Wikipedia

Malli Cajander

termi, jolla kuvataan Suomen armeijan heikkoa varustetasoa talvisodan alussa

Malli Cajander on termi, jolla pyritään kuvaamaan Suomen armeijan heikkoa varustetasoa talvisodan alkaessa vuonna 1939. Osalle talvisodan sotilaista ei ollut antaa aluksi kuin kokardi ja miehistövyö. Sotilaat joutuivat taistelemaan talvisodan alussa mukanaan tuomissaan siviilivaatteissa.

Termi viittasi pääministeri A. K. Cajanderiin, mutta on sikäli harhaanjohtava, että Cajanderin III hallituksen (12. maaliskuuta 1937 – 1. joulukuuta 1939) aikana puolustusmenot tosiasiassa kasvoivat. Cajander piti 8. elokuuta 1939 puheen, jonka osa sai kontekstistaan irrotettuna laajaa huomiota: ”Mitä silloin olisimme hankkineet, esimerkiksi lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä ynnä muuta, olisivat jo nyt suurelta osalta vanhentuneita, ehkäpä romutettaviakin…”

Tyytymättömyyden heikkoon varustetasoon oli kanavoiduttava jonnekin ja se sai puheissa ja kirjoituksissa nimen malli Cajander. Myöhemmässä keskustelussa termi laajeni kuvaamaan armeijan varustautumattomuutta laajemminkin. Sitä on käytetty varsinkin, kun on tahdottu viitata poliitikkojen oletettuun näköalattomuuteen, hankintojen jarruttamiseen ja vastuuseen puutteista.

Maailmansotien välisenä aikana Suomi käytti kuitenkin puolustushankintoihin 15–20 % valtion kokonaismenoista. Suhteellisesti Suomen panostukset olivat Euroopan kärkiluokkaa. Hankinnat olivat silti riittämättömiä talvisodan totaalisen sodan kulutukseen. Suuri osa hankinnoista oli myös suunnattu muualle kuin jalkaväen henkilökohtaiseen varustukseen. Syitä varustuksen puutteisiin on haettu poliittisten päättäjien arvovalinnoista, sotilaiden kyvyttömyydestä luoda ja kommunikoida kokonaisnäkemys puolustuksen tarpeista ja nuoren Suomen vähäisistä resursseista.

Tausta muokkaa

Kun reserviläisistä koostunut kenttäarmeija kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin lokakuussa 1939, varustuksessa oli runsaasti puutteita. Osalle palvelukseen astuneista ei ollut antaa ohjesäännön mukaisia henkilökohtaisia varusteita, eikä armeija näyttänyt armeijalta vaan sekalaiselta, epäsotilaalliselta joukkiolta.[1] Minimivarustuksesta on erilaisia versioita. Yleisimmän näkemyksen mukaan osalle sotilaista oli antaa vain kivääri, kokardi, lakki ja vyö. Tämä minimivarustus sai kutsumanimen malli Cajander.

Vain suojeluskuntalaisilla – kolmanneksella reserviläisistä – oli varmasti hyvät varusteet. Siviilivaatteiden ja univormujen päälle puettiin lumipuku, joka yllään joukko-osastoista tuli yhtenäisempiä.[2] Tosiasiassa henkilökohtaisen varustuksen puutteet eivät olleet kokonaisuuden kannalta merkittäviä ja ratkaistiin nopeasti.[3] Sotilaiden puutteellinen vaatetus oli kuitenkin jokaiselle näkyvä ilmiö, johon oli helppo tarttua ja joka sai kuvata puutteellista varustusta laajemminkin.

Cajanderin puhe muokkaa

 
Pääministeri A.K. Cajander vuonna 1939.

