Wikipedia

Sotatalous Suomessa talvisodan aikana

Sotatalous Suomessa talvisodan aikana -artikkeli käsittelee muun muassa niitä toimia ja päätöksiä, joilla Suomen tasavallan hallinto tavoitteli valtakunnan koko talouselämän sopeuttamista sodan ajan vaatimuksiin. Lisäksi artikkeli käsittelee muun muassa yksityisiin ihmisiin, talouselämään sekä tuotantolaitoksiin kohdistuneita haasteita talvisodan Suomessa. Suomen taloudellisten resurssien vähäisyys vaikutti sekä Suomen armeijan että muunkin väestön toimintaedellytyksiin ja selviytymismahdollisuuksiin sodan oloissa.

Talvisodan alkaessa Suomen puolustusvoimien materiaalinen valmius oli heikko. Kansalaiskeräyksin hankittiin muun muassa suksia armeijan käyttöön.

Taloudellisen puolustusvalmiuden kohottaminen ennen toista maailmansotaa muokkaa

1920-luku muokkaa

Suomen puolustusvoimien materiaalisen perustan loi se sotamateriaali, jonka Venäjän armeija oli jättänyt poistuessaan Suomen sisällissodan aikana tai heti sen jälkeen. Suomeen jäänyt sotamateriaali käsitti huomattavia määriä muun muassa jalkaväen ja tykistön aseistusta.[1]

1920-luvun puolenvälin jälkeen Suomessa perustettiin kaksikin parlamentaarista komiteaa suunnittelemaan valtakunnan puolustamiseen liittyviä toimia niin taloudellisen kuin sotilaallisenkin valmistautumisen osalta. Komiteoiden saavuttamat tulokset jäivät kuitenkin vain ns. suositusten asteelle.[2]

Vuosina 1923–1926 toiminut ns. puolustusrevisioni esitti silloisen käsityksen mukaisesti puolustusvalmiuden järjestelmällistä kehittämisohjelmaa. Kehittämisohjelman mukaan puolustusvoimien olisi tullut käsittää noin 300 000 miestä jakautuen muun muassa 13–14 divisioonaan, ilmapuolustusjoukkoihin, merivoimiin sekä kotiarmeijaan. Kehittämisohjelma sisälsi myös ehdotuksen vuodet 1927–1936 kestävästä perushankintaohjelmasta, jonka tavoite olisi ollut puolustusvoimien täydellisessä varustamisessa mahdollisesti tulossa olevan sodan varalle. Suunnitelman mukaisen varustautumisohjelman kustannukset olisivat olleet noin 2 640 miljoonaa silloista markkaa. Puolustusrevisionin tärkeimmäksi saavutukseksi voidaan kuitenkin laskea puolustusneuvoston perustaminen keväällä 1924 tasavallan presidentin armeijaa koskevien päätösten suunnittelua ja käsittelyä varten.[1]

Vuosikymmenen lopulla vuonna 1929 valtioneuvosto sai kuitenkin perustettua Taloudellisen puolustusneuvoston, joka pystyi suunnittelemaan mahdollisen sotatilan vaatimia toimenpiteitä hieman pidemmälle kuin tuloksettomaksi jääneet komiteat.[2]

Sotatalous talvisodan aikana muokkaa

Sotatalouden rahoittaminen muokkaa

Talvisodan aikana sotatalouden rahoittaminen perustui kolmeen eri lähteeseen, joista ehdottomasti tärkein oli Suomen valtion Suomen pankista ottamat lainat. Toiseksi valtio otti lainaa sieltä, mistä sitä oli saatavilla ja kolmantena tulivat mukaan ne varat, joita saatiin lahjoituksina eri maista. Kahta viimeistä rahoituskeinoa käytettiin lähinnä ulkomailta tapahtuneiden sotatarvikkeiden hankinnan rahoittamiseen.[3]

Valtion lainanotto Suomen pankista tarkoitti käytännössä sitä, että valtio otti kasvaneiden puolustusmenojensa rahoittamiseksi lainaa Suomen pankilta, joka taas painoi lisää rahaa menojen kattamiseksi. Kyseessä oli siis tyypillinen setelirahoitus. Vallitsevissa oloissa ei käytettävissä ollut muita rahapoliittisia keinoja sotatalouden rahoittamiseksi. Suomen valtio rahoitti sodankäyntiään myös muulla, kotimaisella lainanotolla. Suomen pankista ja yksityisiltä markkinoilta otetuilla lainoilla kerättiin vuonna 1939 noin 800 miljoonaa markkaa ja seuraavana vuonna peräti 4 miljardia markkaa. Vuoden 1940 lainanotosta merkittävä osa ei kohdistunut suoraan talvisodan aiheuttamiin kustannuksiin vaan mm. puolustusvalmiuden kohottamiseen ns. välirauhan aikana.[4]

Valtion talouden rahoitusmahdollisuuksia talvisodan aikana kavensi huomattavasti myös ulkomaankaupan lähes täydellinen tyrehtyminen, joka vähensi mm. tullimaksujen tuottoa. Lisäksi valtion tuloja vähensi puolustusvoimien palvelukseen kutsuttujen henkilöiden tuloverotuottojen merkittävä aleneminen.[5]

Suomen valtio pyrki saamaan talvisodan aikana mahdollisimman suuren määrän lainaa ulkovaltojen hallituksilta. Merkittävin Suomen valtion saama laina oli Ruotsin valtiolta saama 200 miljoonan kruunun laina, joka myönnettiin Suomelle helmikuussa 1940. Kyseisen lainan määrä markoiksi muunnettuna oli noin 2,3 miljardia silloista Suomen markkaa (= vuoden 2010 euroiksi muutettuna noin 700 miljoonaa euroa). Ruotsin valtion myöntämällä lainalla Suomen valtion oli mahdollista maksaa mm. ne sotatarvike-erät, jotka ruotsalainen Bofors-konserni oli Suomelle myynyt. Osa Ruotsin myöntämästä lainasta myönnettiin ns. dollarimääräisenä, joka tarkoitti sitä, että lainaa oli mahdollista käyttää myös muiden valtioiden myymän sotamateriaalin maksamiseen. Talvisodan päätyttyä osa ns. kolmansista maista tilatuista sotatarvike-eristä kuitenkin peruutettiin siten, että niistä tilattujen sotatarvike-erien osuus laski kolmannekseen suunnitellusta.[6][7]

Katso myös:Sotatalouden rahoittaminen Suomessa toisen maailmansodan aikana

Puolustusmateriaalin hankinnat talvisodan aikana muokkaa

Pääartikkeli: Suomen sotatarvikehankinnat talvisodan aikana

Suomen puolustusvoimat hankkivat erilaista sodankäyntiin liittyvää materiaalia sekä koti- että ulkomailta talvisodan aikana. Osa hankitusta materiaalista ehti maahan jo sodan aikana, mutta merkittävä osa materiaalista saapui Suomeen vasta Moskovan rauhan solmimisen jälkeen.

