Avaa päävalikko
Wikipedia

Punk

alakulttuurin muoto
(Ohjattu sivulta Punk-rock)
Question book-4.svg
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit lisätä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitä ne ohjeen mukaan.

Tarkennus: Tarvitaan enemmän lähteitä

Punk on 1970-luvulla syntynyt rockin tyyli, nuoriso- tai vastakulttuuri, johon on usein yhdistetty anarkistisesti sävyttynyt arvomaailma ja elämäntapa. Punk-kulttuuriin kuuluu kiinteästi rockmusiikin tyylilaji, jolle on luonteenomaista nopea tempo, yksinkertaiset kappalerakenteet, vihainen esitystapa, rosoinen soundi ja tekninen viimeistelemättömyys. Sanoituksiltaan punkrock on usein kantaa ottavaa[1].

Punk
Alkuperä rock and roll
rockabilly
garage rock
frat rock
hard rock
pub rock
glam rock
proto punk
Alkuperämaa Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Australian lippu Australia
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
Kehittymisen
ajankohta		 1970-luvulla
Tyypillisiä
soittimia		 kitara
basso
rummut
Kehittyneitä
tyylilajeja /
suuntauksia		 77 punk
anarcho-punk
christian punk
crust punk
deathrock
folkpunk
glam punk
garage punk
hardcore punk
horror punk
oi!-punk
pop-punk
psychobilly
ramopunk
ska punk
thrash metal
Yhdysvaltalaisia ja britannialaisia punk-lehtiä.
Ramones esiintymässä Oslossa vuonna 1980.
The Clash vuonna 1980.
Black Flag -yhtyeen Henry Rollins.
Saksalainen punkkari ja mellakkapoliiseja.
The Misfits yhtyeen Jerry Only.

Punk-kulttuuriin liittyy nykyään monenlaisia poliittisia ideologioita tai ei mitään ideologiaa. Karkeasti ottaen Yhdysvalloissa kehittynyt punk on enemmän ideologiatonta hauskanpitoa kun yhteiskunnallisia epäkohtia ruotiva brittipunk.

Punk-rockia kuvattiin aluksi sanalla 'työttömyysjono-rock', viitaten sen syntymiseen turhautumisesta esim. Britanniassa vallinneeseen 70-luvun suurtyöttömyyteen, joka oli suoraan joidenkin punk-kappaleiden aiheenakin.

Sisällysluettelo

HistoriaMuokkaa

Sanan alkuperäMuokkaa

1800-luvulla punk alkoi tarkoittaa mm huonoa laatua. Jo joitain 1800-luvun lopun musiikkiyhtyeitä kutsuttiin "punkiksi"[2].

Sana punk tarkoittaa englannin kielessä mm. seuraavia asioita: sytykepuu, pöly, tuhka, alempiarvoinen, mitätön, joutava tai huono yleisesti, nuori pikkurikollinen, prostituoitu, homoseksuaali, aloitteilija, noviisi, kokematon nuori poika tai nuori poika yleisemmin[3][4][5]. 70-luvulla punk tarkoitti "renttumaista katujätkää"[6].

EdeltäjiäMuokkaa

Punkrockin esimuotoja ja edelläkävijöitä löytyy jo 1960-luvun rockmusiikista (esimerkiksi The Who, amerikkalainen garage rock, The Stooges, Velvet Underground, MC5 sekä muut proto-punk-yhtyeet). Vastaavasti punk-liikkeen kaltaista asennoitumista yhteiskuntaa kohtaan esiintyi 1960-luvun protesti- ja underground-liikkeen radikaaleimmassa päässä. Suomen 1960-lukulaisissa underground-piireissä muun muassa Suomen Talvisota 1939–1940 -ryhmän on sanottu ennakoineen punkin auktoriteettivastaista ja provosoivaa henkeä. Punk kuitenkin hylkäsi hippien muodin.

Ehkä jo garage rockista käytettiin jo 60-luvulla myös nimitystä punk'[7] . 22. maaliskuuta 1970 The Fugs -yhtyeen Ed Sanders kuvasi sooloalbumiaan "punk rockiksi, junttien sentimentaalisuudeksi"[8]. Tämän jälkeen myös journalistit ottivat termin omakseen.

