Kiimasjärven retki

Kiimasjärven retki oli Itä-Karjalan kansannousun aikana tammi–helmikuussa 1922 tapahtunut sotilasoperaatio, jolloin Toivo Antikaisen johtama puna-armeijan hiihtokomppania iski kapinallisten metsäsissien ja heitä tukeneiden suomalaisten vapaaehtoisten selustaan. Isku pakotti suomalaiset perääntymään takaisin rajan taakse ja samalla se ratkaisi kansannousun Neuvosto-Venäjän voitoksi. Antikaisen johtama osasto oli koottu Pietarin kansainvälisen sotakoulun suomalaisoppilaista ja punaupseereista, jotka olivat Suomen sisällissodan jälkeen Neuvosto-Venäjälle paenneita punakaartilaisia.

Kiimasjärven retki
Osa Venäjän sisällissotaa, Itä-Karjalan kansannousua ja heimosotia
Päivämäärä:

7. tammikuuta15. helmikuuta 1922

Paikka:

Itä-Karjala, Neuvosto-Venäjä

Lopputulos:

puna-armeijan voitto

Osapuolet

Puna-armeija

Karjalan metsäsissit
suomalaiset heimosotilaat

Komentajat

Toivo Antikainen

Jalmari Takkinen
Gustaf Svinhufvud
Emil Hiukka

Vahvuudet

200

noin 1 000

Tappiot

ainakin 8 kaatunutta ja 10 haavoittunutta

ainakin 9 kaatunutta

Karjalan metsäsissien esikunta Kiimajärvellä Sakari Pälsin valokuvassa. Oikealla Jalmari Takkinen.

Antikaisen joukot hiihtivät retkensä aikana ankarissa talviolosuhteissa viiden viikon aikana lähes tuhat kilometriä. Merkittävin taistelu käytiin Kiimasjärvellä 20. helmikuuta, jolloin Antikaisen joukot valtasivat kapinallisten päätukikohdan. Retki muistetaan Suomessa myös 1930-luvulla käydystä poliittisesta oikeudenkäynnistä, jossa Toivo Antikaista syytettiin retken aikana surmansa saaneen suojeluskuntalaisen Antti Marjoniemen murhasta. Oikeudenkäynti herätti kansainvälistä huomiota ja käynnisti Suomessa laajan kuolemanrangaistuksen vastaisen ihmisoikeusliikkeen.

TaustaaMuokkaa

Itä-Karjalan kansannousun käynnistyessä syksyllä 1921 puna-armeijalla oli alueella vain pieniä rajavartio-osastoja, minkä johdosta jääkärikapteeni Gustaf Svinhufvudin komentamat joukot onnistuivat helposti miehittämään suurimman osan seudusta.[1] Kapinallisten metsäsissien esikunta asettui Kiimasjärven rannalla sijaitsevaan samannimiseen kylään, josta muodostui heidän päätukikohtansa. Ylipäälliköksi tuli salanimellä ”Ilmarinen” esiintynyt suomalainen heimoaktivisti Jalmari Takkinen.[2] Metsäsissit jaettiin kolmeen rykmenttiin, joista Kiimasjärvelle sijoitettiin Karjalan Metsäsissirykmentti (MSR). Sen vastuulla oli kapinallisten valtaaman alueen keskiosa. MSR:n komentajana toimi Bodenista kotoisin ollut kapteeni Emil Hiukka. Tukikohdassa oli noin 80 miehen vahvuinen IV pataljoonan reserviosasto, joka majoittui järven etelärannalla sijaitsevalle Kyläniemelle. Esikunta toimi pohjoisrannalla Kiimasjärven kansakoululla, jossa oli myös lääkintäkapteeni Sven E. Donnerin johtama Duodecimin kenttäsairaala.[2]

