Wikipedia

Boforsin 40 millimetrin ilmatorjuntakanuuna

Boforsin 40 millimetrin ilmatorjuntakanuuna on ruotsalaisen Bofors-tehtaan kehittämä ilmahyökkäysten torjuntaan suunniteltu sarjatuliase, jonka suunnittelu aloitettiin vuonna 1928. Prototyyppi esiteltiin Ruotsin pää- ja puolustusministereille vuonna 1933. Prototyyppi oli suunniteltu laiva-asennusta varten ja seuraavana vuonna esiteltiin myös kenttäolosuhteisiin soveltuva lavetti.[1]

Boforsin 40 millimetrin ilmatorjuntakanuuna
40 ItK 38
40 ItK 38
Aseen tyyppi Ilmatorjuntakanuuna
Alkuperämaa  Ruotsi
Palvelushistoria
Palvelusvuodet 1939 – 1990 (Suomi)
Valtion käytössä Mm. Suomi, Ruotsi, Yhdysvallat, Englanti, Ranska (17 eri valtiota)
Sodissa Toinen maailmansota
Valmistushistoria
Suunnittelijat Victor Hammaran ja Emanuel Jansson
Suunniteltu 1938
Valmistajat Bofors
Tekniset tiedot
Paino n. 2 000 kg
Kaliiperi 40 mm
Tulinopeus 2 laukausta/s
Lähtönopeus 800 m/s
Ampumakulmat -5 – 90°
Maksimikantama 2,5 km

Tykin historiaa

muokkaa

Tykin kehittämisen historia alkaa vuodesta 1928, jolloin Ruotsin puolustusministeriö esitti Aktiebolag Boforsille kevyen ilmatorjuntatykin kehittämistä Ruotsin merivoimille. Ruotsin puolustusministeriö lupasi samassa yhteydessä maksaa puolet tykin kehittämiskustannuksista, mikäli aseesta tulisi ominaisuuksiltaan parempi kuin merivoimien tuolloin käytössä olleet, toiminnaltaan epävarmoiksi todetut, italialaisvalmisteiset Vickers-Ternin 40 mm:n tykit.[2]

Tykin tuotekehittely alkoi yrityksellä putkittaa uudelleen 40 mm:n kaliiperiin tavallinen kenttätykki (57 mm kanuuna vuodelta 1889) ja varustamalla se puoliautomaattisella latauskoneistolla sekä ilmatorjuntalavetilla. Nopeasti todettiin, että kyseinen konstruktio on epäonnistunut. Tämän jälkeen todettiin, että kokonaan uudenlaisen tykin suunnittelu on välttämätöntä ja seuraavan vuoden kesäkuun alussa ryhdyttiin suunnittelemaan vesijäähdytteistä puoliautomaattisella latauskoneistolla varustettua 40 mm:n tykkiä. Tästäkin suunnitelmasta jouduttiin luopumaan, koska puoliautomaattisuuden johdosta aseen tulinopeus tulisi olemaan vain noin 50 laukausta minuutissa, joka ei enää riittäisi uudenaikaisen ilma-aseen muodostaman uhkan torjumiseen. Seuraavaksi tavoitteeksi asetettiin täysautomaattinen tykki, jonka tulinopeus olisi luokkaa 125 laukausta minuutissa. Seuraavaksi kokeiltiin ns. liukulukkojärjestelmää, jonka todettiin myös olevan epäonnistunut konstruktio, koska mm. käytettävissä olevat materiaalit todettiin liian heikoiksi ja järjestelmän vaatima sähkösytytteinen sinkkihylsy aiheutti ongelmia.[2]