Punkrockin syntyMuokkaa

Varsinainen punk-liike ja punkrock syntyivät New Yorkissa vuosien 1974 ja 1976 välillä rockklubeilla Max's Kansas City ja CBGB. Ged Dunn, John Holmstrom ja Legs McNeil perustivat lehden, jonka aiheena oli New Yorkin uusi ja tuntematon underground-musiikkikulttuuri. Lehdelle annettiin nimeksi Punk, sillä miehet olivat päättäneet kutsua kyseistä musiikkia tällä muun muassa ”katujätkää” tai ”retkua” tarkoittavalla sanalla. Lehteä julkaistiin loppuvuodesta 1975 alkaen ja se teki punk-termistä tunnetun. Yhtyeitä joista lehti etupäässä kertoi olivat muun muassa Ramones, Blondie, Patti Smith, Television, New York Dolls, Dead Boys ja myöhemmin Johnny Thunders and The Heartbreakers sekä Richard Hell and The Voidoids. Näistä Ramones antoi eniten vaikutteita myöhempään brittiläiseen punkrockiin, jonka myötä punk-käsite varsinaisesti yleistyi.

Punkrockin synty liittyi tilanteeseen, jossa osa nuorisosta oli turhautunut tuolloin vallalla olleen progressiivisen rockmusiikin ja metallimusiikin pitkiin kappaleisiin ja kitarasooloihin. Monien oli vaikea samaistua virtuoosien lailla soittaviin muusikoihin, ja osa nuorista koki rockmusiikin etääntyneen kuuntelijoistaan. Pintaan nousi tällöin halu palata rockin juurille, 1950-luvun yksinkertaiseen, raakaan, ja kapinalliseen rock and rolliin, jossa kappaleet olivat lyhyitä eivätkä vaatineet täydellistä soittotaitoa.

Punk-kulttuuri muotoutuu BritanniassaMuokkaa

Englantilainen Malcolm McLaren manageroi hetken edellä mainittua New York Dolls -yhtyettä, kunnes palasi Lontooseen toukokuussa 1975 ja perusti SEX-nimisen liikkeen, joka myi antimuotia T-paidoista fetissivaatteisiin. Pian hän alkoi manageroida Lontoossa yhtyettä nimeltään The Swankers, josta hän lanseerasi tunnetuimman brittipunkyhtyeen The Sex Pistolsin. Uusi brittiläinen punk-kulttuuri muodostui vuoden 1976 kuluessa.

Ramones soitti Lontoon Roundhousessa heinäkuun 4. päivä 1976. Tämän jälkeen The Sex Pistolsin vanavedessä syntyivät sellaiset yhtyeet kuin The Clash, Joy Division, Siouxsie & the Banshees, The Adverts, Generation X, The Slits, Sham 69, X-Ray Spex, The Jam, The Vibrators ja Buzzcocks. Syyskuussa 1976 australialainen The Saints debytoi Englannissa singlellään ”(I`m) Stranded”. Lokakuussa 1976 brittiläinen punkyhtye The Damned debytoi singlellään ”New Rose”. Marraskuussa ilmestyi The Sex Pistolsin single ”Anarchy in the U.K.”. Tuolloin marraskuussa The Saints oli jo tehnyt Englannissa kolme LP-levyä kattavan sopimuksen EMI-yhtiölle.

New Yorkin alkuperäinen punkliike pyöri ainoastaan musiikin ympärillä. Britanniassa musiikkiin kuitenkin kuroutui tietynlainen yhteiskuntaan kantaa ottava, anarkistinen ja kaoottinen asenne, joka sai henkisen taustansa lamakaudesta, nuorisotyöttömyydestä ja 1960-luvun hippi-idealismin romahduksesta. Brittipunkin sanoitukset heijastelivat käsitystä ”mädästä” ja epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, joka tuottaa kurjuutta ja ahdistusta.

Punkin aatetta ilmaisi myös uusi pukeutumistyyli, johon kuuluivat olennaisesti esimerkiksi irokeesi ja piikkitukkakampaukset, hakaneulat ja kloriittifarkut. Myös lävistykset olivat suosittuja. Punkkarit ilmaisivat protestiaan välillä shokeeraavilla, makaabereilla ja väkivaltaisillakin tavoilla, välillä karnevalistisen huumorin keinoilla.