Joulukuussa 1921 puna-armeija keskitti Itä-Karjalaan noin 20 000 miestä ja aloitti vastahyökkäyksen kolmella eri suunnalla.[2] Vaikka bolševikeillä oli selkeä miesylivoima, heiltä puuttui talvisodankäyntiin soveltuvia suksijoukkoja. Tämän johdosta Pietarin sotakoulu sai tammikuussa määräyksen koota suksikomppania, jonka piti ajaa Neuvosto-Venäjälle tunkeutuneet valkosuomalaiset takaisin rajan taakse.[1] Upseerikurssilaisista muodostettiin 200 miehen suksiosasto, johon valitut suomalaiset olivat pääosin vuoden 1918 sisällissodan veteraaneja.[3] Suksikomppanian päälliköksi valittiin Toivo Antikainen ja varapäälliköksi Simo Susi.[1] Antikaisen adjutanttina ja 1. komppanian päällikkönä toimi Johannes Heikkonen, jota on luonnehdittu myös retken ”sieluksi”.[4]

Antikaisen hiihto-osaston matkaMuokkaa

 
Toivo Antikainen vuonna 1922.

Marssi KiimasjärvelleMuokkaa

Antikaisen joukot lähtivät junalla Pietarista 5. tammikuuta. Seuraavana päivänä osasto saapui Petroskoihin, jossa se sai komentaja Aleksandr Sedjakinilta tehtäväkseen koukata Maaselän asemalta syvälle valkosuomalaisten selustaan Repolaan sekä hyökätä Kiimasjärven tukikohtaan. Vuorokautta myöhemmin komppania oli perillä Maaselässä, josta matka jatkui hiihtomarssina Paateneeseen ja Honkaniemeen. Tästä eteenpäin jatkoi 136 parhaan hiihtäjän ryhmä, joka muodostui 122 kurssilaisesta ja 14 punaupseerista.[1][5] Hiihtokomppania eteni lähes 40 asteen pakkasessa vesistöjen jäällä ja metsissä asutusta vältellen. Vuorokaudessa matkaa taitettiin parhaimmillaan jopa 70 kilometriä.[3] Kapinallisten vähäisestä määrästä johtuen rintamalinjassa oli suuria aukkoja, joita Antikaisen joukot käyttivät hyväkseen.[6]

12. tammikuuta osasto kohtasi Pieningän ja Tsholkan välillä suomalaisen partion, jonka kanssa syntyneen kahakan yhteydessä valkoisista kaatui luutnantti Gunnar Lassy (s. 1895). Hänen veljensä oli vankilassa parhaillaan istunut sosialisti Ivar Lassy. Tsholkasta suksikomppanian matka jatkui Repolaan, joka vallattiin 14. tammikuuta kylässä olleen Repolan Pataljoonan osaston perääntyessä Suomen puolelle. Seuraava etappi oli 60 kilometrin päässä Kiimasjärveltä sijaitseva Saarenpää, josta lähdettyään Antikainen vangitsi Roukkulaan matkalla olleen Takkisen kuriirin. Vielä ennen määränpäätään hiihtokomppania otti vangiksi kaksi kohtaamaansa suomalaisten partiota.[5]

Kiimasjärven valtausMuokkaa

Kiimasjärven taistelun aikana 20. tammikuuta tukikohdan päällikkönä toimi ”ratsumestari Karhuvaara” eli jääkärikapteeni Svinhufvud, kun Takkinen oli edellisenä päivänä lähtenyt Suomeen. Järven etelärannalla majaili vajaat 60 miestä, joiden ohella tukikohdassa oli parikymmenen miehen esikuntaosasto sekä kenttäsairaalassa noin 30 lievästi haavoittunutta.[5]

Vangeilta saatujen tietojen pohjalta Antikainen pystyi helposti etenemään tukikohtaan. Viimeinen yöpymispaikka oli 14 kilometriä ennen Kiimasjärveä, josta suksikomppania lähti liikkeelle neljältä aamuyöllä ja saapui Kiimasjärven eteläpuolelle kello 7.30. Osasto pääsi vartiosta läpi ilman tunnussanaa kertomalla olevansa Roukkulaan lähetetyn vänrikki Riutan joukkue. Tämän jälkeen suksijoukko laskeutui mäen rinnettä järven jäälle hajaantuen kolmeen hyökkäysosastoon. Kyläniemi saarrettiin idästä käsin toisen ryhmän edetessä samalla lännestä ja parinkymmenen miehen ryhmän suunnatessa katkaisemaan esikuntaan johtavaa jäätietä.[5] Piiritykseen ei ollut mahdollisuutta vähäisten patruunoiden vuoksi, joten hyökkäys oli tehtävä rynnäköllä.[3]

