Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona

suomalaisista koottu Waffen SS-joukkoyksikkö

Suomalainen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoona (saks. Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS, alkujaan SS Freiwilligen-Bataillon Nordost) oli vuosina 1941–1943 toisen maailmansodan itärintamalla toiminut suomalaisista vapaaehtoisista koottu Saksan Waffen-SS:n joukkoyksikkö. Pataljoona oli osa SS-divisioona Wikingia (5. SS-Panzer-Division Wiking). Useat vapaaehtoisista toimivat jatkosodan päättymisen jälkeen saksalaisten Suomeen perustamassa vastarintaliikkeessä. Noin 1 400 suomalaisesta Waffen-SS:n sotilaasta kaatui 256, katosi 14 ja haavoittui 686.[1][2]

Finnisches Freiwilligen-Bataillon der Waffen-SS
Vapaaehtoispataljoonan lippu
Vapaaehtoispataljoonan lippu
Toiminnassa 1941–1943
Valtio  Natsi-Saksa
Lempinimi Panttipataljoona
Komentajat
Tunnettuja komentajia Hans Collani

Yksikkö tunnetaan professori Mauno Jokipiin yksiköstä kirjoittaman, runsaasti siteeratun teoksen mukaan suomeksi myös nimellä Panttipataljoona.[3]

TaustaaMuokkaa

Saksalainen everstiluutnantti Joseph Veltjens saapui marsalkka Hermann Göringin lähettämänä elokuussa 1940 Helsinkiin neuvottelemaan saksalaisten joukkojen kauttakulusta Suomen kautta Norjaan ja Saksan ja Suomen välisistä asekaupoista. Veltjensin vierailu osoitti, että Saksan poliittinen mielenkiinto Suomea kohtaan oli herännyt. Ajatus jääkärien perinteitä vaalivan suomalaisen vapaaehtoisjoukon lähettämisestä Saksaan heräsi miltei samanaikaisesti kuin Veltjensin neuvottelut suomalaisten kanssa alkoivat Helsingissä. Sen esitti ensimmäisenä sotatalouspäällikkö kenraalimajuri Leonard Grandell.[4] Historioitsija Andre Swanströmin mukaan on todennäköistä, että aloite vapaaehtoispataljoonan lähettämiseen tuli nimenomaan Saksalta.[5]

Pataljoona oli Suomen epävirallinen panos Saksan propagoimaan eurooppalaiseen ristiretkeen bolševismia vastaan. Taisteluun pyrittiin saamaan edes yksi yksikkö tai joukkoyksikkö jokaisesta maasta, myös Natsi-Saksan miehittämistä maista. Pataljoona oli näin Suomen diplomaattinen ele Saksalle.[3] Suomen poliittisen johdon toive olisi ollut yksikön lähettäminen Saksan armeijan Wehrmachtin joukkoihin.[6] Kohteeksi kuitenkin tuli ideologisesti painottunut SS, joka kamppaili Wehrmachtin kanssa vaikutusvallasta natsien johtamassa Saksassa. Heinrich Himmlerin johtama SS pyrki keskeiseen asemaan tulevan saksalaisen Euroopan johdossa. Siksi järjestön vaikutusvaltaa ja organisaatiota oli laajennettava.[7]

SS-pataljoonalla Suomi halusi myös varmistaa Saksan diplomaattisen tuen Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Suomi ei kuitenkaan suostunut jatkamaan pataljoonan toimintaa, kun kaksivuotinen sopimus päättyi huhtikuussa 1943.[8]

Vapaaehtoisten motivaatio ja aatteetMuokkaa

Historioitsija Jukka Tarkan mukaan suomalaiseen SS-pataljoonaan ilmoittautuneita eivät innoittaneet niinkään poliittiset tai ideologiset syyt, vaan pohjimmiltaan samat asiat kuin monia jääkäreitäkin neljännesvuosisata aikaisemmin: sotaromantiikka ja seikkailunhalu. Tätä kuvasti vahvasti se, että varsin suuri osa halukkaista lähtijöistä ei ollut vielä saavuttanut asevelvollisuusikää.[4] Mauno Jokipiin mukaan viidennes hyväksytyistä oli arvoiltaan radikaaleja oikeistolaisia, jollaisia suomalaisista oli vain 6-8 prosenttia. Noin 40 prosenttia oli 16-19-vuotiaita. Suurin ikäluokka olivat vuonna 1922 syntyneet.[8]

Muiden muassa historiantutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja André Swanström ovat kuitenkin 2010-luvulla esille tulleen arkistoaineiston valossa osoittaneet Jokipiin kaunistelleen oikeistoradikaalien osuutta. SS-vapaaehtoiset ja heidät värvännyt toimikunta olivat huomattavasti Jokipiin esittämää vahvemmin erilaisten kansallismielisten radikaalien, fasistien ja kansallissosialistien käsissä. Silvennoisen ja Tikan mukaan noin 46 prosenttia vapaaehtoisista eli yli kaksinkertainen määrä Jokipiin laskelmiin verrattuna olisi ilmaissut itse olevansa selkeästi fasistisen politiikan kannattajia.[5] Jokipii näyttääkin käyttäneen lähteitä hyvin valikoivasti pyrkimyksenään häivyttää lähtijöiden oikeistoradikaalia poliittista taustaa.[9]