Punkin jatkokehitys: uusi aalto ja hardcoreMuokkaa

Vuosina 1977–1980 punk sekä musiikkityylinä että nuorisoliikkeenä yleistyi, levisi Isosta-Britanniasta muualle maailmaan ja kaupallistui. Monien keskeisten yhtyeiden osalta (mm. The Clashin London Calling -albumi) punkin kehitys kulki kohti rock-musiikin uutta aaltoa, samaan aikaan punkin kanssa erityisesti Talking Heads -yhtyeen viitoittamalla tiellä käynnistynyttä suuntausta. Tältä pohjalta kehittyivät edelleen erilaiset 1980-luvun alun kokeelliset post-punk-tyylit (mm. Johnny Rottenin seuraava yhtye Public Image Limited).

Näiden vastapainoksi epäkaupallisen ja kantaa ottavan punkrockin kehitystä jatkoi monissa maissa aggressiivinen hardcore punk. Tätä tyyliä edustivat muun muassa yhdysvaltalaiset Black Flag, Dead Kennedys, Bad Brains ja Minor Threat ja kanadalainen D.O.A. Englantilaisten hardcore-yhtyeiden joukkoon lukeutuivat muun muassa Discharge, The Exploited, Amebix, Charged GBH, Chaos UK, Disorder, Subhumans, Broken Bones, Attak, Blitz ja The Varukers, ja vuosi 1982 oli tämän musiikkityylin sikäläinen 'huippuvuosi'. Myös Oi! on tuolloin alkanut punkrockin tyylisuunta, joka kuuluu erityisesti skinhead-kulttuuriin ja sitä voidaan kutsua myös katupunkiksi, ja Oi!-yhtyeitä oli tuolloin mm. Angelic Upstarts, The 4-Skins ja Cockney Rejects. Näihin aikoihin syntyi myös toisenlainen punktyyli nimeltä horror punk. Musiikillisesti se oli hyvin samankaltaista kun alkuperäinenkin punkrock, mutta siinä hyödynnettiin synkeitä kauhuteemoja. Tämän tyylin merkittävin edustaja oli Misfits.

Punk SuomessaMuokkaa

Suomessa punk ja uusi aalto vaikuttivat paljon suomalaiseen pop- ja rock-musiikkiin, ja ne vaikuttivat merkittävästi suomenkielisten sanoitusten yleistymiseen kyseisissä musiikkityypeissä.

Suomessa ensimmäisenä punklevytyksenä pidetään Briardin esikoissingleä I Really Hate Ya vuodelta 1977, vaikkakin vanhemmat yhtyeet kuten Sleepy Sleepers julistautuivat tuolloin punkyhtyeiksi. Sleepy Sleepersin kohdalla kyse oli lähinnä punkin humorististen elementtien parodioimisesta. (Turkulaisen Dead End 5-yhtyeen vuonna 1977 julkaistu James Dean pop oli Ramonesien Blitzkrieg Bopin suomenkielinen versio, mutta sitä ei pidetty kuitenkaan punkkina, osittain lähes tuolloiseen 50-luvun huumaan kuuluvan tekstin ansiosta.)

Suosituimmiksi punknimiksi nousivat Pelle Miljoona kantaa ottavine sanoituksineen (”Väkivalta ja päihdeongelma”, ”Olen työtön” ...), Eppu Normaali (”Poliisi pamputtaa taas”, ”Rääväsuita ei haluta Suomeen”) ja Maukka Perusjätkä kappaleella ”Säpinää”, jota huudettiin Suomessa vuosina 1979-1980. Muita tunnettuja tuon ajan yhtyeitä punkin tai uudenaallon musiikkiin luettuja olivat muun muassa Problems?, Kollaa kestää, Vaavi, Sehr Schnell, Ratsia, Korroosio ja Se.

Pelle, Eput ja monet muut muuttivat tyylinsä alkuaikojen punkista populaarimmaksi uuden aallon musiikiksi. Punk nähtiin underground-musiikkina ja Suomeen kehittyi ja juurtui hardcoreksi, HC:ksi tai ”hooseeksi” kutsuttu punkin rajumpi ja nopeatempoisempi alalaji. Hardcore punkin tunnetuimmat yhtyeet Suomessa ovat yhä Terveet Kädet, Kaaos, Lama, Pyhäkoulu, Kohu-63, Riistetyt, Bastards, Rattus ja Appendix. Hardcore-tyylilaji on heti syntymisensä jälkeen saanut aikaan eri tyylilajeja muun muassa metallimusiikin keskuudessa. Nyt lukuisten hardcoren omien alalajien, kuten emo, d-beat ja crust punk, ohessa on jo kymmeniä eri tyylilajeja grindcoresta rapcoreen. Monet metallimusiikkia soittavista suomalaisista seuraajista ovat saaneet hyvinkin suosiota ulkomailla.