Ensimmäisten laukausten kajahtaessa metsäsissien komppanianpäällikkö Karpov määräsi unilta heränneet miehensä vetäytymään järven poikki esikunnan puolelle, mutta Antikaisen joukko oli jo ehtinyt saartamaan majoitusrakennukset.[5] Varsinaista taistelua ei syntynyt, sillä edellisenä iltana rankasti juhlineet upseerit eivät pystyneet organisoimaan miehiä puolustusasemiin, eivätkä vienankarjalaiset ja suomalaiset myöskään ymmärtäneet toisiaan.[3] Osa metsäsisseistä onnistui pakenemaan saartorenkaasta järven jäälle, jossa kaksi miestä kaatui Antikaisen joukkojen ampumaan yhteislaukaukseen.[5]

Hyökkäyksen käynnistyttyä alettiin järven pohjoisrannalla välittömästi evakuoimaan esikuntaa ja kenttäsairaalaa. Potilaita ja esikunnan irtaimistoa lastattiin rekiin, jotka suuntasivat Kiimajärven pohjoispuolella sijaitsevaan Nokeukseen. Järven ylittäneet Antikaisen joukot hyökkäsivät esikuntaan kahdelta suunnalta ja saivat vangiksi noin 40 metsäsissiä, joista osa oli sairaalan potilaita.[5] Esikuntana toimineen kansakoulun kellarista vapautettiin 12 punaista vankia, jonka jälkeen rakennus ammusvarastoineen sytytettiin tuleen. Sen mukana paloi neljä ullakolle piiloutunutta valkoista. Sotasaaliiksi saatiin 14 hevoskuormaa kivääreitä, ampumatarvikkeita, erilaisia varusteita ja elintarvikkeita. Valtauksen jälkeen Antikaisen osasto vetäytyi takaisin Saarenpäähän, jossa vankisaattueen päällikkönä toiminut Valfrid Pihkanen luovutti vangit Tšekalle.[1][7]

Matka Vienan KemiinMuokkaa

 
Antikaisen hiihtokomppanian miehiä.

Puna-armeijan eteläisen kolonnan saavuttua Saarenpäähän, suksikomppania palasi sen mukana Kiimasjärvelle 24. tammikuuta. Matka jatkui edelleen Pääkönniemelle, jonka osasto valtasi kolme päivää myöhemmin. Hyökkäyksessä kaatui neljä suksikomppanian miestä. Seuraavaksi osasto jatkoi Luvajärven kautta Kontokkiin 1. helmikuuta. Vuorokautta myöhemmin hiihtokomppania eteni Kostamukseen ja 4. helmikuuta Vuokkiniemeen. Näin valkoisten Uhtualta Suomeen johtanut pääreitti saatiin katkaistua ja heidän oli saarrostuksen välttääkseen pakko perääntyä. Vetäytyessään valkoiset noudattivat poltetun maan taktiikkaa. Pelkästään Uhtualla tuhottiin yli 300 rakennusta, niin että ainoastaan kaksi taloa jäi ehjäksi. Lisäksi seitsemän pitäjän alueella surmattiin siviiliväestöä ja teurastettiin yli 4 000 kotieläintä.[1]