Kotimainen sotatarviketuotanto muokkaa

Suomalaisen teollisuuden mobilisointi suoritettiin käytännössä vasta sodan jo sytyttyä 30. marraskuuta 1939. Sotaa ennen sotatarvikkeiden valmistukseen varatuista noin 500 tuotantolaitoksesta vain 126 oli ehtinyt saanut koetilauksia tai jo valmistaa sotamateriaalia puolustusvoimien tarpeisiin.[8]

Sotateollisuuden käynnistäminen sodan ollessa jo käynnissä osoittautui vaikeaksi, koska valmistelut olivat jääneet rauhan aikana pahasti kesken. Sotatarvikkeiden tuotannon aloittaminen kesti osalta tuotantolaitoksia jopa vuoden ajan.[8]

Suomessa valmistettiin talvisodan aikana vain kevyimpiin kaliiberiluokkiin kuuluvia aseita. Näistä aseista kiväärikaliiberisten aseiden tuotanto oli osin jopa melko runsasta. Pistoolikaliiberisten aseiden (etenkin konepistoolien) tuotanto oli merkittävää. Näiden lisäksi tuotettiin vain vaatimaton määrä 37 mm:n pst-tykkejä (105 kpl) ja merkittävämpi määrä 81 mm:n kranaatinheittimiä (272 kpl).[9]

Ampumatarvikkeissa käsiaseiden ammusten tuotantomäärät olivat merkittäviä, mutta suurikaliiberisempien aseiden ammusten tuotanto ei missään vaiheessa vastannut edes kulutusta. Suurimmat tuotannon ongelmat kohdistuivat etenkin tykistön ampumatarvikkeiden valmistukseen. Hankalimmiksi osoittautuivat mm. tykistön hylsyjen, sytyttimien ja ns. pohjanallien valmistus. Kriittisimmillään esim. kranaatinheittimien ammusten valmistuskapasiteettia ei pystytty juurikaan käyttämään hyväksi, koska sytyttimien valmistus laahasi pahasti jäljessä. Sodan loppuvaiheissa pystyttiin valmistamaan noin 6 000 heittimen kranaattia vuorokaudessa, mutta sytyttimiä valmistui samassa ajassa vain 1 200 kappaletta.[8]

Kotimainen teollisuus oli valmistautunut valmistamaan vain tärkeimpiä raskaamman kaluston ammuksista (81 mm krh, 76 mm, 107 mm, 122 mm ja 152 mm). Muiden asekaliiberien osalta oltiin kokonaan tuonnin varassa tai jouduttiin tyytymään siihen, mitä varastoissa sattui olemaan. Sodan aikana ulkomailta saatiin hyvinkin erikaliiberista tykistökalustoa, joiden mukana hankittiin myös ampumatarvikkeita, koska ampumatarvikkeille ei ollut saatavissa täydennystä kotimaasta.[10]

Ulkomaiset sotatarvikehankinnat muokkaa

 
Ruotsista saatiin tai ostettiin sodan aikana yhteensä 68 kappaletta 40 ItK 38-ilmatorjuntatykkiä.[11]

Suomen puolustusvoimat saivat talvisodan aikana (ja sen jälkeen) useilta mailta erilaisia sotatarvikkeita. Kunkin maan lopullisesti luovuttamien ja myymien sotatarvikkeiden rahallisen arvon ja niiden merkityksen sotatapahtumiin määrittämistä vaikeuttaa kuitenkin muutama seikka[12]:

  • Avustamisen pisimmälle menevä muoto eli tarvikkeiden lahjoittaminen johtaa ongelmaan siitä, miten määritetään avustustarvikkeiden todellinen arvo. Maittain esitettävässä luettelossa myös ilmaiseksi luovutetulle varustukselle on pyritty antamaan jonkinlainen rahallinen arvo.
  • Askelta vähäisempää poliittista kiinnostusta Suomen auttamiseen osoitti sotatarvikkeiden myynti luovuttavan maan armeijan varastoista. Lisäksi armeijan varastoista myytyjen tarvikkeiden hinta saattoi olla lähellä ns. markkinahintaa tai hinta saattoi toisaalta olla lähinnä nimellinen.
  • Eri maiden välistä vertailua hankaloittaa myös se, että joidenkin maiden osalta sotatarvikkeiden hankinta suoritettiin ns. vapailta markkinoilta, jolloin niiden hintakin oli suhteellisesti katsoen huomattavan korkea.
  • Varsinaiseen taistelutoimintaan liittyvä arvo on lähes mahdotonta määritellä, koska eri maista saapuneet sotatarvikkeet saapuivat hyvin eri aikaan (merkittävä osa vasta sodan jälkeen). Lisäksi esimerkiksi tykistökaluston osalta on huomioitava se, että ennen kaluston käyttöönottoa kalustolle oli mm. koulutettava henkilöstö ja hankittava niiden siirtämisiin tarvittavat välineet.

Kokonaisuudessaan Suomen puolustusvoimien ostaman ja saaman materiaalin arvon laskettiin (toukokuun lopulla 1940 laaditun arvion perusteella) olleen noin 4,6 miljardia markkaa, joka vuoden 2008 euroiksi muutettuna tarkoittaa noin 1,474 miljardin euron summaa.[13] Euromääräiseksi muutetun rahasumman suhteuttamisessa tulee ehdottomasti huomioida myös tuonaikaisten avustaneiden valtioiden silloiset taloudelliset mahdollisuudet. Tämän lisäksi Suomi vastaanotti merkittävää kansainvälistä humanitääristä apua.

