Avaa päävalikko

Bruno Sakeus Aaltonen (vuodesta 1949 Westerholm, 3. marraskuuta 1901 Helsinki1973 Ruotsi[1]) oli suomalainen Etsivän keskuspoliisin ja sen seuraajaksi perustetun Valtiollisen poliisin virkailija, joka toimi muun muassa Valpon toisena apulaisjohtajana. 1930–1940-luvuilla hän oli Suomen ja natsi-Saksan poliisiviranomaisten välisten suhteiden avainhenkilö, jolla oli merkittävä rooli myös suomalaisten SS-vapaaehtoisten värväyksessä. Jatkosodan jälkeen Aaltonen muutti Ruotsiin, jossa hän asui kuolemaansa saakka.

UraMuokkaa

Varhaiset vuodetMuokkaa

Helsingissä syntyneen Aaltosen perhe asui hänen varhaislapsuudessaan myös Yhdysvalloissa. Aaltonen kirjoitti ylioppilaaksi Svenska normallyceumista vuonna 1921, jonka jälkeen hän opiskeli oikeustiedettä ja historiaa Helsingin yliopistossa suorittamatta yhtään tutkintoa. Vuonna 1925 Aaltonen palkattiin monipuolisen kielitaitonsa ansiosta Etsivän keskuspoliisin ulkomaanosaston esittelijäksi.[1] Päällikkö Esko Riekin johdolla Etsivään keskuspoliisiin luotiin 1920-luvulla Saksan turvallisuuspalvelun mukainen toimintamalli, jota myös Aaltonen oli organisomassa.[2] EK:n muututtua Valtiolliseksi poliisiksi hänet nimitettiin vuoden 1938 alussa nuoremmaksi apulaisjohtajaksi. Vanhemman apulaisjohtajan virkaa hoiti Ville Pankko.[3] Myöhemmin samana vuonna Valpon päälliköksi tuli saksalaisiin nihkeämmin suhtautunut Paavo Säippä, jonka jälkeen yhteistyöstä vastasi käytännössä Aaltonen, kunnes suhteet katkesivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen myötä.[2] Helmikuussa 1940 Aaltonen otti yhteyttä Saksan turvallisuusviraston hallintopäällikköön Werner Bestiin ja Gestapon päällikköön Heinrich Mülleriin solmiakseen turvallisuuspoliisien väliset suhteet uudelleen.[4]

Jatkosodan aikainen toimintaMuokkaa

Keväällä 1941 Aaltonen valittiin toimikuntaan, jonka tehtävänä oli suunnitella suomalaisten SS-vapaaehtoisten värväyksen käynnistämistä.[5] Maaliskuussa 1942 sisäministeri Toivo Horelli ja Valpon päällikkö Arno Anthoni siirsivät Aaltosen sivuun apulaispäällikön tehtävästä keskinäisten erimielisyyksien vuoksi. Hänelle tarjottiin päällikön tehtävää Valpon Kajaanin osastossa, mutta pääesikunta halusi Aaltosen johtamaan SS-miesten värväystä Berliiniin. Tämä ei sopinut Anthonille ja Horellille, ja lopulta Saksaan lähetettiin majuri Leo Wikman. Tästä huolimatta Aaltonen vastasi Riekin kanssa kesän 1942 ajan SS-miesten värväyksen operatiivisesta johdosta.[1] Aaltonen toimi värväystä varten perustetussa peiteorganisaatiossa Insinööritoimisto Rataksessa kansliapäällikkönä tarkastaen vapaaehtoisten taustoja Riekin pyynnöstä.[6] Hän käytti hyväkseen 1930-luvulla suomalaisesta äärioikeistosta oikeusministeri Eric. J. Serlachiuksen toimeksiannosta kokoamiaan tietoja. Aaltosen mukaan tarkoituksena oli pitää SS-pataljoona epäpoliittisena estämällä äärijärjestöihin kuuluneiden värväytyminen. Todellisuudessa hän kuitenkin hylkäsi lähinnä rikoksiin syyllistyneiden hakemuksia, ja suurin osa valituista oli äärioikeistolaisten liikkeiden kannattajia.[1]

