Panssarilaiva Ilmarinen

vuonna 1931 valmistunut rannikkopanssarilaiva

Panssarilaiva Ilmarinen oli vuonna 1931 vesillelaskettu rannikkopanssarilaiva, joka oli Suomen laivaston lippulaiva. Se upposi 13. syyskuuta 1941 Utön edustalla osuttuaan merimiinaan, jolloin 271 miestä hukkui.

Ilmarinen
Aluksen vaiheet
Rakentaja Crichton-Vulcan, Turku
Kölinlasku 2. tammikuuta 1931[1]
Laskettu vesille 9. heinäkuuta 1931
Palveluskäyttöön 17. huhtikuuta 1934
Poistui palveluskäytöstä upposi 13.9.1941 osuttuaan miinaan
Tekniset tiedot
Uppouma 3 900 t
Pituus 93 m
Leveys 16,9 m
Syväys 5 m
Koneteho 3 500 kW
Propulsio dieselsähköinen
Nopeus 15 solmua
Miehistöä 481
Aseistus
Aseistus 4 × Bofors 254 mm
8 × Bofors 105 mm
4 × Vickers 40 mm
2 × Madsen 20 mm

Suunnittelu muokkaa

Eduskunta hyväksyi 30. syyskuuta 1927 laivastolain, johon sisältyi kaksi noin 3 800 tonnin panssaroitua tykkivenettä[2]. Kummankin aluksen hinnaksi arvioitiin laissa 100 miljoonaa markkaa. Puolustusministeriö esitti kaksi erilaista vaihtoehtoa, jotka poikkesivat panssaroinniltaan. Esitysten pääaseina olivat neljä 260 millimetrin ja neljä 240 millimetrin tykkiä. Kummankin esityksen apuaseistus oli sama kahdeksan 120 millimetrin tykkiä ja kahdeksan 20 millimetrin ilmatorjuntatykkiä. Raskaammin aseistetun aluksen hinnaksi arvioitiin lähes 118 miljoonaa ja kevyemmin aseistetun reilu 113 miljoonaa markkaa. Suunnitelmia pidettiin tasapainoisina koska raskaammin aseistetun aluksen panssarointia oli samalla kevennetty.[3]

Meripuolustus ehdotti tykkien kaliiperiksi 254 millimetriä, koska rannikkotykistöllä oli runsaasti vastaavia tykkejä ja niiden ampumatarvikkeita. Yleisesikunta asettui tukemaan ehdotusta, jolloin pääaseiksi muutettiin 254 millimetrin tykit.[3]

Valmistus muokkaa

Alusten valmistuksesta tehtiin 31. tammikuuta 1928 turkulaisen Crichton-Vulcanin kanssa sopimus, johon sisältyi ainoastaan alusten runkojen valmistus ja tavanomainen sisustaminen. Propulsiojärjestelmän ja aseistuksen sekä erikoislaitteiden ja panssarilevyjen hankinta jäi ministeriön vastuulle. Telakka ainoastaan asentaisi ne.[4]

Köli laskettiin 2. tammikuuta 1931. Alus laskettiin vesille laivaston vuosipäivänä 9. heinäkuuta 1931. Propulsiojärjestelmä asennettiin 25. syyskuuta 1931 mennessä ja tykistö 1. helmikuuta 1933 mennessä. Aluksella tehtiin ensimmäinen koematka 28. kesäkuuta 1933, minkä jälkeen se telakoitiin ensimmäisen kerran 4. heinäkuuta. Aluksen virallinen koematka oli 13. elokuuta, minkä jälkeen se luovutettiin tilaajalle eli puolustusministeriölle 3. syyskuuta. Alus luovutettiin 17. huhtikuuta 1934 rannikkolaivastolle. Luovutettaessa alukselta puuttui edelleen kevyt konetykistö, ilmatorjunnan tulenjohtolaitteet ja kolmas etäisyysmittari.[5]

Palvelus muokkaa

Alus vieraili 1935 Riiassa ja Libaussa.[6]