Vuonna 1938 hyväksytyn puolustusvoimien perushankintaohjelman mukaan sotatarvikkeiden hankintaan olisi tullut käyttää seuraavan seitsemän vuoden aikana noin 2,7 miljardia markkaa.[13]

Talvisodan sotasaalis muokkaa

 
Sotasaaliiksi saatu Neuvostoliiton BT-5 panssari.
Pääartikkeli: Suomen talvisodassa saama sotasaalis

Suomalaiset saivat talvisodan aikana vallinneisiin olosuhteisiin ja maan taloudellisiin resursseihin nähden merkittävän sotasaaliin. Sotasaaliin arvoa nosti se, että vallattu sotamateriaali osoittautui suurelta osin moderniksi ja hyväkuntoiseksi. Lisäksi saaliiksi saadun materiaalin käyttöarvoa lisäsi se, että muun muassa jalkaväkiaseistuksen osalta kaliiperit olivat yhdenmukaisia suomalaisten omien aseiden kanssa. Saadun sotasaaliin tilastoinnissa esiintyy ristiriitaisuuksia, jotka johtuvat muun muassa vallatun materiaalin ilmoittamatta jättämisestä sekä sen myöhemmästä tuhoutumisesta.[14]

Sotasaalismateriaalia otettiin käyttöön välittömästi sen valtaamisen jälkeen, jolloin etulinjassa taistelevien suomalaisjoukkojen tulivoima kasvoi välittömästi. Suuri osa sotasaaliista jouduttiin kuitenkin lähettämään kotirintamalle huollettavaksi ja korjattavaksi. Raskaamman aseistuksen osalta (esim. tykistö) jouduttiin kuitenkin ennen rintamalle lähettämistä hankkimaan valmiin tuliyksikön muu kalusto ja vetokalusto sekä kouluttamaan henkilöstö. Esimerkiksi sotasaaliiksi saaduista 138 tykistä ehdittiin talvisodan aikana palauttaa rintamalle taistelukäyttöön valmiina tuliyksikköinä vain 44 asetta.[14]

Puolustusvoimien muita hankintoja kotimaasta muokkaa

Elintarvikkeiden hankinnat muokkaa

Elintarvikkeiden hankkimiseksi puolustusvoimille puolustusministeriön intendenttiosaston alaisuuteen perustettiin ylimääräisten harjoitusten (YH) aikana kolme elintarvikekeskusvarikkoa (rauhanaikaisista muonavarikoista vain MV 1 jäi huolehtimaan Helsingin alueella olevien joukkojen muonatäydennyksestä). Joulukuussa 1939 perustettiin lisäksi 3 uutta elintarvikekeskusvarikkoa. Niiden tehtävänä oli hankkia kullekin määrätyltä hankinta-alueelta mm. peruna, vihannekset, herneet, lihatuotteet sekä hevosten rehuksi käytetty kaura ja korsirehu. Lisäksi keskusvarikot hankkivat yhteistyössä Valion kanssa voin ja juuston. Jauhojen ja ryynien tilaukset lähetettiin valtion viljavaraston kautta myllyille.[15]

Talvisodan aikana elintarvikkeiden hankkiminen puolustusvoimien tarpeisiin ei tuottanut mainittavia vaikeuksia ja yhteistyö Kansanhuoltoministeriön kanssa toimi ilman merkittäviä ongelmia. Säännöstelymääräyksin herneet takavarikoitiin 7. joulukuuta ja sodan aikana myös tee jouduttiin takavarikoimaan puolustusvoimien käyttöön. Rintamalle toimittaminen tapahtui pääsääntöisesti junilla päämajan ennakkoon (5–6 vrk) varikoille tekemien tilausten perusteella. Elintarvikejunat oli kuormattu kahteen ”moduuliin”, joissa molemmissa oli kaksi kokonaisen divisioonan päivittäistä kulutusta vastaava määrä elintarvikkeita.[16]

Talvisodan aikana merkittävin ongelma elintarvikkeiden rintamalle toimittamisessa oli näkkileivän riittämätön valmistuskapasiteetti. Kokonaistarpeen ollessa n. 180 tonnia vuorokaudessa, pystyttiin sitä valmistamaan vain noin 60 tonnia vuorokaudessa. Vaje korvattiin muilla leipälaaduilla. Mm. perunan osalta jouduttiin turvautumaan lähinnä sotatoimialueelle jääneisiin varastoihin, sillä kuivatun perunan valmistus pystyttiin aloittamaan vasta tammikuussa 1940 ja tuoreen perunan kuljettaminen kotialueelta ankarassa pakkasessa olisi johtanut väistämättä tuotteiden pilaantumiseen. Mainitusta syystä Suomessa makaronin tuotanto otettiin lähes kokonaan puolustusvoimien tarpeisiin. Lihasäilykkeitä hankittiin kotimaasta, mm. 660 000 kg naudanlihaa ja 216 000 kg sianlihaa.[17]


Lääkintämateriaalin hankinnat muokkaa

YH:n alkaessa syksyllä 1939 puolustusvoimille varatun lääkintämateriaalin määrät olivat hyvin vähäisiä. Määrävahvuuksien edellyttämiä määriä materiaalia oli vain ensisiteitä, sairaankantajien ja lääkintäaliupseerien vyölaukkuja sekä pataljoonien kenttälääkintävarusteita. Paareista puuttui n. 80 %, huopapeitteistä n. 85 % eikä esim. lääkärinlaukkuja ollut hankittu lainkaan. YH:n aikana suurimmat puutteet saatiin poistettua mm. hankkimalla n. 6 000 paaria. Huopapeitteitä hankittiin tilaamalla noin 5 000 kpl, jonka lisäksi niitä myös ostettiin ja pakko-otettiin. Huopapeitteistä oli kuitenkin hankinnoista huolimatta pulaa koko sodan ajan johtuen mm. siitä, että sotasairaaloiden sairaansijamäärä nousi maaliskuussa 35 000:een.[18]

