Saksan keisarikunnan historia

Tausta

Saksan yhdistyminen oli tullut poliittiseksi päämääräksi varsin myöhään. Keskiaikana mahtavimmillaan ollutta Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa pidettiin sittemmin uuden Saksan keisarikunnan edeltäjänä, mutta itse asiassa nämä kaksi keisarikuntaa olivat luonteeltaan hyvin erilaiset. Ensimmäinen valtakunta, mitä nimeä Pyhästä saksalais-roomalaisesta keisarikunnasta käytettiin, oli ollut vain löysästi yhteen liittyvien ruhtinaskuntien ryhmä, jossa valtiovalta ei yrittänytkään esiintyä kielellisen yhtenäisyyden tai kansallisen tunteen vaalijana. Ranskan suuren vallankumouksen aikana vuonna 1789 Saksa oli 350 suvereenin valtion muodostama tilkkutäkki. Bismarck kirjoitti muistelmissaan: ”Ranskan vallankumouksen puhkeamiseen saakka Saksassa ei näkynyt merkkiäkään saksalaisen kansakunnan syntymisestä.” Itse asiassa sellaisia merkkejä voitiin tuskin havaita ennen vuotta 1807. Mutta tuona vuonna Napoleon riisti Preussilta yli puolet sen alueesta Tilsitin rauhassa. Tämä kovakourainen käsittely katkeroitti saksalaisia ja herätti kansallisen tietoisuuden; Ranskaa kohtaan tunnetusta vihasta tuli saksalaisen nationalismin keskeinen tekijä. Saksalaiset isänmaan ystävät kehottivat saksalaisia yhdistymään yhteistä vihollista vastaan. Saksa sai tilaisuuden nousta kapinaan ja irtautua liitosta Ranskan kanssa, kun Napoleonin Venäjän-sotaretki oli päättynyt katastrofiin vuonna 1813. Suuri valloittaja kärsi kirvelevän tappion Leipzigin taistelussa, joka käytännössä sinetöi Napoleonin kohtalon. Saksalaiselle nationalismille tämä oli suuri saavutus, sillä kymmenvuotinen nöyryyttävä alistamisen muisto oli synnyttänyt kansallishengen, joka hälvensi pienet paikalliset kiistat ja ajatus Saksan keisarikunnasta oli alkanut itää.

Saksan keisarikunnan julistaminen, Anton von Wernerin maalaus vuodelta 1885 (kolmas versio). Keisariksi julistettu Vilhelm I seisomassa edessä korokkeella, kansleri Otto von Bismarck keskellä valkoisessa univormussa.

Saksan yhdistyminen

Pääartikkeli: Saksan yhdistyminen

Preussi perusti 15. kesäkuuta 1867 Pohjois-Saksan liiton. Tuossa vaiheessa liittoon tulivat vain Saksi ja eräät pienet ruhtinaskunnat, jotka olivat liian heikkoja voidakseen millään tavoin vastustaa Preussin ylivaltaa. Muut saksalaiset valtiot pyrkivät pysymään liitosta erossa. Baijeri, Württemberg, Baden ja Hessen ilmaisivat yhteisesti aikomuksena säilyttää vapautensa. Samaan aikaan ne kukin solmivat erillisen puolustussopimuksen Preussin kanssa sen varalta, että jokin kolmas valta hyökkäisi jonkin allekirjoittajavaltion kimppuun. Saksalainen nationalismi vaihtui nopeasti vuoden 1848 liberaaleista ja demokraattisista piirteistään Preussin kansleri Otto von Bismarckin autoritaariseen Realpolitikiin. Bismarck ajoi yhdentymistä tavoitteenaan Preussin kuningaskunnan käytännössä johtama konservatiivinen Saksan valtio. Hän onnistui kolmen sotilaallisluonteisen menestyksen kautta:

• Ensin Bismarck liittoutui Itävallan kanssa päihittääkseen Tanskan lyhyessä 1864 käydyssä sodassa, jossa Preussin kuningaskunta valloitti Schleswig-Holsteinin.