Talvisota muokkaa

Ilmarinen oli sisaraluksensa Väinämöisen kanssa ankkurissa Kasnäsin ja Högsåran välisessä Jungfrusundissa, kun ne joutuivat talvisodan alkaessa 30. marraskuuta 1939 kolmen Neuvostoliiton Itämeren punalippuisen laivaston ilmavoimien (VVS KBF) 1. miina- ja torpedolentorykmentin (1 MTAP) Iljušin DB-3 -pommikoneen hyökkäyksen kohteeksi[7]. Koneiden pudottamat pommit räjähtivät vedessä alusten ympärillä ja ainoastaan sirpaleita osui aluksiin aiheuttamatta merkittäviä vaurioita. Ilmarinen siirtyi 2. joulukuuta Föglön selälle, mistä nostettiin 4. joulukuuta ankkuri ja purjehdittiin ympäri selkää, kunnes pimeän tultua palattiin ankkuripaikalle. Näin tehtiin selkeinä päivinä.[8]

Talvisodan alun panssarilaivat viettivät Ahvenanmaalla suojaten maakuntaa maihinnousun varalta. Maavoimien otettua suojausvastuun ne siirrettiin suojaamaan kauppamerenkulkua Turun ja Ahvenanmaan välillä.[6] Alukset joutuivat 25. joulukuuta 1939 ilmahyökkäyksiin, joissa Ilmarisella sai surmansa yksi miehistönjäsen ja kymmenkunta haavoittui. Torjunnan ammuskulutus oli ollut suuri muun muassa keskiraskas tykistö oli ampunut 224 laukausta ja konetykit 101 laukausta.[9]

Tammikuun lopussa 1940, jään estäessä laivaston toiminnan, panssarilaivat siirtyivät Turkuun avustamaan kaupungin ilmapuolustuksessa. Ilmarinen ankkuroitui Pikisaaren edustalle, minkä jälkeen alukselta järjestettiin jäätie- ja puhelinyhteys maihin.[10] Turkuun hyökättiin talvisodassa 60 kertaa yhteensä yli 400 pommikoneella. Vickersin 40 millimetrin ilmatorjuntatykit osoittautuivat tehottomiksi ja korvattiin Välirauhan aikana Boforsin 40 millimetrin tykein[6].

Kumpikin panssarilaiva sai 12. maaliskuuta 1940 selväkielisen käskyn nostaa ankkurin kello 20 vain kaksi tuntia ennen lähtöä. Osaston keulassa oli jäänmurtaja ja sen perässä Ilmarinen, Väinämöinen ja tykkivene, joka vaihtui myöhemmin satamajäänmurtajaan. Aamun valjetessa oltiin Hangon edustalla, jossa saatiin tieto rauhan solmimisesta. Alukset siirtyivät tiedon saatuaan alukset siirtyivät Tammisaaren ja Hästö-Busön väliseen salmeen, missä ne laskivat pimeän tultua ankkurin.[11]

Jatkosota muokkaa

 
Panssarilaivan 254 mm:n tykkitornit Boforsin tehtaalla.

Jatkosodan alkaessa panssarilaivojen ensimmäisenä tehtävänä oli suojata Ahvenanmaan miehitystä, operaatio Kilpapurjehdusta. Ne joutuivat ilmahyökkäykseen aamulla 22. kesäkuuta 1941.

Ilmarinen lähti 4. heinäkuuta sisaraluksensa kanssa Hiittisten saartistosta Krokön tasalle, mistä ne ampuivat pääaseillaan 18 laukausta Hankoon ennen vetäytymistään. Kranaatit tuhosivat rakennuksia ja sytyttivät tulipaloja, mutteivat aiheuttaneet merkittävää tuhoa. Alukset ampuivat 11. ja 12. heinäkuuta välisenä yönä 38 laukausta Hangon junapatteriin ja lentokentälle. Seuraava kerta oli 2. syyskuuta, kun ne tukivat jalkaväen taistelua Horsönin saaristossa ampumalla 68 kranaattia Hangonkylään ja satamaan. Tällöin saatiin osuma ammusvarastoon.[12]

Bengtskärin taistelussa 27. heinäkuuta 1941 panssarilaivat määrättiin tukemaan puolustajia, kun alueella luultiin olevan Neuvostoliiton hävittäjiä. Ne joutuivat jälleen ilmahyökkäykseen, jolloin Ilmarinen menetti yhden miehen kaatuneena ja joutui purjehtimaan Turkuun korjattavaksi. Tässä yhteydessä aluksiin lisättiin suojaksi raskaita hiekkalaatikoita, joiden epäillään vahvasti tehneen aluksista suunniteltua paljon epävakaampia ja siten myötävaikuttaneen Ilmarisen tuhoon.