YH:n aikana saatiin varustettua sairasajoneuvot, kolme sairaalajunaa ja neljä sairasjunaa (jälkimmäiset oli tarkoitettu haavoittuneiden evakuointiin sotatoimialueelta kotiseudun sotasairaaloihin). Rauhanaikaisia läänin- ja kaupunginsairaaloita sekä mm. tuberkuloosiparantoloita muutettiin sotasairaaloiksi, jolloin samalla saatiin osa tarvittavasta välineistöstä. Sotasairaaloita suunniteltiin perustettavaksi 43 kpl. Kenttäsairaaloiden varustamisessa Lotta Svärd -järjestöllä ja SPR:llä oli merkittävä rooli. Molemmat järjestöt perustivat kahdeksan kenttäsairaalaa, minkä lisäksi SPR lahjoitti kahden ylimääräisen kenttäsairaalan materiaalin.[19]

Lääkintämateriaalia täydennettiin sodan aikana pääosin kotimaisin hankinnoin ja mm. suomalaisen lääketeollisuuden kapasiteettia nostettiin huomattavasti. Morfiinin ja kloroformin puute oli hankalimmin hoidettavissa, koska kotimaista tuotantoa ei ollut. Saksan kieltäydyttyä lääkintämateriaalinkin myynnistä Suomelle vedoten puolueettomuuteensa piti hankinnat kohdistaa muualle. Mm. Sveitsistä saatiin suuri lähetys lääkeaineita sisältäen myös morfiinia, joten suurin pula mainitusta aineesta saatiin tyydytettyä. Merkittävän lisän lääkintäkapasiteettiin toivat ulkomaiset avustukset. Ruotsista saatiin kaksi, Norjasta ja Tanskasta molemmista yksi, yhteensä noin 500 sairaansijaa käsittävät lääkintäyksiköt. Suomen Punaiselle Ristille lahjoitettiin ulkomailta mm. yli 100 sairasajoneuvoa, lääkinnällisiä instrumentteja ja lääkkeitä, jotka SPR luovutti edelleen puolustusvoimain käyttöön.[20]

Muiden varusesineiden hankinta talvisodan loppuun asti muokkaa

Talvisodan aikana puhuttiin yleisesti ns. Malli Cajanderista, joka tarkoitti puolustusvoimien sotilaiden henkilökohtaisen varustuksen puutteellisuutta. Vuoden 1938 perushankintaohjelman mukaan sotilaille oli tarkoitus hankkia vain sotilaslakki, vyö, kokardi, leipälaukku sekä kenttäpullo, jonka lisäksi varsinaisille taistelujoukoille suunniteltiin hankittavaksi ase- ja päällystakki. Ohjelmaan ei kuulunut alusvaatetusta ja kylmyyttä vastaan tarvittavia villa- ja turkisvarusteita vaan ne oletettiin saatavan kutsuntamääräysten mukaisesti jokaisen sotilaan siviilivarusteistaan mukaanottamana. Perushankintaohjelmassa laskettiin, että yllä mainitun perusvarustuksen hankkimiseksi olisi tarvittu noin 270 miljoonaa markkaa ( vuoden 2011 euroina n. 87,5 miljoonaa), joilla olisi voitu varustaa perustamissuunnitelmien mukainen noin 275 000 miehen vahvuinen armeija. Perushankintaohjelmassa tarkoitukseen varattiin kuitenkin vain noin 50 miljoonaa markkaa, joista ennen YH:n julistamista ehdittiin käyttää vaivaiset 10 miljoonaa markkaa. YH:n ja talvisodan aikana tehdyt hankinnat koti- ja ulkomailta olivat täysin riittämättömiä etenkin siksi, että puolustusvoimien miesvahvuus nousi sodan loppuun mennessä yli 400 000:een mieheen.[21]

Toki puolustusvoimilla oli myös rauhan vuosina kertynyttä varastoa varusesineistä rauhan ajan armeijaa varten, jotka voitiin jakaa YH:n yhteydessä perustettaville joukoille. Varusteita oli joukoille jakaa seuraavia määriä (sulkuihin on merkitty 7. lokakuuta 1939 – 10. maaliskuuta 1940 välisenä aikana hankittujen ja puolustusvoimille lahjoitettujen varusesineiden määriä):[22]

  • Paitoja 258 000 kpl (742 000 kpl)
  • Alushousuja 281 000 paria (821 000 paria)
  • Villapaitoja 56 000 kpl (336 000 kpl)
  • Asetakkeja 284 000 kpl (191 000 kpl)
  • Housuja 300 000 kpl (349 000 paria)
  • Päällystakkeja ja turkkeja 142 000 kpl (375 000 kpl)
  • Turkislakkeja 75 000 kpl (209 000 kpl)
  • Kesälakkeja 332 000 kpl (60 000 kpl)
  • Selkäreppuja 175 000 kpl (140 000 kpl), joista n. 37 000 lahjoituksena Norjasta
  • Jalkineita 163 000 paria (540 000 paria)
  • 20-miehen telttoja 5 800 kpl (4 800 kpl)
  • 10-miehen telttoja 3 400 kpl

Elintarviketilanne muokkaa

Pääartikkeli: Elintarvikkeiden säännöstely Suomessa toisen maailmansodan aikana

Ennen sotaa arvioitiin elintarviketilanteen heikkenevän merkittävästi mahdollisen sodan syttyessä. Valtiovalta varautui asiaan mm. perustamalla Kansanhuoltoministeriön, joka aloittikin säännöstelytoimenpiteet jo lokakuun alussa 1939 julistamalla sokerin ja siirapin säännöstelyn alaisiksi. Kuun lopulla aloitettiin valtioneuvoston päätöksellä kahvin säännöstely, joka johti aluksi ns. kahvin korvikkeen valmistuksen aloittamiseen. Myöhemmin tilanne kehittyi vuoden 1943 aikana kokonaan kahvittoman kauden alkamiseen ja käyttöön tuli ns. kahvin vastike.[23][24]

