Kalmarin unioni
Kalmarin unioni oli personaaliunioni Pohjoismaissa vuosina 1397–1523. Personaaliunioniin kuuluivat aikoinaan Tanskan, Norjan ja Ruotsin valtakunnat. Näiden valtakuntien alueisiin kuuluivat myös suuri osa Suomesta, Islanti ja Färsaaret, pieni osa Pohjois-Saksaa ja aina 1470-luvulle asti sittemmin Skotlannille siirtyneitä saaria, kuten Shetlanti ja Orkneysaaret. Teoriassa myös Grönlanti oli unionin aluetta. Personaaliunionin jäsenvaltakunnat säilyttivät erilliset lakinsa ja valtaneuvostonsa, mutta niillä oli yhteinen kuningas.
| Kalmarin unioni Kalmarunionen (norjaksi, ruotsiksi, tanskaksi) Kalmarsambandið (islanniksi) Kalmar unioni (grönlanniksi) Kalmarsamveldið (fääriksi) Unio Calmariensis (latinaksi) |
|||
|---|---|---|---|
1397–1523 |
|||
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | personaaliunioni | ||
| Monarkki |
Ensimmäinen: Margareeta I (1387–1412) Viimeinen: Kristian II (1513–1523) |
||
| Pääkaupunki |
Roskilde (1397–1416) Kööpenhamina (1416–1523) |
||
| Uskonnot | roomalaiskatolisuus | ||
| Historia | |||
| – Kalmarin unioni perustettiin | 17. kesäkuuta 1397 | ||
| – Engelbrektin kapina | 1434–1436 | ||
| – Tukholman verilöyly | 7.–10. marraskuuta 1520 | ||
| – Kustaa Vaasa Ruotsin kuninkaaksi | 6. kesäkuuta 1523 | ||
| – Kalmarin unioni purettiin | 1523 | ||
| Viralliset kielet | tanska, muinaisruotsi, norja | ||
| Kielet | islanti, fääri, norni, saksa, suomi, saamelaiskielet, grönlanti, karjala | ||
| Valuutta | markka, äyrityinen, penning | ||
| Edeltäjät |
 Norja Ruotsi.svg){kind=small} Tanska |
||
| Seuraajat |
Ruotsi Skotlannin kuningaskunta Tanska-Norja |
||
.svg)
HistoriaMuokkaa
SyntyMuokkaa
Kalmarin unioni syntyi, kun Tanskan ja Norjan kuningatar Margareeta I valittiin vuonna 1389 Ruotsin hallitsijaksi. Personaaliunionin katsotaan kuitenkin varsinaisesti alkaneen Eerik XIII Pommerilaisen kruunajaisista 1397, jolloin kuningatar Margareeta I laaditutti unionikirjeen. Kirjeen sitovuudesta on kuitenkin kiistelty, sillä siitä puuttuvat monien osanottajien sinetit. Vaikka Eerik XIII Pommerilainen kruunattiin kuninkaaksi, käytti Margareeta I todellisuudessa valtaa kuolemaansa asti.
Kalmarin unionin päätökset tehtiin etupäässä Tanskassa. Personaaliunioni aiheutti lopulta ristiriitoja, sillä Ruotsi oli politiikassaan kiinnostunut idästä, nykyisen Venäjän suunnasta (Novgorod, Moskovan Venäjä, joka syntyi 1500-luvulla), kun taas Tanskan intressit suuntautuivat enemmän etelää kohti (Hansaliitto).
