Venäjän keskitys

Venäjän keskitys eli Wenäjän keskitys (lyhenne VK tai WK) oli nimitys usealle Suomen puolustusvoimien yleisesikunnan 1920–1930-luvulla laatimalle salaiselle sotasuunnitelmalle Neuvostoliiton kanssa käytävän sodan varalta. Osa suunnitelmista perustui puolustukseen, osa hyökkäykseen. Lisäksi oli olemassa Ruotsin keskitys -niminen suunnitelma siltä varalta, että Ruotsi hyökkää Suomeen.

Yleistä

Kolme ensimmäistä Venäjän keskitys -suunnitelmaa laadittiin kenraalimajuri Oscar Enckellin toimiessa yleisesikunnan päällikkönä, mutta niiden pohjana käytettiin jo vuonna 1919 Hannes Ignatiuksen kautena laadittuja kolmea liikekannallepanosuunnitelmaa. WK 1 valmistui vuonna 1921, WK 2 ja WK 3 useana versiona vuosina 1921–1923. Suunnitelmat oli tarkoitettu vaihtoehtoisiin tilanteisiin: WK 1 perustui ensisijaisesti puolustukseen Karjalankannaksen pääasemassa, mutta siihen sisältyi mahdollisuus työntää vastahyökkäyksellä rintama Kannaksen kapeimmalle kohdalle Venäjän puolelle rajaa; WK 2 perustui puolustukseen epäedullisemmassa asemassa Viipurin itäpuolella, mikäli Neuvosto-Venäjä tekisi yllätyshyökkäyksen ja Suomen joukkoja ei ehdittäisi ryhmittää pääasemaan, mutta myös sen ajatuksena oli päästä vastahyökkäyksellä pääasemaan; WK 3 oli erittäin edulliseen tilanteeseen tarkoitettu suunnitelma hyökkäyksestä kohti Pietaria, ja siinä vihjattiin mahdollisuuteen valloittaa Suomelle uusia alueita. Enckell tuli jo vuonna 1923 siihen johtopäätökseen, että vain puolustukselliset suunnitelmat olivat realistisia, joten WK 3:a ei lähetetty sotatoimiyhtymien komentajille, mutta sitä ei myöskään kumottu.

Kenraalimajuri K. M. Walleniuksen toimiessa yleisesikunnan päällikkönä laadittiin vuonna 1930 valmistunut uusi puolustussuunnitelma VK 27, jonka pääajatuksena oli vastahyökkäys vihollisen selustaan itäisellä Karjalankannaksella ja rintaman työntäminen edullisempaan puolustusasemaan silloisen valtakunnanrajan itäpuolelle. VK 27:n on katsottu kuvastaneen Suomen puolustusvoimien johtoon nousseiden jääkäriupseerien hyökkäyksellistä ajattelutapaa. Suunnitelmaan kohdistui alusta alkaen epäluuloja, koska se tarjosi vain yhden ratkaisumallin. Lisäksi vuonna 1930 everstiluutnantti V. A. M. Karikosken johtama yleisesikunnan operatiivinen toimisto totesi VK 27:n epärealistiseksi tehtyään laskelmia Suomen ja Neuvostoliiton liikekannallepanojen nopeuksista. Vuonna 1931 laadittiin pelkkään puolustukseen perustunut VK 31.

