Itäkarjalaisten kansannousu

(Ohjattu sivulta Itä-Karjalan kansannousu)
Itäkarjalaisten kansannousu
Osa Suomen heimosotia
Karjalainen ja suomalainen heimosoturi taistelevat rinta rinnan venäläisiä bolševikkeja vastaan 9. tammikuuta 1922 Rukajärven länsipuolella Tšolmossa.
Karjalainen ja suomalainen heimosoturi taistelevat rinta rinnan venäläisiä bolševikkeja vastaan 9. tammikuuta 1922 Rukajärven länsipuolella Tšolmossa.
Päivämäärä:

6.11.1921 – 21.3.1922

Paikka:

Itä-Karjala

Lopputulos:

Kansannousun häviö

Vaikutukset:

Lähes 30 000 karjalaista pakeni Suomeen. Juuri solmittu Tarton rauhansopimus koki kolauksen.

Osapuolet

KarelianNationalFlag.svgKarjalaiset:
metsäsissit
talonpojat
SuomiSuomalaiset:
heimosoturit
jääkärit
suojeluskuntalaiset

Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svg Puna-armeija

Komentajat

SuomiJalmari Takkinen
KarelianNationalFlag.svgUkki Väinämöinen
KarelianNationalFlag.svgOssippa Borissainen

Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svgMeževyh (marraskuuhun 1921 asti)[1]
Flag of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (1918–1937).svgAleksandr Sedjakin (joulukuussa 1921)[2]

Vahvuudet

Suomi 550
Itä-Karjala 2500

Yhteensä: 3050

Neuvosto-Venäjä 13 000[3]

Tappiot

50 kaatunutta
150 haavoittunutta
500 paleltunutta

1506 kaatunutta
200 haavoittunutta
noin 10 vangittua

Suomen heimosotiin ja Venäjän sisällissotaan liittyvä Itä-Karjalan kansannousu kesti loka-marraskuusta 1921 tammi-helmikuuhun 1922. Tarkoituksena oli vähintään kiinnittää kansainvälistä huomiota Itä-Karjalan tilanteeseen, mutta kaikkein tärkeimpänä tavoitteena oli vapaa ja kansallinen, Neuvosto-Venäjästä riippumaton Itä-Karjala.[4] Suomi yritti siirtää Itä-Karjalan Kansainliiton ratkaistavaksi, mutta se ei ottanut tapausta käsiteltäväkseen.[5]

Kansannousun syytMuokkaa

 
Kansannousun ylipäällikkö Ilmarinen eli Jalmari Takkinen työpöytänsä ääressä talvella 1921–1922.[6]

Kansannousun syinä olivat itäkarjalaisten vuoden mittainen kokemus bolševikkien vallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien halu korjata ”häpeärauhan” eli Tarton rauhan tuloksia ja Suomessa maanpaossa olevien itäkarjalaisten kaipuu kotiin. Suomalaiset heimoaktivistit, muun muassa edesmenneen Repolan nimismiehen Bobi Sivénin apulainen Jalmari Takkinen, olivat käyneet kesällä 1921 Itä-Karjalassa nostattamassa kansaa. Itäkarjalaiset talonpojat kutsuivat itseään metsäsisseiksi, ja syksyllä 1921 merkittävä osa Vienan Karjalaa oli heidän hallussaan.[7]

Kansannousun johtoMuokkaa

Kansannousun ratkaiseva hetki oli Karjalan Metsäsissijärjestön edustajainkokous lokakuun puolivälissä. Kokouksessa päätettiin irrottaa Itä-Karjala Neuvosto-Venäjästä.[7]

Kansannousun johtoryhmän muodostivat henkinen johtaja Ukki Väinämöinen eli Vaseli Levonen, aseellinen johtaja Ilmarinen eli Jalmari Takkinen sekä Ossippa Borissainen (Borissof).[7] Kansannousuun osallistui itäkarjalaisten lisäksi 500 suomalaista.[8]