Elintarvikkeiden osalta lähtötilanne oli kuitenkin hyvä vuoden 1939 sadon täytettyä odotukset ja sadonkorjuun onnistuttua ennen YH:n julistamista. Tämän vuoksi tavanomaisia peruselintarvikkeita oli saatavilla lähes normaalisti, mutta ajoittaisia toimitusvaikeuksia ilmeni esimerkiksi rataverkkoon kohdistuneiden pommitusten haitatessa elintarvikkeiden kuljetuksia. Säännöstelyn piiriin kuului lähinnä jo mainittujen kahvin ja sokerin lisäksi muun muassa tee. [25]

Jatkosodan ajalta tunnetuksi tullut säännöstelymääräyksien kiertäminen eli musta pörssi ei vielä talvisodan aikana päässyt sanottavasti nostamaan päätään. Elintarviketilanteen heikkenemistä esti omalta osaltaan myös ulkomailta myötätunnon eleenä saadut avustukset. Rahallisten avustusten ohessa Suomeen saapui muun muassa elintarvike- ja vaatelähetyksiä.[26]

Liikenne ja polttoaineet muokkaa

 
Hevosia lähdössä talvisotaan.

Talvisodan aikana liikenneoloihin vaikutti merkittävimmin polttoaineen säännöstely, hevosten ja ajoneuvojen ottaminen puolustusvoimien käyttöön sekä sotatoimien aiheuttamat häiriöt ja tappiot.

Suomen puolustusvoimilla oli ennen YH:n julistamista vain 95 henkilö- ja 134 kuorma-autoa sekä 85 ns. erikoisajoneuvoa. Siviilistä YH:n aikana pakko-otetut autot mukaan lukien oli kokonaismäärät marraskuussa 1939 nousseet 1 197 henkilö- ja 4 423 kuorma-autoon, joiden lisäksi puolustusvoimilla oli mm. 494 linja-autoa ja 186 moottoripyörää. Myöhemmin sodan aikana otettiin armeijan käyttöön siviilistä vielä noin 1 000 kuorma-autoa, joista korjaamalla saatiin käyttöön noin 500 autoa. Ulkomailta saatiin sodan aikana hankituksi hieman yli 300 kuorma-autoa (Ruotsista 240 kpl ja Tanskasta lahjaksi 50 kpl). Lisäksi osa sotasaaliina saaduista n. 330:sta kuorma-autosta kunnostettiin jo sodan aikana joukkojen käyttöön.[27]

YH:n aikana moottoriajoneuvojen määrää pidettiin vielä turhankin suurena, mutta sotakokemusten myötä autojen tarve arvioitiin uudelleen aiempaa suuremmaksi ja lisähankintoja pyrittiin suorittamaan (mm. Yhdysvallat lupautui myymään Suomelle peräti 4 500 kuorma-autoa, mutta ne eivät ehtineet maahan sodan aikana.). Suomen autokanta oli vuonna 1939 kokonaisuudessaan noin 53 000 autoa, joista henkilöautoja oli noin 29 000 kpl ja muita autoja noin 24 000 kpl (joista noin 19 600 kuorma-autoa), joten henkilöautokannasta vain pieni osa päätyi puolustusvoimien käyttöön, mutta kuorma-autojen kokonaismäärästä armeijan palvelukseen päätyi noin neljännes (linja-autoista noin kuudesosa). Tämä aiheutti luonnollisesti hankaluuksia kotiseudun kuljetusten järjestämiselle ja siviilien liikkumiselle. Puolustusvoimien ottoteitse saaman moottoriajoneuvokaluston käyttöarvoa vähensi kaluston yleinen heikkokuntoisuus ja tavaton mallikirjavuus (eräänkin divisioonan käytössä olleessa kalustossa oli 21 erimerkkistä ajoneuvoa), joka asetti autojen huollon lähes ylivoimaisten vaikeuksien eteen esim. varaosien saatavuuden suhteen.[28][29]

Hevosia puolustusvoimilla oli ennen YH:n julistamista noin 4 700 yksilöä. Koko maassa täysi-ikäisten hevosten kokonaismäärä syksyllä 1939 oli noin 318 000 hevosta (joiden lisäksi maassa oli noin 60 000 alle 3-vuotiasta hevosta). Puolustusvoimien tarpeisin otettiin YH:n aikana noin 60 000 hevosta eli lähes viidennes kokonaismäärästä. Marras-joulukuussa osa hevosista kotiutettiin, mutta suurin osa kutsuttiin takaisin palvelukseen myöhemmin sodan aikana mm. paikkaamaan yhteensä 8 200 hevosen kokonaistappioita. Sodan aikana puolustusvoimille otettiin kaikkiaan noin 12 000 hevosta lisää ja armeijan hevosvahvuus vaihteli 54 ja 64 tuhannen välillä. Hevosten palvelukseenotossa periaatteena oli se, että maatilan ainoata hevosta ei määrätty palvelukseen, mutta hevosten palvelukseen siirtyminen vaikutti luonnollisesti siviilielämän kuljetustarpeiden (etenkin metsätöiden) suorittamiseen.[27]

Puolustusvoimien materiaalihuollon kotialueelta sotatoimialueelle suunniteltiin tapahtuvan pääosin rautateitse (vähäisin osin myös vesitse). Valtion rautatiet joutuivatkin kovan tehtävän eteen, mutta ne suoriutuivat tehtävästään pääosin hyvin. Rautatiekuljetusten järjestämisessä ongelmiksi muodostuivat mm. pommitukset, jotka aika-ajoin katkaisivat tiettyjä rataosuuksia ja tuhosivat kiskokalustoa. Sodan aikana noin kolmannes veturikalustosta (243 kpl) ja noin kymmenesosa (n. 2 000 kpl) junanvaunuista tuhoutui tai vaurioitui neuvostoilmavoimien pommitusten vaikutuksesta. Tällä kaluston vähenemisellä oli merkittävä vaikutuksensa VR:n kykyyn järjestää kuljetuksia myös siviilitarpeiden tyydyttämiseksi.[30]