VK 27 edellytti Kannaksen pääaseman linnoittamista rauhan aikana, joten puolustussuunnitelmat jouduttiin uusimaan, kun linnoitusten lopulliset sijaintipaikat saatiin päätettyä. Pääpuolustusasema sijoitettiin lopulta suunnilleen samalle linjalle, kuin mihin sitä oli jo Enckellin aikana kaavailtu. K. L. Oeschin esikuntapäällikkökautena laadittiin alueellisen liikekannallepanojärjestelmän käyttöönoton yhteydessä vuonna 1934 kaksi uutta vaihtoehtoista suunnitelmaa, VK 1 ja VK 2. Uusi VK 1 oli VK 27:ää läheisesti muistuttanut vastahyökkäyssuunnitelma, jossa lisäksi Laatokan pohjoispuolella suomalaiset olisivat siirtyneet suoraan hyökkäykseen pyrkien työntymään aina Kantalahteen ja Muurmannin radalle saakka. VK 1 oli tarkoitettu edulliseen tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto olisi samanaikaisesti sodassa myös muita valtioita vastaan. Epäedullisempaan tilanteeseen tarkoitettu VK 2 perustui ajatukseen puolustuksesta Kannaksen pääasemassa ja vastahyökkäyksistä ainoastaan Laatokan pohjoispuolella. Molemmissa suunnitelmissa Kannakselle rajan lähelle sijoitettavien suojajoukkojen oli tarkoitus hidastaa vihollisen hyökkäystä, jotta muut joukot ehdittäisiin keskittää pääpuolustusasemaan.

Vuoden 1934 suunnitelmat säilyivät lähes muuttumattomina toisen maailmansodan puhkeamiseen saakka. Niistä VK 2 valittiin toteutettavaksi syksyn 1939 ylimääräisten harjoitusten aikana ja se muodosti siten lähtökohdan Suomen strategialle talvisodassa.

Suunnitelmien yksityiskohtainen sisältö

Ignatiuksen suunnitelmat

Venäjän keskitys -suunnitelmia edelsi kolme yleisesikunnan laatimaa, 24. huhtikuuta 1919 joukoille lähetettyä suunnitelmaa: puolustussuunnitelma, puolustus-hyökkäys-suunnitelma ja hyökkäyssuunnitelma.

Puolustus-hyökkäys-suunnitelma edellytti nopeasti suoritettavaa Suomen hyökkäystä Valkjärvi–Rautu-suunnasta kohti todennäköisesti Viipuriin etenevää vihollista. Puolustussuunnitelmaa ajateltiin muuttaa siten, että se olisi taaempana,^selvennä jolloin hyökkäys-puolustus-suunnitelmakaan ei olisi voinut olla entisensä.

Yleisesikunta kirjoitti 17. lokakuuta 1919 sotaväen päällikölle ja sotatoimiyhtymien komentajille, että hyökkäyssuuntaa voisi tarkistaa Pietarin suuntaan, koska Neuvosto-Venäjän on keskitettävä joukkonsa Aleksandr Koltšakia, Anton Denikiniä ja Nikolai Judenitšia vastaan. Tarkoituksena oli jakaa suomalainen voima siten, että päävoimilla hyökättäisiin Rautu–Pietari-linjalla ja vähäisemmin voimin samanaikaisesti Terijoelta. Alkuperäisessä suunnitelmassa oli odotettu reserviläisten liikekannallepanoa, mutta muutetussa suunnitelmassa olisi pitänyt ajan säästämiseksi hyökätä aluksi vain rauhanajan jo palveluksessa olevilla joukoilla odottamatta reservin liikekannallepanoa.

Rauhanajan joukkojen ryhmityksessä 2. divisioonan olisi pitänyt miehittää raja-alue ja turvata joukkojen keskittäminen hyökkäykseen sekä suunniteltava 2. divisioonalle ja Jääkäriprikaatille majoitus Raudussa, 3. divisioonalle Kiviniemessä ja 1. divisioonalle Terijoella. Lisäksi majoitusalueiden rajat oli ilmoistettava Yleisesikunnalle 18. lokakuuta 1919 mennessä. Kun 2. divisioona ilmoitti kylät, käski Yleisesikunta tarkentamaan joukko-osastokohtaisen majoitussuunnitelman esikuntien paikkoineen. Rannikkopuolustus sai 19. joulukuuta 1919 käskyn osallistua hyökkäykseen maihinnousujen varalta ja varmistaa hyökkäävien suomalaisten joukkojen sivusta.