Oikeistoradikaaleissa piireissä oli myös pidemmälle vietyjä suunnitelmia. Vapaaehtoiset rinnastettiin jääkäriliikkeeseen, ja heissä nähtiin jääkärien tavoin tulevan Suur-Suomen sotilaallinen johto. Lähtijöiden koostumus oli siis erittäin merkityksellinen, ja ainakin osalle mahdollinen tulevaisuus oli myös motiivi vapaaehtoiseksi ilmoittautumiseen.[10] André Swanström on kuitenkin painottanut, että kaikkia lähtijöitä ei voi laskea fasististen ja kansallissosialististen ajatusten kannattajiksi. Mukana oli varmasti myös seikkailunhaluisia nuoria. Oikeistoradikaalien osuus oli kuitenkin huomattavasti suurempi kuin Mauno Jokipiin tutkimukset ovat antaneet ymmärtää.[11]

Viimeinen suomalaisista SS-upseereista, Brynolf Palmgren, sanoi syyksi Saksaan lähtöön toisaalta sen, että hän halusi saada laadukkaan sotilaskoulutuksen, ja toisaalta sen, että koko kansa koki talvisodan epäoikeudenmukaiseksi. SS-joukoista hän ei sanojensa mukaan tiennyt mitään ennestään. Palmgrenin mukaan lehdissä ei kerrottu keskitysleireistä, tosin upseerioppilasryhmälle kerrottiin juutalaisten voivan hyvin. SS-miehille tarjottiin propagandalehtiä, joiden vaikutuksen hän tajusi vasta Suomessa.[8]

VärväystoimintaMuokkaa

 
Suomalainen SS-sotilas Rainer Sormunen kuvattuna vuonna 1943.[12]

Saksalaiset lähettivät maaliskuussa 1941 Suomeen asiaa hoitamaan SS-Standartenführer Dahmin, joka oli aiemmin värvännyt vapaaehtoisia SS:ään Alankomaista ja Norjasta. Suomen ulkoministeriö halusi kuitenkin värväyksen tapahtuvan kotimaisin voimin ja oli jo kaksi päivää aiemmin määrännyt toimintaa organisoimaan – laivanvarustaja Ragnar Nordströmin kieltäydyttyä – entisen Etsivän keskuspoliisin päällikön Esko Riekin, joka sitten sopi järjestelyistä saksalaisten kanssa. Välttääkseen kontrollin menettämisen ja varmistaakseen Saksan tuen Suomen ulkoministeriö ja Riekki taipuivat useissa periaatekysymyksissä. Alkuaan molemmat vastustivat tiukasti muun muassa suomalaisten sijoittamista Wiking-divisioonaan, jossa he rinnastuisivat Saksan miehittämien maiden kansalaisiin.[13]

Riekki loi luotetuista miehistä värväysverkoston koko maahan. Useat äärioikeistolaiset pienryhmät ja yksityishenkilöt tarjoutuivat oma-aloitteisesti auttamaan värväystoiminnassa ja heidän osuutensa muodostui merkittäväksi. Esimerkiksi suomenruotsalaisen kansallissosialistisen Samfundet Folkgemenskap-järjestön johtaja Gunnar Lindqvist värväsi vapaaehtoispataljoonaan 54 miestä.[14] Värväyksen keskuksena toimi helsinkiläinen peiteyritys Insinööritoimisto Ratas, jossa vapaaehtoiset tarkastettiin ja hyväksyttiin.[13] Toiminta hoidettiin julkisuudelta salassa, mutta valtiojohdon tieten kevään 1941 aikana.[15]

KarsintaMuokkaa

Värvättäviin sovellettiin Waffen-SS:n yleisiä vaatimuksia, jotka vielä tuolloin olivat suhteellisen tiukkoja. Saksalaiset lääkärit tutkivat ehdokkaat. SS-mieheksi hyväksytyn tuli olla iältään 17—25-vuotias, paitsi sotapalveluksen suorittaneen päällystön jäsenen alle 40-vuotias. Hänen tuli olla naimaton, yli 170 cm pitkä ja ”arjalaista” syntyperää. Ikävaatimuksesta huolimatta nuorin lähtijöistä oli 15-vuotias.[16] Moni nuori lähti väärennetyllä lupalapulla, kun luvan olisi pitänyt olla vanhempien allekirjoittama, ja SS-vaatimusten mukainen ei-arjalainen tausta jäi tutkimatta.[17][18] Suomalaiseen SS-pataljoonaan ja upseeriksi saakka onnistui pääsemään jopa sukujuuriltaan juutalainen Toivo Vaaramo (synt. Warzabu), jonka isä oli Suomeen asettunut Puolan juutalainen.[19]

Hakemuksia saapui yhteensä noin 1 900. Noin kolmasosa hakemuksista tuli Riekin määräämien värvääjien kautta ja loput vapaaehtoisesti värväystoimintaan osallistuneiden tahojen välittäminä. Valpon miehet karsivat epäsopivat ehdokkaat Rataksessa. Saksalaiset olivat toivoneet, että noin kaksi kolmasosaa suomalaisista vapaaehtoisista olisi aattellisia kansallissosialisteja, kuten Alankomaista ja Norjasta värvätyissä vastaavissa vapaaehtoisyksiköissä oli ollut. Lisäksi mukaan toivottiin paljon suomenruotsalaisia, joita pidettiin rodullisesti puhtaimpina. Toisin kuin suomalaiset ruotsalaiset määriteltiin germaaniseksi kansaksi. Kumpikaan toive ei kuitenkaan toteutunut sellaisenaan.