Poltto- ja voiteluaineiden saatavuuden turvaamiseksi perustettiin puolustusministeriöön erityinen toimisto, joka aloittikin pian perustamisensa jälkeen toimenpiteet ko. aineiden maassa olevien määrien selvittämiseksi ja niiden säännöstelemiseksi. Nestemäisten poltto- ja voiteluaineiden kauppa ja kulutus säännösteltiin 4. syyskuuta 1939 alkaen. Toimiston antamien määräysten perusteella mm. bensiinin viikkokulutusta pystyttiin laskemaan merkittävästi säännöstelytoimenpitein. Henkilöauton omistajat saivat ostaa kuukaudessa yhden gallonan eli noin neljä litraa. Sodan syttyessä maassa oli varastoituna mm. 35 536 tonnia moottoribensiiniä, 5 820 tonnia moottoripetrolia, 9 300 tonnia naftaa ja 8 000 tonnia lentokoneille tarkoitettua bensiiniä. Määrät eivät kuitenkaan vastanneet tavoitteena ollutta kuuden kuukauden tarvetta. Säännöstelytoimenpitein kulutus saatiin kuitenkin pysymään sodan aikana moottoribensiinin osalta noin 10 000:na tonnina kuukaudessa ja lentobensiinin osalta noin 600:na tonnina kuukautta kohden.[31][32][33]

Polttoainehuollon ongelmana oli paitsi varastojen sijainti pommituksille altteilla etelärannikon alueilla myös polttoaineiden tuonti. Toimet varastojen siirtämiseksi mm. länsirannikolle aloitettiin jo YH:n aikana. Polttoaineiden tuonti vaikeutui jo heti syyskuun alussa ja lisäksi tuonnin järjestelyt olivat hankalat. Polttoaineet tuotiin aluksi laivalla Ruotsin tai Norjan länsirannikon satamiin josta se kuljetettiin yleensä rautateitse Ruotsin itärannikon satamiin, josta se taas laivattiin Suomeen. Jäävahvistettujen säiliöalusten kapasiteetti oli kuitenkin hyvin rajallinen ja tuonti laahasi koko ajan kulutuksen jäljessä ja käytännössä jouduttiin turvautumaan olemassa oleviin varastoihin.[34]

Polttoainetilanteen helpottamiseksi kiirehdittiin myös puukaasutinautojen kehittelyä, mutta sodan loppuun mennessä kotialueella oli käytössä vain noin 200 puukaasuttimella varustettua autoa, joten talvisodan aikana kyseisellä käyttövoimalla varustetuilla autoilla ei ollut käytännön merkitystä polttoaineiden riittävyyden turvaamisessa.[35]

Työvoimatilanne muokkaa

Ylimääräisten harjoitusten (YH) nimellä tapahtuneessa, Suomen puolustusvoimien tosiasiallisessa liikekannallepanossa, armeijan palvelukseen kutsuttiin marraskuun 1939 loppuun mennessä noin 295 000 miestä. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta maan talouselämän toimintaan ja jo YH:n aikana perustettiin pikaisesti erilaisia organisaatioita, joiden tavoitteena oli kouluttaa naisia asepalvelukseen kutsuttujen miesten tehtäviin mm. teollisuuden palveluksessa. Tavoitteena oli turvata sotateollisuuden käynnissä pysyminen ja mm. hankkia osaavaa työvoimaa mahdollisten pommitusvaurioiden korjaamiseen.[36]

Sodan alussa työvoimatilanne pysyi vielä kohtuullisena, mutta sotatarviketeollisuuden käynnistyessä hiljalleen vuodenvaihteen jälkeen alkoi useammallakin alalla olla suoranaista pulaa työvoimasta. Eräillä aloilla työvoimapulaa pyrittiin helpottamaan mm. ulkomailta (lähinnä Ruotsista ja Tanskasta) hankitulla työvoimalla. Vaikeuksista huolimatta ja eräiden tuotannonalojen lähes täydellisestä pysähtymisestä huolimatta työvoimapula ei kuitenkaan talvisodan aikana vaikuttanut merkittävästi maanpuolustuksen suoriutumiskykyyn, koska naiset ehtivät kouluttautua riittävästi ottamaan vastaan asevoimien palvelukseen kutsuttujen miesten tehtäviä talouselämän eri sektoreilla. Talvisodan loppua kohden työvoimatilanne kuitenkin kiristyi nopeasti, koska asepalvelukseen kutsuttiin koko ajan lisää miespuolista väestöä ja sotateollisuus tarvitsi laajentuessaan koko ajan uutta työvoimaa.[37]

Työntekijöiden tarpeen kasvaessa sotateollisuuden kasvattaessa tuotantoaan ja työvoiman tarjonnan vähentyessä (mm. asevoimiin lisää kutsuttujen miesten poistuessa tuotantoelämän palveluksesta) jouduttiin sodan aikana turvautumaan ns. tasaussiirtoihin (jotka käytännössä tarkoittivat esim. rakennusteollisuuden lähes täydellistä loppumista ja metsätöiden erittäin merkittävää vähenemistä, joka taas käytännössä merkitsi puu- ja paperiteollisuuden kapasiteetin laskua ja viennin supistumista sekä alensi ulkomaankaupasta saatuja tuloja kansantalouteen). Tasaussiirroilla pyrittiin varmistamaan puolustusvalmiudelle välttämättömän työvoiman saanti. Työvoiman tarpeen edelleen kasvaessa teollisuudessa eivät siirrotkaan enää riittäneet vaan vuoden 1940 alun jälkeen oli turvauduttava vuonna 1939 säädetyn työvelvollisuuslain mukaisiin määräyksiin työvoiman siirtämiseksi maanpuolustuksen kannalta välttämättömiin tehtäviin. Määräysperusteista siirtämistä työtehtävästä toiseen ei kuitenkaan tarvinnut vielä talvisodan aikana käyttää kovinkaan laajalti väestön hakeutuessa omatoimisesti ja aktiivisesti uusiin tehtäviin. Sodan aikana puolustusvoimien palvelukseen siirtyi hieman yli 100 000 miestä, joten käytettävissä olevan työvoiman väheneminen oli erittäin huomattavaa maan väestön määrään nähden.[37][38]