Pääministeri A. K. Cajander leimautui varustelutilanteen päävastuulliseksi, sillä hän oli tarkastellut puolustushankintoja vain hetkeä ennen talvisotaa puheessaan Heinjoen sotaharjoitusten päättäjäistilaisuudessa Viipurin Espilässä 12.8.1939:[4] ”Mitä silloin olisimme hankkineet, esimerkiksi lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä ynnä muuta, olisivat jo nyt suurelta osalta vanhentuneita, ehkäpä romutettaviakin…” Laajalle levinnyt lainaus oli kuitenkin irrotettu laajemmasta kontekstista:[5]

»Jos meidän olisi ollut pakko alusta alkaen kiihdyttää varustelujamme, olisimme epäilemättä nyt köyhä kansa. Emme ole vieläkään mikään varakas kansa, kaukana siitä, mutta meidän vaurautemme on nyt, pulavuosistakin huolimatta, kokonaan toisenlainen kuin oli v. 1918. Nyt on kansallisvarallisuutemme sellainen, että olemme jaksaneet ja jaksamme sotatarpeitakin hankkia vallan toisella tavalla kuin silloin, sekä voimme huomattavaksi osaksi niitä valmistaa omassa maassamme, mihin silloin ei ollut mahdollisuuksia olemassa. Ja lisäksi, mitä silloin olisimme hankkineet esim. lentokoneita, ilmatorjuntavälineitä, tankkeja y.m. olisivat nyt jo suurelta osalta vanhentuneita, ehkäpä romutettaviakin. Sitäpaitsi mahdollisuutemme kestää pitkäaikainenkin sota, on toinen kuin silloin, koska talouselämämme on, kuten äsken osoitin, voimakkaasti kehittynyt ja paremmin mobilisoitavissakin. ... Meillä on syytä eräässä toisessakin suhteessa olla tyytyväisiä siihen, että meille on ollut suotu hengähdysaikaa. V. 1918 me olimme kahtia jakaantunut, rikkinäinen kansa, jonka vastustuskyky vakavaa ulkonaista vaaraa vastaan olisi ollut verrattain rajoitettu. Nyt olemme suurin piirtein eheä kansa, jonka suunnilleen jokainen jäsen tuntee Suomen yhtäläisesti omaksi isänmaakseen ja on yhtäläisesti sitä valmis puolustamaan. Tämän seikan merkitystä ei tosin ole yliarvioitava mutta ei myöskään aliarvioitava. Yksimielinenkään kansa ilman aseita ei pitkälle pysty, mutta hampaisiinkaan aseistettu ei ulkoista painoa kestä, jos siltä puuttuu sisäinen yhteenkuuluvaisuuden tunto.»

Suomen armeijan varustus talvisodan alussa muokkaa

Henkilökohtainen varustus muokkaa

Sodan alkaessa yksittäisen jalkaväen sotilaan aseistus oli kohtuullisessa kunnossa. Suomen armeijalla oli käytössään 255 000 kappaletta sotilaskiväärejä. Suuri osa näistä oli kuitenkin vanhentunutta ensimmäisen maailmansodan venäläistä perintöä.[3] Ylimääräisten harjoitusten alkaessa syksyllä asetakkeja ja -housuja riitti seitsemälle kymmenestä, päällystakkeja neljälle kymmenestä ja sotilasjalkineita miltei kolmelle kymmenestä. Todellisuudessa vaatetukseen liittyneet ongelmat ratkaistiin suhteellisen nopeasti eikä niillä ollut merkitystä itse sodankäyntiin. Ruokaakin riitti, sillä sotilaan päiväateria sisälsi 4 140 kcal.

Yksittäisen jalkaväkisotilaan vaatetuksena malli Cajander ei ollut pelkästään kielteinen ilmiö. 1930-luvun lopussa Suomi oli agraariyhteiskunta. 78 % suomalaisista asui maaseudulla ja suurella osalla rintamalle tulleista miehistä oli kokemusta metsätöistä.[6] Kotoa tuodut varusteet toimivat talvisodan ankarissa olosuhteissa usein paremmin kuin armeijan ohjesäännön mukainen vaatetus. Rintamalle lähetettiin myös siviilien keräämiä ja lahjoittamia täydennysvaatteita.[7]