• Vuonna 1866 yhteistyössä Italian kanssa hän voitti Itävallan Königgrätzin taistelussa, jolloin sota-asetelma auttoi häntä sitomaan pohjoisia saksalaisia pikkuvaltioita lähemmin Preussin kuningaskuntaan, niiden liittoutuessa Preussin–Itävallan sotaan Preussin puolelle.

• Saksan-Ranskan sota (1870–1871) Ranskan ja Preussin erimielisyydet Espanjan kruununperijästä johtivat sotaan. Ranskan sodanjulistuksen jälkeen preussilaiset ja eteläsaksalaiset joukot miehittivät Ranskan 1870. Ranskan armeija antautui, keisari Napoleon III vangittiin ja Ranskan toinen keisarikunta romahti. Pariisin antautumisen jälkeen laadittiin Frankfurtin rauha, jossa Ranska luovutti Elsassin ja Lothringenin saksankielisen osan. Alueluovutukset loukkasivat pahoin Ranskan kansallisylpeyttä ja loivat juovan ranskalaisten ja saksalaisten välille. Sota sinetöi Saksan yhdistymisen preussilaisjohtoiseksi Saksan keisarikunnaksi, jonka valtaistuimelle nousi Vilhelm I – Vilhelm kruunattiin ensimmäiseksi Saksan keisariksi ranskalaisten nöyryytykseksi Versailles'n palatsissa.

Bismarck itse muotoili vuoden 1866 pohjoissaksalaisen perustuslain ääriviivat, josta tuli myöhemmin 1871 Saksan keisarikunnan perustuslaki pienin muutoksin. Saksan autoritaarinen valtiomuoto sai muutamien muiden kuningas- tai keisarikuntien (Italia ja Japani) tapaan parlamentaarisia piirteitä, kuten esimerkiksi valtiopäivät (Reichstag) – parlamentaarisen elimen, jonka edustajat valittiin yleisillä vaaleilla (tosin ainoastaan miehet saivat osallistua ja parlamentin valta oli tarkoin rajattu). Lakiesitykset vaativat myös Preussin dominoiman liittoneuvoston (Bundesrat) edustajien hyväksynnän. Perustuslaillisen vallan takana naruja veteli Preussi, jota vahvistivat keisarin ja hänen nimittämänsä valtakunnankanslerin (aluksi pitkään Otto von Bismarck) toimeenpanovalta. Preussi oli keisarikunnan ylivoimaisesti suurin valtio sekä pinta-alaltaan että väestöltään. Pikkuvaltiot säilyttivät itsenäisen hallintonsa, mutta armeijaa kontrolloi liittohallinto, toisin sanoen Preussi. Autoritaarisesta hallintotavasta huolimatta järjestelmä salli poliittisten puolueiden perustamisen ja kehittymisen.

Brandenburgin portti, Saksa juhlistaa voittoa Ranskasta 1871.

Saksan keisarikunnan kehitys muistuttaa suurelta osalta saman aikakauden kehityskulkua Italiassa ja Japanissa. Bismarckin tavoin myös kreivi Camillo Benso di Cavour Italiassa käytti diplomatiaa ja sotaa keinona saavuttaa päämääränsä – hän liittoutui Ranskan kanssa ennen kuin hyökkäsi Itävaltaan, varmistaen näin Italian yhdistymisen Venetsiaa ja kutistettua Kirkkovaltiota lukuun ottamatta 1861. Piemonte–Sardinian intressien mukaisesti Cavour pyrki yhtenäiseen konservatiiviseen Italiaan, vierastaen esimerkiksi liberaalien tasavaltalaisten Giuseppe Garibaldin tai Giuseppe Mazzinin edustamaa vallankumouksellisempaa nationalismia. Samalla tavalla Japani modernisoitui konservatiivin tien kautta Meiji-restauraatiossa Tokugawa-shōgunaatin kukistuttua. Itse asiassa Japani lähetti komission tutkimaan erilaisia maailmalla käytössä olevia hallinnollisia järjestelmiä ollen erityisen vaikuttunut Bismarckin Saksan toimintatavoista. Myöhemmin perustuslaissa 1889 Japani seurasi hyvin pitkälle saksalaisten vallanjakorakennetta, nimittäen samaan tapaan ”kanslerin”, joka oli vastuussa ainoastaan keisarille.

