Viktor Vladimirov

Viktor Mihailovitš Vladimirov (17. lokakuuta 192217. helmikuuta 1995) oli neuvostoliittolainen KGB-upseeri ja diplomaatti, joka toimi Neuvostoliiton Helsingin-lähetystössä lähetystösihteerinä vuosina 1954–1960, lähetystöneuvoksena 1970–1971 ja ministerineuvoksena 1977–1984. Hän oli merkittävin ”kotiryssä” eli Suomen poliittisten johtajien yhteyshenkilö Neuvostoliiton lähetystössä. Suomen palvelusvuosiensa välissä 1960-luvulla Vladimirov toimi KGB:n sabotaasi- ja salamurhaosaston, Osasto 13:n johtajana. Hän oli julkiselta asemaltaan Neuvostoliiton asevoimien everstiluutnantti.

Uran alkuvaiheetMuokkaa

Muistelmissaan Vladimirov kertoi taustastaan vain vähän; hän ei esimerkiksi paljastanut syntymäpaikkaansa. Hän aloitti asepalveluksensa puna-armeijassa vuonna 1940 ja joutui suoraan toiseen maailmansotaan. Omien sanojensa mukaan hän oli yksi niistä harvoista, jotka olivat mukana Stalingradin taistelussa alusta loppuun. Hän haavoittui, mutta siitä huolimatta hän osallistui vielä neuvostojoukkojen hyökkäykseen Japania vastaan Kaukoidässä sodan lopulla. Sodan aikana Vladimirov liittyi Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen. Sodan päätyttyä Vladimirov jäi armeijan palvelukseen ja yleni everstiluutnantiksi, kunnes hänet vuonna 1954 määrättiin eroamaan armeijasta ja siirtymään seuraavan vuoden alussa Suomeen lähetystösihteerin tittelillä. Vladimirovilla ei tiedetä olleen aiempia siteitä Suomeen.[1]

Armeija-aikanaan Vladimirov oli opiskellut suomen kielen. Hänen ensimmäinen komennuksensa Suomessa ajoittui vuosiin 1954–1960. Tuolle ajanjaksolle sijoittuivat muiden muassa Porkkalan vuokra-alueen palautus, vuoden 1956 presidentinvaali, joissa Urho Kekkonen valittiin presidentiksi, ja syksyn 1958 niin kutsutut yöpakkaset. Historioitsija Kimmo Rentola on pitänyt Vladimirovin ensimmäisiä vuosia Suomessa harjoitteluna, mutta jo niiden aikana Vladimirov solmi kontakteja moniin suomalaisiin, esimerkiksi poliittiseen taustavaikuttajaan, akateemikko Kustaa Vilkunaan. Rentolan mukaan Vladimirov teki Vilkunan kanssa yhteistyötä Urho Kekkosen valinnan varmistamiseksi vuonna 1956, ja vuonna 1993 julkaistuissa muistelmissaan Vladimirov kirjoittikin: ”En voi kiistää sitä, että Neuvostoliitto puuttui näiden vaalien kulkuun.”[1]

1960-luvun Vladimirov kertoi viettäneensä NKP:n ja KGB:n komennuksilla Puolassa ja Kanadassa, mutta vihjaili olleensa tekemisissä myös Norsunluurannikon kanssa. Toisen kerran hän saapui Suomeen vuonna 1970.[1]

RooliMuokkaa

Helsingin Sanomat pitää Vladimirovia KGB:n kenraalina Oleg Gordievskin väitteiden perusteella. Vladimirov itse totesi olleensa aktiivipalveluksesta vetäytynyt armeijan everstiluutnantti, mutta uskotaan, että KGB yritti juuri Vladimirovin johdolla vuonna 1967 salamurhata Suomen kautta Yhdysvaltoihin loikanneen Anatoli Golitsynin Kanadassa[2].