Talvisodan pommitusten aiheuttamat vauriot muokkaa

Pääartikkeli: Talvisodan pommitukset

Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat, asiasta laaditun tilaston mukaan, kaiken kaikkiaan 690:ä paikkakuntaa Suomen alueella talvisodan aikana. Hieman yli 2 700:n pommituksen aikana pudotettiin yhteensä noin 55 000 räjähdys- ja yli 41 000 palopommia. Pommitusten seurauksena kuoli hieman vajaa tuhat henkeä, vaikeasti haavoittui n. 540 ja lievemmin yli 1 300 henkilöä.[39]

Kansantaloudellisesti merkittäväksi muodostui pommitusten aiheuttamat materiaaliset vauriot. Pommituksissa tuhoutui noin 1 900 rakennusta (joista 157 kivitaloa) ja vaurioitui noin 4 800 rakennusta (joista n. 700 kivirakennusta). Vaurioituneiden rakennusten korjaaminen jäi sodan aikana vähäiseksi mm. työvoimapulan vuoksi. Korjaustoiminnan vähäisyys pahensi sodan jälkeistä asuntopulaa. Tämän lisäksi rautatiekalustosta tuhoutui tai vaurioitui merkittävä osuus (vetureista noin kolmannes ja vaunukalustosta n. 10 %). Junakaluston väheneminen hankaloitti jonkin verran välirauhan solmisen jälkeistä omaisuuden evakuointia Neuvostoliitolle luovutettavalta alueelta.[40]

Sotapakolaisten sijoittaminen muokkaa

 
Itäsuomalaisia evakkomatkalla

Jo ennen talvisodan syttymistä Suomessa siirtyi ja siirrettiin väestöä uhanalaisilta alueilta turvallisempina pidetyille seuduille. Aivan itärajan läheisyydestä ja suurimmista kaupungeista lähti sisemmän Suomen maaseudulle runsaasti väkeä, eikä noita ryhmiä juurikaan pidetty toisistaan poikkeavina. Juuri ennen sodan syttymistä osa väestöstä palasi takaisin mm. koulujen jatkettua toimintaansa marraskuussa 1939. Sodan sytyttyä varsinkin rajaseuduilta ja suurista kaupungeista olikin sitten jo lähdettävä osin jopa välittömästi pakoon. Evakuointi epäonnistui osin joissain Itä-Suomen kunnissa siten, että noin 1 900 siviiliä jäi maahan hyökkänneen puna-armeijan ”vangeiksi”. Voimassa oli ollut jopa suoranaisia sisäministeriön antamia määräyksiä olla lähtemättä liikkeelle.[41]

Sodan sytyttyä rintamalinjojen siirtyessä kohti länttä oli väestön evakuointeja jatkettava siten, että ennen sodan loppumista oli sotatoimialueelta evakuoitu kaikkiaan noin 330 000 henkeä. Välittömästi sotatoimien päättymisen jälkeen oli lisäksi noin 100 000:n ihmisen vielä siirryttävä nopealla aikataululla valtakunnan uuden rajan länsipuolelle. Suomessa siirtynyt väestö majoitettiin lähinnä yksityistalouksiin, eikä varsinaisia pakolaisleirejä perustettu, mihin osasyynä on varmasti ollut paenneiden henkilöiden suuri määrä ja majoituskapasiteetin rakentamisen mahdottomuus vallinneen aikataulun puitteissa sääolot huomioiden. Ratkaisu osoittautui sittemmin sangen onnistuneeksi, vaikka ongelmia toki esiintyikin.[41]

Ongelmista merkittävin oli siirtyneen väestön taloudellisen toimeentulon turvaaminen. Siirtoväen taloudellisesta toimeentulosta vastasi viime kädessä valtio, mutta samalla siirtyneen väestön edellytettiin osallistuvan työhön uusilla asumisalueillaan ja näin osallistumaan yhteisiin sotaponnisteluihin. Työtehtävien organisointi otti luonnollisesti aikaa ja vasta hiljalleen päästiin siihen, että työvoimaa ohjautui mm. työvoimapulan vaivaamaan, energiatuotannon kannalta välttämättömään, polttopuiden tekoon. Suuri osa siirtoväestöstä eli kuitenkin käytännössä valtion antamien tukien varassa, mikä omalta osaltaan rasitti valtiontaloutta. Toisena ongelmana voidaan pitää siirtoväen ja heidät vastaanottaneen väestön keskinäisissä suhteissä tapahtuneita ongelmia. Käytännössä kahden, hyvinkin toisistaan poikkeavan, kulttuuripiirin kohtaaminen ei aina sujunut ongelmitta jouduttaessa majoittumaan samaan pihapiiriin tai rakennukseen kuukausien ajaksi.[42]

Sodan alkuvaiheessa (ja myöhemminkin) tapahtuneiden evakuointien käytännön järjestelyissä oli Lotta Svärd-järjestöllä hyvin merkittävä osuus. Lotta-järjestö pystyi kutsumaan jäseniään huoltotehtäviin mm. risteysasemille ja ”evakkojen” kokoontumispaikoille. Toinen merkittävästi evakuointien onnistumiseen vaikuttanut tekijä oli joulukuussa vallinnut pitkä pimeä aika yhdistyneenä joulukuun 1939 runsaisiin matalapaineisiin, jotka tekivät säätilasta sangen pilvisen, joka taas esti monina päivinä neuvostoilmavoimien toimintaa. Siirtoväkeä kuljettaneet junat pyrittiin mahdollisuuksien mukaan lähettämään matkaan illan hämärissä, jolloin ne ehtivät pimeän aikana vähemmän vaarallisille alueille aina pohjanmaata myöten.[43]

Siirtoväen toimeentulon turvaamiseksi saivat kunnalliset kansanhuoltolautakunnat jo 7. joulukuuta ohjeen, jonka mukaan evakuoiduille tuli maksaa huoltoavustusta, jonka määrä oli aikusta kohden 12 ja lasta kohden 10 markkaa. Huoltoavustus oli tarkoitettu kuitenkin vain niille, jotka syystä tai toisesta eivät voineet huolehtia itse majoituksestaan ja ravinnostaan aiheutuneista kustannuksista. Lisäksi huoltoavustuksen markkamäärät olivat vain ns. enimmäiskorvauksia ja niitä laskettiin jo tammikuun puolivalissä 6–8 markkaan, kun oli käynyt ilmi, että mainittu korvaus riitti majoituksen ja ravinnon hankkimiseen. Tavoitteena oli siis, että siirtoväki olisi itse mm. töihin hakeutumalla huolehtinut kustannuksista saamallaan palkalla. Tavoitteen tiedottaminen siirtoväestölle epäonnistui kuitenkin siinä määrin, että evakuoitujen keskuudessa oli yleisenä käsityksenä usko valtion velvollisuuteen huolehtia heidän elatuksestaan. Tämä taas vähensi oma-aloiteista työhönhakeutumista, vaikka mm. halonhakkuuseen olisi tarvittu kipeästi työvoimaa. Siirtoväkeen kuuluvat naiset työllistyivät yleensä miehiä helpommin.[44]

