Uhraaminen

uskonnollinen toimitus
(Ohjattu sivulta Uhrilahja)
Hakusanat ”uhraus” ja ”uhri” ohjaavat tänne. Uhraus on myös shakkitermi. Uhrin muita merkityksiä luetellaan erillisellä täsmennyssivulla.

Uhraaminen on uskonnollinen rituaali, jossa ihminen luovuttaa jonkin uhriesineen jumaluudelle tarkoituksella luoda, säilyttää tai ennallistaa toivottu oikea suhde pyhiin voimiin. Uhraaminen on ikiaikainen tapa, jota harjoitetaan ympäri maailman.[1]

Asteekkien ihmisuhritoimitusta kuvaava piirros 1500-luvun puolivälin käsikirjoituksesta.

Uskontojen perustava tekijä on pyhyyteen kohdistuva palvonta. Sen tärkeimmät muodot ovat rukous ja uhri. Niiden avulla ihminen lähestyy tuonpuoleista ja keskustelee sen kanssa. Uhriesine edustaa elämää ja uhraajalle mahdollisimman arvokasta asiaa tai sellaisen symbolia. Muinaisajan uskonnoissa suosittiin veriuhreja, joissa uhrieläin tai ihminen surmataan. Yleensä uhri tarjotaan jumalalle rituaalin määräämässä erityisessä uhrauspaikassa ja tiettynä aikana. Uhripaikkoina on käytetty muun muassa uhripuuta, uhrikiveä, uhrilähdettä tai alttaria. Uhritoimituksen suorittaja toimii omasta puolestaan tai edustaa jotain yhteisöä esimerkiksi pappina. Luonnonuskonnoissa uhrin vastaanottajana ovat usein esi-isien henget.[1]

UhriesineMuokkaa

 
Kirkkolaiva on yleensä votiivilahja (Limingan kirkko).

Latinan sana sacrificium (uhri) tarkoittaa pyhäksi tekemistä. Arkikielessä uhraaminen tarkoittaa jostain arvokkaasta luopumista, jotta vielä arvokkaampi asia toteutuisi: ihminen voi esimerkiksi uhrautua lastensa vuoksi. Sanan alkuperäinen merkitys on kuitenkin uskonnollinen. Uhri voidaan osoittaa jumaluudelle tai muille henkiolennoille tai esi-isien hengille. Joidenkin tutkijoiden mielestä yleisin uhraamisen kohde luonnonuskonnoissa ovat esi-isien henget.[1]

Ranskalainen sosiologi Marcel Mauss rinnasti uhraamisen lahjan antamiseen. Lahjojen antaminen on perustava yhteisöllinen teko, jonka tarkoitus on luoda ja vahvistaa ihmisten välistä yhteenkuuluvuutta. Lahja velvoittaa aina vastalahjaan, ja täten molemmat osapuolet hyötyvät.[2] Uhraamalla jumaluudelle ihminen muodostaa siteen pyhyyden voimien kanssa. Jumalalle annettu uhrilahja velvoittaa vastalahjaan, jossa jumala auttaa ihmistä jossakin asiassa.[3]

Uhriesineet edustavat elämää ja ovat siten tyypillisesti eläviä olentoja, jotka ensin joudutaan teurastamaan. Ihmisuhri oli kalleinta, mitä jumalille voitiin antaa. Ihmisuhreja on harjoitettu niin Euroopassa kuin muuallakin, ja satunnaisista tapauksista kerrotaan edelleen. Julmista uhrimenoistaan kuuluisat asteekit saattoivat uhrata kerrallaan tuhansiakin ihmisiä.[1] Myös kelttien ja viikinkien uskotaan uhranneen ihmisiä.[4][5][6]

Sen sijaan, että jumaluudelle uhrattaisiin kaikkein arvokkaimpia asioita, kuten ihmiselämää, uhriesineeksi voidaan valita arvokasta lahjaa symboloivia uhrilahjoja. Ihmisen sijaan voidaan uhrata eläin, mihin esimerkiksi Intiassa siirryttiin brittiläisten siirtomaaherrojen vaatimuksesta.[1] Koska buddhalaisuus kieltää eläinten tappamisen, se on korvattu eläimiä esittävillä kuvilla, pantomiimilla tai muilla uhrilahjoilla, kuten ruoalla tai juomalla. Niistä suosituimpia ovat olleet maito, hunaja, kasvikset, olut sekä etenkin viini ja vesi. Kasvikset ovat voineet olla keittiökasveja, juureksia, viljaa tai kukkia.[1]