Kansa nouseeMuokkaa

Kansannousu oli heimosotien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että tällä kertaa spontaani toiminta nousi itäkarjalaisten eikä suomalaisten puolelta. Koko kansannousu oli itäkarjalaisten käsissä ja viimeiset taistelevat osastot olivat itäkarjalaisia.[9] Kansannousu käynnistyi itäkarjalaisten surmatessa kaikki paikalliset kommunistit. Varsinaiset sotatoimet alkoivat loka-marraskuussa 1921. Noin 2 500 metsäsissin menestys oli alussa hyvä puutteellisesta varustuksesta huolimatta.[10] Itäkarjalaiset saivat ulkomailla haluamaansa julkisuutta. He myös uskoivat saavansa Suomesta apua, mutta he eivät tätä kuitenkaan saaneet. Virallinen Suomi ei antanut järjestää värväystä, mutta ei myöskään estänyt yksittäisten heimoaktivistien rajanylityksiä. Humanitääristä apua itäkarjalaisille päätettiin antaa.[11]

Kansannousun kukistaminenMuokkaa

 
Harjoitus Kiimasjärvellä talvella 1921–1922.[12]

Se, että suomalaiset tukivat itäkarjalaisia Tarton rauhansopimuksesta huolimatta, viilensi huomattavasti Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä.kenen mukaan? Puna-armeijan komentaja Lev Trotski ilmoitti, että hän voisi marssia Helsinkiin. Neuvosto-Venäjän joukot iskivät 20 000 miehen voimalla Muurmannin radalta itäkarjalais-suomalaisia joukkoja vastaan.[13] Metsäsissien vastarinta romahti täysin vihollisen ylivoiman, nälän ja pakkasen takia. Itäkarjalaiset joutuivat pakokauhun valtaan, ja joukot alkoivat vetäytyä Suomen rajaa kohti. Varmaksi käyneestä tappiosta huolimatta sotaa yritettiin vielä pitkittää. Kansannousun loppuvaiheessa Suomessa tapahtui kommunistinen läskikapina ja heimosoturit toivoivat, että tämä saisi virallisen Suomen puuttumaan Neuvosto-Venäjän toimiin. Näin ei käynyt, vaan sisäministeri Heikki Ritavuori tiukensi rajavalvontaa ja esti elin- ja ampumatarvikkeiden sekä vapaaehtoisten kulun rajan yli. Ritavuoren murha 14. helmikuuta 1922 ei muuttanut tilannetta. Kansannousun johdosta 1. kesäkuuta 1922 Suomi ja Neuvosto-Venäjä sopivat Moskovassa rajarauhasta. Sopimuksessa osapuolet sitoutuivat supistamaan rajavartijoiden määrää ja pitämään alueella vakituisesti asumattoman väestön pois toisen alueelta.[14] Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapui noin 30 000 karjalaista pakolaista.[15]

Itä-Karjalan kansannousu oli viimeinen heimosota. Seuraavan kerran Itä-Karjalassa sodittiin jatkosodassa.

KirjallisuuttaMuokkaa

  • Kuussaari, Eero: Vapaustaistelujen teillä – Sotahistoriallinen katsaus Suomen rajantakaisilla heimoalueilla 1900-luvun alkupuoliskolla käytyihin sotatoimiin. Loviisan uusi kirjapaino, 1957.

LähteetMuokkaa

  • Harjula, Mirko: Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922 – maailmansota, vallankumous, ulkomaiden interventio ja sisällissota. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-916-6.
  • Niinistö, Jussi: Heimosotien historia 1918–1922. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-687-0.

ViitteetMuokkaa

  1. Harjula 2007, s. 229.
  2. Harjula 2007, s. 245.
  3. Paavo Talvela, Sotilaan elämä, sivu 46, Kirjayhtymä 1976
  4. Niinistö 2005, s. 225.
  5. ”Turvallisuus − yksin, yhdessä, kenen kanssa”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 633. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.
  6. kuvaaja Pälsi Sakari: ylipäällikkö Ilmarinen työpöytänsä ääressä; Itäkarjalaisten kansannousu www.finna.fi. Viitattu 18.1.2020.
  7. a b c Niinistö 2005, s. 239.
  8. Niinistö 2005, s. 248.
  9. Niinistö 2005, s. 260.
  10. Niinistö 2005, s. 244.
  11. Niinistö 2005, s. 246.
  12. kuvaaja Pälsi Sakari: harjoitus Kiimasjärvellä; Itäkarjalaisten kansannousu www.finna.fi. Viitattu 18.1.2020.
  13. Niinistö 2005, s. 250.
  14. Blomstedt, Yrjö ym.: Suomen historia: Osa 7, s. 133. Espoo: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-2496-5.
  15. Toivo Nygård: Itä-Karjalasta Suomeen 1917-1922 tulleet pakolaiset, Suomen Sukututkimusseura www.genealogia.fi. Luettu 8.11.2006.