Saksan yhdistyminen merkitsi myös koko Preussin kuningaskunnan yhtymistä siihen. Keisarikunnalle uudet provinssit, Itä-Preussi, Länsi-Preussi ja Posenin maakunta, jotka aikaisemmin olivat varsinaisen Saksan liittouman ulkopuolella, vaikka olivatkin jo pitkään kuuluneet Preussin hallitsijalle, tulivat kiinteämmin mukaan kansalliseen Saksaan, mutta etenkin Posenissa oli puolankielinen vähemmistö.^lähde? Kaksi muuta slaavilaista aluetta, Sleesia ja Böömi, olivat jo olleet osa Pyhää saksalais-roomalaista valtakuntaa. Böömi jäi uuden keisarikunnan ulkopuolelle Itävallan hallitsijalle, sen sijaan Preussille kuuluva Sleesia jäi uudenkin keisarikunnan yhteyteen, vaikka sielläkin asui suuri määrä puolalaisia.

Puolalainen väestö kasvoi nopeasti ja saksalaiset muuttivat etenkin teollisiin työpaikkoihin idästä länteen (Ostflucht), mikä sai saksalaiset nationalistit huolestumaan maan itäosien puolalaistumisesta. Preussin keskushallinto pyrki patoamaan ilmiötä estämällä muita kuin saksalaisia saamasta kiinteistöjä, rohkaisemalla uutta saksalaista väestöä muuttamaan itään, ostamalla maata puolalaisilta ja myymällä sitä saksalaisille sekä epäämällä rakennusluvat puolalaisilta.

Otto von Bismarck (vasemmalla), Albrecht von Roon (keskellä) ja Helmuth von Moltke (oikealla).

Bismarckin aika

Saksan yhdistyminen 1815–1871 ja Saksan tulliliiton muodostuminen.

Bismarckin kotimaanpolitiikka näytteli suurta roolia toisen valtakunnan autoritaarisen poliittisen kulttuurin muovaamisessa. Kun Saksan yhdistymisen Euroopanlaajuisesti tuntunut vaikutus ja siihen liittynyt valtapolitiikka oli laantunut, Saksan puoliparlamentaarinen hallitus sai aikaan suhteellisen tasaisen taloudellisen ja poliittisen ylhäältä ohjatun vallankumouksen, joka edisti huomattavasti Saksan nousua aikakauden erääksi johtavaksi teollisuusvallaksi ja talousmahdiksi.

Saksalaiset teollisuustuottajat valtasivat 1870-luvulla Saksan kotimarkkinat englantilaisilta tuontituotteilta, aiheuttaen siten brittien teollisuudelle ensimmäisen kerran todellista kilpailua. Teollistumisen dynaaminen eteneminen toisen teollisen vallankumouksen aikana Saksassa ja Yhdysvalloissa haastoi vanhojen suurvaltojen Ranskan ja Ison-Britannian asemaa, Yhdysvallat ohitti kansantuotteessa henkeä kohden 1900-luvun alussa Britannian ja Saksa ohitti Ranskan, mutta jäi vielä selvästi Britanniasta. Esimerkiksi saksalainen tekstiili- ja metalliteollisuus oli jo Ranskan-Preussin sodan alkaessa ylittänyt organisoinnin ja teknologian tehokkuudessa brittiläiset kilpailijansa. Vuosisadan vaihteessa saksalaiset metallituotteet ja insinööritaito alkoivat jo toden teolla kilpailla Ison-Britannian kotimarkkinoilla.