Jumaluudelle uhrattuja sanoja eli rukousta voidaan pitää uhrina. Ajatus korostuu ortodoksisessa ehtoollisessa, jossa siitä käytetään ilmaisua sanallinen uhri.[7]

Jumala itse voi myös olla uhriesine. Meksikolaisen auringonjumalan Huitzilopochtlia esittävä punajuuritahnasta tehty ja verellä valeltu patsas jaettiin syötäväksi uskovien kesken. Hindujen somarituaalissa jumaluutta edustavan soma-kasvin mehua nautittiin rituaalina.[1] Katolisessa uskossa Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri on ”todella, reaalisesti ja olemuksellisesti” läsnä ehtoollisessa.[8][9]

UhritoimitusMuokkaa

Uhraaminen voi olla säännönmukaista tai erityistapauksiin liittyvää. Säännölliset uhrit voivat sijoittua ajankulun mukaisesti tai ihmiselämän käännekohtiin. Erityistapaukset voivat koskea esimerkiksi vaaratilanteita, sairautta, katoa, rakennushankkeen valmistumista tai voittoa sodassa.[1]

Uhripaikkoina on käytetty muun muassa uhripuuta, uhrikiveä tai uhrilähdettä. Etenkin helleenisissä ja seemiläisissä kulteissa uhritoimitus on vaatinut paikakseen alttarin. Se on usein ollut pystyyn nostettu kivi. Kivi on sijainnut paikassa, jossa jumaluus on ilmestynyt. Alttaria on kutsuttu nimellä bet el (jumalan talo), mistä tulee nimi betyyli. Alttari on voitu myös ymmärtää maailmankaikkeuden keskukseksi tai sen kuvaksi. Antiikin kreikkalaiset käyttivät siitä nimeä omfalos (maan napa). Intian vedalaisessa uskonnossa se oli mikrokosmos, kuva maailmasta. Alttarin rakentaminen tulkittiin tällöin tekona, jossa maailman luominen toistettiin.[1]

Eläinuhrissa eläin, yleensä mahdollisimman täydellinen yksilö, uhrataan tappamalla se. Yleensä tähän liittyy eläimen ruhon osien käyttäminen rituaalisesti, kuten veren pirskottaminen tai juominen tai yhteisen juhla-aterian valmistaminen uhrieläimen lihasta. Polttouhrissa uhrattava poltetaan.[10][1]

Uhraaminen eri uskonnoissaMuokkaa

Aasian uskonnotMuokkaa

 
Alttari buddhalaisessa luostarissa Myanmarissa 2006.

Kiinassa esi-isille uhraaminen oli osa uskontoa. Kukat ja suitsukkeet olivat tavallisia uhrilahjoja. Japanissa alttarille pantujen uhrilahjojen kirjo oli erittäin laaja ja saattoi käsittää erilaisia jokapäiväisiä käyttöesineitä.[1] Esineiden sijaan voidaan Kaakkois-Aasian buddhalaisuudessa uhrata myös symbolisia esineitä, kuten leikkirahaa tai pahvisia matkapuhelimia, jotka siten poltetaan.[11]

Antiikin uskonnotMuokkaa

Homeroksen runot sisältävät tarkkoja kuvauksia uhritoimituksista antiikin Kreikassa. Niihin kuului polttouhreja sekä uhratun eläimen syöminen yhteisellä juhla-aterialla. Virallisten riittien ohella yksityisiin uhritoimituksiin käytettiin kaikenlaisia eläimiä, kasviksia, hedelmiä, juustoa ja hunajaa.[1] Roomalaisilla jumalille uhraaminen oli välttämätön valtiollinen toimenpide, minkä ohella perheillä oli omat kotialttarinsa.[12]

IslamMuokkaa

Islamiin on jäänyt muistumia uhraamisesta siinä määrin, että jokainen kotieläimen teurastus ymmärretään samalla uskonnolliseksi toimitukseksi. Teurastus vaatii uskonnollisia rituaaleja, jotta eläimen liha olisi hyväksyttävää ravinnoksi eli halal. Muslimien vuotuiseen pyhiinvaelluksen päättymisjuhlaan id al-adhaan kuuluu yhtenä rituaalina jonkin suuren uhrieläimen kuten lampaan teurastus.[1]