Laajemmat puutteet muokkaa

Nykyaikaisesta raskaammasta aseistuksesta, kuten panssarintorjunta-aseista ja tykistöstä, oli kuitenkin huutava pula. Talvisodan alkaessa varastoissa oli tykistöammuksia vain muutaman viikon kulutukseen.[8] Kenttätykkejä oli käytössä 423, panssarintorjuntatykkejä 112 ja vanhentuneita hyökkäysvaunuja 32 kappaletta. Ilmavoimien taistelulentokelpoisista 92 lentokoneesta lentokunnossa oli vain 34.[9] Raskaan aseistuksen ja upseerien vajauksen vuoksi kaikkia suomalaisia divisioonia ei pystytty perustamaan määrävahvuisina, vaan osa vakinaisesta armeijasta taisteli kenttäarmeijan jalkaväkidivisioonien rinnalla erillisinä pataljoonina ja rykmentteinä.[10] Määrärahojen puutteen vuoksi 1930-luvulla oli jätetty toistuvasti pitämättä myös kertausharjoituksia. Tähän auttoi osin se, että ylimääräisten kertausharjoitusten varjolla liikekannalle kutsutut joukko-osastot ehtivät harjoitella, tutustua ja tehdä töitä yhdessä kenttävarustusten parantamiseksi lähes kaksi kuukautta. Suomalaisia vastaan asettui kuitenkin sen hetkisen maailman suurin armeija, jolla oli käytössään lähes rajattomat resurssit. Epäsuhta osapuolten varustusten välillä oli hätkähdyttävän suuri.

Varustautumattomuuden syitä muokkaa

Puolustushankintojen kokonaisuus 1930-luvulla muokkaa

Talvisotakirjallisuudessa on usein luotu myyttiä tilanteesta, jossa nuoressa Suomessa puolustusvalmiutta luotiin käytännössä tyhjästä. Suomella oli kuitenkin runsaasti Venäjän armeijalta sotasaaliiksi jäänyttä asekalustoa.[11] Vaikka osa materiaalista oli vanhentuneena käyttökelvotonta, Suomi oli perinyt esimerkiksi keisarillisen Venäjän rakentaman osin uudistaminen tarpeessa olleen voimakkaan rannikkotykistön, jota nuori valtio ei olisi pystynyt rakentamaan alusta saakka yksin.[12] Tavoitteena oli aseiden hankkimisen lisäksi myös oman puolustusteollisuuden ja toimitusvarmuuden rakentaminen ja koko yhteiskunnan toimintavalmiuden kohentaminen sodan kaltaisen kriisin varalta. Hankintoja suunnattiin puolustustalouden rakentamiseksi kotimaahan, vaikka ulkomailta sama hankinta olisi saatu tehtyä halvemmalla.[13]

Näkemys Suomen sotilasvarustelun maltillisuudesta on myöhemmin kyseenalaistettu jälkiviisautena. 1930-luvun alussa puolustushankintoja olivat rajoittaneet lama-ajan niukkuus ja osin aatepohjainen poliittinen kiistely. Myöhemmin 1930-luvulla Suomen talous kasvoi kuitenkin voimakkaasti ja mahdollisti investoinnit puolustukseen.[3] Maailmansotien välisenä aikana Suomi käytti puolustukseensa 15–20 % valtion kokonaismenoista. Panostus oli Euroopan kärkiluokkaa ja ylitti hankintoja arvioineen asiantuntijakomission suositukset selvästi.[14]

1930-luvun puolustushankinnoissa oli kyse myös eri koulukuntien kohtaamisesta. Ensimmäisessä maailmansodassa oli nähty, että valtiot kykenivät tuottamaan myös konfliktin aikana sotamateriaalia eivätkä olleet kiinni vain ennakkoon hankituissa varmuusvarannoissa. Oli havaittu, että konfliktien aikana asevoimien teknologinen ja taktinen kehitys oli nopeaa. Sotataloudellisen valmiuden rakentamisessa oli kuitenkin ongelmansa: sota-ajan teollisuus ja sotatalous tarvitsivat toimiakseen raaka-aineita. Suurten raaka-ainevarastojen ylläpitäminen sotatalouden tarpeisiin nähtiin taloudellisesti mahdottomaksi. Siksi suunnitelmissa painottui valmiin sotamateriaalin hankkiminen ulkomailta kriisitilanteessa.[15]

Sotilaiden osuus muokkaa

 
Väinämöinen Suomenlahdella kesäkuussa 1942.