Operaatio Nordwind muokkaa

 
Ilmarisen 105 mm:n jaos 3.

Operaatio Nordwindillä oli tarkoitus saada puna-armeija uskomaan, että Saksan joukkojen maihinnousuun Hiidenmaalle ja Saarenmaalle. Tarkoitusta varten koottiin 15 aluksen saattue, joka purjehti 13. syyskuuta 1941 etelään ennalta raivaamatonta reittiä. Päivällä havaittiin Ilmarisen paravaaniin tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Kun kello 20.30 pimeys koitti ja saattueen piti kääntyä takaisin, Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta miina ei törmäisi alukseen.

Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas laivaa vavahduttava räjähdys. Aluksen vasemmalta puolelta nousi märssytornin korkuinen vesipatsas. Alus kallistui nopeasti vasemmalle ja lopulta kaatui. Se upposi seitsemän minuuttia räjähdyksestä. Väinämöisen saattueeseen kuulunut VMV 1, jota komensi jääkäriresluutnantti Siivo Peltonen, ajoi ympäri pyörähtäneen laivan kylkeen ja poimi kuivin jaloin sen köliltä 57 miestä.[13] Merestä noukittiin 75 miestä, mutta 271 miehistönjäsentä sai surmansa. Laivaston komentaja kommodori Eero Rahola ja rannikkolaivaston komentaja sekä Ilmarisen päällikkö komentaja Ragnar Göransson olivat selviytyneiden joukossa. Pelastuneiden joukossa oli myös aluksen tulenjohtoupseeri, luutnantti Viljo Revell, josta myöhemmin tuli yksi Suomen sodanjälkeisen ajan merkittävimpiä arkkitehteja.[14]

Ei tiedetä varmuudella, mistä uppoamisen aiheuttanut miina oli peräisin. Yksi mahdollisuus oli, että Tallinnan edustalle kesäkuussa 1941 lasketusta miinakentästä olisi irronnut yksi miina, joka aluksi tarttui Ilmarisen paravaaniin. Pitkään siellä raahauduttuaan miina ehkä joutui jyrkässä käännöksessä laivan alle, jolloin se irtosi ankkuristaan ja iski aluksen pohjaan.[15]

Erikoista pelastuneiden ja kaatuneiden suhteessa on se, että moni komentosillalla tai märssyssä, siis avoimessa tilassa, olleista hukkui, kun samaan aikaan huomattava määrä miehiä selviytyi ulos syvältä panssarikannen alta: tulenjohtokeskuksessa olleet kesävänrikki (merikadetti) Osmo Juvela ja luutnantti Teuvo Vaissi, radiopursimies Tauno Rannila sekä putoamakellon hoitaja ylimatruusi Erkki Lyttinen. Vielä syvemmältä eli perätornin ammussäiliöstä, käytännössä potkurien yläpuolelta, pelastui matruusi Taito Hämeenniemi. Nämä miehet säilyttivät malttinsa ja onnistuivat pääsemään ns. pelastusventtiilille eli juuri pelastautumiseen tarkoitetulle, hiukan normaalia kookkaammalle ikkunalle, josta he pääsivät mereen. Heillä riitti myös malttia riisua liiat vaatteet ja saappaat tai aluksella hyvin suositut raskaat hiihtokengät ennen poistumista sekä kerätä kelluvaa tavaraa avukseen.[16] Muutamat miehet, mm. radiomestari Matti Tiusanen, joutuivat veden varaan täysissä vaatteissa, saappaat jalassa ja jopa raskas trenchcoat-sadetakki yllään, mutta maltilla he keräsivät kelluvaa hylkytavaraa ja pelastuivat.[17]