JuutalaisuusMuokkaa

Eläinuhrit kuuluivat Raamatun ajan juutalaisuuteen. Viidennessä Mooseksen kirjassa määrättiin, että polttouhreja sai uhrata vain tietyssä paikassa.[13] Raamatussa puhutaan myös ihmisuhreista. Ensimmäisen Mooseksen kirjan mukaan Jumala käski Abrahamin uhrata poikansa Iisakin, mutta peruutti käskyn viime hetkellä ennen kuin Abraham olisi toteuttanut sen. Kuuliaisuuden testaamisen jälkeen Jumala antoi Abrahamille oinaan uhrattavaksi.[14]

Myöhemmin juutalaiset keskittivät uhritoimitukset Jerusalemin temppeliin. Sen papit olivat ainoita, jotka saivat toimittaa uhreja. Heitä avusti alempi papisto eli leviitat. Pappeja ja leviittoja oli Jerusalemissa yhteensä noin 20 000, mutta kukin toimitti uhreja vain muutamina viikkoina vuodessa, mitä varten heidät oli jaettu 24 divisioonaan.[15] Kolmannessa Mooseksen kirjassa on yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten uhrit oli toimitettava.[16] Muuan erityisen tärkeä uhri oli suurena sovituspäivänä (jom kippur) suoritettu kauriin uhraaminen kansan syntien sovittamiseksi.[17] Tähän viittaa moniin kieliin levinnyt sanonta ”syntipukki”. Sen jälkeen, kun temppeli tuhoutui ensimmäisessä juutalaissodassa vuonna 70, eläinuhrit jäivät pois juutalaisten jumalanpalveluksesta[18].

KristinuskoMuokkaa

Kristinuskon käsitys, joka perustuu erityisesti Heprealaiskirjeeseen[19], on että Kristuksen kuolema oli lopullinen ja täydellinen uhri syntien sovittamiseksi, minkä vuoksi mitään muita syntiuhreja ei enää tarvita.[18]. Muita uhreja kristinuskossa on edelleen, esimerkiksi rukous on uhri. Teologiassa myös sakramentteja on voitu nimittää uhreiksi. Katolisessa kirkossa ehtoollisen katsotaan olevan Jeesuksen sovittavan ristinuhrin läsnä oleva tapahtuma, minkä vuoksi sitä nimitetään messu-uhriksi.[20]

LähteetMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l m Faherty 2022.
  2. Mauss 2006, s. 7.
  3. Mauss 2006, s. 11.
  4. Owen, James: Druids Committed Human Sacrifice, Cannibalism? 20.3.2009. National Geographic. Viitattu 4.9.2014. (englanniksi)
  5. Human sacrifices? Tanskan kansallismuseo. Arkistoitu 13.11.2013. Viitattu 4.9.2014. (englanniksi)
  6. The Viking blót sacrifices Tanskan kansallismuseo. Arkistoitu 13.11.2013. Viitattu 4.9.2014. (englanniksi)
  7. Myös: järjellinen uhri. Johannes Krysostomoksen liturgia. Teoksessa Jumalallinen liturgia, s. 80. Joensuu: Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 2003. ISBN 951-8979-32-4.
  8. Tück, Jan Heiner: A Gift of Presence. The Theology and Poetry of the Eucharist in Thomas Aquinas, s. 170. (Gabe der Gegenwart. Theologie und Dichtung der Eucharistie bei Thomas von Aquin, 2009.) Translated by Scott G. Hefelfinger. Washington, D.C.: The Catholic University of America Press, 2018. ISBN 978-0-8132-3039-9. (englanniksi)
  9. Teinonen, Seppo, A.: Symboliikan peruskurssi, s. 80. Helsinki: Gaudeamus, 1971. ISBN 951-662-041-8.
  10. Esimerkiksi 2. Moos. 29.
  11. Kaukonen, Hertta-Mari: Hanoi on täynnä eksotiikkaa ja alttareita – vainajille uhrataan jopa televisioita Seura. 2.2.2016.
  12. Mustakallio, Katariina: Uskonto ja yhteisö antiikin Roomassa, s. 12, 15, 95. Helsinki: Gaudeamus, 200 8. ISBN 978-952-495-061-9.
  13. 5. Moos. 12:5–14
  14. 1. Moos. 22:1–13
  15. Sanders, E. P.: The Historical Figure of Jesus, s. 41. London: Penguin Books, 1995 (1. laitos 1993). ISBN 978-0-140-14499-4.
  16. 3. Moos. 1.–7
  17. 3. Moos. 16:1–34
  18. a b Otavan iso tietosanakirja, 9. osa (Tse-Visc), artikkeli Uhri.
  19. Hebr. 7–10
  20. Katolisen kirkon katekismus, artikla 1357–1366.

Aiheesta muuallaMuokkaa

 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uhraaminen.