Kun muodollinen yhdentyminen oli saavutettu 1871, Bismarck työskenteli luodakseen kansallista yhtenäisyyttä ja onnistuikin tässä preussilaisuuden ideologian avulla. Katolinen konservatismi ja työväenluokan radikalismi, jota sosiaalidemokraattinen liike edusti, reagoivat molemmat saksalaisen yhteiskunnan ja elämäntavan muutokseen saksalaisen talousjärjestelmän kehittyessä maatalousvaltaisesta taloudesta, agraariyhteiskunnasta, kohti uudenaikaista teollista markkinataloutta, kapitalismia. Näiden liikkeiden vastarinnan tukahduttaminen suoraan oli vaikeaa, mutta Bismarckin keppi ja porkkana -taktiikka puri hyvin molempiin ryhmittymiin.

Bismarckin tavoitteet voi tiivistää kolmeen avainkäsitteeseen – Kulturkampf, sosiaalinen reformi ja kansallinen yhdentyminen.

• Kulturkampf, kulttuuritaistelu - Katolisten Etelä-Saksan valtioiden liittyminen Saksaan tiesi vastustusta Bismarckin militaristis-aristokraattiselle preussilaiselle nationalismille. Katoliset edustivat vanhaa maatalousvaltaisuutta ja Etelä-Saksa sääty-yhteiskuntineen muistutti enemmän keskiaikaa kuin protestanttista pohjoista väestön yhä eläessä elämäänsä maanviljelijöinä, käsityöläisinä, kiltaporvareina, papistona ja pikkuruhtinaskuntien aatelistona. Pohjois-Saksaa takapajuisemmassa etelässä oli vaikeuksia kilpailla teollisessa markkinataloudessa. Tätä eroa tasoittaakseen Bismarck toteutti Kulturkampf-nimellä tunnetun ohjelman, joka oli ainakin peitellysti suunnattu katolisten keskustapuoluetta vastaan. Myöhemmin, vuoden 1878 jälkeen Bismarck yhdisti voimansa katolisten kanssa kamppailussa sosialisteja vastaan, lopettaen Kulturkampfin. Ohjelman lopputulos myös oli muodostunut täysin päinvastaiseksi, luoden levottomuutta ja pikemminkin vahvistaen saksalaista katolisuutta.

• Sosiaalinen reformi, sosiaaliturvauudistus – Hallitakseen työväenluokkaa ja heikentääkseen sosialismin houkutusta Bismarck vastentahtoisesti rakensi jonkinasteista konservatiivista ”hyvinvointivaltiota”, jonka tarkoitus oli myös pönkittää työläisten saksalaista nationalismia. Sosiaaliturvajärjestelmä (1883 terveyspalvelut, 1884 tapaturmavakuutukset, 1889 invalidi- ja vanhuuseläkevakuutukset) oli siihen aikaan maailman kehittynein ja on joiltakin osin vielä voimassa nykypäivän Saksassakin.

• Kansallinen yhdentyminen - Bismarckin tavoitteisiin kuului myös Saksan valtioiden välillä vallitsevien suurimpien erojen tasoittaminen. Satoja vuosia puoli-itsenäisinä kehittyneet pikkuvaltiot poikkesivat toisistaan suuresti etenkin lainsäädännöllisesti. Erilaiset oikeusjärjestelmät, lait, oikeushistoria ja oikeusperinteet vaikeuttivat varsinkin kotimaan kauppaa. Saksan liitto oli jo 1861 sopinut voimaan yleisen kauppalain, mutta muuten erot olivat vielä suuret. Vuonna 1900 tuli voimaan kuitenkin koko liittovaltiolle yhteinen siviililaki, Bürgerliches Gesetzbuch.