Vuokkiniemen jälkeen Antikaisen hiihtojoukko valtasi 6. helmikuuta Ponkalahden, mutta Akonlahteen tehty hyökkäys epäonnistui. Kylään lähetetty kuusimiehinen tiedustelupartio oli jäänyt valkoisten vangiksi ja teloitettu Vuonnisessa jo 5. helmikuuta. Akonlahti vallattiin lopulta venäläisen komppanian tukemana 9. helmikuuta. Seuraavana päivänä Antikaisen joukot valtasivat vielä Vuonnisen, jonka jälkeen osasto sai yhteyden Pistojärven vallanneeseen puna-armeijan pohjoiseen kolonnaan. Levättyään muutaman päivän Vuonnisessa Antikaisen osasto palasi Uhtuan kautta Vienan Kemiin 15. helmikuuta. Hiihtomarssin kokonaispituudeksi Maaselän asemalta Vienan Kemiin tuli 980 kilometriä. Kun Vuonnisesta tehdyt tiedusteluretket lasketaan mukaan, osa miehistä hiihti noin 1 100 kilometriä.[1]

Kylien valtaukset luhistivat nopeasti kapinallisten taistelutahdon. Karjalan Metsäsissirykmentti perääntyi Suomen puolelle 10. helmikuuta ja Vienan Rykmentti neljä päivää myöhemmin, jonka jälkeen suomalaisten vapaaehtoisten Itä-Karjalan retki päättyi helmikuun loppuun mennessä.[8] Antikaisen arvion mukaan valkoisten tappiot kaatuneina ja vangittuina olivat 117 miestä. Suksijoukon omat tappiot käsittivät kahdeksan kaatunutta ja kymmenen haavoittunutta.[1]

Antikaisen suksijoukko palasi Pietariin 5. maaliskuuta, jonka jälkeen Johannes Heikkonen kävi selostamassa Kiimasjärven tapahtumia Moskovan kaupunkineuvostolle. Heikkonen tapasi myös V. I. Leninin, joka pyysi häntä välittämään retken osanottajille neuvostohallituksen kiitokset.lähde? Karjalan Toimeenpaneva Komitea myönsi sotakoululle Punalipun kunniamerkin, jonka lisäksi retkeen osallistuneet saivat 27 henkilökohtaista kunniamerkkiä.[1] Punalipun kunniamerkin saivat Antikaisen ja Heikkosen ohella muun muassa Kiimasjärvellä haavoittunut Emil Vaateri sekä Oskari Kumpu.[9][10]

JälkipyykkiMuokkaa

 
Antikaisen (selin) oikeudenkäynti Helsingin keskusvankilassa 1936.

Epäonnistuneen Itä-Karjalan retken jälkeen häpeällisenä pidetty Kiimasjärven tappio pyrittiin unohtamaan nopeasti. Historiantutkija Teemu Keskisarjan mukaan siitä tuli valkoisessa Suomessa vaiettu trauma ja laajemmin muisteltiin ainoastaan vankina surmatun Antti Marjoniemen kohtaloa. Sotaretkeltä saatujen oppien mukaan suksijoukoista tuli kuitenkin tärkeä osa Suomen armeijan talvisodankäynnin strategiaa 1920-luvulla. Keskisarja pitää Kiimasjärven taistelua myös suomalaisen mottitaktiikan lähimpänä esimerkkinä talvisotaa edeltävältä ajalta. Puna-armeijassa ei taisteluhiihtäjiin ei kuitenkaan jatkossa panostettu, vaan Kiimasjärvi jäi kuriositeetiksi lukuisten muiden ajanjakson rajakahakoiden joukossa.[3]

Toivo Antikainen pidätettiin marraskuussa 1934 hänen ollessaan salaisella vierailulla Yrjö Leinon luona Kirkkonummella. Antikainen sai Turun hovioikeudelta kahdeksan vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksen valmistelusta, minkä ohellä hänet asetettiin syytteeseen murhasta.[11] Valtionsyyttäjä Arvid Hjalmar Plantingin mukaan hiihtokomppania oli Kiimasjärven taistelun jälkeisenä yönä leiriytynyt 14 kilometrin päähän Levonjärven rannalle, jossa Antikainen määräsi Marjoniemen poltettavaksi elävänä roviolla.[12] Antikaisen puolustuksen mukaan taas Etsivä keskuspoliisi oli keksinyt syytteen Jalmari Takkisen vuonna 1931 ilmestyneessä muistelmateoksessa esitetyn huhun perusteella.[13] Huhtikuussa 1935 Länsi-Uudenmaan kihlakunnanoikeus tuomitsi Antikaisen murhasta elinkautiseen.[14] Turun hovioikeus vahvisti tuomion, mutta marraskuussa korkein oikeus kumosi päätöksen ja palautti asian kihlakunnanoikeuteen.[15] Toukokuussa 1936 Antikaisen tuomittiin jälleen elinkautiseen, jonka Turun hovioikeus vahvisti syyskuussa.[16][17]