Kaupallinen punk-kulttuuri oli Suomessa hyvin lyhytaikainen ilmiö, ja nuorison massakulttuurina se hiipui 1980-luvun puoliväliin mennessä. Varsinainen punk-kulttuuri kehittyi tästä huolimatta tai juuri siksi eteenpäin ja säiliytti vankan asemansa muotivirtauksien ulkopuolella. Nykyään suomalaiset punk-yhtyeet tekevät kiertueita maailmanlaajuisen, ruohonjuuritasolla toimivan DIY-punkverkoston avulla niin Euroopassa, USA:ssa, Etelä- Amerikassa kuin Japanissakin. Erityisesti suomalaiset, legendaarisiksi mielletyt 1980-luvun hardcore-punk-yhtyeet muistetaan edelleen hyvin punkpiireissä ympäri maailmaa, tästä todistavat esimerkiksi japanilaisen Laukaus-yhtyeen kaltaiset tribuuttiyhtyeet, jotka pyrkivät kuulostamaan autenttisilta 1980-luvun suomalaisilta hc-kokoonpanoilta.

Merkittäviä punk-albumeitaMuokkaa

Merkittäviä punkin syntyyn vaikuttaneita ”proto-punk”-albumeitaMuokkaa

1970-luvun jälkipuolen keskeisiä punk-albumeitaMuokkaa

1980-luvun keskeisiä punk-albumeitaMuokkaa

Keskeisiä suomalaisia punk-albumeitaMuokkaa

TyylilajejaMuokkaa

Punk-musiikki voidaan jakaa pienempiin alatyyleihin, joita ovat muun muassa:

Suomalaisia yhtyeitäMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. ↑ Punk on aina poliittista 20.4.2015. YLE Uutiset. Viitattu 13.7.2015.
  2. ↑ J. P. Robinson: The Rotten Etymology of Punk J.P. Robinson. 20.8.2018. Viitattu 23.12.2018.
  3. ↑ the definition of punk www.dictionary.com. Viitattu 23.12.2018. (englanniksi)
  4. ↑ punk | Origin and meaning of punk by Online Etymology Dictionary www.etymonline.com. Viitattu 23.12.2018. (englanniksi)
  5. ↑ punk | Definition, History, Music, & Facts Encyclopedia Britannica. Viitattu 23.12.2018. (englanniksi)
  6. ↑ Punk tyhmyreille: armotonta tykitystä ilman sääntöjä yle.fi. Viitattu 8.3.2019.
  7. ↑ [L. Kaye, liner notes to Nuggets LP compilation. Elektra Records. 1972]
  8. ↑ Shapiro (2006), p. 492.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Marjala Jari, Yy-kaa-koo-nee: Ramopunk! Paasilinna, 2011. ISBN 978-952-5856-27-9
  • McNeil, Legs & McCain, Gillian: Please kill me: Punkin sensuroimaton esihistoria. (Please kill me: The uncensored oral history of punk, 2002.). Suomentanut Ike Vil. Kuvat: Roberta Bayley, David Godlis ja Bob Gruen. Helsinki: Like, 2004. ISBN 952-471-264-4.
  • Kimmo Miettinen (toim.): Hilse: Suomipunkin alku ja juuri. Helsinki, Like, 2008 ISBN 978-952-01-0126-8
  • Robb, John (toim.): Punk! Brittipunkin haastatteluhistoria. (Punk rock: An oral history, 2006.) Suomennos: Ilkka Salmenpohja. Helsinki: Like, 2007. ISBN 978-952-01-0002-5.
  • Waldemar Wallenius (toim.): Punk: Rokkishokki. Pirkkala: Lehtijussi, 1978. ISBN 951-99175-4-3 Viitattu = 15.6.2014.

Aiheesta muuallaMuokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Punk&oldid=18095487”