 
Panssarilaiva Ilmarisen onnettomuudesta selvinneet miehet kuvattuna kaksi päivää tapahtuman jälkeen 15. syyskuuta 1941 Turussa Heikkilän kasarmilla.[18]

Samoin tykkitorneista pääsi ulos useita miehiä, muun muassa keulatornin päällikkö luutnantti Lasse Öhrling (myöh. Örö) sekä tornimestari, sotilasmestari Armas Nirola, jotka sattuivat olemaan tupakkatauolla keittiöneteisessä lähellä tornin ulko-ovea räjähdyksen tapahtuessa.[19] Heillä ei myöskään vapaahetken johdosta ollut palveluksessa normaalisti käyttämiään, päähän hihnoilla kiinnitettyjä puhelinlaitteita, jotka koituivat monen muun muassa märssyssä tai komentosillalla olleen surmaksi tilanteen nopean kehityksen johdosta.

Ilmarinen upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet kaksi tehokkainta mahdollista pelastusalusta – jäänmurtajat Jääkarhu ja Tarmo – ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten.

Muut saattueen alukset kääntyivät takaisin ja pääsivät turvallisesti saariston suojaan. Pääosa eloonjääneistä sijoitettiin uuden Äänisjärvelle perustetun laivasto-osaston miehistöksi, jossa he palvelivat kesään 1944 saakka. Muutamat upseerit, kuten luutnantti Örö, palvelivat sittemmin sukellusveneissä niiden palvelusajan loppuun. Örö toimi sittemmin Loviisan Meripelastusyhdistyksen ensimmäisenä puheenjohtajana.[20]

Voimassa olleen sotasensuurin vuoksi Ilmarisen tuhosta ei kerrottu julkisuudessa mitään sen tapahduttua. Tapaus onnistuttiin tuoreeltaan salaamaan myös Neuvostoliitolta. Suomalaisten tiedustelutietojen mukaan Virossa ja Hangossa olleilla puna-armeijan joukoilla ei ollut mitään tietoa suomalaisten alusten liikkeistä 13. syyskuuta Suomenlahden suulla. Tapahtuneesta liikkui kuitenkin huhuja ja Ruotsin sanomalehdet kirjoittivat asiasta, vaikka ne eivät olleet saaneet tiedoille minkäänlaista vahvistusta. Totuus alkoi paljastua viikkoa myöhemmin, kun sanomalehtiin ilmestyi suuri määrä meriupseerien, matruusien ja merisotilaiden kuolinilmoituksia, joissa kaikissa oli sama kuolinpäivämäärä ja maininta "kaatunut merellä". Neuvostoliiton uutistoimisto TASS kertoi uutisissaan Ilmarisen tuhosta viikkoa sen jälkeen väittäen, että alus oli uponnut "laivastoyksikköjemme hyökkäyksen aikana".[21]

Viimeinen elossa ollut Ilmarisen tuhosta selvinnyt oli matruusi Esko Vallin, joka kuoli 13. joulukuuta 2019 97-vuotiaana ja siunattiin 18. tammikuuta 2020 Porissa sotilaallisin kunnianosoituksin.[22]

Hylky muokkaa

Hylky paikannettiin 1990 kolmen vuoden etsintöjen jälkeen. Seuraavana vuonna kuusi aluksesta pelastunutta veteraania kärjessään Ilmarisen raskaan tykistön tulenjohtaja komentajakapteeni Huhta pääsi katsomaan hylkyä pienoissukellusveneellä. Hylky on ylösalaisin 25 meripeninkulman päässä Utöstä etelään 70 metrin syvyydessä. Hylkyä pidetään merkittävänä ympäristöriskinä, sillä sen arvioidaan sisältävän noin 100 000 litraa öljyä.[23]

