestöistä. Joitakuita jouduttiin painostamaan mukaan, toiset ilmoittautuivat oma-aloitteisesti.[11]

Työväen pääneuvosto

Toimeenpanovaltaa valvomaan asetettiin kansanedustuslaitosta vastaava 40-jäseninen työväen pääneuvosto, joka kokoontui ensi kerran 14. helmikuuta 1918 Helsingin Säätytalolla [12] ja viimeisen kerran 10. huhtikuuta[13]. Työväen pääneuvostoa ei valittu vaaleilla, vaan sinne saivat nimittää edustajia työväenliikkeen eri järjestöt kiintiöperiaatteella, eli kansanedustuslaitokseksi se oli sangen vähän edustava[14]. Järjestöillä oli oikeus halutessaan edustajiensa takaisinkutsuntaan. Erimielisyyksien jälkeen sovittiin lopulta seuraavat kiintiöt[15]:

  • SDP: 15 paikkaa
  • SAJ: 10 paikkaa
  • Punakaartit: 10 paikkaa
  • Helsingin Työväenjärjestöjen eduskunta: 5 paikkaa (luopui myöhemmin yhdestä paikasta)

Neuvostoon nimettiin sellaisiakin henkilöitä, jotka kieltäytyivät osallistumasta sen työhön, esimerkiksi Eetu Salin[16]. Työväen pääneuvoston puheenjohtajaksi, joka vastasi eduskunnan puhemiestä, valittiin vuoden 1917 suurlakkokomitean jäsenenä toiminut Suomen kuljetustyöntekijäin liiton sihteeri Valfrid Perttilä[17]. Nimellisesti työväen pääneuvostolla oli oikeus valita ja erottaa kansanvaltuuskunnan jäsenet ja kumota sen päätöksiä[18]. Se laatikin jo 15. helmikuuta kannanoton kansanvaltuuskunnan kokoonpanosta, jossa toivoi siviili- ja sota-asioiden erottamista toisistaan ja Yrjö Mäkelinin nimittämistä edellisten johtoon sekä sosiaaliasiainosaston perustamista. Adolf Taimia pidettiin tehtäväänsä huonosti sopivana, mutta ketään ei vaadittu erotettavaksi. Myöhemmin kansanvaltuuskuntaa järjesteltiin uudestaan pitkälti työväen pääneuvoston toivomusten mukaan, jolloin valtuutetuksi kohotettiin myös Matti Airola, joka oli ollut neuvostossa valtuuskunnan johtava kriitikko.[19]

Työväen pääneuvoston vaikutus Suomen sisällissodan sekavissa oloissa jäi kuitenkin varsin heikoksi kansanvaltuuskunnan päättäessä asioista. Se oli tarkoitettu vain demokratiaa markkeeraavaksi "kyltiksi", mihin asemaan kaikki neuvoston jäsenet eivät tosin olisi tahtoneet alistua.[20] Kansanvaltuuskunnan perustuslakiesityksen (ks. edempänä) mukaan tulevaisuudessa lainsäädäntövallan olikin tarkoitus kuulua vaaleilla valittavalle kansaneduskunnalle.

Valtiosopimus Neuvosto-Venäjän kanssa

Suomen Kansanvaltuuskunta teki 1. maaliskuuta 1918 Pietarissa valtiosopimuksen[21] Neuvosto-Venäjän kanssa, joka siten tunnusti sen Suomen lailliseksi hallitukseksi ja Svinhufvudin senaatin seuraajaksi. Yksikään toinen valtio ei sitä tunnustanut. Kyseessä oli tiettävästi historian ensimmäinen valtiosopimus kahden sosialistisen hallituksen välillä[22]. Sopimuksessa Venäjä luovutti punaiselle Suomelle Petsamon. Sopimusneuvotteluissa kansanvaltuuskunnan edustajat olivat tavoitelleet jopa koko Itä-Karjalan yhdistämistä Suomeen, mutta asia päätettiin lykätä tuonnemmaksi, jottei sopimuksen solmiminen viivästyisi. Lenin oli vaatinut sopimukseen kirjattavaksi, että Venäjän kansalaiset saisivat Suomessa täydet poliittiset oikeudet ja päinvastoin, mitä kansanvaltuuskunta piti mahdottomana vaatimuksena. Venäläiset taipuivat, ja sopimuksessa venäjän kansalaiset saivat ainoastaan lupauksen "mahdollisimman helpoista ehdoista" valtiollisten oikeuksien saamiseen Suomessa, minkä ajateltiin tarkoittavan yhden tai useamman vuoden pituista asumista maassa.[23]