Lopulta Bofors-tehtaan suunnittelijat Victor Hammar[3] ja Emanuel Jansson[4] saivat kehitettyä aivan uuden syöttö- ja latausjärjestelmän, jolle haettiin myös patentti[5]. Ensimmäinen virallinen koeammunta järjestettiin 21. maaliskuuta 1932. Tämän jälkeen tykkiin tehtiin vielä vähäisiä korjauksia ja yhteensä viiden vuoden (ja 30 000 suunnittelutunnin) jälkeen Boforsin 40 mm:n kiinteän ilmatorjuntatykin voitiin katsoa olevan valmis (asehan suunniteltiin alun perin laivaston aseeksi). Bofors järjesti vuonna 1933 myös koeammunnan, jossa todettiin pienimmän mahdollisen, yhdellä laukauksella lentokoneen tuhoavan ilmatorjunta-aseen kaliiperiksi 37–40 mm, joten kaliiperivalintakin oli osunut oikeaan.[2]

Tehdas ryhtyi laivaston aloitteesta kehittelemään myös tykin kevyempää (25 mm:n) versiota, johon Ruotsin laivasto kiinnittikin enemmän huomiota sen suuremman tulinopeuden ja keveyden vuoksi. Kyseinen ase oli lähinnä pienennetty versio 40 mm:n aseesta. 40 mm:n ilmatorjuntakanuunan ensimmäinen tilaaja olikin Alankomaiden laivasto. Boforsin suunnitteluosasto aloitti myös liikkuvan kenttälavetin kehittelyn joulukuussa 1933, jollaisella varustetun aseen ensimmäiset koeammunnat järjestettiin lokakuussa 1934. Kyseinen ase myöhästyi Belgian maavoimat keväällä 1933 järjestämästä aseostoihin tähtäävästä kilpailusta, jossa kenttälavetin puute muodostui merkittävimmäksi esteeksi asekaupoille, vaikka itse ase todettiin koeammuntoihin osallistuneiden sotilaiden mielestä kaikilta ominaisuuksiltaan kilpailijoitaan paremmaksi.[6]

Boforsin saatua valmiiksi kenttälavettinsa 40 mm:n aseelle sitä ryhdyttiin eri yhteyksissä tarjoamaan myös ulkovaltojen asevoimille. Erilaisissa koetilaisuuksissa (mm. Belgiassa, Itävallassa, Unkarissa, Puolassa ja Ranskassa) ostajakandidaattien huomio kiinnittyi erityisesti kenttäoloihin tarkoitetun lavetin poikkeuksellisiin ominaisuuksiin tuohon aikaan. Tykin ampuma- ja ajokuntoon vaihtaminen vei aikaa vain noin 30 sekuntia, mikä oli hyvin poikkeuksellista. Lisäksi tykin vetonopeus oli maantiellä lähes rajoittamaton (mm. Belgiassa huonokuntoisilla teillä ajokokeen keskinopeus oli 40 km/h eli käytännössä siis vetokaluston nopeus). Ampumaominaisuuksiin kiinnitettiin myös huomiota positiivisessa mielessä. Belgiassa järjestetyssä kokeessa Boforsilla saatiin 9 osumaa lentokoneen vetämään maaliin kun ainoalla kilpailijalla (Vickers) päästiin vain 3:een osumaan. Myös Unkarissa päädyttiin hyvin nopeasti (yhdessä päivässä) Boforsin kaluston hankintapäätökseen pikakoulutetun unkarilaismiehistön saadessa hyviä tuloksia käytännössä ns. kylmiltään.[7]

Kaikkiaan Bofors ehti myydä 40 mm:n ilmatorjuntakanuunaansa ennen toisen maailmansodan syttymistä yhteensä 17 maahan. Toisen maailmansodan lähestyessä tilauksia aseista alkoi tulla Boforsille siinä määrin, että Karlskronan tehtailla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia valmistaa tilattua määrää aseita. Tämän vuoksi Bofors myi useille eri maille tykkiä ja sen ampumatarvikkeita koskevia valmistuslisenssejä ja tykkien sekä ampumatarvikkeiden valmistus alkoi myös muualla.[8]

Tekniset tiedot

muokkaa
 
Boforsin 40 millimetrin ilmatorjuntakanuuna. Harlu - 1944

Tykin tekniset ominaisuudet [9][10][11] :