IKL:n ja kansallissosialististen pienryhmien kannattajat olivat silti hyväksyttyjen joukossa voimakkaasti yliedustettuina. Pelkästään omien ilmoitustensa perusteella heitä oli 46% lähtijöistä.[20] Riekki kertoi myöhemmin karsineensa tietoisesti ääriaineksia lähtijöiden joukosta. Tämä tulkinta perustuu kuitenkin hänen omiin lausuntoihinsa. Riekki oli sotien jälkeen ahkerasti yhteydessä SS-historioitsija Mauno Jokipiihin, ja kirjeenvaihdon perusteella huolissaan julkisesta kuvastaan.[21] Tilastojen valossa lähtijöistä karsittujen joukossa olikin prosentuaalisesti vähemmän radikaalin oikeiston kannattajiksi ilmoittautuneita kuin hyväksyttyjen joukossa. Ääriaineisten karsinta ei siis ollut ainakaan erityisen tehokasta.[22] Suurin osa valikoiduista, 79 prosenttia, kuului suojeluskuntaan. Motiiveikseen 85 prosenttia värvätyistä ilmoitti ”isänmaallisuuden” ja 70 prosenttia ”kommunismin vastaisuuden”.[16] Ruotsinkielisten osuus ei ollut merkittävästi suurempi kuin osuus koko Suomen väestöstä. Täydennykset mukaan lukien pataljoonaan tuli lopulta 1 408 miestä, joista viisi kuului niin sanottuihin heimokansoihin.[13]

SS-VapaaehtoistoimikuntaMuokkaa

Helsinkiin perustettiin SS-Vapaaehtoistoimikunta, jonka puheenjohtajaksi tuli vuonna 1942 ulkoministeriön toivomuksesta Helsingin yliopiston rehtori, matemaatikko Rolf Nevanlinna.[23] Häntä ennen puheenjohtajana oli ollut Riekki. Syksystä 1942 alkaen toimikunnan sihteerinä ja toiminnanjohtajana oli kansanedustaja R. G. Kallia ja varapuheenjohtajana pankinjohtaja P. H. Norrmén. Muina jäseninä olivat eri vaiheissa kenraaliluutnantti Hugo Österman, professori Mauno Vannas, kansanedustaja Iisakki Nikkola, tekniikan tohtori Reino Castrén, eversti P. O. Ekholm, vuorineuvos Petter Forsström, AKS:n puheenjohtaja Vilho Helanen, diplomaatti Asko Ivalo, majuri Kalervo Kurkiala, eversti Lasse Leander, everstiluutnantti K. E. Levälahti, everstiluutnantti Carl Lindh, vapaaherratar Ruth Munck, kapteeni Osmo Niskanen, everstiluutnantti Ragnar Nordström, toimitusjohtaja Artturi Orelma, professori N. A. Osara, tohtori L. Arvi P. Poijärvi, pankinjohtaja E. J. Saarinen, eläinlääkintäeversti J. S. Talvitie, eversti M. V. Vihma, everstiluutnantti Einari Haltiavuori, everstiluutnantti Hannes Anttila, majuri Kalle Lehmus, maisteri Kalervo Tamminen, kapteeni Bruno Aaltonen, kirkkoherra Richard Hjelt-Helaseppä, SS-Vapaaehtoistoimiston hoitaja Siiri Tuomola sekä johtaja Paavo Rautala.[24][25]

Pataljoonan lähettäminen SaksaanMuokkaa

Turusta lähti 6. toukokuuta 1941 suomalaisia vapaaehtoisia ensimmäinen erä, kaikkiaan 120 henkeä.[26] He saapuivat 8. toukokuuta 1941 Danzigiin SS Adlerilla. Heidät lastattiin junaan, joka kulki Stralsundin varusvaraston kautta lähelle Sveitsin rajaa Heubergin koulutuskeskukseen. Kaksi muuta erää teki saman matkan, neljäs matkusti kesäkuun alussa Vaasasta Stettiniin SS Bahia Lauralla ja viides jälleen Adlerilla Turusta Danzigiin, jonne se saapui 7. kesäkuuta.

Saapuneista 400 oli miehiä, joilla oli jo aiempaa sotakokemusta. Heidät lähetettiin SS Wiking-divisioonan eri yksiköihin. Loput siirrettiin koulutukseen. Ensin mainittuja vapaaehtoisia kutsuttiin myöhemmin yleisesti 'divisioonan miehiksi', jälkimmäisiä 'pataljoonan pojiksi'.[27] Suomalainen Waffen-SS-pataljoona perustettiin Wienissä 15. kesäkuuta 1941. Sen nimeksi tuli SS Freiwilligen-Bataillon ”Nordost”. Pataljoonaan kuului esikunta, kolme jalkaväkikomppaniaa ja raskas komppania. Pataljoonan komentajaksi määrättiin SS-Hauptsturmführer Hans Collani.