Suhde väkivaltaisuuksiin

Kansanvaltuuskunta asettui alusta alkaen tiukasti tuomitsemaan niin sanotun punaisen terrorin ja vaati jo tapahtuneiden murhien tutkimista ja syyllisten rankaisemista lain mukaan. Yksi aivan ensimmäisiä valtuuskunnan säätämiä lakeja oli ollut kuolemanrangaistuksen lakkauttaminen 2. helmikuuta 1918.[24] Kuultuaan sodan alkupäivinä tapahtuneesta kansanedustaja Antti Mikkolan murhasta kansanvaltuuskunta asetti arvovaltaisen komitean selvittämään tapausta, mutta punakaartit estivät syyllisten vastuuseen saattamisen.[25] Valtuuskunta julkaisi 27. helmikuuta vetoomuksen "Julmuuksia vastaan", jossa uhattiin väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä ankarilla rangaistuksilla. Punakaartien terrori laantuikin tämän jälkeen joksikin aikaa, mutta kaikkiaan kansanvaltuuskunnalla ei selvästikään ollut riittävästi keinoja tai auktoriteettia kaartilaisten hillitsemiseen ja järjestyksen säilyttämiseen, ja sen ote heikkeni entisestään sodan loppua kohden.[26] Kansanvaltuuskunta kantoi huolta myös punakaartien vangitsemien "vastavallankumouksellisten" oikeusturvasta, mutta ei kyennyt laittamaan kuriin omavaltaisia vangitsemisia harrastanutta tiedusteluosastoa.[27] Muutamissa yksittäisissä tapauksissa laillisuuslinjaa puolustanut kansanvaltuuskunnan prokuraattori Matti Turkia alaisineen sai pelastettua siviilejä uhkaavalta kaartien väkivallalta.[28]

Vertailukohtana valkoisten puolelta voidaan todeta, että Suomen senaatti, jolla olisi ainakin sodan päätyttyä ollut mahdollisuus puuttua tapahtumiin, ei missään vaiheessa asettunut tuomitsemaan huomattavasti laajempaa valkoista terroria.[29]

Sosialisointi

Suomen Työnantajain Keskusliitto oli määrännyt työsulun, jonka tarkoituksena oli seisauttaa kaikki tuotanto punaisten hallitsemalla alueella. Kansanvaltuuskunta tai muut vallankumouselimet takavarikoivat sodan aikana haltuunsa 163 teollisuuslaitosta lähinnä varmistaakseen tuotannon käynnissä pysymisen. Määrä vastasi alle 10 prosenttia punaisen Suomen kaikesta teollisuudesta. Useimmat laitokset saivat vapaaehtoisuuden pohjalta jatkaa toimintaansa vanhojen omistajien hallussa.[30] Maatiloista päätettiin kansallistaa ainoastaan yhtiöiden omistamat, sekä sellaiset, jotka omistajat jättivät hoitamatta (esim. pakenemisen johdosta) – vallankumoushallinnon omistukseen päätyi lähinnä muutamia kymmeniä suuria kartanoita. Torpparit, mäkitupalaiset ja lampuodit julistettiin "riippumattomiksi", mutta jätettiin avoimeksi, tulisiko heistä itsenäisiä maanomistajia vai valtion vuokralaisia.[31] Maatalousasiain valtuutettu Evert Eloranta olisi halunnut mennä maaomaisuuden sosialisoinnissa yleistä linjaa pidemmälle, samoin työasiainosaston edustajat tuotannon sosialisoinnissa.[32]

Perustuslakiehdotus ja suhtautuminen demokratiaan

 
Kaksi ulkomaalaista sosialistijohtajaa Kansanvaltuuskunnan haltuunsa ottaman Senaatintalon portailla keväällä 1918.

