Gustaf Svinhufvud
Gustaf Alku Svinhufvud (26. lokakuuta 1894 Sotkamo – 14. syyskuuta 1936) oli suomalainen jääkärikapteeni ja heimosoturi. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri. Tulikasteensa hän sai Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan muun muassa komppanianpäällikkönä Valkoisen armeijan jääkärijoukoissa. Myöhemmin hän osallistui heimosoturina Viron vapaussotaan ja itäkarjalaisten kansannousuun.[1][2] Itä-Karjalan kansannousun aikana hän käytti salanimeä ”ratsumestari Karhuvaara”.
Perhe ja opinnot muokkaa
Svinhufvudin vanhemmat olivat metsänhoitaja Solmu Kuno Alarik Svinhufvud[3] ja Ida Sofia Heikkinen. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun toisesta suomalaisesta lyseosta vuonna 1915 ja liittyi Pohjois-Pohjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi vuonna 1915 Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla.[1][2]
Jääkärikausi muokkaa
Svinhufvud liittyi yhdessä veljensä Rafaelin kanssa vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 24. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Pataljoonan rintamalta paluun jälkeen hän kävi Saksan sotakoulun B-kurssin Libaussa vuonna 1917 sekä moottoripyöräkurssin.[1][2]
Suomen sisällissota muokkaa
Svinhufvud saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana luutnantiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi joukkueenjohtajaksi 5. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 13. maaliskuuta 1918 alkaen päälliköksi 2. komppaniaan. Lopulta hänet siirrettiin 10. huhtikuuta 1918 komppanianpäälliköksi 6. Jääkärirykmentin 17. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan päälliköksi. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika muokkaa
Svinhufvud määrättiin sisällissodan jälkeen 7. kesäkuuta 1918 alkaen Viipurin kaupungin komendantin adjutantiksi, josta tehtävästä hänet siirrettiin 17. syyskuuta 1918 alkaen nuoremmaksi upseeriksi Suomen rakuunarykmentti 2:een, josta myöhemmin muodostettiin Karjalan ratsujääkärirykmentti. Hän erosi armeijasta 17. heinäkuuta 1919 ja liittyi jo lomalla ollessaan 9. tammikuuta 1919 alkaen Pohjan Poikain rykmenttiin, jossa hän toimi 2. pataljoonan komentajana. Hän osallistui Viron vapaussodan taisteluihin Valgassa ja Marienburgissa. Takaisin Suomeen hän palasi 11. maaliskuuta 1919 ja astui Suojeluskuntajärjestön palvelukseen 9. elokuuta 1920, jossa hänet toimistoupseeriksi Yliesikunnan koulutustoimistoon. Yliesikunnasta hänet siirrettiin 15. maaliskuuta 1921 alkaen päälliköksi Uudenmaan suojeluskuntapiiriin. Suojeluskunnista hän erosi 2. joulukuuta 1921 ja liittyi Itäkarjalaisten kansannousuun, jossa hän toimi Repolan lohkon komentajana ja myöhemmin Metsäsissirykmentin esikuntapäällikkönä. Hän osallistui sotaretkellään taisteluihin Repolassa ja Kiimasjärvellä. Sotaretkeltä palattuaan hän liittyi takaisin Suojeluskuntajärjestöön 15. maaliskuuta 1922, ja hänet sijoitettiin Suojeluskuntain yliesikuntaan, jossa hän toimi apulaisena sotilaallisen osaston koulutustoimistossa. Myöhemmin hän palveli ylimääräisenä toimistoupseerina puolustusministeriön sota-asiainosastolla 1. huhtikuuta 1924 – 1. heinäkuuta 1926 ja 1. toukokuuta 1929 – 14. syyskuuta 1936 välisinä aikoina. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemeen.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
       |
|
Lähteet muokkaa
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.