Koulutus ja sopeutumisvaikeudetMuokkaa

Pataljoonan koulutusta jatkettiin Stralsundissa ja Itä-Pommerissa Groß Bornissa. Koulutus painottui vahvasti sulkeisiin ja sotilaskuriin ja vapaaehtoisten joukossa alkoi esiintyä tyytymättömyyttä. Saksalaiset kohtelivat suomalaisia alempiarvoisina.[28] Suomalaiset olivat myös erittäin tyytymättömiä siihen, että lupauksista huolimatta suomalaiset sotilasarvot eivät siirtyneetkään sellaisenaan SS-joukkoihin. Tämä koski erityisesti aliupseereja.[29] Koulutukseen sisältyi runsaasti ideologisia luentoja.[30] Osalla suomalaisista oli vaikeuksia sopeutua saksalaisten asenteeseen ja yleinen tyytymättömyys purkautui juopotteluna, epäsotilaallisena käytöksenä ja purnaamisena.[31] Nykyisin Puolaan kuuluvassa Borne Sulinowossa suomalaiset vannoivat kuitenkin koulutuksensa päätteeksi 15. lokakuuta 1941 henkilökohtaisen sotilasvalan Saksaa diktatorisesti johtaneen kansallissosialistisen puolueen johtajalle Adolf Hitlerille.[32]

Suomalaiset rintamallaMuokkaa

Joulukuun alussa 1941 pataljoona siirtyi rintamalla Ukrainaan Vinnytsjaan ja kohti Stalinoa (nyk. Donetsk), jossa se alistettiin Waffen-SS-divisioona Wikingille. Toukokuussa 1942 pataljoona sai nimen III/Nordland, kolmas pataljoona Nordlandin rykmentissä. Kesällä 1942 se oli valloittamassa Länsi-Kaukasiaa tarkoituksena päästä Groznyihin. Lokakuussa 1942 se valtasi kukkulan numero 701 Malgobekin laitamilla SS-Untersturmführer Tauno Pohjanlehdon johdolla raskain tappioin.lähde?

Pataljoona menetti yhteensä 255 miestä kaatuneina, 686 haavoittuneina ja 14 kadonneina.[33]

Sittemmin kenraaliksi kohonnut Adolf Ehrnrooth arvioi suomalaisia SS-miehiä jatkosodassa siten, että nämä olivat kyllä hyvää sotilasainesta, mutta valiosotilaan maine aiheutti näille usein ylenmääräistä näyttämisen tarvetta, joka johti turhaan riskinottoon. SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler puolestaan kiitti suomalaispataljoonan miehiä:

»Siinä paikassa missä suomalainen SS-mies seisoi, vihollinen aina lyötiin.[34]»
(Heinrich Himmler)

Professori Heikki A. Reenpää kertoo kirjassaan Pojanpoika että keväällä 1942 Suomeen palasi joitain Ukrainassa taistelleita suomalaisia SS-miehiä. Reenpään mainitsee, että kävi tällöin yksikössään yksityisen keskustelun vänrikin kanssa, joka kertoi nähneensä juutalaisten joukkoteloituksia ja kylien tuhoamisia, niin että asukkaat poltettiin rakennusten mukana.[35] Sotilaspastori Ensio Pihkalan päiväkirja vuodelta 1941 sisältää suorasukaisia arvioita SS-joukkojen toiminnasta. Hän totesi suomalaisten ihmettelevän, miksi he olivat sotilasyksikön sijasta ”joutuneet rosvojen ja murhamiesten joukkoon”. Pihkala kuvaili tarkasti esimerkiksi saksalaisten kostotoimia Wiking-divisioonan Westland-rykmentin komentaja Hilmar Wäckerlen kuoltua sala-ampujan luotiin. Lvivissä Pihkala joutui todistamaan Neuvostoliiton salaisen poliisin GPU:n vankilan puhdistusta tuhansista ruumiista. Saksalaiset pakottivat paikallisia juutalaisia likaiseen työhön. [Juutalaiset] ”tiesivät varmasti tulevansa ammutuiksi lähitunteina. Kauhea paikka”, Pihkala kirjoitti.[36]

Berliinin yhdystoimistoMuokkaa

Berliiniin perustettiin suomalaisen pataljoonan asioita hoitamaan erityinen yhdystoimisto, aluksi Suomen Berliinin-lähetystön yhteyteen. Sen ensimmäiseksi hoitajaksi lähetettiin heinäkuussa 1941 rintamalla lievästi haavoittunut Unto Boman (myöh. Parvilahti). Kesällä 1942 toimisto erkani lähetystöstä ja sai nimen Verbindungstelle des Finnischen Freiwilligen-Bataillons der Waffen-SS. Huhtikuussa 1943, kolme kuukautta ennen suomalaispataljoonan lopettamista, toimisto yhdistettiin SS-Hauptamtiin ja sen päälliköksi määrättiin suomalainen luutnantti Kim Lindberg. Toimistoa ei lakkautettu pataljoonan kotiin lähettämisen yhteydessä, vaan se jatkoi Saksassa yhä esimerkiksi haavoittuneina sairaalahoidossa olevien suomalaisten SS-miesten asioiden hoitamista. Helsingin vapaaehtoistoimikunta kehotti ajamaan toiminnan vähitellen alas syksyn 1943 aikana ja lopetti yhteydet toimistoon helmikuussa 1944. Muun muassa Boman jäi vielä senkin jälkeen Berliiniin, ja suomalaisten asioita hoitanut toimisto toimi SS-järjestön osastona nimellä SS-Leitstelle Finnland ainakin saman vuoden syksyyn asti, jolloin jäljellä ollut henkilökunta siirtyi Norjaan.[37]

Toisin kuin suomalaispataljoonassa yleensä, yhteystoimistossa äärioikeistolaiset henkilöt olivat hallitsevassa asemassa, ja sitä on sanottu pataljoonan ”kansallissosialistisimmaksi osaksi”.[38]

SS-miesten paluu SuomeenMuokkaa

 
Suomalaiset SS-miehet palaamassa Suomeen.