Kansanvaltuuskunta antoi ehdotuksen Suomen perustuslaiksi.[33] Tekstin laati "opetusministerinä" toiminut O.-W. Kuusinen lankonsa Einari Laaksovirran avustuksella ja se julkaistiin 20. helmikuuta. Esitys annettiin työväen pääneuvoston hyväksyttäväksi, jossa sen myöhemmät vaiheet ovat jääneet hämäriksi.[34] Se sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen ja Sveitsin perustuslaeista ja Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista. Kuusinen oli suunnitellut sitä jo vuonna 1917 ollessaan jäsenenä Ståhlbergin johtamassa perustuslakikomiteassa, jonka sihteerinä Laaksovirta puolestaan oli.[35]

Esitys olisi toteutuessaan merkinnyt suomalaisen demokratian perinteen jatkumista ja laajenemistakin – siihen sisältyi äänestysikärajan alentaminen silloisesta (17 §), valtionpäämiehen ("Suomen Tasavallan Esimies") peräkkäisten kausien rajaaminen yhteen kolmivuotiskauteen (59 §), kansalaisten aloiteoikeus (45 §) ja mahdollisuus kumota kansanäänestyksillä lakeja, viranomaisten päätöksiä ja jopa oikeusistuimien tuomioita (51 §).[36] Monitulkintaisena ja epäilyttävänäkin on pidetty niin sanottua "Kansa nouskoon" -pykälää (43 §), joka antoi kansalle oikeuden eduskunnan hajotukseen, mikäli eduskunnan enemmistö ryhtyisi rikkomaan valtiosääntöä.[37] Huomiota herättävää on, että sosialismista ei esityksessä puhuttu sanaakaan, joten sitä ei aiottu sisällyttää perustuslakiin – omaisuuden suoja tosin jätettiin pois. Tähtäimessä ei ollut myöskään yksipuoluejärjestelmä, sillä eräissä kohdissa (21 §, 39 §) puhutaan eri puolueiden voimasuhteista eduskunnassa (Suomen lainsäädäntö ei muuten tuntenut lainkaan käsitettä puolue ennen vuotta 1969).[33][38]

Lakiesityksen ultrademokraattisuus[39] oli vahvassa kontrastissa punaisen hallinnon sota-ajan käytännön toimintatapoihin nähden, jotka perustuivat punakaartien sotilaskomentoon ja itse itsensä valinneen kansanvaltuuskunnan nimittämiin toimielimiin, joiden jäsenet valikoitiin pelkästään työväenliikkeen sisältä.[40]

Kuitenkin kansanvaltuuskunnan johtajat (Kuusinen, Manner, Sirola, Tokoi) olivat sillä kannalla, että sodan päätyttyä valtiosääntöehdotus ja kaikki muutkin tärkeimmät lait asetettaisiin demokraattisen kansanäänestyksen hyväksyttäviksi. He uskoivat, että vallankumoukselle voitaisiin saada kansan enemmistön vilpitön kannatus, kunhan olot maassa sallisivat sen mittaamisen. Tätä perusteltiin myös sillä, että vaikka SDP ei ollutkaan enää eduskunnassa enemmistönä, oli sen kannatus punaisten hallitsemassa Etelä-Suomessa kuitenkin keskimääräistä suurempi.[41] Äänestysikärajan alentaminen olisi luultavasti vielä nostanut puolueen kannatusta, sillä alemman keski-iän ja suuremman lapsiluvun vuoksi työväestön osuus alle 25-vuotiassa oli myös keskimääräistä suurempi. Voidaan laskea, että vielä syksyn 1917 eduskuntavaaleissa SDP sai ainakin niukan enemmistön äänistä sillä alueella, josta punainen Suomi muodostui (n. 60 % Satakunnassa ja Hämeessä sekä Pirkanmaalla, liki 50 % Uudellamaalla ja Viipurin läänin läntisessä vaalipiirissä, n. 40 % Varsinais-Suomessa)[42]. Puolueen äänestäjien hyväksyntä varsinaiselle vallankumoukselle jäi tietenkin mittaamatta.