Siirtoväen elatuksesta vastuun kantoi kansanhuolto-organisaatio, joka oli perustettu syksyllä 1939. Organisaatio oli kuitenkin vielä kehitteillä ja resursseiltaan täysin riittämätön, joten erilaisia vaikeuksia ilmeni lähes koko ajan. Tilannetta helpottamaan perustettiin 17. tammikuuta 1940 Siirtoväen Huollon Keskus, jonka johtoon tuli entinen sisäministeri Urho Kekkonen. Uuden organisaation perustaminen vei kuitenkin aikaa ja Siirtoväen Huollon Keskus sai toimintansa käyntiin vasta maaliskuun alkupuolella. Moskovan välirauhan solmimisen jälkeen organisaation tehtävät laajenivat entisestään kun evakuoituja siirtyi rauhansopimuksessa luovutettavaksi määrätyltä alueelta lisää. Tilannetta helpotti toisaalta se, että kaupungeista pommituksia pakoon lähteneet pääsivät melko nopeasti palaamaan koteihinsa (joskin osalla koti olikin sodan jäljiltä raunioina).[45]

Katso myös muokkaa

Lähteet muokkaa

  • Kronlund, Jarl: Suomen puolustuslaitos 1918–1939. Porvoo: WSOY, 1988. ISBN 951-0-14799-0.
  • Suomi sodassa : talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Jorma Järventaus (toim.). Helsinki: Readers Digest, 1988. ISBN 951-9078-94-0.
  • Talvisodan historia 1–4. Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.). Helsinki: Sotatieteen laitos, 1991. ISBN 951-0-17565-X.
  • Jatkosodan historia 1–6. Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.). Helsinki: Sotatieteen laitos, 1993. ISBN 951-0-15326-5.
  • Itsenäisyyden puolustajat. Lauri Haataja jne.. Porvoo: Weilin+Göös Oy, 2002. ISBN 951-35-6630-7.
  • Ratkaisun hetkiä – Suomen kohtalonvuosilta 1939-1944. Anssi Vuorenmaa. Parteires Book: Oy Valitut Palat, 2006. ISBN 951-584-730-3.

Viitteet muokkaa

  1. ↑ a b Talvisodan historia, osa 4 s. 238
  2. ↑ a b Järventaus s. 93
  3. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s. 37 ja 134: Lauri Haataja jne.
  4. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s. 37 ja 135: Lauri Haataja jne.
  5. ↑ Itsenäisyyden puolustajat: 135: Lauri Haataja jne.
  6. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 267: Sotatieteen laitos
  7. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s. 37: Lauri Haataja jne.
  8. ↑ a b c Järventaus s. 94
  9. ↑ Talvisodan historia, osa 4 s. 298
  10. ↑ Talvisodan historia, osa 4 ss. 302–303
  11. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 301
  12. ↑ Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 ss. 290–291
  13. ↑ a b Sotatieteen laitos: "Talvisodan historia" osa 4 s. 290
  14. ↑ a b Järventaus s. 95
  15. ↑ Sotatieteen laitos: Talvisodan historia – Osa 4 s. 310
  16. ↑ Sotatieteen laitos: Talvisodan historia – Osa 4 ss. 310–311
  17. ↑ Sotatieteen laitos: Talvisodan historia – Osa 4 s. 311
  18. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 313: Sotatieteen laitos
  19. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 ss. 313–314: Sotatieteen laitos
  20. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 314: Sotatieteen laitos
  21. ↑ Sotatieteen laitos: Talvisodan historia – Osa 4 ss. 311–312
  22. ↑ Sotatieteen laitos: Talvisodan historia – Osa 4 s. 312
  23. ↑ Järventaus s. 92
  24. ↑ Talvisodan historia, osa 4 s. 296
  25. ↑ Järventaus s. 92
  26. ↑ Järventaus s. 92–93
  27. ↑ a b Talvisodan historia – Osa 4 ss. 315–316: Sotatieteen laitos
  28. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 316: Sotatieteen laitos
  29. ↑ Itsenäisyyden puolustajat ss. 150–151: Lauri Haataja jne.
  30. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 315 ja 110: Sotatieteen laitos
  31. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 ss. 316–317: Sotatieteen laitos
  32. ↑ Kun kansa eli kortilla s. 11: Aake Jermo
  33. ↑ Sillantaus, Teppo: 1930-luvun viimeiset minuutit. HS TEEMA, 2019.
  34. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 317: Sotatieteen laitos
  35. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 318: Sotatieteen laitos
  36. ↑ Suomi sodassa s. 154 ja 44: Järventaus jne.
  37. ↑ a b Suomi sodassa s. 93: Järventaus jne.
  38. ↑ Ratkaisun hetkiä-Suomen kohtalonvuosilta 1939-1944 ss. 86–87: Anssi Vuorenmaa
  39. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 69: Sotatieteen laitos
  40. ↑ Talvisodan historia – Osa 4 s. 69 ja 110: Sotatieteen laitos
  41. ↑ a b Suomi sodassa s. 154: Järventaus jne.
  42. ↑ Suomi sodassa ss. 154–155: Järventaus jne.
  43. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s. 43 ja 45: Lauri Haataja jne.
  44. ↑ Itsenäisyyden puolustajat ss. 45–47: Lauri Haataja jne.
  45. ↑ Itsenäisyyden puolustajat s. 45: Lauri Haataja jne.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sotatalous_Suomessa_talvisodan_aikana&oldid=22273262”