Waffen-SS:ään palvelukseen lähteneet suomalaiset vapautettiin palveluksen ajaksi asevelvollisuuteen kuuluvan palveluksen suorittamisesta.lähde? Suomalaisvapaaehtoisten asioista vastasii ulkoasiainministeriö puolustusministeriön sijaan.lähde?

Keväällä 1943 pataljoona irrotettiin SS-divisioona Wikingistä ja kuljetettiin Saksaan, josta se rahdattiin loman jälkeen Tallinnaan ja Hankoon kuljetusalus SS Warthella. Hangossa pidettiin vastaanottokatselmus 2. kesäkuuta 1943. Tämän jälkeen pataljoona siirtyi junakuljetuksin Tampereelle, jossa järjestettiin seuraavana päivänä paraati Pyynikin urheilukentällä. Presidentti Risto Ryti ja puolustusvoimien ylipäällikkö marsalkka Gustaf Mannerheim eivät osallistuneet tilaisuuteen, jolloin korkea-arvoisin suomalainen paikalla ollut sotilashenkilö oli kotijoukkojen komentaja kenraaliluutnantti Lauri Malmberg. Paraatijoukkoja komensi saksalainen SS-Obersturmbahnführer Hans Collani, ja juhlapuheen piti Helsingin yliopiston rehtori, SS-vapaaehtoistoimikunnan puheenjohtaja Rolf Nevanlinna. Pataljoonan oma sotilaspastori Kalervo Kurkiala piti kenttäjumalanpalveluksen, mikä oli täysin poikkeuksellista virallisesti ateistisessa SS-järjestössä. Osa paraatiin kuuluneista juhlallisuuksista pidettiin Tampereen työväentalossa.[39]

SS-pataljoonan olemassaolo oli vuoden 1943 aikana muodostunut Suomen poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle niin araksi asiaksi, että kaikki sitä koskeva lehtikirjoittelu oli kesäkuun 1943 alussa määrätty Päämajan sensuuritoimiston tarkastettavaksi. Niinpä tiedotusvälineet eivät saaneet Tampereen juhlallisuuksista kertoessaan selostaa juhlapuheita, julkaista SS-miesten haastatteluja eivätkä millään tavoin puuttua Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Pääsääntöisesti määräyksiä noudatettiinkin.[39]

Pataljoona lakkautettiin 11. heinäkuuta 1943, ja miehet siirrettiin vapaaehtoisesti jääviä lukuun ottamatta Suomen armeijan eri joukko-osastoihin.[39]lähde?

Toukokuusta 1942 alkaen Insinööritoimisto Ratas palasi normaaliin liiketoimintaansa, ja sen jälkeen pataljoonaan kuuluneiden asioita hoiti Helsingissä maaliskuuhun 1944 asti SS-Vapaaehtoistoimisto.[40] Lisäksi marraskuussa 1942 perustettiin suomalaisten SS-vapaaehtoisten omaksi asevelijärjestöksi SS-Aseveljet ry, jonka puheenjohtajana toimi everstiluutnantti Kalervo Kurkiala. Yhdistys lakkautettiin syyskuussa 1944 Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklan nojalla fasistisena järjestönä.[41] Se oli helmikuusta 1944 alkaen hoitanut myös lopetetun vapaaehtoistoimiston tehtäviä.[40]

Lapin sotaMuokkaa

 
Suomeen palanneet SS-miehet suomalaisissa sotilaspuvuissa paraatissa 11. heinäkuuta 1943.[42]
Pääartikkeli: Lapin sota

Lapin sodan sytyttyä Mannerheim antoi käskyn, jonka mukaan ne entiset SS-miehet, jotka omantunnon syistä kieltäytyisivät taistelemasta saksalaisia vastaan, tulisi vaivihkaa lähettää pois rintamalta ilman syytteitä. Vain harva kuitenkaan käytti tätä oikeutta poisjäämiseen, ja useat entisistä SS-vapaaehtoisista osallistuivat myös Lapin sotaan.[43]

Saksalaiset puolestaan valmistautuivat muodostamaan joukko-osaston heidän puolelleen loikkaavista suomalaisista. Syyskuun 1944 alussa tällaiset osastot päätettiin perustaa sekä Lapissa toimineeseen SS-vuoristodivisioona Nordiin että myös Heeresgruppe Nordiin (joka oli osa Wehrmachtia eikä SS:ää). Saksassa ollut SS-kapteeni Jouko Itälä komennettiin lokakuun alussa aloittamaan Rovaniemellä suomalaisten värväys vuoristodivisioona Nordiin. Hän sai Suomesta, Saksasta ja vangeiksi jääneiden suomalaisten sotavankileiriltä Norjasta värvätyksi yhteensä vain 68 suomalaista, vajaan komppanian verran. Näistä puolet oli viimeiseen ryhmään kuuluneita, jotka ilmoittautuivat lähinnä nälän ajamina.[44] Talvella 1944–1945 osaston ryhmänjohtajiksi koulutettiin joukko saksalaisten puolella olleita suomalaisia SS-miehiä. Koulutus tapahtui Norjassa Nordlandin ja Tromssan läänin rajalla Kongsvikenin tukikohdassa. Kun vapaaehtoisia suomalaisjoukkoja ei ilmaantunut, siirrettiin helmikuussa 1945 SS-ryhmänjohtajat Pohjois-Saksaan Heringsdorfiin koulutettavaksi tiedustelutehtäviin.[18] Koulutuksesta vastasi Valtion pääturvallisuusvirasto RSHA:n Suomen tiedustelun erikoisosasto Sonderkommando Nord. Tiedustelutehtäviin koulutettiin ainakin kymmenen SS-miestä.[17] Myöhemmin keväällä perustettiin Neustrelitziin majuri Otto Skorzenyn Jagdregiment 1-rykmenttiin kolmenkymmenen suomalaisen SS-miehen joukko-osasto. Tarkoitus oli kouluttaa heidät aseellisiin erikoistehtäviin, mutta miesten koulutusta ei ehditty aloittaa ennen kuin kun sota päättyi.[18]