Bismarckin sisäpolitiikalle Saksan kanslerina oli ominaista taistelu protestanttisen Preussin vihollisia vastaan. 1872–1878 hän pyrki rajoittamaan katolisen kirkon ja sen poliittisen siiven, katolisen keskustapuolueen, vaikutusvaltaa monin tavoin (muun muassa perustamalla siviiliavioliiton), mutta ilman suurta menestystä. Ei-saksalaisia väestönosia (puolalaisia, tanskalaisia ja ranskalaisia) syrjittiin ja saksalaistamispolitiikka aloitettiin.

Toinen Bismarckin uhkana näkemä seikka oli sosialistisen työväenpuolueen lausuma tavoite sosialismiin siirtymisestä olemassa olleiden poliittisten rakenteiden kautta. Vuodesta 1878 Bismarck pyrki tukahduttamaan liikkeen kieltämällä puolueen organisaation, sen kokoukset ja useimmat lehdet. Toisaalta kehittämällä sosiaaliturvaa hän toivoi saavansa työväenluokan keisarikunnalle myötämieliseksi.

Bismarckin päätavoite oli suojella Saksan kasvavaa voimaa liittoumajärjestelmien kautta, sekä pysyttelemällä erossa konflikteista kunnes Saksa oli valmis niihin. Erityisen tärkeää oli Ranskan pitäminen eristettynä, sillä Bismarck pelkäsi sen liittoutuvan Venäjän kanssa ja yrittävän saada Elsassin ja Lothringenin takaisin. Vuonna 1879 Bismarck muodosti kaksiliiton Saksan ja Itävalta-Unkarin välille, tavoitteena sotilaallinen apu Venäjän hyökkäyksen varalta.

Kaksiliitto teki Venäjän sovittelevammaksi, ja vuonna 1887 solmittiin Saksan ja Venäjän välinen liitto, jonka mukaan Venäjä auttaisi Saksaa Ranskan hyökätessä ja Saksa Venäjää Itävallan hyökätessä. Vuonna 1882 Italia liittyi kaksiliittoon, josta täten tuli kolmiliitto. Italia pyrki puolustamaan etujaan Pohjois-Afrikassa Ranskan siirtomaapolitiikkaa vastaan.

Pitkän aikaa Bismarck oli irtisanoutunut keisari Vilhelm I:n tavoitteista tehdä Saksasta maailmanvalta siirtomaiden hankkimisen kautta. Bismarck halusi kaikin tavoin välttää sellaista vastakkainasettelua Euroopan suurvaltojen välillä, joka uhkaisi Saksan turvallisuutta. Mutta vuosien 1880–1885 välillä, ulkopoliittisen tilanteen näyttäessä suotuisalta, Bismarck antoi periksi ja useita siirtomaita hankittiin: Afrikasta muun muassa Togo, Saksan Lounais-Afrikka ja Saksan Itä-Afrikka sekä Oseaniasta Saksan Uusi-Guinea, Bismarckinsaaret ja Marshallsaaret.