  • Kaliiperi: 40 mm (putkessa 16 kierrettä)
  • Ammuksen lähtönopeus: 800 m/s
  • Tehokas ampumaetäisyys:
    • Ilmamaaliin (vuonna 1939): 2,5 km
    • Ilmaan: 1,5 km
    • Pintaan: 2,0 km
  • Ominaistulinopeus: 2 laukausta/sekunti
  • Jatkuvasyöttöinen, ammussiteessä 4 patruunaa
  • Rekyylitoiminen
  • Tulikorkeus: 115 cm
  • Korotuskulma: −5 – +90 astetta
  • Hidastin: nestetoiminen
  • Palautin: jousitoiminen
  • Paino: n. 2100 kg (kuljetuskunnossa) ja n. 2000 kg ampumakunnossa

Tykin toimintaperiaate lyhyesti kuvattuna: Jousen kuljettama kiilalukko lukittuu automaattisesti ja rekyyliliikkeestä voimansa saava avauskoneisto vapauttaa lukon mekaanisesti.

Boforsin 40 mm ilmatorjuntakanuunaa pidettiin aikanaan lähes ylivertaisena teknisiltä ja ampumaominaisuuksiltaan sekä luotettavuudeltaan. Ase jopa voitti Yhdysvaltojen maavoimien ja laivaston järjestämän kilpailun ja tuli näin valituksi palvelusaseeksi myös uudella mantereella.

Ominaisuuksia arvioitaessa tuolloin kiinnitettiin erityistä huomiota muun muassa seuraaviin seikkoihin:

  • Tykin automatiikan todettiin toimivan hyvin ja luotettavasti. Eräässä kokeessa tykillä ammuttiin n. 500 laukausta yhtäjaksoisesti.
  • Ase oli jatkuvasyöttöinen, mikä tarkoitti sitä, että lippaanvaihto ei keskeyttänyt ammuntaa.
  • Ampumaominaisuuksien hyvinä puolina nähtiin aseen vakaus ja se, että asetta voitiin suunnata myös sarjan aikana.
  • Tykkiä pidettiin sangen maastokelpoisena sen kyetessä melko vaivattomasti seuraamaan vetäjäänsä maastossa.

Boforsin 40 mm ilmatorjuntakanuuna Suomessa

muokkaa
 
40 ItK 38 näytteillä Suomenlinnassa

Aseen virallisessa suomalaisessa mallimerkinnässä ensimmäinen numero 40 viittaa aseen kaliiperiin (=40 mm), kirjaimet ItK viittaavat IlmaTorjuntaKanuunaan ja viimeinen numero 38 aseen käyttöönottovuoteen (=1938).lähde?

Vuonna 1937 suomalainen asiantuntijoista koostuva ryhmä kävi Karlskronan tehtailla tutustumassa Boforsin 40 mm:n ilmatorjuntatykkiin. Suomalaiset olivat suunnitelleet oman tykkitehtaan (Valtion tykkitehdas) perustamista ja sen suunniteltiin aloittavan myös 40 mm:n ilmatorjuntakanuunan valmistamisen. Asiantuntijaryhmä totesi aseen sopivan suomalaisten suunnitelmiin ja Suomi hankkikin samana vuonna aseen valmistuslisenssin.[8]

Ensimmäiset tykit (9 kpl) Suomeen saatiin keväällä 1939, joista kahdeksan jaettiin suoraan ilmatorjuntajoukoille koulutusaseiksi yhden mennessä vastaperustetulle tykkitehtaalle mallitykiksi. Kesän ja syksyn mittaan aseita yritettiin hankkia lisää kansainvälisen tilanteen kiristyessä uhkaavasti, mutta ennen YH:n julistamista aseita ei saatu yhtäkään.[8]

Ennen talvisotaa julistetun YH:n alkaessa Suomessa oli kyseistä asetta vain 9 kappaletta, mikä osaltaan kuvaa maan heikkoa valmistautumista sodan oloihin. Talvisodan alkuun 30. marraskuuta 1939 mennessä Suomeen oli Ruotsista saatu lisää yhteensä 44 kpl mainittua asetta (joissain lähteissä 56 kpl). Taisteluvalmiiden yksiköiden käytössä kaikista käytettävissä olevista aseista oli 30 kappaletta. Loput aseet olivat mm. varikoilla ja koulutuskäytössä.[12][13][14]