Jatkosodassa ja Lapin sodassa kaatui 113 SS-miestä.[39]

Sodan jälkeenMuokkaa

Nurnbergin kansainvälisen tribunaalin tunnustetun valtion vastuiden henkilökohtaistamista koskevassa tuomiossa koko SS, mukaan lukien Waffen-SS, todettiin eräin tuomiosta ilmi käyvin poikkeuksin rikollisorganisaatioksi. Tuomio teki siten mahdolliseksi SS:n henkilöjäsenten rankaisemisen yksilöinä sotarikoksista.[45]

Sodan jälkeen monet entiset SS-miehet joutuivat punaisen Valpon kuulusteluihin, ja monet menettivät myös työnsä esimerkiksi puolustusvoimissa. Joillekin Lapin sodan aikana saksalaisten puolella palvelleille ja Suomeen palanneille SS-miehille langetettiin maanpetostuomioita. Sen sijaan yleistä rangaistusta suomalaisille SS-miehille ei annettu, päinvastoin kuin useissa muissa maissa. Esimerkiksi Tanskassa tuomittiin vankeuteen yli 3 600 SS-miestä.[39]lähde?

Valpo keräsi tietoja kaikkiaan 726 suomalaisesta SS-vapaaehtoisesta. Valpon arkistosta löytyvistä 683 SS-miehen henkilökortista 308 miehen osalta ei ilmene henkilötietojen lisäksi mitään muuta kuin asianomaisen kuuluminen SS-pataljoonaan. Erityisen kiinnostunut Valpo oli SS-miesten maasta pakenemista koskeneista ilmoituksista, ja niinpä passien ja viisumien saaminen tehtiin SS-miehille miltei mahdottomaksi. Valpo seurasi tarkoin myös SS-miesten matkoja kotimaassa sekä tarkkaili niitä ihmisiä, jotka olivat tavalla tai toisella tekemisissä SS-miesten kanssa ja auttoivat näitä.[46]

Erään kuulustelupöytäkirjan mukaan Valpo epäili suomalaisten SS-miesten sekaantuneen keväällä 1945 koko laajuudessaan paljastuneeseen asekätkentään ryhmänä. Kuitenkin vain neljä SS-miestä tuomittiin asekätkentälain nojalla 2–3 kuukauden vankeuteen. Kun Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystöä vastaan tehtiin toukokuussa 1947 pommiattentaatti, kolme suomalaista SS-miestä joutui asian vuoksi Valpon kuulusteluihin. Heistä kenenkään ei kuitenkaan voitu osoittaa olleen mukana teossa.[46]

Maanpetoksesta tuomittu Lauri Törni pakeni Yhdysvaltoihin ja aloitti siellä sotilasuran uudestaan. Törni oli ollut Lapin sodan aikana Saksassa Saksan tiedustelupalvelun erikoiskoulutuksessa. Hänen oli tarkoitus toimia saksalaisten Suomeen masinoiman vastarintaorganisaation kouluttajana.[47] Unto Parvilahti palasi Berliinistä Suomeen juuri ennen jatkosodan päättymistä syyskuun alussa 1944, ja Valpo pidätti hänet saman tien maanpetoksesta epäiltynä. Epäilyt eivät riittäneet syytteen nostamiseen, mutta hän joutui jäämään turvasäilöön. Parvilahti luovutettiin keväällä 1945 yhtenä niin sanotuista Leinon vangeista valvontakomissiolle, joka toimitti hänet tuomittavaksi Neuvostoliittoon. Vietettyään siellä yhdeksän vuotta vankileirillä hän palasi Suomeen joulukuussa 1954, ja myöhemmin hän muutti Espanjaan, jossa hän vietti loppuelämänsä.[48]lähde?

Laajaksi organisaatioksi paisunut punainen Valpo lakkautettiin niin kutsuttujen vaaran vuosien vähitellen päättyessä vuoden 1948 lopussa ja sen seuraajaksi perustettiin henkilömäärältään huomattavasti vaatimattomampi Suojelupoliisi (Supo), joka aloitti toimintansa vuoden 1949 alussa. Supo jatkoi SS-miesten valvontaa vielä 1950-luvulla, mutta sillä ei ollut tähän enää poliittisia motiiveja kuten oli ollut Valpolla.[46]

Suomalaiset veteraanit perustivat yhä toimivan järjestön Veljesapu, jossa oli vuonna 2011 muutamia kymmeniä jäseniä.[3] Kesäkuussa 2018, jolloin tuli kuluneeksi 75 vuotta SS-pataljoonan kotiuttamisesta, suomalaisia SS-miehiä oli järjestön mukaan elossa 12.[49]