Kolmen keisarin vuosi

Katso myös: Kolmen keisarin vuosi

Keisari Vilhelm I kuoli 91-vuotiaana 9. maaliskuuta 1888, jolloin hänen poikansa Fredrik III julistettiin keisariksi. Fredrik III oli liberaali ja brittiläisen hallinnon ihailija. Fredrik menikin naimisiin Ison-Britannian kuningatar Viktorian tyttären, prinsessa Viktorian kanssa vuonna 1858. Pari sai kahdeksan lasta. Kansa oli toivonut hänestä paljon hänen vapaamielisyytensä perusteella. Hän erotti erittäin konservatiivisen preussilaisen sisäministeri Robert von Puttkamerin. Tätä tekoa pidettiin iskuna Bismarckin politiikalle ja osoituksena keisarikunnan uudesta poliittisesta linjasta. Fredrik kuitenkin sairasti siinä vaiheessa pitkälle edennyttä kurkunpään syöpää ja oli menettänyt puhekykynsä. Hän joutui hengittämään keuhkoputkeen yhdistetyn hopeaputken kautta. Hän kuoli lopulta hallittuaan vain 99 päivää. Nuori ja kunnianhimoinen Vilhelm II sai kruunun. Vilhelm II:n hallinto poikkesi ratkaisevasti edeltäjästään. Hänen isoisänsä aikana Saksan politiikkaa oli johtanut maan yhdistymisen pääarkkitehti, valtakunnankansleri Otto von Bismarck, ja keisari oli pysytellyt taka-alalla. Vilhelm II pakotti Bismarckin eroamaan lähes välittömästi valtaan noustuaan 20. maaliskuuta 1890 ja loi ”henkilökohtaisen hallinnon” (Persönliches Regiment), jossa keisari johti sekä valtakunnan että armeijan hallintoa mahdollisimman pitkälle itse. Vilhelm II oli Bismarckin tavoin aktiivinen sosiaalipolitiikassa ja tuki sairaus- ja eläkevakuutusreformeja. Niin keisarin, hallituksen kuin valtiopäivienkin toimivaltaa kuitenkin rajoitti osavaltioiden laaja itsehallinto. Sekä keisarin että Saksan kannalta laivastokilpailu brittien kanssa muodosti poliittisen ja henkisen dilemman, koska aina ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka maiden välit olivat pääsääntoisesti varsin läheiset.

Vilhelmiininen aika

Keisari Vilhelm II:n valtakautta on pitkään tarkasteltu lähinnä ulkopolitikaan kautta, mikä ymmärrettävää, sillä Saksa ja Eurooppa ajautuivat hänen kaudellaan suursotaan. Maassa tapahtui kuitenkin paljon myönteistä sisäpoliittista kehitystä. Bismarckin tapa pelata puolueita häikälemättömästi toisiaan vastaan poistui ja sosiaalidemokraatteja syrjineet lait kumottiin. Tämä vähensi sisäpoliittisia jännitteitä ennen vuotta 1914.

1800-luvun lopulla Saksassa alkoi olla mahdollisuuksia sosiaaliseen nousuun. Tähän tarjosi mahdollisuuksia koululaitos, joka oli paljon joustavampi ja avoimempi kuin Ranskassa ja Isossa-Britanniassa. Maa kaupungistui ja keskiluokkaistui. Ihmiset kyseenalaistivat perinteisen aristokratian asemaa ja työväenluokka alkoi järjestäytyä ammattiliittoihin. Toisaalta yhteiskunta oli byrokraattinen ja virkakoneisto toimi edelleen kuin valistuneiden itsevaltiaiden aikana 1700-luvulla.

Berliini 1900-luvulla.

Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä myös elintavat ja kulttuuri muuttuivat. Vanhaa aristokratiaa syytettiin siitä, että se on menettänyt vanhan kiinnostuksensa kulttuuriin ja että siitä on tullut ahdasmielistä ja kiinnostunutta vain omista eduistaan. Keskiluokka alkoi olla kouluttautunutta ja alkoi maallistua. 1800-luvulla tiede kehittyi nopeasti, ja se vaikutti keskiluokan ajatteluun kaikkialla Euroopassa, myös Saksassa. Elämän piti olla järkevästi säädeltyä, eikä perinteinen nautintoja arvostanut elämäntyyli saanut enää kunnioitusta. Se suhtautui kuitenkin myönteisesti taiteeseen ja kulttuurielämään.

Kasvavalle työväenluokalle alkoi muodostua oma elämäntyylinsä ja kullttuurinsa. Ylemmät yhteiskuntaluokat suhtautuivat siihen vähätellen. Ammattitaitoinen työväenluokka kävi opiskelemassa työläisten opintopiireissä. Poliitikko August Bebel muisteli myöhäisvuosinaan niissä tekemiään opintoja lämmöllä. Taidemaultaan työväenluokka oli enimmäkseen konservatiivista ja suosi samanlaisia kulttuurituotteita kuin vauraammat kansalaisryhmät.

