Perushankintaohjelma
Perushankintaohjelma oli Suomessa 1930-luvulla toteutettu hanke, jolla pyrittiin kohentamaan armeijan kaluston määrällistä ja laadullista tasoa.
Taustaa muokkaa
Suomen armeijan muodostuessa 1920-luvulla Valkoisen armeijan pohjalta sen aseistus ja muu varustus oli suurimmaksi osaksi keisarillisen Venäjän perintöä. Venäläiset joukot olivat jättäneet jälkeensä mittavat asevarastot poistuessaan Suomesta talven 1917–1918 aikana. Tätä aseistusta täydennettiin hankinnoilla ulkomailta.[1] Suomen armeijan luominen tapahtui ajankohtana, jolloin ensimmäinen maailmansota oli juuri päättynyt ja kansainvälinen sotaväsymys oli luonut pyrkimyksiä aseistariisuntaan. Näissä oloissa Euroopan suurvallat myivät mittavaa ylijäämäkalustoaan, ja tarjonta oli runsasta. Suomi hankki näistä varastoista itselleen muun muassa Renault-panssarivaunuja ja lentokoneita, joilla luotiin ilmavoimat. Suomen armeija oli varustettu 1920-luvulla maailmansodan aikaisella tekniikalla, mutta se oli vielä käyttökelpoista, eikä uusiin hankintoihin nähty välitöntä tarvetta. Armeijan sisällä vallitsi monia erilaisia näkemyksiä kehityksen suunnasta, eikä tämänkään vuoksi ryhdytty uusiin hankintoihin.
1920-luvun puolustusrevisioni muokkaa
Puolustusrevisioniksi nimetty komitea tutki vuosien 1923–1926 aikana Suomen puolustuskysymystä perusteellisesti. Se esitti perushankintaohjelmaa vuosiksi 1927–1936. Vuonna 1927 säädettiin laivastolaki, johon sisältyi muun muassa panssarilaivojen Ilmarisen ja Väinämöisen rakentaminen.[2] Hankinta oli mittava, ja se nieli merkittävästi varoja suhteellisen köyhältä maalta. Jälkeenpäin tämä sai osakseen voimakasta kritiikkiä. Puolustusrevisionin esittämän ohjelman toteuttamismahdollisuudet olivat heikot. Toteutus olisi sattunut pahimpiin pulavuosiin, sillä 1930-luvun alussa maailmalla vallitsi suuri lamakausi. Armeijan varastoja tutkittaessa niiden kätköistä löydettiin täysin käyttökelvotonta romua, jolla ei olisi mahdollisessa taistelussa mitään arvoa. Tästä syystä säädettiin kesällä 1930 hätälaki, jolla pyrittiin korjaamaan kaikkein pahimmat epäkohdat puolustuskyvyssä ennen lopullisen selvityksen valmistumista.[3]
Perushankintaohjelma muokkaa
Perushankintaohjelmaa ryhdyttiin toimeenpanemaan vuonna 1936 hätäohjelman rinnalla. Tilanne Euroopassa ei ollut vielä tässä vaiheessa riistäytynyt täyteen asevarustelukierteeseen. Adolf Hitlerin valtaannousu oli muuttanut tilannetta, ja asenteet olivat muuttuneet jälleen päinvastaisiksi kuin 1920-luvulla. Eduskunta oli jo 1930-luvun lopulla myöntänyt määrärahoja hankintoihin, mutta kotimaisen asetuotannon valmistautumattomuus viivästytti varustautumista. Teollisuudelta puuttui erikoisvälineitä, kokemusta ja tietoa aseiden valmistuksesta.[4] Jälkikäteen arvioituna kallista aikaa valui hukkaan, sillä varustautuminen alkoi muualla saavuttaa huippunsa. Tilanteen kiristyessä vuoden 1938 aikana ei ulkomailta ollut juurikaan enää saatavilla ajanmukaista kalustoa Suomeen. Vaikka nyt rahaa aseisiin olisi ollut, niitä ei saatu ostettua eikä kotimainen tuotanto ollut edes kunnolla prototyyppiasteella.
Pahimpana jarruna oli koko 1930-luvun ajan jatkunut kiistely aseiden tyypeistä ja niiden tulevaisuudesta. Esimerkiksi konepistooli nähtiin ohimenevänä ilmiönä eikä sen merkitystä taistelukentällä osattu nähdä. Erinomaisia Suomi-konepistooleja oli käytettävissä vain runsaat 4 000 kappaletta talvisodan alkaessa. Tykistön tyyppikysymyksessä ei ollut päästy sen pidemmälle, ja kalusto oli kirjavaa. Tykistö oli ikääntynyttä ja pienikaliiperista, ja sille ei ollut riittävästi ammuksia. Tykistön asetyyppikomitean vuonna 1936 tekemästä esityksestä huolimatta tykkien kaliiperia ei muutettu.[4] Kranaattien puute johti myöhemmin talvisodassa suoranaiseen kriisiin, kun tykistöä ei voitu käyttää Neuvostoliiton joukkojen täysin avoimesti suorittamiin ryhmityksiin.
