Kluuvinlahti

Helsingissä sijainnut kapea ja matala meren­lahti

Kluuvinlahti (ruots. Gloviken) oli Helsingissä sijainnut kapea ja matala meren­lahti, joka vielä 1800-luvun alussa ulottui Töölön­lahden etelä­rannalta nykyisen Esplanadin puiston tienoille saakka. Lahti tuotti ongelmia laajenevalle Helsingille, koska se oli rehevöitynyt, saastunut ja tulvi usein yli. Sitä pelättiin myös koleran lähteeksi.[1][2] Lahden sanotaan olleen ainakin 750 metriä pitkä ja 120–180 metriä leveä.[3] Lahden pohja oli noin viiden metrin syvyydessä, mutta vankan peruskallion päällä oli vielä paksu kerros pehmeää liejua.[4]

Näkymä Töölöstä suunnilleen nykyisen Eduskuntatalon kohdalta Kluuvinlahden yli kantakaupunkiin. Taustalla näkyy muun muassa Valtioneuvoston linna. Erik Wilhelm le Moinen maalaus vuodelta 1824.
Kluuvinlahti Helsingin kartassa vuodelta 1696.
Yhdistelmä vuosien 1808 ja 1924 Helsingin kartoista, jossa näkyy Kluuvinlahden sijainti suhteessa Aleksanterinkatuun.

Kluuvinlahti täytettiin vähitellen 1800-luvulla. Täyttöprosessi oli hidas, ja ensiksi lahti kuivattiin rakentamalla pato sen poikki ja pumppaamalla vesi Töölönlahden puolelle. Tyhjennetty allas täytettiin vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla kasaamalla sinne hiekkaa ja muuta maa-ainesta. Täyttöalue on nykyäänkin haastava rakennuskohde sen maaperän pehmeyden vuoksi, ja joidenkin rakennusten perustuksia on jouduttu vahvistamaan vuosien varrella.

NimiMuokkaa

Lahden nimi johtuu ruotsin kielen sanasta glo (määräisessä muodossa gloet), joka tarkoittaa kluuvifladaa eli matalaa ja umpeutuvaa lahtea. Vanhoissa kartoissa alueesta käytettiin myös nimitystä Giöl wiken, joka tarkoittaa kuvainnollisesti lahdenpohjan syvännettä göl. Kluuvin kaupungin­osa ja siellä sijaitseva Kluuvikatu ovat saaneet nimensä tämän entisen lahden mukaan.[5] Kluuvinlahden muistoa kantaa myös taideteos Kluuvinlahden fossiilit, joka on asennettu Aleksanterinkadun pintaan.

VesialueenaMuokkaa

Vielä keskiajalla paikalla oli salmi, joka ulottui Töölön­lahdelta nykyiseen Eteläsatamaan. Se erotti itä­puolellaan olevan alueen mantereesta saareksi, joka on nykyään pääosin Kruununhakaa ja Katajanokkaa. Salmen eteläpää sulkeutui 1500-luvulla osittain maan­kohoamisen vuoksi ja osittain ihmisten avustuksella, jolloin sen jäljelle jäänyt osa muodostui umpi­peräiseksi Kluuvin­lahdeksi.[6] Samalla itäpuolen saari muuttui niemeksi, joka sai nimen Vironniemi. Helsingin kaupunki siirrettiin vuonna 1640 nykyisen Vanhan­kaupungin alueelta tälle niemelle.[7] Vironniemen yhdisti mantereeseen vain kapea, muutaman kymmenen metrin levyinen kannas, jota kutsuttiin Halseniksi eli kaulaksi.[8] Kluuvinlahden rantaviiva oli sangen epämääräinen, sillä sitä muokkasivat jatkuvasti maankohoaminen ja vedenpinnan vuotuisvaihtelut.[4]