Keisari Vilhelm II oli luvannut erotettuaan Bismarckin jatkaa hänen ulkopolitiikkaansa. Mutta pian kurssi vaihtui Saksan kasvaneen kansainvälisen vaikutusvallan myötä. Bismarckin solmimaa jälleenvakuutussopimusta Venäjän kanssa ei uusittu, vaikka Venäjä oli sitä vuonna 1890 toivonut. Ranska sen sijaan liittoutui Venäjän kanssa 1894 Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian muodostamaa kolmiliittoa vastaan. Kolmiliitto itse oli hajanainen Itävallan ja Italian erimielisyyksien vuoksi.

Saksan keisari Vilhelm II.

Vuodesta 1898 Saksa laajensi siirtomaitaan Itä-Afrikassa, mikä johti kiistoihin Yhdistyneen kuningaskunnan, Venäjän, Japanin ja Yhdysvaltojen kanssa. Saksalaisten pankkien ja teollisuuden rahoittama Bagdadin rautatie, jonka tarkoituksena oli yhdistää Pohjanmeri ja Persianlahti Bosporinsalmen kautta, oli myös Yhdistyneen kuningaskunnan ja Venäjän geopoliittisten etujen vastainen.

Eurooppa vuonna 1914.

Suojatakseen Saksan merentakaista kauppaa ja siirtokuntia amiraali Alfred von Tirpitz aloitti ohjelman sotalaivaston rakentamiseksi 1898. Tämä merkitsi suoraa uhkaa Yhdistyneen kuningaskunnan meriherruudelle, minkä johdosta neuvottelut Saksan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välisestä liitosta katkesivat. Saksa oli joutumassa yhä enemmän eristyksiin.

Ensimmäinen maailmansota

Katso myös: Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäinen maailmansota aiheutti Saksalle ja koko Euroopalle ennennäkemätöntä tuhoa ja inhimillistä kärsimystä. Vastaavaa oli nähty viimeksi kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Elokuussa 1914 miljoonat nuoret miehet sodan eri osapuolilla ryntäsivät sotaan, jota he kävivät omasta mielestään kansallisen ylpeyden ja itsepuolustuksen nimissä. Monet yläluokkaiset nuoret miehet eri puolilla Eurooppaa pitivät rauhan ajan päättymistä jopa hyvänä asiana, sillä se yhteinäistäisi kansakuntia ja vähentäisi yhteiskuntaluokkien välisiä jännitteitä.

Kohti rintamaa, kuva vuodelta 1914.

Saksassa puhuttiin ”vuoden 1914 hengestä”. Sanottiin, että ensimmäistä kertaa historiassaan Saksan kansa on yhtenäistynyt ja haluaa tehdä sankarillisen asian vuoksi uhrauksia. 70 miljoonainen kansa on nyt yhtä sielua, puhuttiin. Vastaavasta asiasta intoiltiin myös Ranskassa. Heillä oli union sacrée, joka tekisi Ranskan ajatuksen todeksi. Vähän myöhemmin sama koettiin Britanniassa. Kyseessä oli uskonnollista heräämistä muistuttava ilmiö.

Imperialistinen valtapolitiikka ja kansallisten intressien häikäilemätön ajaminen johti lopulta 1914 ensimmäiseen maailmansotaan. Sodan välittömänä sytykkeenä oli Itävallan kruununperijän Franz Ferdinandin murha Sarajevossa, jonka tekijänä oli serbialainen aktivisti. Se johti Itävalta-Unkarin, liittolaisensa Saksan lievästä vastustuksesta huolimatta julistamaan sodan Serbialle, mikä laajeni suursodaksi Serbian liittolaisen Venäjän aloitettua liikekannallepanon ja Saksan julistettua sodan sille ja ennalta ehkäisevästi sen liittolaiselle Ranskalle. Teoriat sodan syvemmistä syistä ovat kuitenkin olleet moninaiset. Saksa taisteli Itävalta-Unkarin ja Osmanien valtakunnan kanssa Venäjää, Ranskaa, Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Italiaa ja eräitä pienempiä maita vastaan. Sota laajeni myös Lähi-itään ja Saksan siirtomaihin.