Kansanvaltuuskunta oli siis idealistisesti sitoutunut periaatteellisella tasolla demokratiaan, vaikka sota kuljetti sitä yhä enemmän sotilasdiktatuurin suuntaan.[43]

Kansanvaltuuskunnan loppu

Kansanvaltuuskunta pakeni eteneviä saksalaisia 4.–9. huhtikuuta Helsingistä Viipuriin, missä sen toiminta lamaantui. Punakaartien johdon toivomuksesta kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner julistettiin vastahakoisesti 10.-11. huhtikuuta välisenä yönä pidetyssä kokouksessa "Suomen diktaattoriksi" (sekä hallituksen että punakaartien komentajaksi) ja Edvard Gylling hänen esikuntapäällikökseen. Diktaattori esikuntineen piti työhuonetta Viipurin linnassa. Pari päivää myöhemmin laitettiin uusiksi muukin valtuuskunta: sisä-, ulko-, oikeus- ja valistusasiat sekä prokuraattorin virasto yhdistettiin yleisten asiain osastoksi, jonka johtoon tuli J. O. Arjanne, Gylling siirtyi vastaamaan elintarvikeasioista ja Emil Elo työasioista sekä Lauri Letonmäki johtamaan uutta huoltoasiain osastoa. Taimi, Lindqvist ja Kohonen jatkoivat viroissaan. Puheenjohtajaksi nimettiin ensin Kuusinen ja hänen lähdettyään Venäjälle viime vaiheessa Gylling.[44] Vanhat jäsenet katsottiin erotetuiksi sitä mukaan kun he pakenivat maasta.[45] Koko jäljellä oleva Kansanvaltuuskunta Gyllingiä ja Kivirantaa lukuun ottamatta pakeni Viipurista höyrylaivalla Pietariin 25. huhtikuuta vastaisena yönä, mitä kaupunkia puolustamaan jääneet punaiset pitivät petoksena. Valtuuskunta kokoontui viimeisen kerran Pietarissa 27. huhtikuuta tilinteon hengessä.[46] Sisällissodan viimeiset päivät punaiset joutuivat taistelemaan kokonaan ilman keskusjohtoa.

Monet Kansanvaltuuskunnan jäsenet olivat jo samana syksynä perustamassa Suomen Kommunistista Puoluetta (SKP).lähde?

Kansanvaltuutettujen paluu Suomeen

Kansanvaltuuskunnan jäsenet eivät voineet myöhemmin palata Suomeen, jossa heitä olisivat odottaneet raskaimmat mahdolliset valtiopetossyytteet ja useimmat jäivätkin Neuvostoliittoon loppuiäkseen.[47] Hilja Pärssinen palautettiin vuonna 1919 Virosta Suomeen ja hän joutui yli kolmeksi vuodeksi vankilaan[8]. Turkia palasi 1927 ja sai kahdeksan ja puolen vuoden tuomion, josta armahdettiin puolentoista vuoden kuluttua; 1936 palannut Arjanne istui vastaavasti vajaan vuoden yli viiden vuoden tuomiostaan[48]. Useat SKP:hen liittyneet kansanvaltuutetut olivat jossain vaiheessa 1920-lukua salaa maanalaisessa puoluetyössä Suomessa. Näissä puuhissa 1928 kiinni jäänyt Adolf Taimi joutui yli vuosikymmeneksi vankilaan, kunnes hänet 1940 palautettiin Neuvostoliittoon.[49] Helmikuussa 1944 eduskunta sääti viimein Lex Tokoina tunnetun lain, jolla entiset kansanvaltuuskunnan jäsenet armahdettiin. Laki räätälöitiin lähinnä Oskari Tokoin paluun mahdollistamiseksi. Yhdysvaltoihin asettuneena hän ei enää muuttanut takaisin Suomeen, mutta vieraili maassa useasti saatuaan siihen mahdollisuuden.[50]