Helsinkiläiset perustivat 1600-luvulta lähtien lahden länsi­rannalle, sen ja Turkuun johtavan tien eli nykyisen Mannerheimin­tien väliselle alueelle puu­tarhoja, niittyjä ja hakoja. Tästä muistuttaa yhä alueella sijaitsevan, alun perin lahden kapeimman kohdan rannalle rakennetun Hakasalmen huvilan nimi.[6] Viljelmien lisäksi Töölön- ja Kluuvinlahtien yhtenäinen puistovyöhyke oli maisemallisesti arvokasta virkistysaluetta kaupunkilaisten ja vieraiden huvituksiin.[9] Aivan lahden rannalla oli nykyisen Rautatientorin ja Keskuskadun kulmalla kaupunkilaisille tärkeä kaivo, josta on saanut nimensäkin nykyinen Kaivokatu.[4]

Osaa lahden alueesta alettiin 1700-luvulla käyttää kaupungin kielloista huolimatta kaatopaikkana. Kun meriveden pinta laski, se paljasti loivan mutaisen rannan ja sen mädäntyvät jätekerrostumat ja eläinten raadot. Venäläinen kirjailija Faddei Bulgarin muisteli Kluuvinlahtea kutsumalla sitä liejuiseksi lätäköksi, joka ”myrkytti ilmaa huuruillaan”. Lahti muuttui pahan­hajuiseksi ja epä­terveelliseksi, ja sen täyttämistä alettiin vaatia jo tuolloin. Varhaiset suunnitelmat kuitenkin hylättiin sotilaallisista syistä. Muun muassa Augustin Ehrensvärdin linnoitussuunnitelmassa lahti oli keskeisessä osassa, sillä se olisi muodostanut luontaisen vallihaudan kantakaupungin länsipuolelle. Helsingin maistraatti ehdotti vuonna 1775 Kuningas Kustaa III:n vierailun innoittamana valtionhallinnolle lahden kuivattamista vedoten rakennustonttien ja puutarhojen tarpeeseen. Suunnitelmaan kuului padon rakentaminen Hakasalmen kohdalle. Kuningas ei suostunut tähän juuri puolustusnäkökohdan vuoksi ja ehdottikin lahden syventämistä ja pidentämistä kanavalla Eteläsatamaan.[6][4][10]

TäyttöMuokkaa

Lahtea ryhdyttiin täyttämään vasta 1800-luvun alussa, kun pää­kaupungiksi korotettu Helsinki tarvitsi lisää rakennusmaata. Hanketta vauhditti myös noin neljäsosan kaupungista tuhonnut Helsingin palo vuonna 1808, jonka jälkeen kaupunkia alettiin uudelleenrakentaa. Johan Albrecht Ehrenströmin vuonna 1812 laatima asemakaava edellytti jo lahden täyttämistä suurimmaksi osaksi, mutta vasta 1830–1840-luvuilla voitiin ottaa rakennuskäyttöön ne Aleksanterinkadun tontit, jotka sijaitsevat entisen lahden kohdalla.

KanavahankeMuokkaa

 
Helsingin asemakaavakartta vuodelta 1815. Karttaan on merkitty Ehrenstömin asemakaavan mukainen, mutta rakentamatta jäänyt Kluuvinlahden kohdalle suunniteltu kanava.

Ehrenström esitti Kluuvinlahden suhteen kaksi vaihtoehtoa. Vuoden 1812 asemakaavassa hän suunnitteli lahden täyttämistä Aleksanterinkadun linjaan asti, ja sen muuttamista viheralueeksi. Tätä viheraluetta pidetään Esplanadin puiston varhaisimpana suunnitelmana. Toinen vaihtoehto oli täyttää lahti Kaisaniemen puistoon saakka, ja rakentaa alueen poikki kanava Töölön­lahdesta Eteläsatamaan. Tämä Kluuvin kanava olisi kulkenut viistossa puiden reunustaman viheralueen läpi nykyisten Fabianinkadun ja Pohjoisesplanadin risteykseen, ja kääntynyt siitä itään päättyen kolera-altaaseen.[11] Ehrenström kallistui kanavahankkeeseen ja perusteli sitä muun muassa terveysnäkökulmasta, sillä kanavan synnyttämät ilmavirrat tuulettaisivat haitalliset höyryt poispäin Kluuvinlahdelta.[10] Hänen johdollaan laaditut asemakaavat saivat keisari Aleksanteri I:n hyväksynnän vuonna 1816, mutta suunnitelmasta luovuttiin kuitenkin taloudellisista syistä.[12]