Vladimirov kutsuttiin yllättäen pois Helsingistä vuonna 1971. Vuonna 2009 julkaistussa Suojelupoliisin historiikissa Kimmo Rentola vahvisti tiedot, joiden mukaan muuan KGB:n upseeri loikkasi tuolloin länteen, ja häneltä saatujen tietojen perusteella Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus karkotti Lontoosta 105 neuvostodiplomaattia, jotka olivat syyllistyneet vakoiluun. Tässä yhteydessä myös samaan osastoon kuulunut Vladimirov kotiutettiin. Vladimirov itse selitti muistelmissaan, että hänen hyllyttämisensä takana oli erään hänen kollegansa sukulainen, joka oli korkeassa asemassa KGB:ssa.[1]

Toiminta SuomessaMuokkaa

Vladimirov kuitenkin toimi taustavaikuttajana myös monissa Suomen ulkopolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä. Hänen kolmas ja viimeinen kautensa Helsingissä oli tässä suhteessa merkityksellisin, koska sille osuivat muun muassa Urho Kekkosen presidenttikauden päättyminen ja vuoden 1982 presidentinvaali. Vladimirovin itsensä mukaan hänen paluunsa Suomeen vuonna 1977 onnistui KGB:n päällikön ja myöhemmän Neuvostoliiton puoluejohtajan Juri Andropovin tuella. Vladimirovin ensimmäinen tehtävä oli Urho Kekkosen uudelleenvalinnan varmistaminen vuoden 1978 presidentinvaalissa, mikä ei ollutkaan vaikea tehtävä.[1]

Vuonna 1979 Vladimirovilla oli keskeinen rooli suurlähettiläs Vladimir Stepanovin vaihtamisessa Vladimir Soboleviin. Max Jakobsonin mukaan Vladimirovin tehtävänä Suomessa oli ennen kaikkea pitää yhteyksiä porvareihin ja sosialidemokraatteihin. Sisäisistä kiistoista kärsineen SKP:n asiat Vladimirov sen sijaan jätti toisten neuvostodiplomaattien huoleksi.[3]

Max Jakobson on itse kertonut tutustuneensa Vladimiroviin Päiviö Hetemäen välityksellä loppuvuonna 1977, ja siitä lähtien Jakobsonilla ja Vladimirovilla oli tapana lounastaa 4–5 kertaa vuodessa. Heidän keskustelunsa koskivat niin Suomen sisäpolitiikkaa kuin kansainvälisiä kysymyksiä. Vladimirov sanoi oman tehtävänsä olleen huolehtia siitä, että Kremlissä oli aina oikeat ja ajantasaiset tiedot Suomen sisäpoliittisesta tilanteesta.[4] Muistelmissaan Vladimirov kirjoitti avoimesti, että Suomen presidentinvaalit ja hallitusten kokoonpano ”eivät olleet nähdäksemme puhtaasti Suomen sisäinen asia”.[1]

Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden takuumiehenä pidetyn presidentti Urho Kekkosen terveyden horjuminen oli myös Neuvostoliiton johdon tiedossa. Neuvostojohdon suosikkina Kekkosen seuraajaksi pidettiin Suomen Pankin vt. pääjohtajaa Ahti Karjalaista, jota kuitenkin vaivasivat alkoholiongelmat ja joka oli joutunut 1970-luvun lopulla Kekkosen epäsuosioon. Vuoden 1982 presidentinvaalin edellä Vladimirovin katsottiin olleen osaltaan ajamassa Ahti Karjalaista Keskustapuolueen presidenttiehdokkaaksi. Kun Keskusta oli marraskuussa 1981 valinnut presidenttiehdokkaakseen eduskunnan puhemiehen Johannes Virolaisen, Vladimirov sai välittömästi tämän jälkeen kutsun Moskovaan "saamaan tietoja". Palatessaan Helsinkiin joulukuun alussa Vladimirov toi Moskovasta viestin, jonka mukaan presidentinvaali oli Suomen sisäinen asia eikä Neuvostoliitto aikonut puuttua siihen millään tavoin.[1]