Syksyllä 1942 Aaltonen siirtyi pääesikunnan sotatalousosastolle sotasaalistarkastajaksi. Tehtävässään hän matkusteli ulkomailla raportoiden samalla pääesikunnalle Saksan ja Neuvostoliiton sotatalouksien vahvuudesta hankkimiaan tietoja. Salaisten raporttien lähettämisessä hän käytti hyväkseen A. Ahlström Oy:n kansainvälisiä kontakteja.[1] Jatkosodan aikana Aaltosella oli myös tiiviit yhteydet Saksan Suomeen sijoitettuun erityiskomennuskuntaan Einsatzkommando Finnlandiin.[6] Sodan loppuvaiheessa Aaltonen toimi Eurassa Ahlströmin omistaman Kauttuan paperitehtaan vientipäällikkönä, mikä mahdollisti, että hän olisi Neuvostoliiton miehityksen uhatessa päässyt nopeasti pakenemaan Rauman kautta Ruotsiin.[1]

Sodan jälkeenMuokkaa

Moskovan välirauhan jälkeen Aaltonen jäi aluksi kotimaahan, mutta siirtyi lukuisten muiden Valpon virkailijoiden tavoin lopulta Ruotsiin syyskuussa 1945. Vuonna 1949 hän otti käyttöön äitinsä tyttönimen Westerholm. Valpon aikaisten kontaktiensa avulla Aaltonen sai Ruotsin kansalaisuuden vuonna 1951 ja työskenteli 1960-luvun alkuun saakka vientiyrityksen johtajana. Vuonna 1970 Aaltonen antoi toimittaja Mert Kubulle haastattelun, jossa hän kertoi sodanaikaisesta toiminnastaan Suomessa.[1] Aaltonen väitti muun muassa suojelleensa Saksasta paennutta toimittajaa Wilhelm Kernigiä, kunnes Anthoni ja Horelli luovuttivat hänet Gestapolle Aaltosen lähdön jälkeen.[6]

Valpon entinen osastopäällikkö Freedy Kekäläinen kertoi Aaltosen olleen sosialidemokraatti. Tutkija Lars Westerlundin mukaan väitteelle ei ole näyttöä, vaikka Aaltosella olikin jo 1930-luvulla hyvät suhteet kommunismia vastustaneisiin sosialidemokraatteihin, kuten entiseen luokkatoveriinsa K.-A. Fagerholmiin, sekä ruotsalaisiin sosialidemokraatteihin ja sotavuosina myös Suomessa toimineeseen rauhanoppositioon. Hänestä ei löydy tietoja puolueen arkistoista, eikä sosialidemokraateihin epäluuloisesti suhtautunut oikeistolainen Riekki olisi Westerlundin mukaan pitänyt palveluksessaan heidän kannattajaansa. Lisäksi Aaltonen oli oikeistolaisten toimittajien ja mainosmiesten perustaman Propagandaliiton jäsen ja tuki natsi-Saksan sotapolitiikkaa. Myöhempinä Ruotsin vuosinaan hänen on luonnehdittu olleen sosiaaliliberaali.[7]

PerheMuokkaa

Aaltosen puoliso oli Anni Rinne. Heidän poikansa on Uppsalan yliopiston emeritusprofessori Peter Westerholm ja pojanpoika Ledarsidorna-verkkolehteä toimittava sosialidemokraatti Johan Westerholm.[8]

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g Westerlund, Lars: Cirkus Collani : de finländska SS-frivilliga 1941–43 : en sedesskildring baserad på de frivilligas egna berättelser, s. 161–172. Helsinki: Books on Demand, 2017. ISBN 978-951-56817196-4-1.
  2. a b Enbuske, Matti: Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyön salainen historia 8.10.2008. Agricola. Viitattu 17.10.2018.
  3. Valtiollisen poliisin päälliköksi hallitusneuvos Esko Riekki. Helsingin Sanomat, 8.1.1938, s. 3. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 17.10.2018.
  4. Silvennoinen, Oula: Suomalaiset fasistit : mustan sarastuksen airuet, s. 161. Helsinki: WSOY, 2016. ISBN 978-951-04232-7-1.
  5. Manninen, Ohto: Panttijääkärit – Suomalaisen SS-pataljoonan syntyvaiheet, s. 6. (julkaistu Sotilasaikakauslehdessä vuonna 1981). Suomen Sotahistoriallinen Seura. Teoksen verkkoversio (PDF). Viitattu 17.10.2018.
  6. a b c Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet : Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944, s. 307, 316–317. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-12150-1-1.
  7. Westerlund 2017, s. 172–182.
  8. Westerholm, Johan: Hur i helvete svårt ska det vara? 10.10.2014. Ledarsidorna. Viitattu 17.10.2018. (ruotsiksi)