Rasvakudos

Rasvakudos on erikoisrakenteista sidekudosta. Se koostuu rasvasoluista, soluväliaineesta ja hiussuonista. Rasvakudosta on suurina yhtenäisinä alueina muun muassa ihonalaiskudoksessa ja vatsapaidassa. Iän mukana rasvakudoksen määrä tavallisesti kasvaa.[1]

Mikroskooppikuva rasvakudoksen parafiinileikkeestä.

Vatsaontelon sisäiset rasvakertymät ja merkittävä lihavuus altistavat muun muassa diabetekselle, aivohalvaukselle ja sydänkohtaukselle[2].

MuodostuminenMuokkaa

Ravinnon rasva siirtyy suolen epiteelisoluista eteenpäin kylomikroneissa ja varastoituu rasvakudokseen triglyserideinä. Varsinkin rasvakudoksessa olevien hiussuonten endoteelissä on runsaasti rasvaa pilkkovaa lipoproteiinilipaasia, joka pilkkoo kylomikronien ja lipoproteiinien triglyseridejä rasvahapoiksi ja glyseroliksi. Rasvahapot diffundoituvat kudosnesteen kautta rasvasoluihin, joissa glyseroli ja rasvahapot reagoivat keskenään muodostaen uudelleen triglyseridejä.[3]

Myös glukoosia varastoituu rasvakudokseen. Glukoositason ollessa normaali siitä muodostuu vain rasvan glyseroliosa. Jos glukoosia on veressä runsaasti, rasvasolut muodostavat siitä myös rasvahappoja. Maksasolut valmistavat ravinnon mukana tulleesta glukoosista glykogeenia, kunnes sen osuus on noin 5 % maksan kokonaismassasta. Tämän jälkeen glukoosin saannin jatkuessa maksasolut alkavat muuttaa glukoosia triglyserideiksi. Maksasolut muodostavat niiden ympärille valkuaisainekuoren ja kuljettavat syntyneet lipoproteiinit verenkiertoon, josta ne päätyvät kudosnesteen kautta rasvasoluihin.[3] Insuliini tehostaa ravintoaineiden siirtymistä maksan ja rasvakudoksen soluihin.[4] Triglyseridejä voidaan valmistaa elimistöön tulleista rasvoista, glukoosista ja ylimääräisistä aminohapoista.

RakenneMuokkaa

Rasvakudos sisältää suuria rasvapisaroiden täyttämiä soluja, joita kutsutaan adiposyyteiksi eli rasvasoluiksi. Adiposyyttien tuma ja sytoplasma ovat työntyneet aivan solun reunalle rasvapisaran täyttäessä solun. Rasvapisara muodostuu useimmiten triglyserideistä, joissa kolme karboksyylihappomolekyyliä on esteröitynyt yhteen glyserolimolekyyliin. Esterit ovat luonteeltaan poolittomia.[5]

TehtävätMuokkaa

Rasvakudos tuottaa adipokiineiksi kutsuttuja hormoneja, entsyymejä ja proteiineja, joita ei synny muualla kehossa. Adipokiinihormoneita tunnetaan tällä hetkellä jo yli 50 eri tyyppiä ja ne säätelevät esimerkiksi ruokahalua, verisuonten uudismuodostusta, verenpainetta, immuunivastetta ja insuliiniherkkyyttä.[6]

Normaali määrä ihonalaista rasvaa näyttäisi suojaavan etenkin naisia sydänsairauksilta, mutta liian paksu rasvakudos ja etenkin vatsaontelon rasvakertymät aiheuttavat rasvakudoksen jatkuvaa lievää tulehdusta, joka altistavaa metaboliselle oireyhtymälle, tyypin 2 diabetekselle ja aivohalvaus- sekä sydänkohtausriskiä lisäävälle valtimonkovettumataudille. Ihonalaisessa rasvakerroksessa syntyy tulehdusta hillitsevää adiponektiini-hormonia, joka ehkäisee plakkien muodostumista verisuonten seinämiin. Kyseisen hormonin määrä on suurimmillaan niillä, joilla on normaalin paksuinen ihonalainen rasvakerros, ja vähenee rasvakerroksen lisääntyessä.[6]. Tämän lisäksi rasvakerros lähettää viestiproteiineja aivoihin, maksaan ja haimaan ja vastaanottaa niitä kaikkialta kehosta. Ensimmäinen löydetty adipokiini oli leptiini.

Suurin osa elimistön varastoenergiasta on rasvaa, sillä siinä on runsaasti energiaa painoyksikköä kohti.[4] Ihmisen aiemmassa evoluution vaiheessa rasva oli tärkeää vararavintoa, joten rasvan kertyminen takasi ihmisten selviämisen niukempien aikojen yli.[2]

Ihonalaiskerroksen rasva toimii ihon ohella lämmöneristeenä, joka estää elimistön sisäosien lämpötilavaihtelut. Rasva johtaa lämpöä huomattavasti huonommin kuin muut kudostyypit, joten se on keholle erityisen tärkeä lämpötilan vakauttaja.[7]

Rasvakudos suojaa silmää, joka sijaitsee rasvakudoksen ympäröimänä pääkallon luiden muodostamassa suppilomaisessa silmäkuopassa.[8] Rasvakudos toimii myös sisäelinten suojakerroksena.

Ruskea rasvakudosMuokkaa

Vastasyntyneillä lapsilla on lapaluiden välissä ja munuaisten ympärillä erityistä ruskeaa rasvakudosta, jonka tehtävänä on tehostaa lämmönmuodostumista. Ruskeaa rasvakudosta esiintyy myös horrostavilla eli talviunta nukkuvilla eläimillä kuten siilillä ja karhulla[9]. Ruskeat rasvasolut käyttävät elektroninsiirtoketjusta vapautuvasta energiasta pienemmän osan ATP:n muodostamiseen, joten energiaa muuttuu lämmöksi suhteessa enemmän kuin muissa soluissa. Ruskeissa rasvasoluissa on runsaasti mitokondrioita ja niiden aineenvaihdunta voi sympaattisen hermoston vaikutuksesta jopa yli kaksinkertaistua.[7]

LähteetMuokkaa

  • Haug, Sand, Sjaastad: Ihmisen fysiologia. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-19882-x.
  • Happonen, Holopainen, Sariola, Sotkas, Tenhunen, Tihtarinen-Ulmanen, Venäläinen: Bios 4 – Ihmisen biologia. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-27632-7.
  • Hiltunen, Holmberg, Jyväsjärvi, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt, Wähälä: Galenos – Johdanto lääketieteen opintoihin. Helsinki: WSOYpro, 2010. ISBN 978-951-0-33085-2.

ViitteetMuokkaa

  1. Galenos – Johdanto lääketieteen opintoihin s. 195
  2. a b Bios 4 – Ihmisen biologia s. 163
  3. a b Ihmisen fysiologia s. 404–406
  4. a b Bios 4 – Ihmisen biologia s. 86
  5. Galenos – Johdanto lääketieteen opintoihin s.92
  6. a b Jani Kaaro.Rasva säätelee terveyttä. Hyvä Terveys 21.3.2011
  7. a b Ihmisen fysiologia s. 414
  8. Bios 4 – Ihmisen biologia s. 112
  9. Sjastaad, Hove, Sand: "Physiolgy of Domestic Animals". Scandinavian Veterinary Press, 2003, s. 57–58.

Aiheesta muuallaMuokkaa