Neuvostoliitto kutsui Vladimirovin Helsingistä kotiin vuoden 1984 lopulla. Todellinen syy Vladimirovin lähdölle on jäänyt epäselväksi, mutta myöhemmin on otaksuttu, että Moskova katsoi hänen vain "näytelleen osansa loppuun" Helsingissä. Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystössä järjestetyllä läksiäisvastaanotolla Vladimirov ilmoitti Sorsan hallituksen paikalle saapuneille ministereille hoitavansa jatkossakin Suomen asioita Moskovasta käsin, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Kun suomalaiset yrittivät myöhemmin ottaa häneen yhteyttä, Moskovasta ilmoitettiin virallisesti ja lyhyesti, ettei Vladimirovilla ollut enää mitään tekemistä Suomen asioiden kanssa. Silloinen huomattava ulkopoliittinen taustavaikuttaja, Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson on pitänyt Vladimirovin lähtöä merkkitapauksena niin sanotun suomettumisen ajan vähitellen päättyessä.

Neuvostoliitto nimitti Vladimirovin seuraajaksi Helsinkiin Felix Karasevin, jonka toiminta ministerineuvoksena jäi Vladimiroviin verrattuna huomaamattomaksi. Muistelmissaan Vladimirov kertoi käyneensä Helsingissä myöhemmin työtehtävissä muutamia kertoja.[1] Vuonna 1985 neuvostoliittolaiset olivat saaneet selville, että presidentti J. K. Paasikiven arkiston salassapitoaika oli umpeutumassa ja että perikunta aikoi julkaista Paasikiven päiväkirjat, ja Vladimirovin tehtäväksi tuli välittää Suomeen Moskovan toivomus, ettei päiväkirjoja julkaistaisi.[5]

Vladimirov-kirjallisuusMuokkaa

Vladimirov julkaisi vuonna 1993 suomeksi teoksen Näin se oli...: Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954–1984. Eräs kirjan pääteemoista käsittelee vuoden 1961 noottikriisiä. Teoksen mukaan nootti oli KGB:n edustajien suunnittelema ja tarkoitettu Kekkosen presidenttikauden jatkumisen varmistamiseksi.

Jäätyään eläkkeelle Vladimirov ryhtyi valmistelemaan myös kriittistä tutkielmaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteista vuosina 1938–1948, mutta vielä 1980-luvulla sensuuri esti sellaisen julkaisemisen Neuvostoliitossa. Vasta Neuvostoliiton hajottua hänen työnsä pääsi vauhtiin. Kolmiosaiseksi suunnitellusta teoksesta ehti kuitenkin valmistua vain ensimmäinen osa, sillä Vladimirov kuoli vatsasyöpään helmikuussa 1995. Kyseisen teoksen julkaisi Suomessa Otava nimellä Kohti talvisotaa.

Historiantutkija Arto Luukkanen kirjoitti vuonna 2014 julkaistun vakoiluromaanin Suojelusenkeli, joka kuvaa Vladimirovin vaiettua roolia KGB:n "märkien operaatioiden" osastolla.

LähteetMuokkaa

  • Näin se oli...: Muistelmia ja havaintoja kulissientakaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954–1984., Viktor Vladimirov, 1993, Otava, Helsinki
  • Kohti talvisotaa, Viktor Vladimirov, 1995, Otava, Helsinki.
  • Verkkouutiset: [1] Sokea Peili - oliko Kalevi Sorsa KGB:n yhteyshenkilö?, Timo Kervinen, 22.8.1997
  • Max Jakobson: Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974−92. Helsinki: Otava, 1992.

ViitteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h Seppo Varjus: Tehtaankadun vakoojamestari. Ilta-Sanomat 18. tammikuuta 2020, Plus-liite s. 16–18. Helsinki: Sanoma Media. Artikkelin verkkoversio
  2. SUOJELUPOLIISIN HISTORIA: Presidenttien ystävä Vladimirov johti KGB:n salamurhaosastoa Helsingin Sanomat. 28.8.2009. Viitattu 23.2.2018.
  3. Max Jakobson: Vallanvaihto, s. 212.
  4. Max Jakobson: Vallanvaihto, s. 213.
  5. Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 395–396. Helsinki: Otava, 2012.

Aiheesta muuallaMuokkaa