Oikeudenkäyntipöytäkirjoja tutkinut professori Jukka Kemppinen on luonnehtinut tuomiota oikeusmurhaksi.[18] EK toimitti oikeuteen aineistoa, jolla yritettiin todistaa Antikaisen polttaneen Marjoniemen nuotiolla ja syöneen joukkoineen hänen lihaansa.[11] Vaikka todisteet olivat hyvin ristiriitaisia, oli jo etukäteen selvää, että Antikainen tuomittaisiin murhasta.[11] Todistajina kuultiin muun muassa Gustaf Svinhufvudia, Jalmari Takkista sekä eduskunnan puhemiestä Kyösti Kalliota, joka pääministerinä toimiessaan oli teettänyt selvityksen Marjoniemen omaisille vuonna 1923.[7][19] Antikaisen oikeusavustajana toimi Vilho Joutsenlahti.[12] Kaikkia Antikaisen todistajia ei päästetty maahan ja häntä estettiin myös tapaamasta asianajajiaan.[11] Todistajien epäluotettavuuden ohella puolustus vetosi muun muassa siihen, ettei Neuvostoliiton kansalaista voitu tuomita suomalaisessa oikeusistuimessa Neuvostoliitossa tehdystä rikoksesta.[13] 1920–1930-luvun poliittisia oikeudenkäyntejä tutkineen Ensio Hiitosen mukaan EK tähtäsi maanalaisesti toimineen SKP:n lamaannuttamiseen sekä Neuvostoliiton mustamaalaamiseen. Lisäksi tarkoituksena arveltiin olevan poliittisen oikeiston maineenkohottaminen äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen jäljiltä.[11]

Ulkomaalaisten lehtimiesten myötä oikeudenkäynnistä nousi kansainvälinen kohu, mikä vahingoitti Suomen mainetta ja esitti maan oikeuslaitoksen epäedullisessa valossa. Tapaus toi kielteistä julkisuutta myös EK:lle ja lisäksi sen arvioitiin haitanneen jopa Suomen vientikauppaa. Oikeistopiirit alkoivat oikeusprosessin aikana vaatimaan kuolemantuomion käyttöönottoa myös rauhan aikana. Antikaista tukeneet liberaalit keräsivät vastineeksi 120 000 allekirjoittajan kuolemanrangaistusta vastustavan kansalaisadressin ja käynnistivät laajan kansainvälisen kampanjan hänen puolustamisekseen. Tukea saatiin erityisesti Skandinaviasta, Iso-Britanniasta ja Ranskasta. Ruotsissa perustettu Antikaisen puolustuskomitea lähetti vetoomuksen presidentti P. E. Svinhufvudille ja neljätoista Britannian parlamentin jäsentä toimitti oman kirjelmänsä Suomen Lontoon suurlähettiläälle G. A. Gripenbergille.[13] Antikaisesta tuli myös Kominternin johtaman maailmanlaajuisen solidaarisuusliikkeen toinen keulakuva Saksassa vangitun Georgi Dimitrovin ohella. Kansalaisadressin myötä Suomessa saivat alkunsa puoluerajat ylittänyt fasisminvastainen kansanrintamaliike sekä 1936 perustettu Ihmisoikeuksien Liitto.[11]