Kun alus ruostuu, öljyn odotetaan vuotavan mereen. Jo tällä hetkellä aluksesta tihkuu tipoittain kevytpolttoöljyä, joka nousee meren pinnalle ja haihtuu ilmaan. Mikäli kaikki Ilmarisen öljy pääsisi vapautumaan mereen, se aiheuttaisi rannikolle ympäristökatastrofin. Vuonna 2023 hylkyä tutkittiin merentutkimusalus Arandalla. Hylystä valmistettin kolmiulotteinen malli, jonka tarkoituksena on auttaa öljynpoisto-operaation valmisteluissa. Jos tyhjennykseen päädytään, se toteutettaisiin vuonna 2024. Öljynpoiston hinta-arvio on noin 1,5 miljoonaa euroa.[24]

Tyhjennyksestä käynnistetään tarjouskilpailu tammikuussa 2024. Aluksen hautarauhan ei uskota vaarantuvan, koska polttoainesäiliöihin pääsee käsiksi suoraan aluksen pohjan läpi, kun taas vainajat ovat aluksen toisella puolella vasten merenpohjaa.[25]

Lähteet muokkaa

  • Geust, G. F., Tirkeltaub, S. & Petrov, G: Baltic fleet air force in Winter war - Itämeren laivaston ilmavoimat talvisodassa. Red Stars 5. Tampere: Apali, 2004. ISBN 952-5026-31-0. (englanniksi)/(suomeksi)
  • Heinämies, Wilho: Seitsemän minuuttia merellä. Porvoo: WSOY, 1945.
  • Lappalainen, Niilo: Hankoniemi toisessa maailmansodassa. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14032-5.
  • Niklander, Tauno: Meidän panssarilaivamme. Gummerus, 1996. ISBN 952-90-7775-0.
  • Penttilä, Eino: Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen. Mainosteknikot Oy, 1986. ISBN 951-99704-3-6.

Viitteet muokkaa

  1. Niklander 1996 s. 94
  2. Niklander 1996 s. 73
  3. a b Niklander 1996 s. 88
  4. Niklander 1996 s. 92
  5. Niklander 1996 s. 94-95
  6. a b c Niklander 1996 s. 271
  7. Geust et al 2004 s. 51
  8. Penttilä 1986 s. 7-10
  9. Penttilä 1986 s. 39-47
  10. Penttilä 1986 s. 55
  11. Penttilä 1986 s. 64-67
  12. Lappalainen 1987 s. 194
  13. Heinämies 1945, s. 149–150.
  14. Heinämies 1945, s. 89–96.
  15. Seppo Konttinen ja Heikki Rouhiainen: Ilmarisen arvoitus. Suomen Kuvalehti, 2012, nro 7, s. 46–49. Otavamedia. ISSN 0039-5552.
  16. Heinämies 1945, s. 100–115
  17. Heinämies 1945, s. 70–71
  18. valokuvaaja Vilho Heinämies: Ilmarisen onnettomuudesta pelastuneet www.finna.fi. Viitattu 29.11.2019.
  19. Heinämies 1945, s. 60–67
  20. Suomen Meripelastusseuran vuosijulkaisu 1973, s. 14: Loviisan Meripelastusyhdistys aloitti toimintansa
  21. Jukka L. Mäkelä: Salaista palapeliä: tiedustelua ja tapahtumia talvisodan ja jatkosodan vaiheilta, s. 217–218. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1964.
  22. Holopainen, Simo: Panssarilaiva Ilmarisen viimeinen veteraani on kuollut 97-vuotiaana 24.1.2020. Ilta-Sanomat.
  23. Lehtola, Johanna: Panssarilaiva Ilmarisen hylkyä tutkitaan tällä viikolla Itämerellä - riskihylky halutaan tyhjentää öljystä 31.7.2023. Yle.
  24. Tältä näyttää panssarilaiva Ilmarisen hylky nyt – 100 000 litraa polttoainetta on vaarassa vuotaa mereen Yle Uutiset. 4.8.2023. Viitattu 7.8.2023.
  25. Eino Kossila: Jatkosodassa miinaan ajanut panssarilaiva tyhjennetään öljystä ensi kesänä – hylyssä on tiettävästi 271 vainajaa Yle. 11.1.2024. Viitattu 11.1.2024.

Aiheesta muualla muokkaa

 
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Panssarilaiva Ilmarinen.