Wenäjän keskitys 1 (1921)

Wenäjän keskitys 1 perustui siihen olettamukseen, että Suomi saisi ennakkotiedon Neuvosto-Venäjän aikomuksista ja ehtisi reagoida asiaan. Lisäksi hyökkäyksellisen Wenäjän keskitys 1:n lisäolettamuksena oli se, että Suomi sotisi länsivaltojen kanssa Neuvosto-Venäjää vastaan ja olisi osa suurempaa kokonaisuutta.^lähde? Yleisesikunta kirjoitti 2. helmikuuta 1921 sotaministeri Bruno Jalanderille, että Venäjä on vaarallisin, koska se voi saada etulinjaan heti 7–8 divisioonaa sekä lisäksi runsaasti reservijoukkoja. Suomen A-joukot, rauhanajan joukot ja B-joukot, reserviläisjoukot, eivät olleet yhteensäkään kuin 7 divisioonaa, minkä vuoksi tavoitteeksi olisi pitänyt asettaa 10 divisioonaa.^lähde?

Ensimmäiseksi puolustuslinjaksi määriteltiin Humaljoen lahti–Muolaanjärvi–Vuoksi–Taipale. Toisena puolustuslinjana ensimmäisen tultua menetetyksi olisi Viipurinlahti–Antrea–Saimaata ja kolmantena Kymijoki–Päijänne-linja.^lähde? 27. kesäkuuta 1921 laaditun arvion mukaan päähyökkäys Suomea vastaan olisi tapahtunut Karjalankannaksella, mutta vihollisen eteneminen Laatokan Karjalassa olisi voinut aiheuttaa sivusta- ja selustauhan. Karjalankannaksen menetys puolestaan olisi voinut aiheuttaa vetäytymistarpeen myös Laatokan Karjalasta.^lähde? Aiempien ajatusten mukaan Suomi olisi voinut hyökätä Karjalankannaksella hyökkäävien neuvostojoukkojen kylkeen Raudusta, mutta uuden suunnitelman mukaan tämä olisi toteutettu edullisemmin Humaljoen, Kelkkalan ja Summan alueelta.^lähde?

Suojajoukoksi keskittämiselle oli ajateltu ratsuväkiprikaatia, kahta "pyöräilijäpataljoonaa", kahta panssarijunaa sekä paikallisia suojeluskuntia. Rauhanajan A-joukoista 1. divisioona ja 2. divisioona olisi osoitettu Karjalankannakselle, kun taas 3. divisioona olisi mennyt Laatokan Karjalaan. Lisäksi ajateltiin, että Vuoksen puolustusta olisi voinut vastuuttaa 3. divisioonalle, jolloin 1. ja 2. divisioona olisivat olleet aikaisempaa voimakkaampia Karjalankannaksen suunnassa.

Wenäjän keskitys 2 (1921–1923)

Wenäjän keskitys 2 -suunnitelma oli tarkoitettu sellaiseen tilanteeseen, jossa Neuvosto-Venäjän hyökkäys yllättäisi Suomen valmistautumattomana eikä Suomen joukkoja siksi ehdittäisi keskittää edullisimmalle pääpuolustuslinjalle ennen vihollisen ehtimistä sinne. Pääpuolustusaseman miehittämistä vajailla joukoilla pidettiin vaarallisena, koska ylivoimainen vihollinen voisi silloin tuhota Suomen joukot osa kerrallaan. Tällaisessa tilanteessa pidettiin viisaampana keskittää joukot suoraan taaemmalle puolustuslinjalle. Yleisesikunnassa oletettiin, että suomalaiset havaitsisivat joka tapauksessa ajoissa Neuvosto-Venäjän sotavalmistelut, joten varasuunnitelman tarve perusteltiin sillä, että Suomen hallitus saattaisi poliittisista syistä kieltää WK 1:n vaatimat ennakkotoimenpiteet ennen sodan puhkeamista.

Wenäjän keskitys 2 perustui puolustuslinjan vetämiseen Viipurin itäpuolelta Saimaan vesistölinjalle, jolloin Karjalankannas ja Itä-Suomi olisi jätetty viholliselle. Suunnitelman lopullinen versio vuodelta 1923 oli kuitenkin alkuperäistä optimistisempi: sen mukaan vastahyökkäyksellä pyrittäisiin saavuttamaan ja ottamaan haltuun WK 1:n mukainen pääasema.

