Vladimir Stepanov

neuvostoliittolainen diplomaatti ja tiedustelu-upseeri

Vladimir Sevastjanovitš Stepanov (ven. Влади́мир Севастья́нович Степа́нов, 21. maaliskuuta 1927 Kautvaara, Neuvosto-Karjala[1]14. kesäkuuta 2022[2], Moskova) oli neuvostoliittolainen diplomaatti ja tiedustelu-upseeri, joka toimi maansa Suomen-lähettiläänä joulukuusta 1973 heinäkuuhun 1979. Joidenkin lähteiden mukaan hän oli KGB:n Helsingin toimiston päällikkö lähetystöneuvoksen nimikkeellä vuosina 1964–1970.[3]

Tausta ja varhainen ura

muokkaa

Stepanov oli syntynyi Kautvaarassa, Neuvosto-Karjalassa karjalaisperheeseen. Stepanov oppi suomen jo lapsena ja puhui sitä karjalaisittain[2].

Stepanov valmistui Moskovan kansainvälisten suhteiden instituutista vuonna 1950 ja suoritti jatkotutkinnon Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean yhteiskuntatieteiden akatemiassa vuonna 1961. Hän työskenteli Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan ministerineuvoston kulttuuri- ja valistuslaitosten komiteassa vuonna 1950 ja tasavallan nuorisoliiton keskuskomiteassa vuodesta 1951. Vuonna 1952 hänet valittiin tasavallan nuorisoliiton keskuskomitean sihteeriksi.[1]

Stepanov työskenteli Leninski put -kolhoosin puheenjohtajana Kontupohjan piirissä vuosina 1955–1958. Hän oli NKP:n Karjalan aluekomitean sihteeri vuodesta 1961 ja siirtyi diplomaatiksi vuonna 1963.[1]

Suomen-politiikka

muokkaa

Stepanov pyrki vaikuttamaan voimakkaasti poliittiseen päätöksentekoon Suomessa. Hän muun muassa esitti kesällä 1978 marsalkka Dimitri Ustinoville ajatuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista. Ustinov ehdottikin sotaharjoituksia presidentti Urho Kekkoselle, joka kuitenkin onnistui torjumaan ehdotuksen. Joulukuussa 1976 Stepanov ehdotti, että seuraavana vuonna Suomi ja Neuvostoliitto järjestäisivät yhteisen juhlatapahtuman Suomen itsenäisyyden ja Lokakuun vallankumouksen 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi.[4] Kekkosen päiväkirjan mukaan Ahti Karjalainen suostui Stepanovin ehdotukseen, mutta Kekkonen itse kommentoi asiaa kirosanoin.[5]

Hannu Rautkallion mukaan vuorineuvos Aarne J. Aarnio kertoi, että Stepanov olisi halunnut tehdä Suomesta kansandemokratian, mutta Viktor Vladimirov olisi vastustanut ajatusta. Saman lähteen mukaan suurlähettilään tavoitteena oli muuttaa YYA-sopimus puolustusliitoksi. Hänen unelmissaan oli uudenlainen ”Suur-Suomi”, Suur-Aunus-niminen valtio, johon Suomikin olisi liitetty ja jonka presidenttinä olisi ollut Stepanov itse.[6]

Keijo Korhonen on katsonut Stepanovin olleen mukana juonessa, jolla hänet syrjäytettiin ulkoministerin paikalta keväällä 1977. Korhonen on nimittänyt Stepanovia avoimesti ”Tehtaankadun Suomen-syöjäksi ja Suomen puolueettomuuspolitiikan pahimmaksi vihamieheksi ja verrannut häntä 1900-luvun alun kenraalikuvernööriin Nikolai Bobrikoviin.[7]

Neuvostoliitto vapautti Stepanovin Helsingin-suurlähettilään virasta kesäkuussa 1979. Osaltaan asiaan oli vaikuttanut ”tapaus Ustinov”, mutta viimeisenä pisarana oli Neuvostoliiton puoluelehdessä Pravdassa vuoden 1979 eduskuntavaalien alla julkaistu artikkeli. Siinä kokoomus leimattiin ulkopoliittisesti epäluotettavaksi ja varoitettiin Suomea hallituksesta, jossa kokoomus olisi mukana. Artikkelin oli laatinut Pravdan Helsingin-kirjeenvaihtaja Stepanovin suostumuksella. Sitä pidettiin niin Suomessa kuin Neuvostoliitossakin räikeänä puuttumisena Suomen sisäisiin asioihin. Viktor Vladimirovilla oli keskeinen rooli Stepanovin kotiinkutsumisessa.[8]

Historioitsija Jukka Tarkka on kirjoittanut, että useimmat Stepanovin kanssa tekemisiin joutuneet suomalaiset pelkäsivät häntä, myös presidentti Urho Kekkonen virkakautensa loppuvuosina. Tarkan mukaan Stepanovin toiminta oli kriittisissä tilanteissa usein epäjohdonmukaista.[9] Keijo Korhonen on kirjoittanut Stepanovin ärähtäneen Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön saunavieraana olleelle, ensimmäistä kauttaan ulkoministerinä toimineelle Paavo Väyryselle: ”Minä olen suuren maan suurlähettiläs, sinä olet vain pienen maan ulkoministeri.”[10] Presidentti Mauno Koivisto kirjoitti toista pääministerikauttaan käsittelevässä muistelmiensa jaksossa, että hänen suhteensa Stepanoviin olivat ”kylmemmästä päästä kaikista ihmissuhteistani”.[11]

Myöhempi ura

muokkaa

Diplomaattiuransa jälkeen Stepanov nimitettiin Karjalan ASNT:n ensimmäiseksi varapääministeriksi vuonna 1979. Vuosina 1984–1989 hän toimi NKP:n Karjalan aluekomitean ensimmäisenä sihteerinä ja vuosina 1986–1989 puolueen keskuskomitean jäsenenä.[1]

Lähteet

muokkaa
  1. a b c d Karelija: entsiklopedija, tom 3, s. 208. Petrozavodsk: PetroPress, 2011. ISBN 978-5-8430-0127-8.
  2. a b Venäjän entinen Suomen-suurlähettiläs Vladimir Stepanov on kuollut Iltalehti. Viitattu 9.10.2022.
  3. Hämäläinen, Unto: Vladimir Stepanov: KGB man and friend of Kekkonen Helsingin Sanomat. 24.9.2003. Arkistoitu 4.6.2011. Viitattu 27.7.2011. (englanniksi)
  4. Stepanov esittää: Suomi ja NL yhteisiin 60-juhliin. Helsingin Sanomat, 5.12.1976, s. 3.
  5. Paloja UKK:n päiväkirjasta Turun Sanomat. 22.9.2004. Arkistoitu 26.8.2019. Viitattu 26.8.2019.
  6. Jukka Parkkari: SKP:n Saarisesta CIA:n Fribergiin. Kansan Uutiset/Viikkolehti, 2008, nro 5.9., s. 31.
  7. Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali, s. 102−121. Helsinki: Otava, 1999.
  8. Jakobson, Max: Vallanvaihto. Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974−92, s. 208. Helsinki: Otava, 1992.
  9. Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 348. Helsinki: Otava, 2012.
  10. Korhonen 1999, s. 111.
  11. Koivisto, Mauno: Historian tekijät (Kaksi kautta II), s. 46. Helsinki: Tammi, 1995.

Aiheesta muualla

muokkaa
  Edeltäjä:
Viktor Maltsev
Neuvostoliiton suurlähettiläs Suomessa
1974–1979
Seuraaja:
Vladimir Sobolev