1920-luvulla Suomen puolustushankintoja olivat leimanneet eri hankintatahojen keskinäinen kilpailu, henkilösuhteiden korostuminen ja kokonaissuunnittelun puute. Esimerkiksi laivaston panssarilaivahankinnat Väinämöinen ja Ilmarinen olivat olleet erittäin kalliita suhteessa puolustusvoimien kokonaistarpeisiin.[16] Jo talvella 1923 taisteluvälineosaston päällikkö eversti Ludvig Schwindt oli jättänyt puolustusministeriölle muistion hankintojen järjestämisestä johdetusti ja suunnitelmallisemmin. Käytännössä tähän päästiin kuitenkin vasta 1930-luvun alussa.[17]

Presidentti P. E. Svinhufvud oli 1931 kutsunut Mannerheimin Puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Tavoitteena oli ollut Suomen puolustusvalmiuden parantaminen. Mannerheim oli huolestunut eurooppalaisesta tilanteesta ja puna-armeijan kasvavasta voimasta.[18] Yleisesikunnan operatiivinen osasto kävi 1931 lävitse armeijan varustetilannetta. Puolustusneuvoston viesti tasavallan presidentille oli synkkä: maa oli käytännössä puolustuskyvytön.[19] Varsinaisesti katsaus saatiin päätökseen 1934, ja sen pohjalta rakennettiin hätäohjelma ja sitten perushankintaohjelma, jolla puolustusvoimien tilanne saataisiin edes kelvolliselle tasolle.[20]

Sotilaat arvioivat kokonaistarpeeksi 3 675 miljoonaa markkaa, mutta päätyivät lopulta esittämään realistisempana pitämäänsä 1 682 miljoonaa. Valtiotalouskomitean poliitikot pitivät karsittua esitystä liiankin pienenä ja kasvattivat loppusummaksi seitsemälle vuodelle jaettuna 1 885 miljoonaa. Investointi hyväksyttiin sellaisenaan hallituksessa ja eduskunnassa.[21] Varustevajeesta on ollut tapana syyttää poliitikkoja, mutta vasta 1930-luvun puolivälissä puolustusvoimat sai siis tehtyä ensimmäisen kokonaiskatsauksen asevoimien todellisista materiaalitarpeista.[22] Jälkikäteen onkin arvioitu, että poliitikkojen asenteissa puolustusmäärärahoihin tapahtui puoluetaustasta riippumatta käänne puolustusvoimien katsauksen jälkeen vuonna 1934.[23]

Sotilaiden keskinäinen kiistely hankintojen tarkoista kohteista jatkui edelleen ja monet hankinnoista viivästyivät. Samaan aikaan Euroopan kiristynyt sotilaallinen tilanne kiihdytti asevarustelua. Espanjan sisällissota toimi aseteknologian, kuten panssarivaunujen, hävittäjälentokoneiden ja taktisten pommikoneiden, kehityksen kiihdyttäjänä. Etupainoisten hankintojen uskottiin johtavan tilanteeseen, jossa varustus olisi vanhentunutta, kun sen käyttämisen aika tulisi.[24][25] Esimerkiksi Ranskan ja Venäjän aseistus olikin käytännössä osin vanhentunut käsiin.[26]

Valmiiden hankintasuunnitelmien toteutuminen ei ollut mutkatonta. Meri- ja ilmavoimat tekivät hankintansa ennakkotilauksina ja käyttivät oman osuutensa varoista nopeasti.[27] Talvisodassa ratkaisevien maavoimien suhteellinen osuus hankinnoista jäi siten pienemmäksi kuin oli suunniteltu.[28] Kun hankintojen toteutumista on tarkasteltu jälkikäteen, oli 30.8.1939 saamatta noin puolet suunnitelluista hankinnoista. Vuosina 1936–1939 myönnettyjen määrärahojen arvosta oli kokonaan käyttämättä 237 miljoonaa. 576 miljoonan arvoisia jo hankittuja materiaaleja ei oltu vielä saatu Suomeen.[29]