Katso myös

Lähteet

  • Osmo Jussila, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2006. WSOY, Helsinki 2006.
  • Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. Valtion painatuskeskus, Helsinki 1986.
  • Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907-1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella. EDITA, Helsinki 2006.

Viitteet

  1. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 100–101.
  2. ↑ Suomen asetuskokoelma 1918. (Punaisten julkaisemat numerot) N:o 10 (ensimmäinen)
  3. ↑ Rinta-Tassi 1986, 193–194.
  4. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 222–223; Emil Elo Suomen Kansallisbiografiassa Viitattu 3.3.2011.
  5. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 104–105, 163–243, 289.
  6. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 88.
  7. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 104–105, 162.
  8. ↑ a b Hilja Pärssinen Suomen Kansallisbiografiassa Viitattu 3.3.2011.
  9. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 134–135.
  10. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 130–133.
  11. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 249–255, 500.
  12. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 153.
  13. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 158.
  14. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 154–155.
  15. ↑ Rinta-Tassi 1986, s.151–152.
  16. ↑ Rinta-Tassi 1986, 152
  17. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 153.
  18. ↑ Rinta-Tassi 1986, s.154–156.
  19. ↑ Rinta-Tassi 1986, s.160–162.
  20. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 155–156, 500.
  21. ↑ Sopimus Venäjän ja Suomen sosialististen tasavaltain välillä
  22. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 428.
  23. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 424–425.
  24. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 320, 355–356; Kansanvaltuuskunnan antama laki kuolemanrangaistuksen poistamisesta Viitattu 9.3.2011.
  25. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 359
  26. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 357; Jussila, Hentilä & Nevakivi 2006, s. 112.
  27. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 349, 351.
  28. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 240, 362.
  29. ↑ Jussila, Hentilä & Nevakivi 2006, s. 113.
  30. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 234, 366–369, 374.
  31. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 204–207; Kansanvaltuuskunnan antama laki torpparien, lampuotien ja mäkitupalaisten julistamisesta maanomistajista riippumattomiksi Viitattu 9.3.2011.
  32. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 205, 314–315, 374–375.
  33. ↑ a b Suomen Kansanvaltuuskunnan ehdotus Suomen valtiosäännöksi
  34. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 322
  35. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 323–324, 330.
  36. ↑ Vares 2006, s.93-94.
  37. ↑ Vares 2006, s. 94.
  38. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 325–327.
  39. ↑ Vares 2006, s. 93.
  40. ↑ Vares 2006, s. 94.
  41. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 109–113, 326–327.
  42. ↑ Suomen virallinen tilasto XXIX: Vaalitilasto 8, Eduskuntavaalit vuonna 1917, Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1919, s. 38–39; Myös Rinta-Tassi 1986, s. 564–565.
  43. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 499.
  44. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 474–477.
  45. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 478–479.
  46. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 490–492.
  47. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 492.
  48. ↑ Matti Turkia Suomen Kansallisbiografiassa; J. O. Arjanne Suomen Kansallisbiografiassa Viitattu (molemmat) 9.3.2011.
  49. ↑ Adolf Taimi Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  50. ↑ Oskari Tokoi Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_kansanvaltuuskunta&oldid=10058309”