Suomen koskenperkaus- ja kanavatöiden tarkastaja Carl Rosenkampff mittautti vuonna 1823 lahden pohjaa ja teki talousarvion sen kuivattamisesta. Hän mittasi pohjan olevan noin 5–6 metrin syvyydessä kauttaaltaan, mutta myöhemmin ruhjeisen peruskallion päällä olevan liejun ja saven todettiin ulottuvan paikoitellen jopa 15 metrin syvyyteen. Kanavaprojektiin oli asetettu 100 000 ruplan budjetti, mutta Rosenkampffin arvio kustannuksista nousi 750 000 ruplaan, mikä johti hankkeen hylkäämiseen.[4] Myöskään Helsingin empirekeskustan pääarkkitehti Carl Ludvig Engel ei innostunut ideasta, ja hänen suunnitelmissaan ruutukaava-alue jatkui kokonaan Kluuvinlahden täyttömaan päälle.[10]

AlkuvaiheetMuokkaa

Rakennustyöt etenivät aluksi hitaasti. Hankkeen kalleutta kritisoi muun muassa Zachris Topelius, joka kutsui sitä ”kaupungin varojen haudaksi”. Lahtea alettiin täyttää kasaamalla sinne hirsiä, risukimppuja, hiekkaa, rakennusten purkujätettä ja käytännössä mitä tahansa täytteeksi kelpaavaa. Täyttäminen oli kuitenkin hidasta, ja esimerkiksi ensimmäiset kadut rakennettiin täyttöalueelle kapeina laiturimaisina rakennelmina, joita kannattelivat puutukit.[10] Vuonna 1829 Kluuvinlahden lounaisrannalta poistettiin viistottainen katu, ja päätettiin tehdä kaikki Esplanadille johtavat kadut Unioninkadun suuntaisiksi. Näin syntyi kaksi uutta katua, Kluuvikatu ja Mikonkatu, ja niiden väliin kaksi korttelia, joille sallittiin vielä puurakentaminen.[11]

Vuonna 1833 perustettu erityinen Kluuvinkomitea ryhtyi jo myymään tulevia Kluuvinlahden alueen tontteja huutokaupalla. Alue jaettiin tontteihin talvella 1832–1833 lahden ollessa jäässä.[11] Tavoitteena oli saada ostajat itse paaluttamaan ja kuivattamaan tontit myöntämällä heille lainoja, mutta alueen epäterveellisyyden vuoksi ostajia ei juuri löytynyt.[4]

Hankkeen vauhdittaminenMuokkaa

 
Johan Oldenburgin piirros Hakasalmen padosta, jonka avulla Kluuvinlahden allas kuivattiin ja vesi pumpattiin Töölönlahteen.

Vuonna 1836 tilattiin insinööri Claes Wilhelm Gyldénilta uusi suunnitelma alueen kuivattamiseen, joka perustui maapatoihin, kivipatoon ja tuulivoimalla toimiviin pumppuihin.[11] Maistraatti hyväksyi suunnitelman, ja se nopeutti täyttöhanketta huomattavasti.[4] Oulun lääniarkkitehti Johan Oldenburg suunnitteli vuonna 1844 lahden poikki, nykyisestä Etu-Töölöstä Kaisaniemen puistoon kulkevan kivipadon, jonka puoliväliin rakennettiin tuulivoimalla toiminut suuri vesipumppu. Se pumppasi patoaltaaseen jääneen veden Töölönlahden puolelle. Kuivatuskanavia sekä patoja täydennettiin ja rakennettiin vuosien varrella samalla, kun lahti alkoi kuivua. Viimeinen tukirakenne asennettiin vuonna 1849.[10]