Marjoniemen kohtalosta ei ole varmuutta, mutta Oleg Tihonovin vuonna 1990 ilmestyneen Toivo Vähän elämäkerran mukaan Antikainen määräsi Marjoniemen ja kaksi muuta heikkokuntoista vankia surmattavaksi, koska heitä ei voitu kuljettaa mukana. Vähä surmasi miehet viiltämällä heidän kaulansa auki puukolla.[20] Antikaisen joukoissa olleen Hjalmar Frontin mukaan Marjoniemi poltettiin nuotiolla, vaikkei hän ei itse ollutkaan tapauksen silminnäkijänä.[6] Frontin 1970-luvulla julkaistuja muistelmia on myös pidetty epätarkkoina ja vääriä tietoja sisältävinä.[21] Historioitsija Jussi Niinistön tulkinnan mukaan Vähä teloitti Pieningin etuvartoissa vangiksi jääneet Gunnar Lassyn ja jääkärivääpeli Kaarlo Karellin.[6]

KulttuuriMuokkaa

1930-luvulla Neuvostoliitto ryhtyi käyttämään Antikaisen hiihtokomppanian retkeä hyväkseen omassa propagandassaan. Vuonna 1933 ilmestyi Gennadi Fišin menestysromaani Kiimasjärven valtaus ja 1936 Armas Äikiän runoelma Laulu kotkasta.[6] Vuonna 1937 sai ensi-iltansa Rafael ja Juri Musikantin ohjaama Fišin romaanin filmatisointi Neuvostoisänmaan puolesta. Muistoa pidettiin yllä myös Karjalan museoissa ja kouluissa, joissa oli Kiimasjärven retkeen liittyvää esineistöä. Näyttelyitä on edelleen muun muassa Repolan koulumuseossa.[22][23]

Repolan opettajat puolestaan ryhtyivät organisoimaan vuosittaista laturetkeä, joka seurasi Antikaisen hiihtokomppanian reittiä.[22] Uljas Vikströmin vuonna 1975 julkaistun Toivo Antikaisen elämäkerran mukaan kestävyyshiihto järjestettiin jo ainakin vuonna 1935, jolloin Antikaisen osaston veteraanit olivat mukana esittelemässä taistelupaikkoja. 1970-luvulla Neuvostoliittolainen hiihton olympiavoittaja Fjodor Simašev ehdotti, että ”Antikaisen latuna” tunnettu reitti pitäisi saada kaikkien maan hiihtoharrastajien käyttöön.[24] Tapahtuma lakkautettiin vuonna 1990, mutta paikalliset hiihdon ystävät herättivät sen henkiin jälleen 2006.[25]

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Antikainen, Toivo: Neuvosto-Karjalan puolesta : taistelukuvauksia pohjoiselta rintamalta. Leningrad: Kirja, 1927.
  • Ilmarinen (Jalmari Takkinen): Metsäsissipäällikön muistelmat II. Porvoo: WSOY, 1931.