Vuonna 1937 yhden 40 mm:n Bofors-kanuunan hinnaksi arvioitiin noin 800 000 silloista markkaa, joka tilastokeskuksen määrittämän rahanarvokertoimen mukaan olisi tarkoittanut noin 260 000 euroa (v. 2007, rahanarvokerroin määrittelee rahan ostovoimaa ei nimellisarvoa).[15]

40 ItK 38 talvisodassa

muokkaa

Talvisodan aikana 40 ItK 38:lla saatiin ammutuksi alas 128 neuvostoliittolaista lentokonetta, minkä lisäksi vaurioitettiin lukuisia muita lentokoneita, joista ainakin osa tuhoutui ennen tukikohtaansa pääsyä. Talvisodassa ase osoittautui erittäin hyväksi, koska se toimi luotettavasti hankalissakin oloissa ja yhtä alasammuttua neuvostokonetta kohden jouduttiin ampumaan hyvin vähäisenä pidettyä 392 laukausta. [16] [8]

Talvisodan aikana käyttöön saatiin lisää kalustoa siten, että joulukuun 1939 lopussa käytettävissä oli yhteensä 78 kappaletta 40 ItK 38:aa ja talvisodan lopussa 13. maaliskuuta 1940 käytettävissä oli yhteensä 100 asetta.[13]

40 ItK 38 jatkosodassa

muokkaa
 
Bofors-ilmatorjuntatykki tuliasemassa. Suulajärvi 1943.08.26.

Välirauhan aikana Ruotsista ja Unkarista (jälkimmäisestä 12 kpl) sekä Saksasta saatiin hankittua Suomeen yhteensä noin 130 kpl 40 ItK 38:aa, joten tykkien kokonaismäärä oli uuden sodan alkaessa noin 230 kpl. [17] Tämän jälkeen asemäärä kasvoi jatkosodan aikana vielä kotimaista valmistetta olevilla, lisenssivalmistetuilla aseilla yhteensä 71 kpl, joista ensimmäiset 12 kappaletta vasta vuonna 1941. Seuraavana vuonna saatiin ensimmäisen tilauserän loput 45 asetta. Tämän jälkeen tilattiin vielä 20 kappaleen sarja, josta 14 kpl ennätti valmistua ennen jatkosodan loppua. [18] [14]

Jatkosodan aikana 40 ItK 38:lla ammuttiin alas noin 400 puna-armeijan ilmavoimien ja laivaston lentokonetta. Tarkkaa lukua on jälkeenpäin ilmeisen mahdotonta saada selville, koska vuodesta 1941 alkaen ilmatorjuntayksiköiden muodostamisessa ryhdyttiin suosimaan ns. sekayksiköitä, joissa 40 mm:n ja 20 mm:n aseet toimivat yhdessä 40 mm:n kaluston keskittyessä kohteen suojaamiseen ja jälkimmäisten keskittyessä edellisten toiminnan suojaamiseen.[19][8]

40 ItK 38 sodan jälkeen

muokkaa

Sodan jälkeen aseet pysyivät ilmatorjuntajoukkojen kalustona. 1960-luvulla osa tykeistä modernisoitiin mm. uusimalla niiden laskimet ja moottoroimalla ne, jolloin syntyi ns. Galilei-Bofors. Varauskalustona alkuperäiset tykit säilyivät puolustusvoimien varikoilla aina 1990-luvun alkuun.[20]

Viimeinen näytösluonteinen ammunta modernisoimattomalla 40 ItK 38:lla suoritettiin vuonna 1992.[19]

40mm Bofors L/60 oli myös erinäisten Suomen merivoimien alusten aseistuksena, mm. Panssarilaivat Ilmarinen sekä Väinämöinen aseistettiin neljällä 40mm Boforsilla (40 60 ItK/36 BK 2 ja 40 60 ItK/37 BK) välirauhan aikana[21][22], minkä lisäksi miinalaiva Keihässalmi ja moottoritykkiveneet aseistettiin Ruotsista hankituilla tykeillä (40 60 ItK/35-39 B ja 40 60 ItK/35-39 BK)[23].

