Approksimantti

konsonanttinen äänne, jota muodostettaessa ilmavirta pääsee kulkemaan vokaalien tapaan vapaasti suuväylässä ilman hankaushälyn muodostumista
(Ohjattu sivulta Puolivokaali)

Approksimantti (engl. approximant) on konsonanttinen äänne, jota muodostettaessa ilmavirta pääsee kulkemaan vokaalien tapaan vapaasti suuväylässä ilman hankaushälyn muodostumista, toisin kuin muissa konsonanteissa.[1] Approksimantit ovat resonantteja,[1] ja ne voidaan edelleen luokitella lateraalisiin ja sentraalisiin approksimantteihin.

Puolivokaali taas on termi, jota jotkut pitävät synonyymisena joko yleisesti approksimantin tai nimenomaisesti sentraalisen approksimantin kanssa, kun taas toiset katsovat, että näiden välillä on käsitteellinen ero: approksimantti viittaisi yksin ääniväylän väljyyteen (eli siihen, ettei sen aikana synny artikulaattorien välillä frikaatiota), puolivokaali taas siihen, ettei äänne ole kestoltaan pidennettävissä.[2] Toisaalta tästä määritelmästä seuraisi, etteivät esimerkiksi suomen j ja v olisi puolivokaaleja kuin yleiskielessä, koska murteittain ne voivat yleisgeminaation seurauksena pidentyä (ajaa > ajjaa, tavaa > tavvaa).

Suomenkielisessä kielitieteellisessä käytännössä approksimanttia ja puolivokaalia käytetään usein synonyymeina, ja edellinen on käytännössä selvästi harvinaisempi. Esimerkiksi Ison suomen kieliopin hakemisto tuntee vain puolivokaalin, ja suomen konsonanteista j ja v mainitaan nimenomaan puolivokaaleiksi.[3]

Lateraaliset approksimantit

muokkaa

Lateraalinen approksimantti on lateraaliäänne, joka syntyy kun kielen avulla muodostetaan sulkeuma suun kattoa vasten ja ilma virtaa esteettä lateraalisesti eli kielen laitojen yli. Esimerkkejä lateraalisista approksimantista ovat [l] ja [ʎ].

Sentraaliset approksimantit

muokkaa

Sentraalinen approksimantti (eli yhden määritelmän mukaan puolivokaali) on äänne, joka on foneettisesti vokaali, koska ääni virtaa esteettä suun keskikohdalta, mutta funktionaalisesti konsonantti, koska se käyttäytyy kielessä konsonantin tavoin. Puolivokaalit voidaan siis oikeastaan määritellä vain kielikohtaisesti; tavallisimmille puolivokaaleille on kuitenkin omat kansainväliset foneettiset merkkinsä.

Suomen kielessä vain j on tämän määritelmän mukaissti puhdas puolivokaali (tosin sekin ääntyy toisinaan heikkona frikatiivina). Toisaalta soinniton tai soinnillinen glottaalinen frikatiivi [h] tai sen äänneympäristössä soinnillistunut vastinpari [ɦ] voitaisiin tulkita puolivokaaliksi, koska se realisoituu tavallisesti kuiskaus- tai henkäyssointisena sitä seuraavan vokaalin versiona (esimerkiksi sana hauta saatetaan ääntää [ɑ̥ɑutɑ], jossa ensimmäinen äänne on kuiskaussointinen a).

Muista kielistä esimerkiksi englannissa esiintyvät myös soinnillinen labiaalis-velaarinen approksimantti [w] ja soinnillinen alveolaarinen approksimantti [ɹ], murteittain myös edellisen soinniton vastinpari [ʍ].

Lähteet

muokkaa
  • Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. Suomenkielinen oppikirja. Helsinki: WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1.

Viitteet

muokkaa
  1. a b c Wiik, s. 58–99.
  2. Catford, J. C.: A practical introduction to phonetics (2. laitos), s. 69. Oxford University Press, 2001.
  3. Hakulinen, Auli ym.: Iso suomen kielioppi, s. 39. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004.
Tämä kieliin tai kielitieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.