Seuraavien vuosikymmenten ajan lahden pohjaa alettiin täyttää hevoskärryillä tuodulla täyttömaalla. Täyttöalueen sisälle rakennettiin myös pieni rillirata, jolla maa-ainesta siirrettiin. Lietteen poistamiseksi patoaltaasta kaupunki tilasi vuonna 1851 Fiskarin Mekaanisesta Konepajasta ruoppausproomun. Koko 1840-luvun ja pitkälle 1850-luvulle jatkui alueen tonttien myynti ja rakennustoiminta. Arvokkaimmat tontit Aleksanterinkadun puolelta kävivät hyvin kaupaksi, mutta tulevan Rautatientorin ja Mikonkadun alueet jäivät pitkäksi aikaa köyhälistön asuinpaikoiksi.[10][4]

Pääradan rakentaminen Töölönlahden poikki loi kannustimen alueen kehittämiseen ja nopeutti vauhtia.[9] Rautatien rakentamisen yhteydessä 1850–1860-luvuilla rauta­tieaseman ja Rautatientorin alue kuivattiin, ja myöhemmin lahdesta vallattiin lisää maata pää­rata­pihaa varten. Entisestä Kluuvin­lahdesta jäi jäljelle vain Kaisaniemen puistossa sijaitseva lammikko, joka muutettiin betoniseksi altaaksi vuonna 1927.[6] Vasta 1900-luvun alussa Töölön­lahden etelä­ranta oli saanut suunnilleen nykyisen muotonsa. Silloinkin kovien rankkasateiden aikana merivesi nousi ajoittain Kluuvin täyttöalueen päälle ja valui aina Aleksanterinkadulle saakka.[13] Vielä 1920–1930-luvuilla suunniteltiin koko Töölön­lahden täyttämistä, mutta näitä suunnitelmia ei ryhdytty koskaan toteuttamaan.[6]

Maa-alueenaMuokkaa

 
Kansalaistorin rakentamista täyttöalueella vuonna 2008.

Rakennuskohteena entisen Kluuvinlahden alue on nykyäänkin erittäin vaativa, sillä maaperä on pehmeää etenkin Töölönlahden puolella. Silti Rautatientorin ympäristöön on rakennettu puupaalujen päälle eräät Suomen kulttuurihistoriallisesti tärkeimmistä rakennuksista: rautatieasema, Ateneum ja Kansallisteatteri. Kansallisteatterin alle juntattiin 4 000 ja rautatieaseman paikalle 23 000 paalua. Paalut ulottuvat 15–20 metrin syvyyteen, moreenipohjaan saakka. Koska ne on lyöty merenpinnan alle kosteaan maahan, ne ovat säilyneet hyvässä kunnossa. Lahoamisen riski kuitenkin kasvaa, jos saven päällä sijaitseva ylempi pohjavesi eli orsivesi alenee.[14] Vanhan Kluuvinlahden alueella kiinteistöjen perustuksia onkin jouduttu vahvistamaan.[15]

Täytetyn Kluuvinlahden kohdalla, Rautatientorin itäreunan paikkeilla, sijaitsee myös Kluuvin ruhje, jonka kohdalla kallioperä on syvemmällä kuin muualla Helsingin keskustassa. Helsingin metron työmaa koki aikanaan Kluuvin ruhjeen konkreettisesti: Alueella ei ollutkaan vankkaa perus­kalliota, johon metro­tunneli oli tarkoitus porata, ja pehmeä maaperä piti ensin jäädyttää ja tunneli rakentaa valurautaputkeen.[16]

Aleksanterinkadulla, entisen Kluuvinlahden kummallekin puolella, lahden entisten ranta­viivojen kohdalla on Tuula Närhisen suunnittelema taideteos Kluuvinlahden fossiilit. Teos koostuu kadun poikki asetetuista kuparisista nauhoista, joihin on kaiverrettu alueella esiintyneiden vesikasvien ja -eläinten tieteellisiä nimiä.[17]