Cajanderin hallitus muokkaa

 
Tanner vuonna 1931
 
Erkko vuonna 1938 tai 1939

Cajanderin kolmannen hallituksen (12. maaliskuuta 1937 – 1. joulukuuta 1939) aikana puolustusmenot kasvoivat. Hallitus pyrki parantamaan maltillisesti puolustusvoimien varustetasoa.[30] Suomessa saavutettiin poliittinen konsensus puolustusvoimien hankintojen jouduttamisesta toukokuussa 1938, mutta hankintojen laajuus jäi myöhemmin päätettäväksi. Sotaa edeltävänä vuonna 1938 Suomen investoinnit puolustukseen olivat kuitenkin jo 28,4 % valtion menoista ja 3,8 % bruttokansantuotteesta, mikä oli merkittävä lisäys aiempaan tasoon.[31]

Pääministeri Cajander piti suursotaa epätodennäköisenä eikä ollut näkemyksessään yksin. Useat ministerit, esimerkiksi valtiovarainministeri Väinö Tanner ja ulkoministeri Eljas Erkko eivät uskoneet sodan mahdollisuuteen. Tiedusteluraportit pitivät lähes sodan alkuun saakka sen syttymistä epätodennäköisenä.[32] Vaikka keskustelu puolustusmäärärahoista on leimautunut Cajanderiin, hallituksen sisällä kiista puolustushankinnoista käytiin pääasiassa Tannerin ja puolustusministeri Juho Niukkasen välillä.[33] Tannerin näkemyksissä on nähty aatteellisia syitä, mutta kyseessä oli myös suomalaisen vyön kiristämisen ja niukkuuden talouspoliittinen perinne. Tanner ja silloinen Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti olivat ennen talvisodan syttymistä kategorisesti kieltäytyneet ottamasta ulkomaista velkaa vauhdittaakseen puolustuskyvyn rakentamista.[34]

Keskustelu puolustuksesta on asetettava myös laajempaan kontekstiin. Valintoja valtion rahankäytössä tehtiin siviili- ja perusinfrastruktuuri-investointien ja puolustushankintojen välillä. Suomeen oli ryhdytty rakentamaan pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusteita. Tannerin ja punamultahallituksen edustama eheyttämisen linja loi pohjaa talvisodan yhtenäisyydelle 1920-luvun ja 1930-luvun alun oikeistoradikalismin värittämän vastakkainasettelun jälkeen. [35]

Jälkikäteen nähtynä 1930-luvun Suomea on usein myös ylimilitarisoitu. Uhkakuvia ja ennusmerkkejä tulevasta sodasta on nähty ja luettu kaikkialla. Uhkapuhe ei kuitenkaan ollut ajan vallitseva henkinen ilmapiiri, vaan Suomessa oli 1930-luvulla laajalti kehitys-, koulutus- ja kasvuoptimismia.[36] 1930-luvun lopussakaan suursodan mahdollisuuteen ei haluttu uskoa. Sama koski Eurooppaa laajemminkin.[37]