Sotien jälkeen Britanniasta hankittu Koululaiva Matti Kurki oli aseistettu Boforseilla (40 60 M5 2LT)[24][25]. Aseen uudempi versio L/70 on ollut niinikään Merivoimien käytössä, mm. Rauma-luokan ohjusveneissä (40 70 89 LT)[26][27] sekä Miinalaiva Pohjanmaalla (40 70 78 LT)[28]

Boforsin 40 mm ilmatorjuntakanuuna muissa maissa

muokkaa
 
Bofors 40 mm it-kanuuna yhdysvaltalaisten joukkojen käytössä Algeriassa

Ruotsissa ensimmäinen sarjatuotantoase valmistui vuonna 1933. Kyseessä oli kiinteälle alustalle suunniteltu ase, joka oli siis tarkoitettu joko laivaston käyttöön tai suunniteltu asennettavaksi torjumaan yhdestä asemasta esim. kaupunkia kohtaan suuntautuvaa uhkaa vastaan. Ruotsissa valmistetuista (vv. 1933–1943) aseista suurin osa oli varustettu ns. kiinteällä jalustalla. Aseen sarjatuotannon kymmenenä ensimmäisenä vuotena Ruotsissa valmistetuista aseista 448 kpl oli varustettu liikkumiseen soveltuviksi ja 934 kiinteällä jalustalla toimiviksi.[10]

Ruotsin lisäksi asetta valmistettiin vv. 1935–1939 myönnetyillä lisensseillä mm. seuraavissa maissa: Yhdysvallat, Englanti, Belgia, Itävalta, Kreikka, Norja, Portugali, Puola, Ranska, Suomi, Tšekkoslovakia ja Unkari. Lisäksi asetta tilattiin mm. Argentiinaan, Egyptiin, Alankomaihin, Jugoslaviaan, Liettuaan, Tanskaan ja Viroon. Kaiken kaikkiaan asetta myytiin ainakin 17:än eri maahan, joista Ruotsin lisäksi mm. Puola ja Unkari valmistivat asetta myös myyntiin.[29]

Boforsin ilmatorjuntatykin edistyksellisyyttä omana aikanaan kuvannee hyvin Ranskan suorittamat hankinnat. Ranskaa pidettiin tuolloin omasta tykistöaseiden tuotannostaan hyvin ylpeänä maana. Ranskan puolustusministeriö pyysi syyskuussa 1936 yhtä kappaletta Boforsin 40 mm:n ilmatorjuntatykkiä kokeiltavaksi. Ranskalaiset testasivat tykkiä sangen laajasti ampuen sillä mm. huomattavan suuren laukausmäärän ja tekemällä 750 kilometrin ajokokeen. Erityisesti ajokoe hämmästytti ranskalaisia, sillä tykki oli siirrettävissä jopa henkilöauton nopeudella. Testien onnistumista kuvannee se, että ranskalainen kilpailija Schneider lopetti testien seurauksena oman 37 mm:n aseen kehittämisensä. Seuraavana vuonna Ranska tilasi tiettävästi ensimmäiset ulkomaalaisvalmisteiset tykkinsä Boforsilta.[30]

Yhdysvalloissa Boforsin kehittämä 40 mm:n ilmatorjuntakanuuna pääsi laajamittaiseen sarjatuotantoon ja asetta valmistettiin suuria määriä. Suurimman määrän asetta valmisti Chrysler Corporation, liki 60 000 asetta. Sarjatuotantoon päästäkseen amerikkalaisilla oli muutama hankaluus voitettavanaan. Yksi näistä oli käytössä olleiden mittayksiköiden eroavaisuus. Tuotannon kannalta oli käytettävä kyllin suurta tarkkuutta, jotta mittayksiköiden eroaminen toisistaan ei olisi haitannut lopputuotteen toimintavarmuutta. Yhdysvaltalaiset tuotantolaitokset joutuivat käytännössä muuttamaan käytetyn millimetrin 0,03937079 tuumaksi.[29]