SotarikosepäilytMuokkaa

Juutalaisia vastaan tehtyjen rikosten tutkimiseen keskittynyt Simon Wiesenthal -keskus lähetti talvella 2018 presidentti Sauli Niinistölle kirjeitse pyynnön, että selvitettäisiin virallisesti, osallistuivatko suomalaiset SS-miehet juutalaisten surmaamiseen itärintamalla vuosina 1941–1943. Raskauttavana todisteena suomalaisia vastaan pidettiin kirkkohistorioitsija André Swanströmin löytämää kirjettä, jonka SS-mies, alikersantti Olavi Karpalo oli lähettänyt heinäkuussa 1941 SS-joukkojen yhdysupseerille, sotilaspastori Ensio Pihkalalle. Kirjeessä Karpalo, joka oli osallistunut 1930-luvun lopulla Espanjan sisällissotaan Francon armeijan riveissä, oli harmitellut sitä, että hän joutui tovereineen käyttämään taitojaan juutalaisten ampumiseen, vaikka ”juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito kuin omaamamme”. Tutkijoiden mukaan Karpalo ei olisi kirjoittanut näin, ellei hän todella olisi henkilökohtaisesti ampunut juutalaisia. Mauno Jokipiin mukaan suomalaiset eivät osallistuneet julmuuksien toimeenpanoon, mutta osa heistä joutui saksalaisten suorittamien joukkoteloitusten silminnäkijöiksi. Valtioneuvoston kanslia tilasi toukokuussa 2018 Kansallisarkistolta selvityksen asiasta. Tutkimusaineistona olivat erityisesti SS-miesten päiväkirjat ja kirjeet.[2][50][51][52] Kansallisarkiston tutkijan, professori Lars Westerlundin tekemä englanninkielinen selvitys julkaistiin 8. helmikuuta 2019.[53][54]

Kansallisarkiston selvityksen mukaan jotkut suomalaisista hyvin todennäköisesti syyllistyivät SS-joukoissa siviilien tai sotavankien surmaamiseen. Alussa he eivät tienneet tuhoamistavoitteista, ja pääosin he suhtautuivat kielteisesti siviilien ja sotavankien surmaamiseen. Käskyjä antoivat saksalaiset upseerit. Esimerkiksi tuolloin (2019) elossa olleista kahdeksasta SS-vapaaehtoisesta ei yhdestäkään löytynyt mainintoja väkivaltaisuuksiin osallistumisista.[54] Norjalainen entinen SS-mies Olav Tuff tunnusti vuonna 2013 osallistuneensa sodan aikana joukkomurhaan, jossa sai surmansa 200–300 siviiliä. Kukaan suomalainen SS-vapaaehtoinen ei ole tehnyt vastaavaa tunnustusta.[55]

Kansallisarkiston selvitys herätti myrskyisän julkisen keskustelun. Sipilän hallituksen puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) sanoi kiivastuneena, että suomalaisten SS-miesten päälle heitettiin epäilyksen varjo ilman todisteita. Evp-everstit Pekka Holopainen ja Kalle Liesinen tyrmäsivät raportin Suomen Kuvalehteen ja Kanava-lehteen kirjoittamissaan vastineissa. Niinistön tavoin heidänkin mielestään selvitys leimasi 1 400 jo edesmennyttä SS-vapaaehtoista sotarikollisiksi: ”On vaikea kuvitella, että selvitykseen käytetyillä 70 000 eurolla olisi voitu saada aikaan vahingollisempaa imagojälkeä.” Useiden SS-vapaaehtoisten omaiset ovat vaatineet selvityksen tekijöiltä julkista anteeksipyyntöä.[55]

Selvityksestä julkaistaan laajempi suomenkielinen versio sekä pdf:nä verossa että kirjana.[56]

Muutaman suomalaisen sodanaikaisista päiväkirjoista löytyi antisemitistisiä näkemyksiä, mutta paljon useamman päiväkirjassa tuomittiin juutalaisten julma kohtelu. Tutkimuksen mukaan kansallissosialistista aatetta levitti vain pieni osa SS-vapaaehtoisista.[54]

Lennart Kihlströmin päiväkirjasta on löytynyt lause ”Ammuttiin neljä juutalaista”, jonka Jokipii tulkitsee kirjassaan suupuheiden kirjaamiseksi. Lennart Westerlundin mukaan sotilaiden päiväkirjamerkintöjen oli noudatettava ohjetta, ettei virka-asioista saanut kertoa ulkopuolisille, ja siksi asiat ilmaistiin kiertoilmaisuin ja passiivissa. Kihlström on Westerlundin mukaan ollut vähintään lähietäsyydellä. Lause on jäänyt Westerlundin selvityksessä epähuomiossa havaitsematta., mutta ilman sitäkin selvityksen yleiskuva on sen kanssa yhteneväinen.[57]