HajoaminenMuokkaa
Kalmarin unioni pysyi koossa vuoteen 1412 asti, jolloin kuningatar Margareeta I kuoli. Tämän jälkeen osa ruotsalaisista kapinoi uutta unionikuningasta vastaan. Personaaliunioni palautettiin lopulta, mutta tämän jälkeenkin 1400-luvun historiaa leimasivat Ruotsissa esiintyneet jatkuvat pyrkimykset irrottautua personaaliunionista pysyvästi. Tämä johti väkivaltaisuuksiin sekä Ruotsin sisällä että Tanskan ja Ruotsin välillä.[1]
Vuonna 1520 Tanskan kuningas Kristian II hyökkäsi Ruotsiin ja valloitti samalla Tukholman. Kruunajaisjuhlissaan uusi kuningas teloitutti korkea-arvoisia ruotsalaisia. Tapahtumaa kutsutaan Tukholman verilöylyksi. Pian tämän jälkeen Kalmarin unioni hajosi lopullisesti ja Ruotsin kuninkaaksi nousi Kustaa Vaasa.[2] Norja kuitenkin pysyi Tanskan yhteydessä vielä tämän jälkeen vuoteen 1814 saakka.
UskontoMuokkaa
- Pääartikkeli: Kristinusko Pohjoismaissa
Pohjoismaiden kirkot olivat Kalmarin unionin kehittyneimpiä, vahvimpia ja vaikutusvaltaisimpia laitoksia. Kuninkaat tarvitsivat kirkkoa, jonka organisaation vaikutus ulottui koko valtakuntaan. Kirkolla oli merkittävä omaisuus ja sen parissa toimi korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka olivat tärkeitä neuvonantajia ja kansan hengellisiä johtajia. Myöhäiskeskiajalla Paavi yritti lisätä välitöntä vaikutusvaltaansa ja pidätti oikeuden piispan nimityksiin.[3]
Kalmarin unionissa kirkko jakaantui kolmeen itsenäiseen arkkihiippakuntaan, vaikka Lundin arkkipiispa olikin koko kirkon pää. Nidarosin ja Upsalan arkkihiippakunnalla oli tietty vapaus tehdä Tanskan kuninkaan kirkkopolitiikasta poikkeavia itsenäisiä päätöksiä. Näin tapahtui mm. Kristian I kaudella, jolloin Norjan kirkon ja kuninkaan välit kiristyivät.[3]
Kalmarin unionin muistoMuokkaa
1800-luvun keskivaiheilla esiintynyt skandinavistinen aate sai innoitusta Kalmarin unionin muistosta.
Uutta Kalmarin unionia ehdotettiin Ruotsissa vuonna 2009, kun ruotsalainen historiantutkija Gunnar Wetterberg ehdotti Pohjolan liittovaltion perustamista. Dagens Nyheter -lehteen kirjoittamassaan mielipidekirjoituksessa Wetterberg perustelee liittovaltiota monilla synergiaeduilla. Uudessa valtiossa olisi 25 miljoonaa asukasta, ja se olisi maailman kymmenenneksi suurin talousmahti; se jättäisi jälkeensä muun muassa Venäjän ja Brasilian.[4] Suomessa lahtelainen apulaispoliisipäällikkö Aimo Ojanen esitti Kalmarin unionin henkiinherättämistä vuonna 2006 kirjassaan Eilispäivää ei ole.[5] Personaaliunionin pääkaupungiksi hän esitti Maarianhaminaa.
LähteetMuokkaa
- Nissen, Henrik S.: Pohjoismaiden historia 1397–1997. Pohjoismaisten yleisradioyhtiöiden yhteistyöprojekti, 1997. ISBN 92-893-0072-8.
ViitteetMuokkaa
- ↑ Kalmarin unioni ja Suomi Etälukio. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 28.1.2016.
- ↑ Ennen vuotta 1952 Pohjoismainen yhteistyö. Norden. Viitattu 27.10.2018.
- ↑ a b Nissen 1997, s. 190–191
- ↑ Ruotsissa ehdotetaan pohjoismaista liittovaltiota Yle Uutiset. 27.10.2009. Viitattu 28.1.2016.
- ↑ Ojanen, Aimo: Eilispäivää ei ole. Tampere: Pilot-Kustannus, 2006. ISBN 952-464-504-1.
Aiheesta muuallaMuokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kalmarin unioni Wikimedia Commonsissa