Lähteet

muokkaa
  • Ilmatorjunnan vuosikirja 1988-89. Kouvola: Ilmatorjuntaupseeriyhdistys ry., 1988.
  • Ilmatorjunnan vuosikirja 1994-95. Mikkeli: Ilmatorjuntasäätiö, 1994. ISSN 0359-2162
  • Ilmatorjuntamiehen opas. Jyväskylä: Ilmatorjuntaupseeriyhdistys ry, 1986. ISBN 951-99728-5-4
  • Palmu, Pentti: Suomen ilmatorjunnan vaiheita 1925-90. Ilmatorjuntaupseeriyhdistys, 1989. ISBN 952-90083-0-9
  • Vehviläinen, Raimo, Lappi, Ahti ja Palokangas, Markku: Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit. Jyväskylä: Sotamuseo, 2005. ISBN 952-91-8449-2
  • Kiiskinen, Pekka & Wahlman, Pasi: Itsenäisen Suomen laivaston laivatykit 1918-2004. Helsinki: Typomic Oy, 2003. ISBN 952-91-6807-1

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ "Ilmatorjunnan vuosikirja 1994-95" s. 20
  2. ↑ a b c Vehviläinen et al.: "Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit" s. 160
  3. ↑ Victor Hammar Bibliografia Sveciassa http://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=12516
  4. ↑ Emanuel Jonsson ruotsalaiskroniikassa https://runeberg.org/tforebro/0367.html
  5. ↑ Boforsin M/40 US patenttihakemus http://www.google.com/patents/US2103670
  6. ↑ Vehviläinen et al. : "Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit" s. 161
  7. ↑ Vehviläinen et al. : "Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit" ss. 161-162
  8. ↑ a b c d e Vehviläinen et al. : "Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit" s. 163
  9. ↑ "Ilmatorjuntamiehen opas" s. 156
  10. ↑ a b "Ilmatorjunnan vuosikirja 1994-95" s. 21
  11. ↑ Vehviläinen et al. : "Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit" s. 164
  12. ↑ "Suomen ilmatorjunnan vaiheita 1925-90" s. 51
  13. ↑ a b "Ilmatorjunnan vuosikirja 1988-89" s. 161
  14. ↑ a b Vehviläinen et al. : "Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit" s. 162
  15. ↑ "Suomen ilmatorjunnan vaiheita 1925-90" s. 36
  16. ↑ "Ilmatorjunnan vuosikirja 1988-89" s. 171
  17. ↑ Palmu: "Suomen ilmatorjunnan vaiheita 1925-1990" s. 74
  18. ↑ Palmu: "Suomen ilmatorjunnan vaiheita 1925-1990" s. 201
  19. ↑ a b "Ilmatorjunnan vuosikirja 1994-95" s. 25
  20. ↑ Vehviläinen et al. : "Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit" ss. 163-164
  21. ↑ Kiiskinen, Pekka & Wahlman, Pasi s. 88
  22. ↑ "Finnish Lighthouse battleships" -dieselpunks-org dieselpunks.org. Arkistoitu 10.7.2017. Viitattu 25.5.2017.
  23. ↑ Kiiskinen, Pekka & Wahlman, Pasi s. 92
  24. ↑ Kiiskinen, Pekka & Wahlman, Pasi s. 149
  25. ↑ "Bay-class frigate" -uboat.net uboat.net.
  26. ↑ Kiiskinen, Pekka & Wahlman, Pasi s. 164
  27. ↑ Rauma-luokka tekniset tiedot merivoimat.fi.
  28. ↑ Kiiskinen, Pekka & Wahlman, Pasi s. 162
  29. ↑ a b "Ilmatorjunnan vuosikirja 1994-95" s. 22
  30. ↑ Vehviläinen et al. : "Itsenäisen Suomen ilmatorjuntatykit" ss. 162-163

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Boforsin_40_millimetrin_ilmatorjuntakanuuna&oldid=22852813”