Lähteet muokkaa

  • Eloranta, Jari: Paljonko on paljon? Perspektiivejä Suomen sotilasmenojen kehitykselle maailmansotien välisellä ajalla. Historiallinen aikakauskirja, 2005, 103. vsk, nro 4, 7. artikkeli. Helsinki: Suomen historiallinen seura. Artikkelin verkkoversio (PDF). Viitattu 29.8.2019. [vanhentunut linkki]
  • Juottonen, Jorma: Materiaalisen puolustuskyvyn kehittäminen Suomessa 1920–1939. Sotataloustietoutta VI, 2005, s. 9–125. Helsinki: Pääesikunnan materiaaliosasto : Sotataloudellinen seura. ISBN 951-25-0955-5.
  • Järventaus, Jorma & Nykopp, Johan & Ahto, Sampo: Suomi Sodassa : Talvi- ja jatkosodan tärkeät päivät. Helsinki: Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, 1983. ISBN 951-9078-94-0.
  • Kalela, Annikki: Isäni A. K. Cajander kirjeiden ja muistikuvien valossa. Kirjayhtymä, 1985. ISBN 951-26-2610-1.
  • Laaksonen, Lasse: Puolustusjärjestelyt sodan kynnyksellä. Historian Kosto – Suomen talvisota kehyksissään, 2005, s. 55–64. Helsinki: Siltala. ISBN 978-952-234-327-7.
  • Lähteenmäki, Maria: Sa nuori, itsevarma nykyisyys. Historian Kosto – Suomen talvisota kehyksissään, 2005, s. xx-xx. Helsinki: Siltala. ISBN 978-952-234-327-7.
  • Nummela, Ilkka: Haupitseilla ja Haulikoilla. Historian Kosto – Suomen talvisota kehyksissään, 2005, s. 35–54. Helsinki: Siltala. ISBN 978-952-234-327-7.
  • Tepora, Tuomas: Sodan Henki – Kaunis ja ruma talvisota. Helsinki: WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-40166-8.
  • Tuunainen, Pasi: Finnish Military Effectiveness in the Winter War 1939–1940. Basingstoke: Palgrave Mcmillan, 2016. ISBN 978-1-137-44606-0. (englanniksi)
  • Uschanov, Tommi: Miksi Suomi on Suomi. Teos, 2012. ISBN 978-951-851-426-1.
  • Vehviläinen, Olli: Finland in the Second World War Between Germany and Russia. New York: Palgrave Mcmillan, 2002. ISBN 978-1-349-42116-9. doi:10.1057/9781403919748. (englanniksi)

Viitteet muokkaa

  1. ↑ Vehviläinen 2002: s. 53.
  2. ↑ Tuunainen 2015: s. ??.
  3. ↑ a b c Nummela 2015: s. 40.
  4. ↑ Juottonen 1998: s. 9.
  5. ↑ Kalela 1985: s. 459.
  6. ↑ Tuunainen 2015: s. 62.
  7. ↑ Tuunainen 2015: s. 182.
  8. ↑ Tuunainen 2015: s. 53–55.
  9. ↑ Juottonen 1998: s. 10.
  10. ↑ Tuunainen 2015: s. 53.
  11. ↑ Nummela 2015: s. 36.
  12. ↑ Tuunainen 2015: s. 55.
  13. ↑ Nummela 2015: s. 44.
  14. ↑ Eloranta 2005
  15. ↑ Juottonen 1998: s. 94.
  16. ↑ Järventaus et al. 1983: s. 36
  17. ↑ Juottonen 1998: s. 15.
  18. ↑ Vehviläinen 2002: s. 18.
  19. ↑ Juottonen 1998: s. 63, 69.
  20. ↑ Juottonen 1998: s. 72.
  21. ↑ Juottonen 1998: s. 73, 77, 79, 86.
  22. ↑ Juottonen 1998: s. 123–124.
  23. ↑ Juottonen 1998: s. 125.
  24. ↑ Juottonen 1998: s. 87, 91.
  25. ↑ Väinö Tanner: Olin ulkoministerinä Talvisodan aikanalähde tarkemmin?
  26. ↑ Nummela 2015: s. 44–45.
  27. ↑ Juottonen 1998: s. 117.
  28. ↑ Juottonen 1998: s. 99.
  29. ↑ Juottonen 1998: s. 115.
  30. ↑ Nummela 2015: s. 42.
  31. ↑ Nummela 2015: s. 41–43.
  32. ↑ Vehviläinen 2002: s. 46.
  33. ↑ Järventaus et al. 1983: s. 30
  34. ↑ Uschanov 2012
  35. ↑ Vehviläinen 2002: s. 22–23.
  36. ↑ Lähteenmäki 2015: s. 23–27.
  37. ↑ Tepora 2015
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Malli_Cajander&oldid=21730813”