Tunnettuja pataljoonassa palvelleita vapaaehtoisiaMuokkaa

LähteetMuokkaa

ViitteetMuokkaa

  1. Lapin Kansa (Digitilaajille)
  2. a b Minna Nalbantoglu: Suomen SS-miesten tarinat lähilukuun. Helsingin Sanomat, 2.6.2018, s. A 17.
  3. a b c Ilkka Ahtiainen, Tuntematon sotilas ja hänen vaimonsa. Helsingin Sanomat 15.5.2011 sivu D 3
  4. a b Tarkka ja Tiitta, s. 143
  5. Swanström 2018 s. 33-34
  6. Swanström 2018 s. 33
  7. Swanström 2018 s. 31
  8. a b c Viimeinen suomalainen SS-upseeri ei kadu taistelua Hitlerin riveissä – ”Uusnatsit käyttävät hyväksi ihmisten tyhmyyttä” hs.fi. 6.1.2017. (Digitilaajille)
  9. Swanström 2018 s. 56-57
  10. Swanström 2018 s. 78-79
  11. Swanström 2018 s. 56-57
  12. kuvaaja Pietinen Viljo: SS-sotilas Rainer Sormunen www.finna.fi. Viitattu 11.1.2020.
  13. a b c Jokipii 2002, s. 184–189.
  14. Swanström 2018 s. 74-76
  15. Swanström 2018 s. 34
  16. a b Suistola 2008, s. 334-335
  17. a b Vertanen 2004, s. 67
  18. a b c Lappalainen 1997, s. 114–115
  19. Swanström 2018 s. 35–36
  20. Swanström 2018 s. 47
  21. Swanström 2018 s. 41
  22. Swanström 2018 s. 54
  23. Olli Lehto: Nevanlinna, Rolf (1895–1980) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997 (päivitetty 9.8.2016). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  24. Swanström 2018, s. 429.
  25. Parvilahti, s. 122, 142–144
  26. Metzger 1984, s. 247
  27. Swanström 2018 s. 88
  28. Swanström 2018, s. 88-90, s.202
  29. Swanström 2018, s. 128-129, s.182
  30. Swanström 2018, s. 93-96
  31. Swanström 2018, s. 128-129, s.138, s. 202
  32. Posio 2006
  33. Jatkosota: Kronikka 1990, s. 130
  34. Jokipii, 2000, s. 678
  35. Heikki A. Reenpää: Pojanpoika, Otava, 1998 sivut 190–191
  36. Suomalaisen SS-sotilaspastorin sensuroimaton päiväkirja paljastaa karmeita yksityiskohtia. Ilta-Sanomat 19.10.2016. Viitattu 19.10.2016.
  37. Jokipii 2002, s. 300, 302, 305–307, 310–311.
  38. Jokipii 2002, s. 307–309.
  39. a b c d e Olli Koikkalainen: Punaisen kaupungin vitivalkoinen päivä. Aamulehti 3.6.2018, s. A16–A19.
  40. a b Veljesapu-Perinneyhdistys ry, Oy Insinööritoimisto Ratas.
  41. Mikko Uola: ”Suomi sitoutuu hajottamaan...”: Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella, s. 36, 38. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura 1999 ISBN 951-710-119-8
  42. valokuvaaja Sot. virk. P. E. Jansson: Suomalaisten SS-miehiä suomalaisissa sotilaspuvuissa lähtöparaatissa www.finna.fi. Viitattu 11.1.2020.
  43. Jokipii 2002, s. 257.
  44. Jokipii 2002, s. 158–160.
  45. The trial of German major war criminals : proceedings of the International Military Tribunal sitting at Nuremberg Germany avalon.law.yale.edu. Viitattu 6.1.2019. (englanniksi)
  46. a b c Timo Kiiski: Punainen Valpo vahti SS-miehiä. Suomalaiset SS-miehet: Iltalehden erikoislehti 2020, s. 56–57. Alma Media.
  47. Vertanen 2005, s. 64
  48. Erkki Vettenniemi: Unto Bomanin salattu elämä. Jälkisanat teokseen Uuto Parvilahti: Berijan tarhat, s. 367–369. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19768-1.
  49. Olli Koikkalainen: Salainen SS-hanke heijasteli Suomen ja Saksan suhteita. Aamulehti 3.6.2018, s. A21.
  50. Kansallisarkisto toteuttaa selvityksen suomalaisten SS-vapaaehtoisten osallistumisesta siviilien, sotavankien ja juutalaisten surmaamisiin 1941–1943, Kansallisarkisto 25.5.2018, viitattu 8.2.2019
  51. Olli Koikkalainen: ”Juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito”. Aamulehti 3.6.2018, s. A20.
  52. Matti Konttinen: Suomalaisten SS-miesten väitetyt sotarikokset selvitetään Yle.fi, uutiset. 24.1.2018. Viitattu 2.6.2018.
  53. Mikko Pesonen: Osallistuivatko suomalaiset SS-miehet juutalaisten surmaamiseen? Virallinen selvitys julkaistaan Yle.fi, uutiset. 8.2.2019. Viitattu 8.2.2019.
  54. a b c Selvitys: Suomalaiset SS-miehet osallistuivat hyvin todennäköisesti juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamiseen Helsingin Sanomat. 8.2.2019.
  55. a b Timo Kiiski: Puhtoinen kuva saanut säröjä. Suomalaiset SS-miehet: Iltalehden erikoislehti 2020, s. 44–45. Alma Media.
  56. Jarmo Huhtanen: Moskovasta löytyi valtavasti tietoa ”likvidoiduista punasuomalaisista”. Helsingin Sanomat, 16.11.2019, s. A 24.
  57. Marko Junkkari, Mitä isä teki? Helsingin Sanomat 17.3.2019 s. B 1–5 (sitaatti esim. s. B 5
  58. Swanström 2018 s. 100-101
  59. Swanström 2018 s. 165-166
  60. Swanström 2018 s. 80
  61. Swanström 2018 s. 24-28
  62. Swanström 2018 s. 337
  63. Swanström 2018 s. 337
  64. Swanström 2018 s. 102-103
  65. Swanström 2018 s. 80-81

KirjallisuuttaMuokkaa

Aiheesta muuallaMuokkaa