Salaoja on maan alle kaivettu rei'itetty putki, jota käytetään lähinnä rakennettavien alueiden ja peltojen kuivaamiseen. Vesi tihkuu ympäröivästä maasta salaojaputkeen sen kuoressa olevien reikien läpi ja virtaa putkea pitkin joko sadevesiviemäriin, salaojakaivoon tai avo-ojaan.

Suodatinkankaalla peitettyjä salaojaputkia.
Vanhanaikaisia tiilisalaojaputkia. Suomen maatalousmuseo Sarka.
Valmissalaojaputken rakenne
Valmissalaojaputken rakenne

RakennussalaojatMuokkaa

Rakentamisessa salaojia käytetään maaperän sekä perustusten ja maarakenteiden kuivattamiseen.

Rakennusten ympäri kulkee anturan vieressä salaoja, joka auttaa estämään sade- ja muiden vesien tulon kellaritiloihin sekä veden pääsyn anturan alle estäen näin ollen myös roudan aiheuttamia tuhoja. Putket asennetaan maahan yleensä perustusten rakentamisen yhteydessä.

PeltosalaojatMuokkaa

Maataloudessa salaojia käytetään pelloilla, jotta viljelymaan hyötyala kasvaisi ja kulku pellolla olisi helppoa myös puimureilla ja suurehkoilla traktoreilla työkoneineen.

Salaojitus lisää merkittävässä määrin pellon hyötypinta-alaa, sillä avo-oja vie oman leveytensä lisäksi jonkin verran maa-alaa myös siitä syystä, ettei aivan ojan vieressä voida käyttää maatalouskoneita. Peltoalueilla salaojat kaivetaan koneellisesti ja salaojaputki painetaan kiepistä maan sisään salaojituskoneella.

Peltojen salaojitus alkoi voimaakkaasti kasvaa sen jälkeen kun Englannissa oli vuonna 1843 Derbyn näyttelyssä esitelty savesta tiiliputkia puristava kone, joka mahdollisti teollisen tuotannon. Jo vuoteen 1880 mennessä oli Englannissa salaojitettu tiiliputkilla 1,5 miljoonaa hehtaaria peltoa. Valtiomies Robert Peal totesi vuonna 1850 parlamentissa "salaojituksen merkitsevän maataloudelle samaa kuin höyrykoneen teollisuudelle." Tällä viitattiin siihen että maatalouden ja teollisuuden tulee tehdä yhteistyötä keskenään salaojituksen hyväksi. Tätä periaatetta ryhdyttiin noudattamaan myös Suomessa.[1]

Pellot oli keski-euroopassa laajalti salaojitettu jo 1900-luvun alkupuolella, mutta Suomeen salaojitus levisi varsin hitaasti. Salaojituksen koetoiminta alkoi Mustialassa vuosina 1845-1846. Ensimmäiset tiiliputkisalaojat tehtiin vuonna 1852, mutta yhden hehtaarin laajuisessa kokeessa ei vielä käytetty pyöreitä tiiliputkia, vaan putkisto rakennettiin tavallisista holvitiilistä.

Mustialan opistoon saatiin tiiliputkipuristin vuonna 1857, jonka jälkeen ensimmäinen tiiliputkisalaojitus valmistui vuonna 1859. Näitä kokeita ennen oli salaojitettu 18 ha vuonna 1857 Västankvarnin tilalla Kemiössä. Porvoossa Kiian kartanon lähistöllä valmistettiin pyöreitä tiiliputkia myyntiin ja harjoitettiin salaojitus urakointia vuonna 1857. Samoihin aikoihin sanomalehtiin ja kalentereihin alkoi ilmestyä käytännön ohjeita salaojittamisesta. Valtio kutsui vuonna 1852 skotlantilaisen Henry Gibsonin hoitamaan Suomen ensimmäistä agronomin virkaa, jonka päätyönä oli laatia salaojasuunnitelmia ja ohjata toimintaa.

Vuonna 1863 Suomessa oli jo kuusi tiiliputkia valmistavaa yritystä. Salaojitus kuitenkin tyrehtyi 1800-luvun loppupuolella, johon vaikutti muun muassa nälkävuodet 1867-68 ja sen jälkeinen keskittyminen maan karjatalouden kehittämiseen, peltoviljelyn jäädessä vähemmälle huomiolle. Lisäksi koetoiminnasta oli saatu huonoja kokemuksia, jolloin salaojituksen ei katsottu soveltuvan Suomen olosuhteisiin. Salaojitus alkoi kuitenkin vilkastua jälleen 1900-luvun alkupuolella muun muassa tiiliputkien laadun parantuessa. Salaojituksen laatuun ja valvontaan alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Kuitenkin vuonna 1950 Suomen pelloista oli salaojitettu vasta 5,4,%, Etelä-Suomessa määrä oli kuitenkin 30 %. Salaojitus oli yleisempää suurilla tiloilla kuin pientiloilla, vaikka valtio kohdisti taloudellisia tukitoimia erityisesti pienille tiloille.[2]

Materiaalit ja rakenneMuokkaa

Salaojaputkia on tehty aikaisemmin savesta ja hiekasta polttamalla tiilien tapaan. Koska itse tiilinen salaojaputki ei läpäise vettä, vesi menee salaojaan putkien välistä. Tämän lisäksi on putkien väliin muodostettu määrävälein putken tai kahden pituinen sorasilmä, mistä vesi pääsee sisälle putkeen. Tätäkin varhaisemmat salaojat olivat puusta tehtyjä putkia tai kivi- ja risusalaojia.

Nykyään salaojaputket valmistetaan muovista, useimmiten PVC-muovista, polypropeenista tai polyeteenistä. Muoviputket voivat olla yksi- tai kaksikuorisia; kaksikuorisissa sileä sisäputki tehostaa virtausta ja profiloitu ulkoputki antaa rakennelujuutta.

Valmissalaoja on salaojaputki, jonka ympärille asennettu suodatusmateriaali ja suodatinkangas valmiiksi paketiksi. Valmissalaojaa käytettäessä ei tarvitse käyttää salaojasoraa.

Salaojaputki on paineeton ja valuma on varmistettava kaatojen avulla.

SalaojasoraMuokkaa

Salaojasoraa käytetään salaojaputken eristämiseksi muista maa-aineksista. Sora myös edistää veden läpäisyä ja kulkeutumista salaojaan. Näin eri maa-ainekset ei pääse sekoittumaan ja siten ehkä tukkimaan salaojaa. Peltojen ojituksessa salaojasoraa käytetään myös maan pintaan asti ulottuvien sorasilmien tekoon, jotka edistävät veden siirtymistä aivan pellon pinnasta asti.

Katso myösMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Seppo Simonen: Maatalouden pikkujättiläinen, s. 206, 213. Porvoo - Helsinki: WSOY, 1944.
  2. Taneli Juusela: Maanviljelijän tietokirja 1, s. 111. Helsinki: WSOY, 1963.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Salaojakeskus ry: Salaojien kunnossapito-opas. Helsinki: Salaojakeskus, 2000. ISBN 952-5345-00-9.