Malli Cajander muokkaa
”Malli Cajander” -nimitys sai alkunsa pääministeri Cajanderin puheesta irrotetusta lauseesta, jossa hän elokuun 1939 sotaharjoitusten päättäjäispuheessa lausui muun muassa: ”Mitä silloin olisimme hankkineet, esimerkiksi lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä ynnä muuta, olisivat jo nyt suurelta osalta vanhentuneita, ehkäpä romutettaviakin…” Puheessa oli siinä mielessä perää, että kehitys asetekniikassa noina vuosina oli ripeää ja Suomella ei olisi ollut köyhänä maana mahdollisuutta pysyä kehityksen mukana. Tätä asiaa ei otettu huomioon, kun muutamaa kuukautta myöhemmin taisteltiin olemassaolosta puutteellisin välinein ja kirottiin varustuksen olevan ”mallia Cajander”.[5]
Henkilökohtaisen varustuksen puutteita kuvaa, että ylimääräisten harjoitusten alkaessa lokakuussa 1939 voitiin lähes kaikille jakaa vain lakki, kokardi, vyö, kenttäpullo ja leipälaukku. Asetakkeja ja sotilashousuja riitti noin kahdelle kolmesta ja selkäreppu vain joka toiselle palvelukseen kutsutulle.[6]
Johtopäätökset muokkaa
Jälkikäteen arvioituna on selvää, että mikäli perushankintaohjelmaan olisi voimallisesti ryhdytty 1930-luvun alussa, sen aseistus olisi ollut suurelta osalta vanhentunutta toiseen maailmansotaan mennessä, viimeistään jatkosodan alkaessa. Esimerkiksi panssarintorjunnassa 1930-luvun alussa suunniteltiin käytettäväksi panssarintorjuntakivääriä, mutta tämäntyyppinen ase sai vuosikymmenen loppupuolella panssareihin aikaan vain vähäisiä painaumia. Suomalaistenkin kipeästi kaipaaman, modernin ruotsalaisen panssarintorjunta-aseistuksen tuotanto alkoi vasta vuoden 1937 aikana. Suomen peitteiseen maastoon sopivaa tehokasta mutta miesvoimin operoitavaa panssarintorjunta-asetta ei ollut edes olemassa talvisodan alussa. Niin nopeaa oli etenkin panssariaselajin kehitys 1940-luvun alussa, sillä vasta myöhemmin panssarinyrkit ja -kauhut tasapainottivat asetelmia. Panssarilaivojen hankintaan liittyneen kritiikin kohdalla voidaan kysyä, mikä olisi ollut niiden sijaan hankitun aseistuksen taisteluarvo tulevassa sodassa. Arvostelijoiden mukaan varat olisi pitänyt käyttää esimerkiksi hävittäjälentokoneisiin, mutta toisaalta Suomen tulevassa maailmansodassa neuvostoilmavoimien torjumiseen tarvitsemia konetyyppejä ei tuolloin ollut vielä edes saatavilla. Neuvostoliitto piti Suomen panssarilaivoja itselleen todellisena uhkana.
Lähteet muokkaa
- Kronlund, Jarl: Suomen puolustuslaitos 1918-1939: puolustusvoimien rauhan ajan historia. Helsinki: WSOY, 1988. ISBN 951-0-14799-0.
- Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): ”Materiaalitilanne ennen sotaa”, Talvisodan pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9.
- Kansakunnan historia. 3 : Itsenäinen Suomi ISBN 951-0-12235-1
- Kansakunta sodassa 1, s. 76–85 ISBN 951-861-384-2
- Suomi sodassa, s. 16–18, 30–31, 34–37, 54–55. Helsinki: Valitut Palat, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
Viitteet muokkaa
- ↑ Talvisodan pikkujättiläinen 1999, 94
- ↑ Kronlund 1988, 316–317
- ↑ Kronlund 1988, 314
- ↑ a b Kronlund 1988, 440
- ↑ Selén, Kari: Malli Cajander : kenen vastuu armeijan varustustilanteesta talvisodan alla 1939. Tiedote: Suomen itsenäisyyden juhlavuoden erikoistiedote, 1987, nro 2, s. 13–17. Kuopio: Snellman-instituutti. ISSN 0780-6019.
- ↑ Talvisodan pikkujättiläinen 1999, 99