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i Geust, Carl-Fredrik: ”Venäjän sisällissodassa surmansa saaneet suomalaiset punakaartilaiset”, Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa : Venäjän, Saksan, Ison-Britannian, Ranskan, Australian, Uuden Seelannin, Etelä-Afrikan, Yhdysvaltain, Kanadan ja Neuvosto-Venäjän armeijoissa vuosina 1914–22 menehtyneet suomalaiset sekä sotaoloissa surmansa saaneet merimiehet, s. 150–153. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-8-2. Teoksen verkkoversio.
  2. a b c Niinistö, Jussi: Duodecimin ambulanssit Itä-Karjalan sodassa 1921–1922. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 2001, nro 21, s. 2153–2159. Helsinki: Duodecim. Artikkelin verkkoversio Viitattu 7.11.2020.
  3. a b c d e Keskisarja, Teemu: Raaka tie Raatteeseen : suurtaistelun ihmisten historia, s. 20–32. Helsinki: Siltala, 2012. ISBN 978-952-23413-5-8.
  4. Stepanov, Ortjo: Kirje toimitukseen. Punalippu, 1989, nro 6, s. 190. Petroskoi: Karjala-kustantamo. Viitattu 7.11.2020.
  5. a b c d e f g Niemi, Jukka: Nivalalaisen Antti Marjoniemen Karjalan-retki 1922 Kirjastovirma. Viitattu 7.11.2020.
  6. a b c d Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922, s. 252, 254–255. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-74668-7-0.
  7. a b Marjoniemen polttamisesta kertoi todistaja Niemi kuulustelussa jo v. 1924. Helsingin Sanomat, 26.5.1936, nro 140, s. 3, 14. Kansalliskirjasto Viitattu 7.11.2020.
  8. Haapanen, Atso: Suomalaisten heimosotaretket 1918–1922, s. 294–297. Helsinki: Minerva, 2014. ISBN 978-952-49285-8-8.
  9. Kiuru, Martti: Punaupseeri Emil Vaaterin traaginen tarina 30.5.2020. Venäjän Aika. Viitattu 7.11.2020.
  10. Punaisten joukkohauta Aunuksessa 27.10.2020. Heninen.net. Viitattu 7.11.2020.
  11. a b c d e f Wahlberg, Marja: Syyllisiä kunnes toisin todistetaan : Etsivä keskuspoliisi ja kulttuuriliberaalit 1934–1937, s. 29–30, 33, 43. Tutkimusraportti 2/2012. Helsinki: Suojelupoliisi, 2012. ISBN 978-952-49181-8-3. Teoksen verkkoversio (PDF).
  12. a b Punakomentaja Antikainen oikeudessa. Helsingin Sanomat, 27.3.1935, nro 83, s. 5, 8. Kansalliskirjasto Viitattu 7.11.2020.
  13. a b c Sana, Elina: Luovutetut : Suomen ihmisluovutukset Gestapolle, s. 161–163. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 978-951-02797-5-5.
  14. Antikainen murhasta elinkaudeksi kuritushuoneeseen sekä viranpmaisten harhaanjohtamisesta 6 kuukaudeksi vankeuteen. Helsingin Sanomat, 27.4.1935, nro 112, s. 5, 8. Kansalliskirjasto Viitattu 7.11.2020.
  15. Antikaisen jutussa on korkein oikeus kumonnut hovioikeuden päätöksen murhasta annetun tuomion osalta. Helsingin Sanomat, 20.11.1935, nro 314, s. 5. Kansalliskirjasto Viitattu 7.11.2020.
  16. Punakomentaja Antikainen tuomittu murhasta elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Helsingin Sanomat, 29.5.1936, nro 143, s. 5, 8–9. Kansalliskirjasto Viitattu 7.11.2020.
  17. Punakomentaja Antikaisen elinkautisen kuritushuonetuomion on Turun hovioikeus vahvistanut. Helsingin Sanomat, 19.9.1936, nro 253, s. 2. Kansalliskirjasto Viitattu 7.11.2020.
  18. Kemppinen, Jukka: Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot : Korkein oikeus, ihmiset ja yhteiskunta 1918–1990, s. 132. Turun yliopiston väitöskirja. Helsinki: VAPK-kustannus, 1992. ISBN 951-37097-8-7.
  19. Kiimasjärven valloituksen jälkeen näki todistaja Haitto palaneen ruumiin nuotiosijalla. Helsingin Sanomat, 27.5.1936, nro 141, s. 3, 14. Kansalliskirjasto Viitattu 7.11.2020.
  20. Rislakki, Jukka: Suomalainen punikki neuvostomaassa (vain tilaajille) 13.1.1992. Helsingin Sanomat. Viitattu 7.11.2020.
  21. Kuisma, Soini: Front rintamilla. Helsingin Sanomat, 27.11.1970, s. 23. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 7.11.2020.
  22. a b Lähteenmöki, Maria: Saa koskea! Terveisiä Repolan koulumuseosta Maria Lähteenmäen blogi. 23.7.2011. Blogspot.com. Viitattu 7.11.2010.
  23. Aunala, Aki: Verilammikoita ja propagandaa – Karjalan kapina 1921–1922 18.12.2012. Ennen ja nyt. Viitattu 7.11.2020.
  24. Laturetkien sotaisa isä. Helsingin Sanomat, 27.2.1988, s. 38. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 7.11.2020.
  25. Tupina, Tatjana: Antikaisen jälkie myöte 2016. Oma Mua. Viitattu 7.11.2020. (karjalaksi)