Avaa päävalikko

J

latinalaisten aakkosten 10. kirjain

HistoriaaMuokkaa

J ei alkujaan kuulunut latinalaiseen kirjaimistoon, vaan latinassa i-kirjaimella merkittiin sekä i-vokaalia että toisen vokaalin edessä suomen j:n kaltaista konsonanttia. Erilliseksi kirjaimeksi j muodostettiin vasta keskiajan lopulla. Latinassa j-kirjainta on ruvettu käyttämään 1500-luvulla[1] j-äänteen merkkinä.[2]

Nykyään kirjoitetaan kuitenkin yleensä j:llä myös sellaiset roomalaiset nimet, joissa tämä äänne esiintyy, esimerkiksi Juvenalis (alkujaan Iuvenalis).lähde?

J suomen kielessäMuokkaa

J-kirjaimella merkitään suomen kielessä puolivokaalia [j], josta fonetiikassa käytetään nimitystä soinnillinen prepalataalinen puolivokaali. Puolivokaali tarkoittaa konsonanttia, joka ääntyy kuin vokaali, mutta käyttäytyy kielessä kuin konsonantti.[3]

J esiintyy yleiskielessä vain lyhyenä äänteenä; pitkänä (jj) se esiintyy vain murteissa (ajjaa).[4]

J muissa kielissäMuokkaa

Useissa eurooppalaisissa kielissä j äännetään samoin kuin suomessakin. Näin on laita mm. unkarissa, saksassa, skandinaavisissa sekä latinalaisin kirjaimin kirjoitetuissa slaavilaisissa kielissä.[2]

Ranskassa ja portugalissa[2] j kuitenkin merkitsee suhu-s:n kaltaista soinnillista ʒ-äännettä, englannissa äänneyhdistelmää (affrikaattaa) /dʒ/ ja espanjassa voimakkaan h:n tapaista x-äännettä.

Joissakin romaanisissa kielissä, esimerkiksi italiassa, j-kirjain esiintyy edelleenkin vain lainasanoissa.lähde?

Muita esitystapojaMuokkaa

 

J j
ASCII 74 106
Unicode U+004A U+006A

J-kirjaimen merkityksiäMuokkaa

Pienen j:n merkityksiäMuokkaa

Ison J:n merkityksiäMuokkaa

LähteetMuokkaa

  1. Pekkanen, Tuomo: Ars grammatica, Latinan kielioppi, s. 10. Helsinki: Yliopistopaino, 1988. ISBN 951-570-022-1.
  2. a b c Wichmann, Yrjö ym.: Tietosanakirja. Hakusana J. Helsinki: Tietosanakirja-osakeyhtiö, 1909–1922. Teoksen verkkoversio.
  3. Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi (1.5.5 Puolivokaalit v, j) finnlectura.fi. 2001. Viitattu 18.8.2014.
  4. Hakulinen, Auli (päätoim.): Iso suomen kielioppi. § 9. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-557-2. Teoksen verkkoversio.