Töölönlahden etelärannalla laaja alue oli 1980-luvulle saakka ratapihana, mutta nykyisin se on muutettu pääosin puistoksi. Vuoden 2014 asemakaavassa oli suunnitelma, että Finlandia-talon ja Hakasalmen huvilan itä­puolella osa täyttö­maasta muutettaisiin takaisin vesialueeksi, joka saisi jälleen nimen Kluuvinlahti. Projektin arvioitaisiin olevan kallis, ja toistaiseksi sille ei ole löytynyt investoijia.[18][19] Entisen ratapihan eteläinen alue on nimetty Kansalaistoriksi ja siinä sijaitsee keskeisiä kulttuurillisia rakennuksia, kuten Musiikkitalo, Kiasma ja Helsingin keskustakirjasto Oodi.

LähteetMuokkaa

  1. Kun tulva nousee Kauppatorille kaupungintalo on vaarassa Helsingin Sanomat. Viitattu 12.1.2022.
  2. Ihan kohta valmis Helsingin Sanomat. Viitattu 12.1.2022.
  3. Asmo Alho, Uljas Rauanheimo: Helsinki ennen meitä, s. 126. Otava, 1962.
  4. a b c d e f g h Matti Klinge: Pääkaupunki – Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863, s. 286. Otava, 2012.
  5. Janne Saarikivi: Helsingin nimistön vaiheita Kotus. Viitattu 7.3.2011.
  6. a b c d e Finlandiapuisto, Historia ja arkkitehtuuri Helsingin kaupunki. Viitattu 7.3.2011.
  7. Aleksanterinkadun kuparinauha Tarinoiden Helsinki. Viitattu 16.3.2011.
  8. Koskematon Helsinki Helsingin Sanomat. Viitattu 12.1.2022.
  9. a b Lindqvist, Mikko: Uusi Eliel –arkkitehtuurikilpailu – rakennus- ja kulttuurihistoriallinen näkökulma 5.5.2021. Helsingin kaupunginmuseo. Viitattu 17.8.2021.
  10. a b c d e f Rautatientori ja Asema-aukio – Kaupunkirakenne- ja ympäristöhistoriaselvitys Helsingin kaupunki. Viitattu 11.1.2022.
  11. a b c d Henrik Lilius: Esplanadi. Anders Nyborg A/S, 1984. ISBN 87-85176-20-6.
  12. Eino E. Suolahti: Helsingin neljä vuosisataa, 2. painos, s. 141-142. Otava, 1992. ISBN 951-1-03606-8.
  13. Eino E. Suolahti: Helsingin neljä vuosisataa, 2. painos, s. 202. Otava, 1992. ISBN 951-1-03606-8.
  14. Tervo, Jouni: Maanalainen Helsinki - uhkaako Töölönlahden rakentaminen Helsingin vanhaa keskustaa (TV-ohjelman käsikirjoitus) 1.3.1999. Yleisradio. Viitattu 16.3.2011.
  15. Rissanen, Hanna: Ongelmat ovat opettaneet - Perustusten painuminen hallintaan Kiinteistöposti Professional. 7.5.2009. Kiinteistöklubi. Viitattu 16.3.2011.
  16. Helsingin metro, Rakentamisen aika, Ruhjetöitä ja lahjusepäilyjä Helsingin kaupunki. Viitattu 7.3.2011.
  17. Julkiset veistokset: Kluuvinlahden fossiilit Helsingin kaupungin taidemuseo. Viitattu 7.3.2011.
  18. Töölönlahden eteläpuoleisen alueen asemakaava (pdf) Helsingin kaupunki. Viitattu 7.3.2011.
  19. Harva tietää, että Helsingissä oli ennen useita järviä, jotka ovat nyt kadonneet – katso, miten ne vaikuttavat edelleen elämään kaupungissa Yle. Viitattu 13.1.2022.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Pakarinen, Riitta – Pehkonen, Marja – Tuomi, Marja-Liisa: ”Kluuvi – sadan vuoden työmaa”, s. 8–47 teoksessa Narinkka 1986–1987. Helsingin kaupunginmuseo, Helsinki 1987

Aiheesta muuallaMuokkaa