Venäjän keskitys 1 (1934)

Venäjän keskitys 1:een liittyi 28. helmikuuta 1934 käsketty Pohjois-Suomea koskeva suunnitelma, jonka mukaan Neuvostoliitolla olisi ollut vain 1 000 sotilasta jaettuna 100–200 sotilaan yksiköihin. Koska neuvostoliittolaisilla olisi tämän arvion mukaan ollut vain heikko suojajoukko, olisivat suomalaiset voineet iskeä näihin suojajoukkoihin ja jatkaa hyökkäystä Vuokkiniemeen ja Kontokin suuntaan sekä jatkaa Vuokkiniemestä Kostamukseen. Tätä varten Suomussalmelle perustettiin erillinen pataljoona 15.^lähde?

Kostamukseen hyökkäämisen tarkoituksena oli aiheuttaa neuvostoliittolaisille oikean sivustan vaara ja tukea etelämpänä taistelevien suomalaisjoukkojen taistelua Vienan Karjalasta sekä sitoa joukkoja pois Laatokan Karjalasta.^lähde?

Yleisesikunnan operatiivisen osaston maavoimatoimiston päällikön, everstiluutnantti Valo Nihtilän syksyllä 1939 laatimien muistioiden Laskelmat venäläisten toimintamahdollisuuksista Suomea vastaan ja Suomen puolustusmahdollisuudet venäläisten hyökätessä Pohjois-Suomen ryhmän tehtäväksi jäi Pohjois-Suomen suojaaminen ja Repolan valtaaminen, minkä lisäksi Muurmannin radan toimintaa tuli häiritä sissisodalla.

Ruotsin keskitys

Ruotsin keskitys eli RK 1 -suunnitelman laati kesällä 1919 Oscar Enckell, tuolloin everstiluutnanttina. Suunnitelma lähti oletuksesta, että Ruotsi valtaisi aluksi Ahvenanmaan ja tekisi maihinnousun ensin Uudenkaarlepyyn tienoille ja seuraavaksi usean divisioonan voimin Hangosta Naantaliin ulottuvalle rannikkokaistalle. Suomen joukkojen tuli kyetä pysäyttämään vihollisen eteneminen ennen tasaa Haapamäki–Tampere–Hämeenlinna–Riihimäki–Hyvinkää. Suunnitelma ei ottanut kantaa joukkojen tehtäviin liikekannallepanon ja ryhmittymisen jälkeen.

Lähteet

• Arimo, Reino: Linnoittaminen ja sotatoimet 1918–1944. Tiede ja ase: Suomen sotatieteellisen seuran vuosijulkaisu, 1982, 40. vsk, s. 102–152. Helsinki: Suomen sotatieteellinen seura. ISSN 0358-8882 Artikkelin verkkoversio.
• Arimo, Reino: Kenraaliluutnantti Oscar Paul Enckell: yleisesikunnan päällikkö 1919–1924. Tiede ja ase: Suomen sotatieteellisen seuran vuosijulkaisu, 1990, 48. vsk, s. 118–153. Helsinki: Suomen sotatieteellinen seura. ISSN 0358-8882 Artikkelin verkkoversio.
• Kronlund, Jarl: Suomen puolustuslaitos 1918-1939: puolustusvoimien rauhan ajan historia. Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 951-0-14799-0
• Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Talvisodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9

Kirjallisuutta

• Arimo, Reino: Suomen puolustussuunnitelmat 1918-1939 : 1. osa: Ensimmäiset vuodet 1918–1919. Helsinki: Sotatieteen laitos, 1986. ISBN 951-25-0375-1
• Arimo, Reino: Suomen puolustussuunnitelmat 1918-1939 : 2. osa: Enckellin kausi 1919–1924. Helsinki: Sotatieteen laitos, 1986. ISBN 951-25-0377-8
• Arimo, Reino: Suomen puolustussuunnitelmat 1918-1939 : 3. osa, Jääkärien aika 1925–1939. Helsinki: Sotatieteen laitos, 1987. ISBN 951-25-0378-6