Lännessä Saksa taisteli asemasotaa suurin tappioin. Nopean Belgian läpimarssin jälkeen Saksan joukot pysäytettiin Marneen, Pariisin pohjoispuolelle. Rintamat Ranskassa liikkuivat sodan aikana vain vähän. Idässä ratkaisevaa voittoa Venäjästä ei saatu. Yhdysvaltain liittyminen sotaan 1917 Saksan julistaman ”rajoittamattoman sukellusvenesodan” johdosta merkitsi sodan kääntymistä Saksalle tappiolliseksi. Vuoden 1918 alussa Saksa onnistui uuden sotilastaktiikan ja itärintamalta vapautuneiden joukkojen ansiosta etenemään länsirintamalla tykinkantaman päähän Pariisista, mutta ympärysvaltain vastahyökkäykset ajoivat Saksan armeijan ja sotateollisuuden sotaväsymyksen tilaan.

Vuoden 1918 vallankumous

Keisari on luopunut kruunusta... monarkia on lakkautettu. Eläköön Saksan tasavalta! sosiaalidemokraattien edustaja Philipp Scheidemann puhuu valtiopäivätalon parvekkeella 9.marraskuuta vuonna 1918.

Saksan vallankumouksen päämääränä oli aluksi pelkkä sodasta irtaututuminen. Vasta myöhemmin mukaan tuli poliittisia ja sosiaalisia elementtejä, joita johtivat työväenluokan kannattamat poliitikot, etupäässä sosiaalidemokraatit. Poikkeuksia lukuun ottamatta koulutettu keskiluokka ja vanha eliitti eivät kannattaneet uutta hallintoa.

Lokakuun lopussa 1918 Saksan laivastoyksiköt Kielissä kieltäytyivät lähtemästä viimeiseen suuroperaatioon sodassa, jonka ne katsoivat hävityksi. 3. marraskuuta kansannousu levisi muihin kaupunkeihin ja alkoi Saksan vallankumous. Keisari Vilhelm II ja kaikki johtavat ruhtinaat pakotettiin luopumaan vallasta. Keisari oli päätynyt luopua Saksan keisarin arvosta vasta kello 1.15, mutta ei kuitenkaan Preussin kuninkaan arvosta. Päätös ilmoitettiin Berliiniin puhelimitse ja vastaus hämmästytti päämajaa, joka nyt sai kuulla ensi kerran, että Berliinissä oli ilmoitettu keisarin luopuneen jo 11.15 kaikesta vallastaan. Hindenburg neuvoi keisaria luopumaan kruunustaan ja matkustamaan Hollantiin. Yöllä järjestettiin vaaditut muodollisuudet Hollannin viranomaisten kanssa ja kello 4.30 Vilhelm II lähti junassa maanpakoon. Tähän päättyi Saksan keisarikunta. Valtakautensa jälkeiset vuodet Vilhelm II vietti maanpaossa Hollannissa, jossa hän myös kuoli 4. kesäkuuta 1941 Doornin kartanossa, Huis Doornissa.

9. marraskuuta vuonna 1918 sosiaalidemokraatti Philipp Scheidemann julisti Saksan valtiopäivätalon parvekkeelta Saksan tasavallaksi. Vasemmistososialistien johtaja Liebknecht kiirehti niin ikään samana päivänä antamaan Berliinin kaupunkilinnan parvekkeelta oman julistuksensa sosialistisen tasavallan perustamisesta. Kansleri Max von Baden luopui myös virastaan, ja Friedrich Ebert kokosi pelkästään sosiaalidemokraateista muodostetun hallituksen. Kaksi päivää myöhemmin Saksa solmi aselevon ympärysvaltojen kanssa Compiègnen metsässä.